BUDDY & JR
Teksti: Tomi Pitkänen
(julkaistu BN-numerossa 4/1971)

Blue Horizonin Otis Rushin Cobran vanhoilta singleiltä kokoaman 'This One's A Good 'Un' –levyn takakanteen on kirjoitettu ytimekkäästi: "Otis Rush is a bluesman, Buddy Guy is a showman." Otis Rushin bluesmiehenä oloa epäilemättä luulen, että kirjoittaja on halunnut protestoida Guyn pukeutumistyyliä, hän on hylännyt esiintyvien bluesmiesten harmaan puvun ja alkanut käyttää erittäinkin moderneja vaatteita. Kun lisäksi enemmistö asian harrastajista lienee kuitenkin yhtä mieltä siitä, että Guynkin soittama musiikki on todella bluesia (nimiöstä tarkistettuna ei FBS:n toimialaan sitä paitsi kuulukaan 'showmusiikki') on juttu miehestä Blues Newsissä oikeutettu.

George 'Buddy' Guy syntyi Louisianan Lettsworthissä kesäkuun 30. vuonna 1936. Guyn lapsuudesta en ole mistään lukenut, mutta se lienee ollut tavanomainen: köyhä koti, suuri lapsilauma, vanhemmat puuvillan poimijoita tai torppareita. Lightning Hopkinsin, John Lee Hookerin ja T-Bone Walkerin innoittamana Buddy tarttui 17-vuotiaana kitaraan. Uransa alku oli epätasainen ja kärsi useita takaiskuja ennen liittymistään kotiseutunsa 'Big Poppers' –nimiseen bändiin vuonna -53. Sunnuntai-iltapäiväjamit Lightning Slimin kanssa valmensivat häntä muuttamaan Chicagoon, mikä toteutuikin vuonna -57. Alussa oli hankalaa: Toimeentulon turvasi mekaanikon ammatti. Buddy toimi kitaristina Rufus Formannin bändissä. Vähitellen alkoi yleisö kuitenkin kiinnittää huomiotaan häneen ja niin siirtyikin Formannin bändi Buddyn nimiin, mukaan lukien basisti Jack Myersin, joka on ollut hänen mukanaan siitä asti. Buddyn läpimurto tuli vuonna -58 voittaessaan 'Battle of the Blues' –kilpailun. Kilpailijoina olivat tuolloin mm. edesmennyt Magic Sam Maghett, Chicagoon jo vakiintunut ja tunnustettu Junior Wells ja Otis Rush. Siitä vuodesta alkaen onkin Buddyllä ollut Junior Wellsin kanssa yhteinen yhtye, milloin kummankin nimen alla soittaen. Magic Sam tutustutti hänet Cobra/Artistic -levy-yhtiöön, jolle hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä kuin muutaman levyn ennen sen konkurssia.

Buddy siirtyi Chessille

Kesällä -69 Buddystä tuli ensimmäinen amerikkalainen bluesmies, joka ulotti kiertueensa Keski- ja Itä-Afrikkaan. Kokemukset eivät olleet hyviä. Kaupunki-afrikkalaiset eivät pitäneet hänen blueseistaan siinä määrin kuin Philip-veljen soul- ja showmaisemmista esityksistä. Onneksi Guy ei tästä masentunut vaan sanoi:"Tulen aina soittamaan bluesia, koska siten teen itseni onnelliseksi vaikkei kukaan muu välittäisikään siitä." Folk Blues Festival toi hänet Eurooppaan vuonna -65, jolta kiertueelta on olemassa levykin. Tällä Hampurissa äänitetyllä levyllä Guy soittaa yhdessä mm. Eddie Boydin kanssa. Ja olihan meillä tilaisuus kuulla hänen 'Buddy Chicago Blues Band with Junior Wells' –yhtyettään Stones-konsertissa syyskuussa. Valitettavasti vain yleisö ei niin kovin lämmennyt heidän tahdissaan. Popparit olivat tulleet kuuntelemaan Stoneseja ja kiinnittivät Guy & kumppaneihin noin yhtä paljon huomiota kuin ennen konserttia soitettuun diibiduu disc jockey -ohjelmaan. Mutta osoittaahan se sentään Rollareilta jonkinlaista tajua, että he valitsivat juuri B. Guy... bändin esisoittajakseen, vaivasikohan huono omatunto.

Guyta verrattiin heti alussa B.B. Kingiin. Hän kuuluukin siihen mm. Junior Wellsin, Otis Rushin, Albert Kingin, Magic Samin ja Freddy Kingin muodostamaan joukkueeseen, jotka esikuvaa valitessaan valitsivat B.B. Kingin Buddyn sijasta.

Amos 'Junior' Wells syntyi West Memphisissä, Arkansasissa joulukuun 9. vuonna -34. Lapsuudessaan Juniorilla oli tilaisuus kuulla kotiseudullaan vaikuttaneita B.B. Kingiä, Howling Wolfia ja Shakey Hortonia. Junior pitää Sonny Boy kakkosta varsinaisena oppi-isänään, niin kuin hän kertoo kauniissa 'Tribute to Sonny Boy Williamson' –kappaleessaan. Jonkin aikaa naapurissa majaillut Little Junior Parker lienee opettanut nuorelle Juniorille ensi kikat.

Muutto ylös pohjoiseen, tuuliseen kaupunkiin oli edessä vuonna -46 Juniorin ollessa teini-ikäinen. Lahjakkuus kuuluu olleen jo havaittavissa. Noihin aikoihin hän tuuppautui kerran isosiskonsa ja tämän poliisipoikaystävänsä kanssa kapakkaan jossa Buddy bändeineen soitti. Buddyn bändiin kuuluivat silloin Little Walter ja Jimmy Rogers. Buddyn lava on aina ollut vapaa vieraileville soittajille, mm. nuori kauneudenhoitoalalle aikonut Chuck Berry sai alkusysäyksen täten, joten Juniorkin sai tilaisuutensa. Kertomansa mukaan Junior tienasi 45 dollaria juomarahoina sinä iltana. Little Walter, joka alussa oli suhtautunut poikaan väheksyen, kysyi oliko tämä ennen soittanut saksofonia. Little Walterin suusta sanottuna tämä oli suuri kohteliaisuus, Walter nimittäin pyrki itse jäljittelemään saksofonin ääntä. Heistä tulikin mitä parhaimmat ystävykset ja he jammailivatkin usein yhdessä. Little Walterin lähdettyä omille teilleen oli Junior jo jonkin aikaa ollut mukana ylimääräisenä miehenä joillakin Buddyn keikoilla, joten oli luonnollista että hän otti Walterin paikan. Elettiin vuotta -53 ja Juniorin ura näytti juuri kääntyvän nousuun, States-levytyskin oli tehty. Asevelvollisuusaika sotki kuitenkin suunnitelmia eikä Junior ollut läsnä kaikissa levytyksissä. Louis Myers korvasi Juniorin yhdessä levytyksessä. Siitä syntyneet levyt ovat keräilijöiden innokkaan etsinnän alaisina, soittihan niissä myöskin Elmo James. Palattuansa armeijasta vuonna -55 Junior perusti perheen Zealine McBeck –nimisen neitosen kanssa. Willie Dixon auttoi hänet uuteen alkuun tutustuttamalla hänet Chief- ja Profile-yhtiöihin. Näissä levytyksissä soittivat mm. J.B. Lenoir, 'I am the Blues' – Memphis Slim, Suomessa viime aikoina kovastikin ihailtu Earl Hooker sekä Willie Dixon.

Levyt

Parhaiten Buddyn varhaistuotantoon voi tutustua hankkimalla levyn 'I Was Walking Through The Woods', Chess 409. Sitä on ainakin ollut Suomessa. Ykkköspuoli on mainio kokonainen 'studiolive'. Pitkää, hyvää jamia, Otis Spann pianossa. Kakkospuolelle on koottu Buddyn singlejä vuosilta 1960–64. Kuulemistani Junior Wellsin levyistä minua on miellyttänyt 'Hoodoo Man', Delmark DS-612. Se on tehty pienellä bändillä, ainoastaan Buddyn ja rytmikaksikon kera. Samat miehet, Wells, Guy, Myers, mutta tällä kertaa Below rumpalina onnistuvat myös Vanguardin Chicago/The Blues/Today -ykkösosassa, VSD 79216.

Miesten uusin, Unlimitedissä haukuttu 'Buddy And The Juniors' on tehty yhdessä jazz-pianisti Junior Mancen kanssa akustisella kitaralla ja ilman rumpuja, bassoa ja torvia. Blues Unlimited: Ainoastaan Mance onnistuu.

Buddy Guy on tehnyt Vanguardille seuraavat albumit: A Man And The Blues, VSD-79272, This Is Buddy Guy, VSD-79290 ja The Guy Pop Album, VSD-6516. Lisäksi tulee muutama vuosi sitten Chessille tehty epäonnistunut Left My Blues In San Francisco, jonka numero ei ole tiedossani. Junior Wells on tehnyt lisäksi seuraavat levyt: It's My Life, Baby!, Vanguard VSD-79231 ja Coming At You, VSD-79262. Mercuryn sisaryhtiölle Blue Rockille Wells on tehnyt Up In Heah –nimisen levyn.

BUDDY GUY, OSA 1
Teksti: Timo Pöyhönen
(julkaistu BN-numerossa 3/1983)

Buddy Guy on jo kertaalleen esitelty BN:n sivuilla, tarkemmin ilmaistuna yli kymmenen vuoden takaisessa numerossa 14 (= 3/71), joten alkuun on soveliasta esittää joitakin tärkeiksi katsomiani perusteluja aiheen uudelleen käsittelyn tarpeellisuudesta. Alkuperäisellä, Tomi Pitkäsen laatimalla artikkelilla oli aikanaan, silloisen tietämyksen valossa omat arvonsa mm. ajankohtaisuutensa puolesta, mutta suppeahkona henkilöesittelynä ei se enää palvele tämän päivän lukijaa eikä etenkään aloittelevaa bluesin harrastajaa. Pitkäsen puolustukseksi on kuitenkin todettava, etteivät hänen valmiutensa kirjallisen lähdeaineiston eikä myöskään äänimateriaalin suhteen vastanneet tuolloin nykyistä tilannetta. Kymmenen vuoden aikana on näet ilmestynyt Buddy Guyn vaiheisiin läheisesti liittyvää, sangen tärkeää sekä myös osittain aiempia käsityksiä kumoavaa tietoa. Joidenkin alan laajempien teosten ohella tärkeimpinä mainittakoon tietojeni mukaan ajanmukaisin, joskaan ei aivan täydellinen tai virheetön ranskalaisen Jean-Pierre Arniacin laatima discografia (julkaistu Soul Bag –lehden kaksoisnumerossa 75-76) ja muutamat Buddy Guyn varhaisempaan tuotantoon sekä aikaisemmin julkaisemattomaan materiaaliin kohdistuvat uudet LP-levyt. Lisäksi Guyn 70- ja jopa 80-luvun äänitteitä on julkaistu verrattain runsaasti, mikä alue jää luonnollisesti käsittelemättä Pitkäsen 60- ja 70-lukujen vaihteeseen päättyvässä historiikissa. Tärkeänä perusteluna mainittakoon vielä, että em. BN:n numero on loppunut useita vuosia sitten.

Asema ja merkitys

Toisen maailmansodan jälkeisen bluesin tärkeimpiä kitaristeja käsittelevistä alan kirjoituksista päätellen voidaan havaita, että Buddy Guyta pidetään yleisesti alan huomattavimpiin kykyihin lukeutuvana. Tätä havaintoa tukevat myös erilaiset lukijaäänestykset, joissa Guy noteerataan varsin korkealle etenkin "kitaristi"-sarjassa. Tuorein esimerkki lienee vuoden 1981 BN-poll, jossa Buddyn edelle kipusivat sellaiset mestarit kuin Elmore James, B.B. King sekä T-Bone Walker. Luonnollisesti tällaiset "vaalit" eivät pysty luotettavasti kuvaamaan artistien historiallista merkittävyyttä, mutta sen sijaan ne kartoittavat harrastajien mieltymysten suuntaa sekä antavat viitteitä taiteilijoiden tunnettavuudesta.

Buddy Guy on siis varsin arvostettu ja merkittäväkin modernin blueskitaran taitaja, mutta määritelmä saa uskottavuutta vasta sitten, jos alue rajataan käsittämään ainoastaan B.B. King –tyylisen bluesin edustajat. Tosin Guyta ei voi pitää tälläkään saralla ainakaan historiallisesti kovinkaan merkittävänä, persoonallisen vahvana tulkkina kylläkin. Toisin sanoen hänen ei katsota säveltäneen yhtään bluesin merkkiteosta, eikä hän ole yhtä kappaletta lukuun ottamatta juuri R&B-tilastoissa juhlinut. Lisäksi Buddylla ei ole liioin aihetta kehuskella valtavalla jäljittelijöiden määrällä, sillä hän ei ole esikuvansa B.B. Kingin tavoin mikään merkittävä tyylin muotoilija. Oikeastaan Guyn tyyli on alkukantaisempi. Näin ollen Buddyn vaikutus myöhempiin kitaristeihin on jäänyt lähinnä välilliseksi. Buddy Guyn laajalti nauttima arvostus perustuneekin tämän virtuoosimaiseen kitaran käsittelyyn, persoonalliseen ilmaisuun, voimakkaaseen ulkoiseen eläytymiseen sekä etenkin 60-luvun alussa tallennettuihin korkeatasoisiin levytyksiin, joista osa luokitellaan kyseisen vuosikymmenen ansiokkaimpiin bluesikuistuksiin.

Buddy Guyn asemaa merkittävänä bluesin lähettiläänä tai sanan saattajana on pidettävä verrattain tärkeänä, sillä tämän lukuisat Yhdysvaltojen ulkopuolelle suuntautuneet kiertueet ovat ulottuneet mm. Afrikkaan, Australiaan ja Japaniin. Ilmeisesti hän oli ensimmäinen vanhalla mantereella vieraillut tyylisuuntansa edustaja (AFBF -65). Itse B.B. King depytoi täkäläisillä estradeilla vasta vuonna -68. On syytä olettaa, että visuaalisesti ilmeikkäimpiin bluesia esittäviin taiteilijoihin lukeutuva Buddy Guy on onnistunut tekemään hyvinkin ansiokasta käännytystyötä matkojensa varrella. Juuri bluesin tunnetuksi tekemisessä lienee hänen ja huuliharpisti Jr. Wellsin yhteistyön tärkein funktio, sillä miesten muodostama, parikymmentä vuotta lähes yhtäjaksoisesti toiminut bluesparivaljakko lienee ilmiönä alan tunnetuimpia. Tosin sekä Guy että Wells ovat kumpikin saavuttaneet ainakin levytysten suhteen selvästi parempia tuloksia omilla tahoillaan.

Blues West Side Chicago

Jos ns. klassisen 50-luvun chicagolaisen bluesin tärkeimmät artistit – mm. Muddy Waters, Howlin' Wolf – olivat ilmaisunsa puolesta etenkin vuosikymmenen alkupuolen levytyksillään vielä sangen voimakkaasti sidoksissa Deltan musiikilliseen traditioon, edustivat seuraavan sukupolven esikuvat jo lähes toista äärimmäisyyttä. Lähinnä kaupungin länsiosien klubeissa tunnettujen nuorten kitaristien tärkeimmäksi yksittäiseksi vaikuttajaksi kohosi sähköistä blueskitarailmaisua merkittävästi kehittänyt B.B. King, joka puolestaan muotoili tyylinsä varsin monenlaisista aineksista. Alkeellisimmat vaikutteet löytyvät mississippiläisestä bottleneck-tyylistä, jota King pyrki jäljittelemään kehittämällään sormivibraatolla eikä suinkaan slide-putkella tai vastaavalla. Bluesin ulkopuolelta hänelle antoivat oppia mm. jazz-kitaran pioneeri Charlie Christian sekä ranskalainen mustalaiskitaristi Django Reinhardt. Olennaisin vaikutus lienee kuitenkin T-Bone Walkerin kehittämällä yksittäisnuottitekniikalla, jota King laajensi kehittämällä mm. kieliä venyttämällä aikaansaadun, äärimmilleen viedyn vibraaton sekä eräitä muita soittoa elävöittäviä tehokeinoja. Kingin ja Walkerin tyyleissä olennaisimpia yhtäläisyyksiä ovat kitaran vapautuminen lähes täydellisesti säestysinstrumentin roolista pelkäksi soolosoittimeksi sekä tämän osittain mahdollistava, suurehkon taustaorkesterin käyttö. Miesten ilmaisutavoista löytyy kuitenkin hyvinkin huomattavia eroja. Kun T-Bonen fraseeeraus on vielä hienostuneen viileää ja laulukin sangen vähäeleistä, puhuttelee Kingin voimakkaita kontrasteja ja erilaisia jännitteitä sisältävä kitarointi sekä kiihkeästi gospel-sävyinen laulu aivan eri tasolla. Lisäksi edellisen yhtye soitti selvästi suoraviivaisemmin kuin Walkerin käyttämät, jazzahtavammat kokoonpanot.

Edellä kuvailemani Kingin tyylille luonteenomaiset piirteet ovat selvästi havaittavissa myös nuorten West Side –miesten ilmaisussa. Kun esim. Muddy Watersin levytyksillä dominoivat mestarin maalaistyylisen laulun ja slidekitaran ohella useimmiten huuliharpistit, näyttelivät modernimman tyylin edustajien aikaansaannoksilla pääosaa virtuoosimaiset, pääasiassa yksittäisnuottijuoksutuksiin keskittyvät kitaristit ja kiihkeämpään gospel-pohjaan nojautuvat laulajat. Lisäksi urbaanisuutta korostettiin puhallinsoittimien käytöllä, kuitenkin pelkistetymmin kuin esim. Kingin äänitteillä. Jälkimmäisen taustoistahan vastasi useimmiten monen miehen muodostaman torvisektio, kun nuoremmat chicagolaiset kollegat saivat tyytyä pariin saksofoniin. Ilmeisesti osittain tästä syystä läntisessä Chicagossa kehittynyt tyylisuuntaus on astetta brutaalimpi kuin esikuvan käyttämä, joskus liiankin siloiteltu ilmaisutapa. Toisaalta raaempaan käsittelytapaan lienee vaikuttanut myös se, että merkittävimpien West Side –kitaristien ensikosketus bluesiin tapahtui down home –tyylisten taiteilijoiden välityksellä. King taas kehitteli ilmaisunsa perustan ehkä joitakin soittoteknisiä asioita lukuun ottamatta täysin urbaaneista lähtökohdista.

Johtaviksi West Side –kitaristeiksi nousivat varsin persoonallisen ja helposti tunnistettavan tyylin luoneet Buddy Guy, Magic Sam sekä Otis Rush. Heidän uransa alkuvaiheet liittyvät musiikillisten lähtökohtien lisäksi toisiinsa varsin läheisesti, sillä kaikki kolme tekivät ensimmäiset julkaistut äänitteensä ilmeisesti italialaista syntyperää olevan Eli Toscanon levymerkeille, joita olivat toimintansa aloittamisen perusteella kronologiseen järjestykseen asetettuina Abco, Cobra sekä Artistic.

Toscano perusti ensimmäisenä läntisen Chicagon äänilevytehtailijana Abco-merkkinsä yhdessä Joe Brownin kanssa vuoden 1956 alkupuolella. Yhtiön tarina jäi verrattain lyhyeksi, sillä se lopetti toimintansa jo syntymävuotenaan. Abco sai julkaistua kaikkiaan seitsemän singleä, joista bluesin kannalta tärkeimmät ovat Louis Myersin (104), Morris Pejoen (106) sekä Arbee Stidhamin (100 & 107) hengentuotteet.

Varsin laadukkaasta blues-tuotannostaan huolimatta Abco ei juuri lisännyt omistajiensa eikä myöskään sille levyttäneiden taiteilijoiden taloudellista hyvinvointia. Abcon lopetettua toimintansa Toscano perusti ilman entistä kumppaniaan Brownia Cobra-merkin, jonka aloitus oli sitäkin vakuuttavampi. Yhtiön ensimmäisestä julkaisusta, Chicagon "uutta aaltoa" edustavasta Otis Rushin "I Can't Quit You Baby":stä (5000) muodostui suuri menestys. Kappale nousi R&B-tilastoihin 3. päivänä lokakuuta vuonna 1956 kohoten korkeimmillaan 9. tilalle. Kyseessä oli siis oikein Top Ten –hitti. Saavutus, joka ei enää toteutunut myöhemmin Rushin eikä Cobran kohdalla. On kuitenkin syytä olettaa, että Cobran pääartistina pidetyn Otis Rushin muutkin julkaisut olivat kohtalaisen hyviä myyntimenestyksiä. Ainakin niiden tasoa voidaan pitää huomattavan korkeana sekä historiallista arvoa erittäin merkittävänä. Otis näet taltioi Cobralle sellaisia, häikäisevyytensä tähänkin päivään säilyttäneitä ikuistuksia kuten "My Love Will Never Die" (5005), "Groaning The Blues" (5010), "Love That Woman" (5015), "Three Times A Fool" (5023), "It Takes Time" (5027), "Double Trouble" (5030) ja "All Your Love" (5032), joista osan ovat uudelleen levyttäneet muutamat Otisin värilliset kollegat sekä myös jotkut valkoiset rock-muusikot kuten mm. John Mayall ja Eric Clapton.

Cobralle levyttivät myös jotkut tyyliltään vanhanaikaisemmat ns. Down Home –tyyliset taiteilijat kuten kuten Walter Horton (5002), Sunnyland Slim (5006) ja Little Willie Foster (5011, jolla oleva esitys "Crying The Blues" edustaa Mike Rowen mukaan viimeisiä kaikuja kuolevasta klassisesta Chicago-tyylistä) sekä edellisiin verrattuna ilmaisultaan modernimmat artistit kuten Lee Jackson (5007), Clarence Jolly (5016 ja Guitar Shorty (5017).

Rushin ohella toinen Cobralle levyttäneistä, B.B. King –tyylisistä kitaristeista oli Magic Sam, joka taltioi kyseiselle yhtiölle kaikkiaan 8 levypuolta vuosina 1957 ja -58. Myös Sam teki upeita, historiallista arvoa omaavia äänitteitä, joista huomattavin lienee teemaltaan varsin omaperäinen hidas blues "All Your Love" (5013). Aivan kansalliselle tasolle ei Magic Samin maine levinnyt, mutta Chicagossa hän oli verrattain suosittu ja hänen levynsä möivät sangen hyvin, kunnes ura katkesi armeijaan astumisen myötä vuonna 1959.

Vuonna 1958 esitteli Eli Toscana kolmannen ja viimeisen yrityksensä Artisticin, jolle puolestaan teki ensimmäiset julkaistut äänitteensä kolmas tärkeä, B.B. Kingiä esikuvanaan pitävä chicagolaiskitaristi Buddy Guy.

Louisianasta Chicagoon

George "Buddy" Guy syntyi Louisianan osavaltiossa sijaitsevassa Lettsworthissa 30. päivänä heinäkuuta vuonna 1936. Ensimmäinen kosketus bluesiin tuli radion välityksellä. Buddy kuunteli mm. John Lee Hookerin, Lightning Hopkinsin sekä T-Bone Walkerin levyjä. Luonnollisesti nuoruuteen kuuluivat mm. omatekoiset kitarat jne. Ensimmäiset mainitsemisen arvoiset havainnot osunevat 50-luvun puoliväliin, jolloin Buddy sai ajoittaisia kiinnityksiä mm. John "Big Popper" Tilleyn, Slim Harpon, Lazy Lesterin sekä Lightning Slimin yhtyeisiin. Mainitut kokoonpanot esiintyivät lähinnä Baton Rougessa ja sen ympäristössä. Etenkin Buddy Guyn varhaisimmista levytyksistä voidaan havaita, että em. swamp bluesin mestareilla oli ilmeinen vaikutus hänen tyylinsä muotoutumiseen. Guyn raaempi ilmaisutapa B.B. Kingiin verrattuna selittynee osittain tällä. Samoihin aikoihin Buddy kiinnostui kuitenkin pääasiassa modernimmasta tyylistä, johon osittainen kosketus tapahtui mm. Baton Rougessa vierailevien taiteilijoiden kuten Bobby Blandin, Junior Parkerin, Ray Charlesin ja tietenkin B.B. Kingin myötä. Guy oli selvästi myös New Orleansissa levyttäneen Guitar Slimin (Eddie Jones) vaikutuksen alainen, vaikkei sitä ole aina itsestäänselvyytenä mainittu.

Muutama vuosi sitten varsin yllättäen ilmeni, että Buddy Guy ehti vierailla studiossa ennen Chicagoon siirtymistään tallentaen ainakin kaksi tällä hetkellä tunnettua esitystä. Kappaleet ovat nimiltään "The Way You've Been Treat Me" sekä "Baby Don't You Wanna Come Home" ja ne ikuistettiin Ace-merkin Johnny Vincentin toimesta. Mainittu, tarkalta vuosiluvultaan määrittelemätön sessio jätettiin julkaisematta ja äänitteet näkivät päivänvalon vasta 70- ja 80-lukujen vaihteessa ilmestyessään japanilaisella kokoelmalla "Kings Sing The Blues – Vol. 2" (Vivid Sound VS-1011). Aikoinaan tapahtunut tallennosten hyllyttäminen on tavallaan ymmärrettävää, sillä tuskimpa niiden julkaisemisella olisi suurempaa taloudellista merkitystä ollut.

Sangen kotipolttoisen tuntuisia nämä Guyn etelän äänitteet kieltämättä ovat, mutta niihin liittyy kiintoisiakin piirteitä ainakin jos halutaan tarkastella eroja myöhempiin äänitteisiin nähden. Guyn laulussa ei ole vastaavaa intensiteettiä eikä hyökkäävyyttä kuin muutamaa vuotta myöhemmin tehdyillä chicagolaisäänitteillä, mutta tyylin kehitys on jo siinä vaiheessa, että tunnistaminen käy vaivattomasti. Sen sijaan kitaran soitossa ei ole vielä havaittavissa huomattavaa omaleimaisuutta, sillä Buddy kuulostaa läheisesti 50-luvun alkupuolen B.B. Kingiltä.

"The Way You've Been Treat Me" on sikäli erikoinen esitys, että pääartisti sekä tätä myötäilevä tenoristi edustavat täysin urbaania ilmaisua, kun rytmiryhmä puolestaan etenee hitaalla boogie (l. suomeksi ykkä-äkkä) –kompilla. Kyseessä on siis jonkinlainen modernin ja down home bluesin risteytys. Mainitusta sessiosta peräisin oleva toinen kappale lienee jotain swamp poppia tai rokkia; en ole täysin varma. Mainittu rytkytys sopisi paremmin jonkin kepeämpityylisen taiteilijan ohjelmistoon, mutta erityisen vahvana hitaiden bluesien tulkkina pidetylle Buddy Guylle se ei oikein istu.

Buddy Guy saapui Chicagoon syksyllä vuonna 1957. Ensimmäisen kiinnityksensä hän sai tenoristi Rufus Foremanin yhtyeessä, jossa johtajan lisäksi soittivat pianisti Baby Face Willette sekä rumpali Hal Tidwell. Buddyn asema orkesterissa muodostui ilmeisen keskeiseksi, sillä kitaristin tehtävien ohella hän vastasi myös lauluosuuksista. Foremanin kokoonpanon riveissä työskennellessään tapasi Guy Theresan klubilla Blue Flame –paikan johtajan, joka tuloksellisesti kehotti nuorta kitaristia ottamaan osaa tavernassaan järjestettävään "Battle Of The Blues" –nimiseen tapahtumaan. Kyseessä oli jonkinlainen nuorten chicagolaisten bluesmuusikoiden välinen soittokilpailu, missä Guyn lisäksi esiintyivät mm. Magic Sam, Otis Rush sekä Junior Wells. Kyseisen kamppailun pääpalkinto kuuluu langenneen tarinan päähenkilölle, millä sinänsä ei ollut ratkaisevaa käännettä hänen urallaan, sillä vastaavia soittokilpailuja lienee järjestetty mm. yleisön houkuttelemiseksi verrattain runsaasti. Tärkeää oli sitä vastoin se, että Buddy pääsi kosketuksiin musiikillisillta lähtökohdiltaan häneen verrattavien, äänilevyteollisuudessa jo jalan sijaa saaneiden kitaristien Magic Samin ja Otis Rushin kanssa. Edellinen näet esitteli Guyn Eli Toscanolle sekä tämän yhtiöiden taiteelliselle valvojalle Willie Dixonille. Kyseisen tapaamisen myötä syntyi Guyn uran ensimmäinen, tuloksiin johtanut levytyssopimus. Hänet liitettiin kolmen muun Artistic-merkin palveluksessa vaikuttaneen taiteilijan – Charles Clark (1500), Shakey Jake (1503), Ike Turner (1504) – harvalukuiseen joukkoon.

Artistic

Sangen tuoreiden tietojen mukaan, vastoin aiemmin vallalla olleita käsityksiä on ilmennyt, ettei Buddy Guylle ojennettu kitaraa vielä tämän ensimmäisessä eikä osittain toisessakaan Artistic-sessiossa. Tuottajat katsoivat varmemmaksi turvautua tuolloin pääartistia nimekkäimpiin kitaristeihin Otis Rushiin, joka vastasi kokonaisuudessaan ensimmäisestä julkaisusta "Sit And Cry / Try To Quit You Baby" (1501) sekä toisen singlen kääntöpuolella "You Sure Can't Do" (1503) soittavaan Ike Turneriin. Buddy Guy siis soitti Artistic-kaudellaan kitaraa vain yhdellä raidalla, "This Is The End". Ilmeisesti Toscano ja Dixon otaksuivat Guylla olevan suurempi potentiaali laulajana kuin kitaristina.

Buddy Guyn kaksi Artistic-singleä ovat edustavia näyttöjä modernimmasta, B.B. King –vaikutteisesta Chicagobluesista, vaikkei ne liene saavuttaneet vastaavaa yleistä arvostusta kuin esim. Otis Rushin tai Magic Samin Cobra-äänitteet. Laulajana Buddy muistuttaa varsin läheisesti lopullista tyyliään, jolle tyypilliset ominaisuudet ovat osittain havaittavissa; korkea ja taipuisa ääniala sekä kiihkeä, paatoksellisen hyökkäävä, joskin nyanseilla ilmaisua painottava laulutapa. Tosin kolmesta ensimmäisestä Artistic-tallenteesta "Sit And Cry", "Try To Quit You Baby" ja "You Sure Can't Do" puuttuvat vielä osittain myöhemmille äänitteille ominainen, tulkintaa sävyttävä uhkaavuus sekä neuroottinen, lähes mielipuolisen hysteerinen voima. Sen sijaan kappaleella "This Is The End", jolla Buddy soittaa edellä todetun mukaisesti myös kitaraa, aletaan olla jo varsin lähellä pari vuotta myöhemmin tehtyjen Chess-levytysten tunnelmaa.

Näillä Buddy Guyn Artistic-äänitteillä kiinnittyy huomio pääartistin erinomaisen panoksen ohella myös tätä tukeviin kitaristeihin Ike Turneriin sekä Otis Rushiin. Etenkin edellisen kireäsointinen kitara Guitar Slimin "The Things That I Used To Do" –kopiolla "You Sure Can't Do" on eräitä näiden tallennosten huippuhetkiä. Tosin kyseinen suoritus ei ole aivan yhtä mahtava kuin Johnny Wrightin vastaavaa teemaa käsittelevällä muunnelmalla "The World Is Yours" (RPM 443), jolla kuultava kitarasoolo lienee Iken parhaita.

Pätevää on myös Otis Rushin työskentely Buddy Guyn ensimmäisellä julkaisulla, joskin kitarointi on selvästi niukempaa kuin esim. miehen omilla Cobra-äänitteillä. Kiintoisana ilmiönä todettakoon, että Otisin kitarasoolo "Sit And Cry":lla on suora kopio Jody Williamsin edellisvuonna levyttämästä kappaleesta "You May" (Argo5274), joka puolestaan on mukaelma Memphis Slimin "Mother Earth":sta (Premium 867).

Buddy Guyn ura Artisticilla ei jatkunut kahta single-julkaisua pitempään, sillä Eli Toscanon liiketoiminta äänilevyteollisuuden palveluksessa päättyi joskus vuoden 1959 puolella. Ilmeisesti Cobra-Artistic kaatui taloudellisten vaikeuksien seurauksena, kun uhkapeliin taipuvainen "A Crap Shootin' Fool" Toscano puolestaan murhattiin 60-luvun puolivälissä.

Toscanon yhtiöt toivat aikoinaan markkinoille kohtuullisen määrän erinomaista ja osittain jopa loisteliasta bluesia, jonka uudelleenjulkaisijana on kunnostautunut etupäässä brittiläinen Flyright-firma. Toscanon bluestuotantoa esittelevät varsin tyhjentävästi mm. seuraavat Flyrightin kokoamat albumit:

- Otis Rush: Groaning The Blues - 560
- Magic Sam: Magic Rocker - 561
- Otis Rush & Magic Sam: The Other Takes 1956-58 - 562
- King Cobras – Chicago Kings Of The Harmonica 1956-58 - 567
- Fishin' In My Pond – Chicago Blues Bands - 582

Nuorista West Side –kitaristeista siirtyivät Buddy Guy sekä Otis Rush Willie Dixonin myötävaikutuksella Chessille, kun Magic Sam puolestaan jatkoi pari vuotta keskeytyksissä ollutta uraansa Mel Londonin Chief-merkillä.

Chess

Ensimmäisiä Chessille levyttäneitä modernin blueskitaran taitajia eivät Buddy Guy tai Otis Rush suinkaan olleet, sillä heitä aiemmin olivat yhtiölle lähinnä taustamiehinä levyttäneet sellaiset sähkökitaran mestarit kuin Hubert Sumlin, Pat Hare ja Robert Jr. Lockwood. Jos aluetta kuitenkin jälleen rajataan, voidaan Guyta ja Rushia pitää ensimmäisinä Chessillä vaikuttaneista B.B. King –tyylisistä taiteilijoista.

Otis Rush päästettiin studioon hieman aiemmin kuin Guy eli tammikuussa vuonna 1960. Chess julkaisi häneltä ainoastaan kaksi singleä (1751 & 1775), joiden sisällöstä huomattavimpana esityksenä pidetään klassikon aseman saavuttanutta "So Many Roads":ia, kiistämätöntä modernin bluesin mestariteosta. Ilmeisesti Rushin Chess-levyt eivät kuitenkaan saavuttaneet erityistä kaupallista merkitystä, joten yhtiön haluttomuus hänen aikaansaannostensa julkaisemiseen on ymmärrettävää. Mutta eipä Otisilla pyyhkinyt hyvin jatkossakaan. Hän siirtyi Chessin jälkeen Duke-merkille, joka puolestaan sai aikaan yhden, häikäisevän balladin "I Have To Laugh" sisältävän singlen (356), joka tuskin menestyi sen paremmin kuin Chess-levytyksetkään, joten muita julkaisuja ei Dukelta enää ilmestynyt. Sen verran Otisista kuitenkin välitettiin, että hänet pidettiin sopimuksen alaisena ja luonnollisesti varsin tuhoisin seurauksin.

Jos Otis Rushin ura vakuuttavasta alustaan huolimatta kääntyi 60-luvulla jyrkkään laskuun, oli Buddy Guyn kohdalla havaittavissa tuolloin selvää noususuhdannetta. Hän oli vakiinnuttanut asemansa johtavana nuorena bluesmuusikkona Chicagossa ja mm. näyttävän lavaesiintymisensä ansiosta nautti yleisön keskuudessa suurempaa suosiota kuin kollegansa Magic Sam ja Otis Rush. Suosion välittömät seuraukset ovat havaittavissa ilmestyneiden julkaisujen määrässä; Buddy levytti Chessille sekä nimiartistina että taustamuusikkona varsin säännöllisesti aina vuoteen 1966 asti. Ja kun huomioidaan, että kyseessä olivat ilmeisen ahneet Chess-veljekset, voidaan pitää sangen todennäköisenä Buddyn levyjen kohtalaista kysyntää.

Jo ensimmäinen Chess-sessio, joka pidettiin 2. päivänä maaliskuuta vuonna 1960, tuotti varsin komeita tuloksia. Kyseisestä istunnostahan on peräisin Buddyn tunnetuin esitys, klassikoksi määritelty "First Time I Met The Blues":

The first time I met the blues, people, you know I was walkin',
I was walkin' through the woods,
Yea-ees, the first time, the first time I met the blues,
don't you know, I was walkin', I was walkin' down through the woods,
Yea-ees, you stepped my house first blues –
don't you know, you got me, you got me all the harm that you could.
The blues got after me, people,
you know, they ran me from a tree to tree,
Yea-ees, the blues got after me,
don't you know, you ran me, ran me from tree to tree,
Yea-ees, you shoulda heard me beggin' blues,
aiee, blues don't murder me.

Hitaaksi bluesnumeroksihan tämä on lähinnä määriteltävä, joskin maineikkaiden taustamuusikoiden säestys on erittäin kiihkeästi etenevää ja rytmiikkaa korostavaa, mikä muodostaa pääartistin osuuden kanssa varsin yhtäläisen kompinaation. Buddyn laulu on dramaattisuudessaan lähes mielipuolista ja kitarointi äärimmäisen raivokasta. Miehen tulkinta saa kuitenkin tarkkaan kontrolloituna myös uskottavuutta; minkäänlaista yliampuvuuden tuntua ei ole havaittavissa. Yhteenvetona todettakoon, että kyseessä on parhaimpiin ja riipaisevimpiin lukeutuva, 60-luvulla ikuistettu blueskappale.

"First Time I Met The Blues", joka on alkujaan Little Brother Montgomeryn käsialaa, on joidenkin lähteiden mukaan saavuttanut oikein kansallista menestystä, mikä voi olla hyvinkin todennäköistä. Hittispesialisti Juhani Ritvasen mukaan esitys ei ole kuitenkaan R&B-tilastoissa merkittävää sijoitusta tavoittanut.

Toinen merkittävä ensimmäisen Chess-session ikuistus oli erinomainen hidas blues "Broken Hearted Blues". Sen sijaan nopeatempoinen "I Got My Eyes On You" ei ole vakuuttavuudeltaan kahden em. esityksen luokkaa, joskin kyseessä on täysin julkaisukelpoista tasoa edustava tallenne.

Buddy Guyn toisen Chess-julkaisun kääntöpuoli "Slop Around" oli puolestaan yritys pysytellä vallitsevien (?) muotivirtausten mukana. Koska Guy on varsin muuntautumiskykyinen muusikko, ei asia ole sikäli täysin tuomittava. Tässä tapauksessa käytetty sävelmä on kuitenkin siinä määrin onneton, että tulokset jäivät sekä taiteellisesti että kaupallisesti perin surkeiksi.

Seuraavan kerran studioon kokoonnuttiin vielä saman vuoden joulukuussa. Tällä kertaa oli mukana myös Buddyn myöhempi kumppani, huuliharpisti Junior Wells. En yleensä pidä kovinkaan mielekkäänä modernin blueskitaran ja huuliharpun yhdistelmää, mutta tässä tapauksessa, etenkin upeiden hitaiden bluesien "Ten Years Ago" ja "I Got A Strange Feeling" kohdalla lopputulos on suorastaan oivallinen. Juniorin voimakas taivuttelu tukee erinomaisesti Guyn väkevän uhkaavaa tulkintaa. Sen sijaan kappaleella "Let Me Love You Baby" on huuliharppu tarpeeton. Muilta osin ko. esitystä voidaan pitää erinomaisena. Se on yksinkertaisesti Buddy Guyn paras Chess-kauden nopeatempoinen blues.

Seuraava vuosi – 1961 – oli Guyn kannalta sikäli merkittävä, että tuolloin ikuistetulla esityksellään "Stone Crazy" hän saavutti huomattavimman kaupallisen menestyksensä. Tosin tämä tapahtui vasta seuraavan vuoden puolella, kun mainittu kappale kohosi R&B-tilastoihin sijoittuen parhaimmillaan 12. tilalle. Puhtaalta bluesesitykseltä se oli ajankohtaansa nähden varsin kunnioitettava suoritus. "Stone Crazy" oli myös musiikillisesti täysosuma. Lyhyesti ilmaistuna se kuuluu sarjaan Buddy Guyn loisteliaan hitaat bluesit.

"Stone Crazy" –sessiossa tallennettiin kaupalliseksi harharetkeksi mainitun Skippin'":in ohella myös varsin vankat esitykset "Watch Yourself" sekä "I Found A True Love", jotka Chess jätti kuitenkin aikanaan julkaisematta. Tosin molemmista teemoista on myöhemmin ilmestynyt pitkähköt versiot (kuten myös "Stone Crazy":stä) LP:llä "I Was Walking Through The Woods" (Chess 409). Lähtökohdiltaan "Watch Yourself" on verrattavissa "Slop Around":iin, mutta lopputulos on täysin päinvastainen. "I Found A True Love" on puolestaan erinomainen hidas blues, joka on sikäli erikoinen, että Guyn tulkinta on harvinaisen hillittyä.

Vuonna 1962 pidettiin kaksi levytystilaisuutta, joiden satoa parhaimmillaan edustaa "When My Left Eye Jumps", joka on lyriikoiltaan sama kuin pari vuotta aiemmin tallennettu, silloin ilmestymättä jäänyt "I Got A Strange Feeling". Kyseisen vuoden muista äänitteistä on pääteltävissä Chess-veljesten ilmeinen pyrkimys laajemmille markkinoille, kuten kappaleet "Hard But It's Fair", "Treasure Untold" sekä alkujaan hyllylle jätetty "Baby" osoittavat. Havaittavissa on tuolloin bluesia huomattavasti muodikkaampien musiikillisten ainesten käyttö, mikä johti varsin onnistuneeseen lopputulokseen ainoastaan tyttökuoron tukemana äänitetyn "Hard But It's Fair" kohdalla.

Vuosi 1963 ei ollut Buddy Guyn kohdalla ainakaan miehen omien, Chessin julkaisemien studioäänitteiden osalta erityisen vilkas, sillä ainoastaan yksi raita, erinomainen, ehkä osuvimmin pop-bluesiksi määriteltävä "No Lie" näki tuolloin päivänvalon. Myöhemmin julkisuuteen tulleista äänitteistä mainittakoon mukaansatempaava "Bandstand", onnistunut Berry Gordyn "Money"-mukaelma "100 Dollars Bill" sekä etenkin häikäisevän komea hidas blues "Stick Around".

Heinäkuun 26. päivänä vuonna 1963 pidettiin Chicagon Copacabana-klubilla tilaisuus, missä esiintyivät vielä tuolloinkin Chessin tärkeimmät bluesartistit Muddy Waters ja Howlin' Wolf sekä näiden ohella myös Willie Dixon ja Buddy Guy jälkimmäisen silloisen studio-orkesterin säestämänä. Kyseinen tapahtuma myös tallennettiin ja äänitteet julkaistiin LP:llä "Blues From Big Bill's Copa Cabana" (Argo LP 4031/Chess CH 1533).

Em. "live"-albumi on varsin hyvin toimiva kokonaisuus. Buddy Guyn yhtye säestää vanhemman sukupolven edustajia täydellä ymmärryksellä ja myös näillä on riittävästi intoa ja tahtoa esittää parastaan. Mutta kuten on odotettua, eivät Muddyn ja Wolfin sikäli mukaansatempaavat variaatiot vanhoista bravuureista juuri suurempia yllätyksiä tarjoa. Sen sijaan äärimmäistä vitaalisuutta tarjoavat Buddy Guyn esitykset "Worried Blues" sekä "Don't Know Which Way To Go", jotka ovat syvällisen mestarillisesti tulkittuina mainitun LP:n ehdottomasti antoisimmat luomukset. Tarkempaa verbaalista luonnehdintaa välttääkseni, ilmoitettakoon, että jäljempänä mainittu ikuistus kuuluu kriitikko Vesa Walamiehen henkilökohtaiseen Top Twentyyn.

"My Time After Awhile" vuodelta 1964 oli Buddyn viimeinen todella vahva hidas blues Chessille. Kyllähän hänen myöhempiäkin bluesin piiriin lukeutuvia äänitteitä voidaan hyviksi luonnehtia, mutta niistä puuttuu aiemmille Chess-levytyksille ominainen valtaisa alkuvoima ja luonnollinen, uskottava intensiteetti.

Viimeisillä, vuosiin 1965 ja 1966 kohdistuvilla Chess-äänitteillä alkoi Buddy Guyn ilmaisuun tulla verrattain voimakkaita vaikutteita myös soul-musiikin piiristä, eikä aina välttämättä tai itsestäänselvyytenä huonolla taiteellisella menestyksellä. Mainitulla saralla erinomaisesti toimivia esityksiä ovat mm. "Keep It To Myself", "My Mother" sekä "She Suits Me To A Tee".

Vaikka olen edempänä jo painottanut Buddy Guyn Chess-levytysten merkittävyyttä, todettakoon lopuksi ikään kuin yhteenvetona, että osaa tuon kauden tuotannosta pidetään historian lehdille jäävinä modernin bluesin klassikkoina sekä esim. 50-lukuun verrattuna köykäisemmän vuosikymmenen parhaimpiin suorituksiin lukeutuvina ikuistuksina. Toisaalta Guyn Chess-uraa varjostivat lähes jatkuvasti erilaiset kaupalliset kokeilut, joten tuolta ajalta löytyy huomattavasti heikkoakin materiaalia.

Tähän Buddy Guy –tarinan ensimmäiseen osaan oli alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus liittää myös muiden artistien Chess-sessiot, joissa Buddy Guy on taustamiehen ominaisuudessa sekä Junior Wellsin vuosiin 1965 ja 1966 keskittyvät Delmark- ja Vanguard-levytykset. Mutta kun juttu venyi tällaisenakin varsin pitkäksi, jäävät mainitut episodit tarinan seuraavaan osaan, jossa todennäköisesti edetään 70-luvun puoliväliin asti.

Buddy Guy LP:illä

Kuten tarkkaavainen lukija voi jäljempänä esiintyvää LP-luetteloa ja discografiaa tutkiessaan havaita, on Buddy Guyn vuoteen 1966 ulottuva äänitetuotanto nimeltä tunnettujen esitysten osalta julkaistu kahta raitaa lukuun ottamatta kokonaisuudessaan. Lähes tyhjentävän kuvan saa hankkimalla seuraavat albumit:

KINGS SING THE BLUES (kokoelma)
(Vivid Sound VS-1011)
The Way You've Been Treat Me / Baby Don't You Wanna Come Home
Guyn lisäksi LP:llä ovat mukana Jerry McCain, Sammy Myers, Frank Fair, Frankie Lee Sims jne.

FISHIN' IN MY POND (kokoelma)
(Flyright FLY 582)
Sit And Cry / Try To Quit You Baby / You Sure Can't Do / This Is The End
Lisäksi Arbee Stidham, Lee Jackson, Guitar Shorty, Clarence Jolly sekä Morris Pejoe

I WAS WALKING THROUGH THE WOODS
(Chess 409)
Watch Yourself / Stone Crazy / I Found A True Love / First Time I Met The Blues / Let Me Love You Baby / No Lie / I Got A Strange Feeling / My Time After Awhile / Ten Years Ago / Broken Hearted Blues

GOT TO USE YOUR HEAD
(Blues Ball 2005)
Got My Eyes On You / Gully Hully / Hard But Fair / Bandstand / $ 100 Bill / My Mother / Night Flight / Stick Around / Moanin' / I Dig Your Wig / Got To Use Your Head / Slop Around / Buddy's Boogie

BLUES FROM BIG BILL'S COPA CABANA
(Argo LP 4031/Chess CH 1533)
Worried Blues / Don't Know Which Way To Go
Lisäksi Muddy Waters, Howlin' Wolf, Willie Dixon, Sonny Boy Williamson (jonka esitys "Bring It On Home" ei ole "live"-äänite vaan Chessin jo aiemmin julkaisema studio-tallenne)

I LEFT MY BLUES IN SAN FRANCISCO
= CHESS STORY VOL. 8
(Chess LP 1527/SPO-114)
Keep It To Myself / Crazy Love / I Suffer With The Blues / When My Left Eye Jumps / Buddy's Groove / Goin' Home / She Suits Me To A Tee / Leave My Girl Alone / Too Many Ways / Mother-In-Law Blues / Every Girl I See

IN THE BEGINNING
(Red Lightnin' RL 001)
Ei yhtään em. LP:lle outoa kappaletta

L'AGE D'OR DE CHICAGO VOL. 6
(Chess/Vogue 427006)
Baby
Tämän tuplan sisältämät muut kappaleet löytyvät albumeilta Chess 409, Blues Ball 2005 tai SPO-114.


Discografia

BUDDY GUY - Baton Rouge, La, May 30, 1957
B. Guy (vcl, gtr) with unk. (ten.sax, gtr/bass, drs)
           The Way You've Been Treat Me / Ace (un)
           Baby Don't You Wanna Come Home / -

BUDDY GUY & HIS BAND - Chicago, c. August 1958
B. Guy (vcl) with Harold Ashby & Bob Neely -1 (ten.saxes), McKinley Easton (bar.sax -2), Harold Burrage (pno), Otis Rush (gtr), Willie Dixon (bass), Odie Payne (drs)
C-1042   Sit And Cry -2 / Artistic 1501
C-1043   Try To Quit You Baby -1 / -

B. Guy (vcl, gtr -2) with Ike Turner (gtr -1), Carlson Oliver & Eddie Jones (ten.saxes), Jackie Brenston (bar.sax), Harold Burrage (pno), Willie Dixon (bass), Odie Payne (drs)
C-1060   You Sure Can't Do -1 / Artistic 1503
C-1061   This Is The End -2 / -

BUDDY GUY - Chicago, March 2, 1960
B. Guy (vcl, gtr) with Jarrett "Gerry" Gibson & Bob Neely (ten.saxes), Donald Hankins (bar.sax), Little Brother Montgomery (pno), Jack Myers (bass), Fred Below (drs)
U-10043   Slop Around / Chess 1759
U-10044   Broken Hearted Blues / -
U-10045   I Got My Eyes On You / Chess 1753
U-10046   First Time I Met The Blues / -
                Real Love Till You Make It To Me (ü) / Chess (un)

BUDDY GUY - Chicago, December 16, 1960
B. Guy (vcl, gtr) with Jarrett "Gerry" Gibson & Bob Neely (ten.saxes), Donald Hankins (bar.sax), Junior Wells (hca), Otis Spann (pno), Jack Myers (bass), Fred Below (drs)
U-10622   Let Me Love You Baby / Chess 1784
U-10623   - / Chess (un)
U-10624   -
U-10625   Ten Years Ago / Chess 1784
                 I Got A Strange Feeling / Chess (un)
                 Gully Hully / -

BUDDY GUY - Chicago, December 7, 1961
B. Guy (vcl, gtr) with Jarrett "Gerry" Gibson & Bob Neely (ten.saxes), Donald Hankins (bar.sax), Otis Spann (pno), Jack Myers (bass), unk. (2nd, gtr, drs)
U-11358   Stone Crazy / Chess 1812
                 Stone Crazy (long version – 7:30) / Chess (un)
U-11359   Skippin' (Scrapin' - +) / Chess 1812, 1899 (+)
                 Watch Yourself / Chess (un)
                 I Found A True Love / -

BUDDY GUY - Chicago, August 12, 1962
B. Guy (vcl, gtr) with Sonny Turner & Murray Watson (tpts), Jarrett "Gerry" Gibson & Abe Locke (ten.saxes), Lafayette Leake (pno/org -1), William "Lefty" Bates (gtr), Jack Myers (bass), Phil Thomas (drs)
11802   Hard But It's Fair (add vcl group) / Chess 1878
11803   - / Chess (un)
11804   When My Left Eye Jumps -1 / Chess 1838
             Baby, Baby, Baby / Chess (un)

BUDDY GUY - Chicago, September 9, 1962
B. Guy (vcl, gtr) with unk. (bass, drs)
U-11902   The Treasure Untold / Chess 1838

BUDDY GUY - Chicago, February 8, 1963
B. Guy (vcl, gtr) with Jarrett "Gerry" Gibson & Bob Neely (ten.saxes), Lafayette Leake (pno), Lacy Gibson (gtr, vcl -1), Jack Myers (bass), Al Duncan (drs)
12184   (American) Bandstand / Chess (un)
12185   No Lie / Chess 1878
12186   100 Dollars Bill / Chess (un)
12187   My Love Is Real -1 (ü) / Chess (un)

BLUES FROM BIG BILL'S - Copa Cabana Club, Chicago, July 26, 1963
Howlin' Wolf (vcl, hca -1, Muddy Waters (vcl -2) Willie Dixon (vcl -3) Buddy Guy (vcl -4, gtr), Donald Hankins & Jarrett "Gerry" Gibson (ten.saxes), Otis Spann (pno), Jack Myers (bass), Fred Below (drs)
           Wee, Wee Baby -2, -3, -4 / Argo LP 4031
           Sitting And Thinking -2 / -
           Clouds In My Heart -2 / -
           Got My Mojo Working -2 / -
           Nineteen Years Old -2 / -
           Sugar Mama -1 / -
           May I Have A Talk With You -1 / -
           Worried Blues -4 / -
           Don't Know Which Way To Go -4 / -

BUDDY GUY - Chicago, August 14, 1963
B. Guy (vcl, gtr) with Jarrett "Gerry" Gibson & Donald Hankins (ten.saxes), Lafayette Leake (pno) Jack Myers (bass), Clifton James (drs)
U-12624   - / Chess (un)
U-12625   Stick Around / -
U-12626   -
U-12627   Moanin' / -
                 Buddy's Boogie / -

BUDDY GUY - Chicago, April 30, 1964
B. Guy (vcl, gtr) with Sonny Boy Williamson (hca), Lafayette Leake (pno), Jack Myers (bass), Clifton James (drs)
13209   I Dig Your Wig / Chess 1899

BUDDY GUY - Chicago, June 10, 1964
B. Guy (vcl, gtr) with Jarrett "Gerry" Gibson (ten.sax), Donald Hankins (bar.sax), Leonard Caston Jr. (pno), Jack Myers (bass), Clifton James (drs)
13271   My Time After Awhile / Chess 1899

BUDDY GUY - Chicago, June 30, 1964
B. Guy (gtr) with Robert Nighthawk (gtr), Leonard Caston Jr. (pno), Jack Myers (bass), Clifton James (drs)
           Night Life / Chess (un)

BUDDY GUY - Chicago, May 23, 1965
B. Guy (vcl, gtr) with Monk Higgins & A.C. Reed (ten.saxes), Leonard Caston Jr. (org), Matt Murphy (gtr), Leroy Stewart (bass), unk. (drs)
           Got To Use Your Head / Chess (un)
           Leave My Girl Alone / Chess 1936

BUDDY BOY - American Folk Blues Festival, Hamburg, October 8, 1965
B. Guy (vcl, gtr) with Eddie Boyd (pno -1), Jimmy Lee Robinson (bass), Fred Below (drs)
           First Time I Met The Blues / Fontana 681529
           South Side Jump -1 / (un)
BUDDY GUY - Chicago, August 1966
B. Guy (vcl, gtr) with Gene Barge & ? (ten.saxes), unk. (bar.sax, pno), Matt Murphy (gtr), poss. Phil Upchurch (bass), Charles Stepney (drs)
15051   Keep It To Yourself / Chess 2022
15052   My Mother / Chess 1974
15053   - / Chess (un)
15054   Mother-In-Law Blues / Chess 1974
             She Suits Me To A Tee / Chess 2067

BUDDY GUY - Chicago, July 1967
B. Guy (vcl, gtr) with unk. (ten.sax, pno, org -1, bass, drs)
16061   I Suffer With The Blues -1 / Chess 2022
             Buddy's Groove / Chess 2067
             Goin' Home / Chess (un)
             Goin' To School / Chess (un)
             I Cry And Sing The Blues / Chess (un)

(un) = kappaletta ei ole julkaistu single-muodossa alkuperäismerkillään, mutta se on ilmestynyt jollakin myöhemmin kootulla LP:llä (kts. Buddy Guyn LP-luettelo)
(ü) = kappale on toistaiseksi julkaisematon

BUDDY GUY, OSA 2
Teksti: Timo Pöyhönen
(julkaistu BN-numerossa 5/1983)

Heti alkuun on ilmoitettava, että Buddy Guy –tarinan ensimmäisessä osassa (BN 81) esitettyjä lupauksia ei tulla kaikilta osin täyttämään. Ensinnäkin jäävät ulkopuolelle ne Chessin levytystilaisuudet, joihin Buddy otti osaa säestysmuusikon ominaisuudessa. Guyn asema yhtiön studiokitaristina ei näet muodostunut mitenkään merkittäväksi, joten muutamat, lähinnä satunnaisiksi määriteltävät sessiot eivät kaipaa syvällisempää pohdiskelua. Myöskään Junior Wellsin osuutta ei käsitellä tarkemmin, joitakin yksittäisiä huomioita ja luonnollisesti miesten yhteisiä levytyksiä lukuun ottamatta. Tämän toisen osan pääpaino kohdistuu siis Guyn omiin aikaansaannoksiin, joskin kyseisestä alueestakin on jonkin verran tingittävä, sillä miehen ainoa "American Folk Blues Festival" –tallenne (ks. BN 81, s. 25) on edelleen kuulematta. Muutenkaan kyseinen, vuonna 1965 järjestetty kiertue ei ole kokonaan hahmottunut. Luonnollisesti tähän aiheeseen voidaan palata myöhemmin.

Mustilta valkoisille

1960-luvun puoliväliin tultaessa alkoi varsinaisille R&B-markkinoille suunnattujen blues-levyjen merkitys olla varsin vähäinen, joskaan ei aivan olematon. Saavuttihan mm. B.B. King vielä tuolloin ja jopa 70-luvun puolellakin lukuisia menestyksiä ja esim. Slim Harpon "Baby Scratch My Back":istä muodostui vuonna 1966 peräti ykköshitti. Mutta nämä mainitut sekä eräät muut poikkeukset jäivät lähinnä yksittäisiksi ja perin harvinaisiksi tapauksiksi yleisen mustan musiikin kentässä.

Kuten Euroopassa myös Yhdysvalloissa kohdistivat valkoiset alan harrastajat päähuomionsa aluksi perinteisempään, ruraaliseen ilmaisuun kun urbaanin bluesin edustajat torjuttiin samanaikaisesti liian kaupallisina ilmiöinä. Valistuneempi käsitys, aluksi Euroopassa, muutti ilmapiirin 60-luvulla suopeammaksi myös bluesin kaupungistuneempaa muotoa kohtaan ja monet muusikot välttivät uuden yleisönsä ansiosta täydellisen unohduksiin vaipumisen, joka olisi saattanut olla hyvinkin todennäköistä mustilla markkinoilla.

Yhdysvalloissa oli osittain jo ennen 60-lukua perustettu pieniä, countrybluesin tallentamiseen perehtyneitä levy-yhtiöitä, kuten mm. Delmark ja Arhoolie, jotka muuttuneen tilanteen myötä alkoivat tuntea kiinnostusta myös sähköisin soittimin varustettuja yhtyeitä kohtaan. Luonnollisesti myös musiikin luonne muuttui selvästi, tietenkin jo siitä syystä, että vastoin aiempia tallentamismenetelmiä, nyt äänitetty materiaali oli ensisijaisesti tarkoitettu albumikokonaisuuksia varten. Lopulliset tarkoitusperät olivat niinikään tyystin erilaiset; jos ne olivat aiemmin kaupallisia, olivat ne nyt pikemminkin tieteellisiä. Toisin sanoen, kuitenkaan yleistämättä, useassa tapauksessa pyrittiin dokumentointi suorittamaan siten, että lopullisessa julkaisussa olisi aistittavissa autenttisen klubimiljöön tunnelma. Toki myös aitoja klubi-äänitteitä tehtiin – mm. Sam Charters - tosin ilmeisesti vähäisessä määrin. Tämän uuden tuotantotavan luonteesta seurasi, että materiaalivalikoima koostui useimmiten lähinnä vanhoista standardeista eikä taiteellista valvontaa painotettu enää entiseen tapaan. Tästä oli seurauksena puolestaan se, etteivät pääasiassa valkoisille suunnatut tuotteet vastanneet laadultaan entisaikojen, tiukan valvonnan alla suoritettujen äänitteiden tasoa. Olisi kuitenkin asiatonta väittää, etteikö uudella tuotantomenetelmällä olisi saatu ansiokkaitakin tuotteita aikaan.

Buddy Guy on todennäköisesti säilyttänyt kosketuksen mustaan yleisöönsä Chicagossa aina näihin päiviin saakka ja on 60-luvun puolivälistä myös nauttinut bluesin hullaannuttaman keltaisen sekä valkoisen valkoisen väestön arvostusta ympäri maailmaa. Tästäkin huolimatta hänen Chess-uransa (ks. BN 81) tyrehtyi vuonna 1966. Ilmeisin syy lienee se, etteivät Guyn aikaansaannokset enää tyydyttäneet kohderyhmäänsä ja seurauksena oli luonnollisesti potkut yhtiön palveluksesta. Ehkä tässä ei vielä koko totuus ilmene, mutta kun valaisevammat dokumentit puuttuvat, täytyy tyytyä tähän arveluun. Mutta kuten edellä olevastakin selviää, pelastuksen toi uudenlainen yleisö...

Kirjailija ja levytuottaja Sam Charters tunnettiin muinoin puristisena country blues –aktivistina, joka suhtautui perin kielteisesti kaupunkilaisbluesin hahmoja kohtaan. Kuten monen muunkin, oli hänenkin aikanaan muutettava käsityksiään. Muutos oli lähes vallankumouksellinen, sillä mies ryhtyi jopa tuottamaan tuota aiemmin vieroksumaansa musiikkia. Todennäköisesti hänen ensimmäinen urbaania bluesia käsittävä projektinsa oli Vanguardille tuotettu kolmiosainen "Chicago/The Blues/Today!" (VSD 79216-79218) –sarja. Myöhemmin Chartersin ansiosta julkaistiin samalla levymerkillä myös joitakin yksittäisten artistien soolo-LP:itä. Tämä takasi uran jatkumisen mm. Buddy Guylle.

Vanguard

Ensimmäinen Vanguard-sessio osui Buddy Guyn kohdalle vuoteen 1966. Tuolloin ei kuitenkaan ollut kysymys vielä hänen omasta levystään, vaan Junior Wellsin osuudesta edempänä mainitussa antologiassa. Myös seuraava etappi tarjosi ainoastaan säestystehtäviä, jolloin Guy avusti Wellsin sekä klubi- että studioäänitteitä käsittävällä "It's My Life" (VSD 79231) –albumilla. Vihdoin syyskuussa, vuonna 1967 alkoi Buddyn ensimmäisen varsinaisen LP-levyn toteutus.

A MAN & THE BLUES
(Vanguard VSD 79272)
A (1) A Man And The Blues (2) I Can't Quit The Blues (3) Money (That's What I Want) (4) One Room Country Shack (5) Mary Had A Little Lamb
B (1) Just Playing My Axe (2) Sweet Little Angel (3) Worry, Worry (4) Jam On A Monday Morning
Buddy Guy – vcl, gtr, Otis Spann – pno, Wayne Bennett – gtr, Donald Hankins, Aaron Corthen (= A.C. Reed) & Bobby Fields – saxes, Jack Myers – bass, Lonny Taylor & Fred Below – drs; Chicago, September, 1967

Kuten oheisesta miehistöluettelosta on havaittavissa, osallistui tämän albumin aikaansaamiseen mitä ensiluokkaisin muusikkoaines. Laajalti ihailtu pianotaituri Otis Spann tunnetaan lukuisista eri yhteyksistä, mm. Muddy Watersin orkesterin pitkäaikaisena jäsenenä sekä myös monista Buddy Guyn Chess-levytyksistä. Mestarikitaristi Wayne Bennett puolestaan liitetään ensisijaisesti Bobby "Blue" Blandin korkeatasoisiin Duke-levytyksiin, mutta olihan hän yhteistyöttä myös monien chicagolaisten muusikkojen kanssa. Lisäksi Buddyn debyytti-albumilla esiintyvät saksofonistit lukeutuvat Chicagon kärkimiehiin, kuten luonnollisesti basisti Jack Myers sekä rumpali Fred Below niinikään. Tämän tasoiselta ryhmältä pitäisi tietysti tuloksiakin syntyä. Kyllähän niitä tavallaan syntyykin, joskaan ne eivät ole täysin odotetun mukaisia, sillä lähestyipä tätä tuotetta sitten miltä suunnalta tahansa, löytyy aina jotain huomauttamista.

Jos tämän tarkalleen 16-vuotiaan suoritteen läheisempi tutkiskelu aloitetaan sen keskeisimmästä henkilöstä eli tässä tapauksessa siis Buddy Guysta, voidaan heti havaita, että miehen ilmaisu on esim. dynaamisimpiin Chess-ikuistuksiin verrattuna harvinaisen hillitty. Kitaran soundi on pelkistetyn ohut sekä laulutapa hysteerisiä purkauksia välttelevän rauhallinen, näin etenkin hitaiden esitysten kohdalla. Periaatteessa Guylle istuu myös edellä luonnehdittu vähäeleisempi tyyli, sillä tälläkin levyllä kuultava kitarointi on taidokasta sekä laulu vakuuttavan tunteellista. Toisaalta lähes kaikki onnistumisen mahdollisuuden tarjoavat sävelmät on esitetty täysin samaan tapaan, joten pitkäveteisyyden vaikutelma on väistämätön.

Soitannollisesti ei säestysyhtyeestä juuri heikkoja lenkkejä löydy, mutta mainetta omaavat muusikot ovat tyylikkäästi soittavaa Otis Spannia lukuun ottamatta täysin vajaakäytössä. Esim. puhaltajat ovat saaneet niin mitättömiä tehtäviä, että heidän mukanaolonsa on oikeastaan yhdentekevää. Ja sama pätee myös Wayne Bennettiin. Tämän LP-kokonaisuuden rakentaminen sikäli tyylikkäästi esiintyvän, mutta turhan yksipuolisia tulkintoja tarjoavan Buddy Guyn varaan osoittaa varsin vajavaista tuotannollista ajattelua. Kyllä näillä verrattain pitkiksi venytetyillä esityksillä mielellään kuuntelisi myös pontevia saksofonisooloja sekä toisen kitaristin näkyvämpää esilläoloa.

Koosteen sisällöstä lähes puolet – eli kappaleet A2, A5, B1 ja B4 – edustaa varsin pikaisesti kokoon kyhätyn tuntuisia, souliin päin kallistuvia rytkytyksiä, joita olen kuitenkin aikojen kuluessa alkanut sulattaa. A1, B2 sekä B3 ovat sen sijaan hitaita, hillityn tyylikkäästi esitettyjä blues-tunnelmointeja. Nimikappale originaalina (?) toimii varsin hyvin, mutta jäljempänä mainitut ovat toteutuksestaan huolimatta verrattain pitkästyttäviä B.B. King –pastisseja, jotka kaipaisivat huomattavasti pontevampaa otetta. Nopeatempoisista esityksistä onnistuu parhaiten rivakasti etenevä "Money" ja albumin yleisestä tasosta erottuu enemmän kuin edukseen Mercy Deen käsialaa oleva, tunnelmaltaan ainutlaatuinen, erittäin kaunis molliblues A4. Esitys suorastaan tihkuu dramatiikkaa, joskin aivan eri tasolla kuin kiihkeissä Chess-numeroissa. Pääosissa ovat Guyn pidättyväinen, itkunsekainen laulutapa sekä Spannin oivallinen, etupäässä matalilta koskettimilta tapahtuva pianon soitto. Ja kokonaisuutta täydentää Belowin ymmärtäväinen taustavispilöinti. Todella upea esitys, joka ei kalpene onnistuneimpienkaan Chess-urien rinnalla. Käsittääkseni myös tämä kappale kuuluu Vesa Walamiehen henkilökohtaiseen Top Twentyyn. Lisäksi voin omakohtaisesta kokemuksestani kertoa, että kappaleen soidessa hiljentyy useimmiten myös bluesiin perehtymätön kuulija.

Mikään kiistaton kokonaisuus ei "A Man & The Blues" todellakaan ole, mutta katsoisin sen siinä määrin ansiokkaaksi, että se on kelvollinen lisä modernin bluesin ystävien levykokoelmiin.

Vielä saman vuoden - eli 1967 - marraskuussa tarjoutui Guylle tilaisuus uuteen Euroopan matkaan. Tuolloin hänet kelpuutettiin ainoana bluesin edustajana kiertueelle, joka oli otsikoitu nimellä "Guitar Workshop". Kyseinen seurue muodostui Buddyn ohella myös muista kitaran taitajista, etupäässä jazzin parista. "Guitar Workshop" vieraili myös Skandinaviassa esiintyen mm. Helsingissä, ja muistaakseni Norjan televisio on nauhoittanut kiertueesta ohjelman, joka on Pekka Tengvallin mukaan esitetty jopa Suomessa. Epävisuaalisen muodon tallentajina ovat taas kunnostautuneet saksalaiset, joiden toimesta on julkaistu ainakin yksi kokoelma.

GUITAR WORKSHOP LIVE AT THE BERLIN PHILHARMONIC
(MPS 545113/Saba LP 15146)
First Time I Met The Blues / Drinking Muddy Water
Buddy Guy – vcs, gtr, Jack Lesberg – bass, Don Lamond – drs; Berlin, 05.11.1967

Ensikuulemalta nämä äänitteet toivat mieleen tanskalaisten v. 63 tekemän filmin Sonny Boy Williamsonista. Tämä johtuu ensisijaisesti siitä, että myös näillä äänitteillä avustavat taustamiehet ovat täysin tietämättömiä säestettävänsä musiikista. Vesa Walamiehen mukaan Buddy sai osuudestaan Helsingin Sanomien toimittajalta varsin penseät arvostelut, joten tämänkin tiedot lienevät olleet verrattain hatarat.

Vielä Sonny Boyn edesottamuksiin mennäkseni, täytyy myöntää, että on varsin kiintoisaa seurata hänen työskentelyään tanskalaismiehistön tukemana. siinä määrin vahva persoonallisuus hän oli. Guy ei vastaavasti saa kovinkaan voimakasta tunnelmaa aikaan, joskin hänen puolustuksekseen on todettava, että Williamsonilla oli tukenaan tehokkaampi tallentamistapa. "First Time..." ei aivan mahdotonkaan ole, mutta jos vertailukohteena käytetään alkuperäistä esitystä, niin...

Sheldon Harrisin kirjasta "Blues Who's Who" ilmenee, että Buddy Guylla oli 60-luvun loppupuolella runsaasti julkisia esiintymisiä lähinnä valkoisille suunnatuilla suuremmilla musiikkitapahtumissa USA:ssa, Kanadassa sekä myös Euroopassa. Seuraavat häneen kohdistuneet Vanguard-äänitteetkin toimivat dokumentteina eräästä konserttitilaisuudesta.

THIS IS BUDDY GUY! – HIS FANTASTIC IN-PERSON PERFORMANCE RECORDED LIVE!
(Vanguard VSD-79290)
A (1) I Got My Eyes On You (2) The Things I Used To Do (3) (You Give Me Fever) (4) Knock On Wood
B (1) I Had A Dream Last Night (2) 24 Hours Of The Day (3) You Were Wrong (4) I'm Not The Best
Buddy Guy – vcl, gtr, A.C. Reed & Bobby Fields – ten.saxes, Leslie Crawford – bar.sax, Norman Spiller & George Alexander – tpts, Jack Myers – bass, Tim Kaihatsu – gtr, Glenway McTeer – drs; New Orleans House, Berkeley, California, 1968

Tätä LP:tä ei ole tullut kuunneltua vuosiin, lähinnä siitä syystä, etten ole aiemmin ollut erityisen mieltynyt sen sisältämään musiikkiin, tai oikeastaan kysymys on ollut pikemminkin musiikin esittämistavasta. Tämän tarinan yhteydessä tuli levyn tarkastaminen jälleen ajankohtaiseksi. Ja katsastuksen seurauksena oli puolestaan se, että vanhoihin muistikuviin pohjautuvia käsityksiä oli osittain muutettava. Kyseessä on nimittäin ihan tyydyttävää tasoa edustava "live"-tallenne, joka toimii ajoittain paremmin kuin esim. monet, joskus hyvinkin aneemiset "American Folk Blues Festival" –äänitteet. On toki myönnettävä, että tämäkin tuote pitää sisällään sekä sopimatonta sävelmateriaalia että myös tulkinnallisia, soitannollisia, tuotannollisia ja sovituksellisia mauttomuuksia.

"This Is Buddy Guy!" on oikeastaan ensimmäisen Vanguard-albumin täydellinen vastakohta. Guyn tulkinnallinen raivokkuus on jopa korostuneempaa kuin Chess-kaudella ja myös puhaltimet ovat erittäin voimakkaasti esillä. Tässä tapauksessa nämä piirteet eivät kuitenkaan ole pelkästään positiivisia, sillä Buddyn laulu on ajoittain liiankin paatoksellista ja viiden puhaltajan torvisektio aiheuttaa välillä ikävää ylikuormitusta. Erityisen suurta ongelmaa tästä ei kuitenkaan muodostu. Guyn laulu on edellä esitetyin varauksin sangen ilmeikästä sekä kitarointi paikoitellen suorastaan räjähtävää.

A2, B1 ja B3 ovat hitaita, pääosiltaan onnistuneita blues-esityksiä, joista sujuvimmin etenee ensiksi mainittu, turhia temppuiluja välttelevä Guitar Slim –klassikko. Myös Buddyn Chess-kaudelta peräisin olevaa A1:ä sekä Little Willie Johnin alkujaan levyttämää A3:ta voidaan pitää pienellä varauksella kelvollisesti tulkittuina. Edellisen pahimpia haittoja ovat paikoitellen erittäin rumasti fraseeraavat torvet sekä Guyn joidenkin säkeistöjen läpivienti turhien kliseiden kirkumisella. "Fever":in kohdalla olisi asian ilmaisemiseen riittänyt hieman yli puolet kappaleen kestoajasta.

LP:n sisällöstä loput eli tarkalleen 37,5 % lukeutuu bluesmiestenkin ohjelmistossa joskus esiintyviin soul-vivahduksiin, eikä niihin paneuduta tämän syvällisemmin.

Kohti 70-lukua

Vastoin alkuperäisiä suunnitelmia, ei tässä toisessa osassa edetä vielä 70-luvun puoliväliin, vaan tarina päättyy tältä erää Vanguard-kauden loppuun. Tähän ratkaisuun olen päätynyt lähinnä siksi, että näkemykseni mukaan on kohtuutonta laatia monisivuinen juttukokonaisuus silloin, kun dokumentit koostuvat ainoastaan äänitteistä ja niitä sivuava historiikki on discografisia tietoja lukuun ottamatta verrattain hatara. Tällöinhän tuloksena olisi ns. laajennettu levyarvio, joka ei varsinaisen henkilöesittelyn yhteydessä oikein vastaa tarkoitustaan.

Buddy Guyn ura Vanguardilla jatkui vielä yhden albumin verran. Kolmas LP äänitettiin New Yorkissa ja se oli edeltäjiensä tavoin Sam Chartersin tuotantoa.

HOLD THAT PLANE!
(Vanguard VSD-79323)
A (1) Watermelon Man -1 (2) Hold That Plane (3) I'm Ready (4) My Time After Awhile
B (1) You Don't Love Me (2) Come See About Me -2 (3) Hello San Francisco
Buddy Guy – vcl, gtr, Gary Bartz – altosax, A.C. Reed – ten.sax, Junior Mance – pno, Phillip Guy – gtr, Ernest Johnson – bass, Jesse Lewis – drs, Bill Folwell – bass (-1), Barry Altschul (-1), (-2): Buddy Guy – gtr, Mark Jordan – pno, Freebo (?) – bass, David Rip Stock – drs; New York, 25. & 26.11.1969

Toteutuksensa puolesta "Hold That Plane" asettuu kahden edellisen LP:n väliin. Siinä ei ole samanlaista aggressiivisuutta kuin aiemmin arvioidussa "live"-LP:ssä ja toisaalta se ei ole yhtä pidättyväinen kuin "A Man And The Blues". Edelleen voisi todeta, että kyseessä on ehdottomasti paras Buddyn Vanguard-LP, tai oikeammin parhaat ainoastaan yhtä albumikokonaisuutta varten tarkoitetut äänitteet. Aiemmille albumeille ominaisia virheitä ei esiinny. Kappalevalikoima on asiallinen, sovitukset huolellisia, yhtyeen työskentely moitteetonta, ja ennen kaikkea, Buddy Guyn tulkinnat ovat todella vitaalisia, mutta samanaikaisesti myös kontrolloituja.

Koska kaikki kappaleet ovat tasaisen laadukkaita, lienee niiden tyhjentävä analysointi tarpeetonta. Noin yleistämättä todettakoon, ettei tätä LP:tä kuunnellessa voi välttyä ajatukselta, millainen Helppo-Heikki Buddyn aisaparina yleensä pääartistiksi nostettu Junior Wells todellakin on.

Todella mahtava LP, selvästi parempi kuin esim. Magic Samin Delmark-levytykset.

This Is The End - tällä kertaa

Buddy Guy –tarinan toinen osa on kirjoitettu erilaisten paineiden – työ jne. – alaisena, joten siinä saattaa esiintyä sekä virheellisyyksiä että puutteita. Asia tullaan tarkastamaan ja esim. Vanguard-levytyksiin palataan myöhemmin, jos ilmenee aihetta.

PS: "Hold That Plane!" ei ollutkaan Sam Chartersin tuottama, vaan siitä ovat vastanneet Michael Cuscuna ja Buddy Guy.

BUDDY GUY, OSA 3
Teksti: Timo Pöyhönen
(julkaistu BN-numerossa 1/1984)

BN:ssä varsin verkkaisesti edenneen Buddy Guy –tarinan tämänkertaisen osan alkupuolella palataan ajassa vaihteeksi taaksepäin. Tarkoitus on käsitellä oikeastaan jo ensimmäiseen episodiin liittyviä levytyksiä. Brittiläinen Blue Moon –yhtiö on nimittäin äskettäin julkaissut sekä Guyn että Junior Wellsin vuoden 1964 (vuosiluku on julkaisijan ilmoittama, eikä se todennäköisesti pidä paikkaansa) "live"-äänitteitä sisältävän albumin. Koska en ollut kahta edellistä osaa laatiessani edes tietoinen kyseisten tallennosten olemassaolosta, saavat ne nyt siis hieman myöhästyneen käsittelyn.

THE ORIGINAL BLUES BROTHERS
(Blue Moon BMLP-1007)
A (1) Buddy's Blues (2) Blue Monday (= Stormy Monday Blues) (3) Everyday I Have The Blues (4) Woman Blues (= Leave My Girl Alone) (5) Satisfaction
B (1) Messin' With The Kid (2) No Use Cryin' (3) Just To Be With You (4) Junior's Shuffle (5) Out Of Sight
Buddy Guy – vcl (Side A & B5) & gtr, Junior Wells – vcl & hca (Side B), Donald Hankins – bar.sax, Gerry Gibson – ten.sax, Jack Myers – bass, Fred Below – drs; Chicago Blues Festival, 1964

Julkaisijan ilmoittamaan tallentamisajankohtaan on syytä suhtautua suurella varauksella, sillä Pekka Tengvallilta saamani tiedon mukaan Rolling Stones –yhtye levytti Jagger/Richard –sävelmänä tunnetun A5:n vasta 13. päivänä toukokuuta vuonna 1965 (RCA-studio, Los Angeles). Näin ollen tarkasteltavat Guy/Wells –äänitteet osuvat ilmoitettua myöhempään ajankohtaan, oman käsitykseni mukaan mahdollisesti vuoteen 1966. Osittain myös kuulohavainnot tukevat tätä päätelmää, sillä Blue Moon –LP:n sisältö edustaa selvästi vapaamuotoisempaa musisointia kuin esim. vuodelta 1963 peräisin olevat "Copacabana"-taltioinnit (ks. Buddy Guy, osa 1, BN 81 = 3/-83). On syytä myös olettaa, että tätä aikoinaan äänitettyä konserttia oli seuraamassa valkoinen yleisö. Tähänhän viittaa tuo "Chicago Blues Festival" –tunnuskin.

Buddy Guyn 60-luvun puoliväliin sijoittuvat "live"-äänitteet herättänevät jonkinasteista kiinnostusta ainakin asiaan perehtyneiden harrastajien keskuudessa. Olihan Buddy vielä tuolloin lähes vireimmillään: hänen ansiokkaimmista levytyksistään oli kulunut ainoastaan muutama vuosi. Lisäksi toiveita vahvistaa tietoisuus, että näillä, äskettäin julkaistuilla dokumenteillakin säestyksestä vastaa Guyn silloinen, myös legendaarisilla chess-levytyksillä loistanut kokoonpano (pianisti Otis Spann ei ole enää mukana).

Kieltämättä tällä Blue Moon –julkaisulla on määrätynlaisia ansioita, mutta mistään erityisen korkeatasoisesta tuotteesta ei kuitenkaan ole kysymys. Kuten odotettua, on äänitystekniikka puutteellinen ja ilmeisesti osittain siitä johtuen vaikuttaa yhtyeen työskentely paikoitellen lievän aneemiselta. Lisäksi ohjelmistoon valitut kappaleet eivät ole kaikilta osin Guylle sopivimpia. Ainakin A5:n esittäminen osoittaa huonoa makua ja taiteellisen itsekritiikin puutetta. Tosin tässä tapauksessa lienee kysymys pikemminkin paikalla olleen yleisön toiveiden täyttämisestä, sillä mainitun esityksen aikana raikuvat suosionosoitukset kuuluvimmin. Toinen Buddylle huonosti istuva kappale on liian jazzmaisesti käsitelty "Everyday I Have The Blues", joka ei Lowell Fulsonin loistavaan jump-versioon tottunutta korvaa juuri ilahduta. Sen sijaan muut esitykset onnistuvat jo selvästi paremmin. A2 ja A4 edustavat Buddy Guyta tyypillisimmillään: molemmat ovat hitaita, tunnelmallisen tyylikkäitä blues-luomuksia. Myös A1, Chess-yhtiöllekin aikoinaan tallennettu jazzahtava instrumentaali toimii avauskappaleena riittävän hyvin.

Osuvimmin tämän Blue Moon –LP:n vertailukohteeksi sopinee Delmarkin pari vuotta sitten julkaisema, Magic Samin "live"-äänitteitä käsittävä tupla (DL 645/646) ja etenkin sen ykköslevy, joka sisältää klubi-taltiointeja vuosilta 1964 sekä 1964. Jos tarkastellaan musiikin luonnetta, ilmenee mainittujen tuotteiden välillä selviä eroja. Blue Moon –albumin näytteet ovat jo aiemmin todetun mukaisesti varsin vapaamuotoisesti esitettyjä ja niissä on havaittavissa myös lievää yleisön kosiskelun makua. Magic Samin äänitteille antavat leimansa puolestaan lähes studiomaisen tiukat sovitukset sekä turhan keikaroinnin totaalinen puuttuminen. Todennäköisesti mainitut, musiikin käsittelytavassa ilmenevät erot johtuvat esiintymispuitteiden erilaisuudesta. Toisin sanoen, Guy esittää taitojaan valkoiselle, juuri käsityksiään laajentaneelle nuorehkolle yleisölle, kun taas Magic Samin kuulijakunta koostuu mustasta, ilmeisimmin keski-ikää lähentyvästä väestöstä. Ja luonnollisesti jälkimmäisen alkuvoimainen, suorastaan räjähtävä energisyys on kuulijalle antoisampi kuin Buddy Guyn steriilimpi ote. Tosin brittiläisjulkaisun eduksi on laskettava selvästi parempi äänen laatu.

Vanguard - vielä kerran

Vanguardin julkaisemat Buddy Guy –äänitteet käsiteltiin kokonaisuudessaan tarinan edellisessä osassa, mutta pari tuohon kauteen liittyvää selvennystä jäi mainitsematta.

Todennäköisesti Buddy Guylta jäi muutamia julkaisemattomia Vanguard-äänitteitä yhtiön hyllyille, mutta mahdollisesta materiaalista ei ole julkaistu minkäänlaisia discografisia tietoja, yhtä kappaletta lukuun ottamatta. Se on nimeltään "Poison Ivy". Ilmeisesti siis Willie Mabonin käsialaa ja se on julkaistu Golden Hour –merkillä numerolla GH 879. Lähdeaineistoni ei mainitse edes esityksen vuosilukua, päivämääristä, muusikoista ynnämuista tarpeellisista tiedoista puhumattakaan. Enkä ole sitä paitsi kuullutkaan koko kappaletta, joten tämä nyt lähinnä ilmoituksena siitä, että kyseinen raita on todellakin olemassa ja myös hieman vaivaa uhraavan harrastajan ulottuvilla.

Jotkut lukijat lienevät vanhoja Vanguardin luetteloita selatessaan törmänneet sellaiseen hämäräperäiseen tuotteeseen kuin "Buddy Guy Pop Album" (VSD-6516). Kyseinen julkaisu oli aikoinaan mm. minulle melkoinen mysteerio. Yritin jopa tilatakin sitä useaan otteeseen ulkomaisten postimyyntiliikkeiden välityksellä, kunnes viimein kävi ilmi, ettei albumi edes kuulu olemassa olevien kirjoihin. Vielä tänäkin päivänä on osa siihen tarkoitetusta materiaalista tallentamatta.

Vanguardin suunnitelmien mukaan oli "Pop Album":ille tarkoitus koota edellisistä studiosessioista (ks. Buddy Guy, osa 2, BN 83 = 5/-83) jäänyttä, käyttämätöntä materiaalia ja täydentää sitä aivan uusilla äänitteillä.. Kuten jo edellä on todettu, jäivät lisänauhoitukset tekemättä ja samoihin aikoihin Buddyn sekä yhtiön välinen sopimus raukesi. Tästä luonnollisesti seurasi, että viimeinen projekti, eli Buddyn neljäs Vanguard-LP, kariutui ilmeisen pitkälle viedyistä suunnitelmista huolimatta.

60-luvulla eli Buddy Guy sikäli turvattua elämää, että hänellä oli koko vuosikymmenen kattava sopimus levy-yhtiön, aluksi siis Chessin ja myöhemmin Vanguardin kanssa. Tämän jälkeen sai Buddy odotella seuraavaa pitempiaikaista sopimustaan tasan kymmenen vuotta. Eikä lyhytaikaisempienkaan kohdalla juuri suurempia ilonaiheita ole, sillä Guy ei saanut tehdä ainoatakaan soolo-LP:tä vuosien 1969 ja 1979 välillä. Tuona aikana Buddyn osuus äänilevyillä rajoittuikin pääasiassa Junior Wellsin ja hänen yhteisiin studiovierailuihin, joiden tulokset julkaistiin joko molempien tai pelkästään Junior Wellsin nimissä.

Akustista keikarointia

"Tapasin Buddyn ensimmäisen kerran Philadelphiassa useita vuosia sitten, jolloin kirjoitin hänestä laajan artikkelin Down Beat –lehteen. Näin ystävystyttyämme olimme paljon tekemisissä toistemme kanssa hänen ajoittaisten Philadelphian vierailujensa aikana.

Vapaa-aikoinaan oli Buddylla tapana soitella akustista kitaraa (kelläpä kitaristilla ei olisi?) ja ennen pitkää esiintyi hän sen kera myös radio-ohjelmassani saaden innostuneen vastaanoton kuulijoilta. Tämän rohkaisemana päätimme tuottaa pelkästään akustista bluesia sisältävän albumin. Vihdoin joulukuussa, vuonna 1969 haaveistamme tuli todellisuutta, mikä oli Blue Thumbin presidentin, Bob Krasnowin ansiota.

Mahdollisimman antoisaan lopputulokseen päästäksemme otimme mukaan myös Junior Wellsin ja ikään kuin viimeisenä silauksena täydensimme sessiota Junior Mancella, joka on eräs arvostetuimmista (?) jazz-pianisteista."

Edellä oleva, hyvin vapaasti käännetty siteeraus on lainattu albumin "Buddy Guy And The Juniors" takakannen kirjoituksesta, jotka ovat tuottaja Michael Cuscunan laatimat. Kyseinen, lähtöasetelmiensa puolesta jo ennalta tuhoon tuomittu suorite käsittää siis ensimmäiset Buddyn Vanguard-kauden jälkeiset levytykset.

BUDDY AND THE JUNIORS
(Blue Thumb LP 20)
A (1) Talkin' Bout Women Obviously -1, 2 (2) Riffin' (instr.) (3) Buddy's Blues -1, 3
B (1) Hoochie Koochie Man -2, 3 (2) Five Long Years -1, 3 (3) Rock Me Mama -2 (4) Ain't No Need -2, 3
Buddy Guy – vcl (-1) & gtr, Junior Wells – vcl (-2) & hca, Junior Mance – pno (-3); New York, 18.12.1969

Tämä LP, jonka musiikillista olemusta on jo edellä kuvailtu, on tavallaan verrattavissa Chessin 60-luvun lopun psykedeelisiin kokeiluihin, joiden kohteeksi tuolloin joutuivat mm. Howlin' Wolf ja Muddy Waters. Toisin sanoen, tässäkin tapauksessa on taiteilijoiden musiikillista perusilmettä pyritty muovailemaan, tosin käytännössä täysin päinvastaiseen suuntaan. Jos Muddyn ja kumppaneiden ilmaisu yritettiin kehystää rock-musiikin raameihin, tarjottiin samanaikaisesti nuoremmille, modernin bluesin edustajille tavallista alkeellisemmat olosuhteet. Mihinkään perinteiseen country bluesiin ei sentään pyritty, vaan huomattavimpina eroina miesten aikaisempiin ja myöhempiinkin levytyksiin nähden ovat akustisen kitaran käyttö sekä rytmiryhmän ja mahdollisten puhallinsoittimien puuttuminen. Tietysti nämä seikat muuttavat musiikin luonnetta melkoisesti, mutta miesten ilmaisutyyli on ennallaan; molemmat laulavat heille ominaisella tavalla ja lisäksi Junior puhaltaa sähköistä huuliharppua eikä Buddy Guyn kitarointikaan noudata kaikilta osin akustisen tekniikkaa.

LP:n kaksi ensimmäistä avausnumeroa on toteutettu hieman kyseenalaisella "annetaan nauhan pyöriä" –periaatteella eli Wells ja Guy soittelevat ynnä laulelevat mitä mieleen sattuu juolahtamaan. Ja tulokset ovat suunnilleen odotuksen mukaisia; erittäin tylsä instrumentaali "Riffin'" sekä tätä hieman antoisampi A1, mutta senkään ideat eivät riitä kattamaan kappaleen pitkää kestoaikaa. Etäisesti Muddy Watersin "Standing Around Crying":ia muistuttava "Buddy's Blues" on sen sijaan jo verrattain onnistunut esitys. Junior Mancen jykevä pianonsoitto sekä Junior Wellsin intensiivinen, mutta myös kontrolloitu työskentely tukevat antaumuksella Buddyn tunteikasta laulua. Kappale olisi kelvollinen julkaistavaksi muilta osin sähköistä musiikkia sisältävällä LP-kokonaisuudella, eräänlaisena virkistävänä kontrastina. ilmeisesti tällöin se edustaisi itseään näkyvimmin. Tällä albumilla se mahdollisesti vilahtaa ohi korvien kahden pitkäveteisen esityksen turrutettua aistit.

B-puolella saamme ihasteltavaksemme joukon standardeja, jotka tuskin enää toimivat muillakaan tavoin toteutettuina. Ainoa valopilkku on Junior Mancen mallikas pianosäestys, muttei siitäkään ole näiden loppuun kulutettujen teemojen pelastajaksi.

Buddy Guyn ja Junior Wellsin toistaiseksi ainoa akustinen kokeilu jäi taiteellisessa mielessä turhan kevyeksi. Ja koska jatkossa turvauduttiin kotoisempiin, urbaanimman ilmaisun kuvioihin, on ilmeistä, että myös kaupallinen menestys jäi olemattomaksi.

Takaisin kaupunkiin

Varsin onnettomiin tuloksiin johtaneen Blue Thumb –session jälkeen Buddy Guyn seuraava studiovierailu tapahtui ilmeisesti Sound-studion tiloissa, Chicagossa, vuonna 1970 (tarkka päivämäärä ei ole tiedossa). Tuolloin oli kyseessä Junior Wellsin toisen Delmark-albumin nauhoitus. Tosin mainitun istunnon tulokset julkaistiin pelkästään Wellsin nimissä, mutta koska Guy vastaa lyhyellä soolo-osuudellaan LP:n antoisimmista hetkistä, soveltuu sen tarkastelu myös tämän jutun yhteyteen.

JUNIOR WELLS' SOUTH SIDE BLUES JAM
(Delmark DS-628)
A (1) Stop Breaking Down (2) I Could Have Had Relogion (3) I Just Want To Make Love To You (4) Baby, Please Lend Me Your Love
B (1) You Say You Love Me (2) Blues For Mayor Daley (3) I Wish I Knew What I Know Now (4) Trouble Don't Last Always
Junior Wells – vcl, hca, Buddy Guy – vcl (B4) & gtr (A1, A4, B1, B2, B4), Louis Myers – gtr (A2, A3, B3), Otis Spann – pno, Earnest Johnson – bass, Fred Below – drs; Chicago, 1970

Tämän LP:n etukäteislähtökohdat vaikuttavat jokseenkin arveluttavilta. Delmarkin tarkoitus on näet ollut tyypillisen klubi-ilmapiirin vangitseminen näille studioäänitteilleen. On vaikea sanoa, miten näissä pyrkimyksissä on onnistuttu, mutta ainakin levyllä kuultava musiikki toimii "jam session" –luonteestaan sekä tutusta materiaalistaan huolimatta suorastaan yllättävän hyvin. Jos tästä toimivuudesta halutaan joitakin huomioita kirjata, niin mainittakoon vaikkapa Wellsin hänelle harvinaisen selkeät tulkinnat sekä viimeistä studiokeikkaansa vetävän Otis Spannin aminio ote. Kuitenkin albumin parhaasta suorituksesta vastaa Buddy Guyn osittain laulama B4, joka on hänelle ominaiseen tapaan upeasti tulkittu, parista Guitar Slimin teemasta johdettu häikäisevän hidas blues.

"South Side Blues Jam" on hyvää tunnelmaa sekä soittamisen iloa kuvaava teos. Se on lopputulokseltaan onnistuneempi kuin Juniorin ensimmäinen Delmark-LP, yleisesti aivan liian korkeatasoiseksi luonnehdittu "Hoodoo Man Blues" (DL-612). Tosin Buddy Guy olisi saanut olla esillä näkyvämmin. Tällöin tuote edustaisi otsikkoaan paremmin.

Kuten useimmat tietänevät, olivat Buddy Guy ja Junior Wells Rolling Stonesin kanssa yhteisellä Euroopan kiertueella vuoden 1970 loppupuolella. Tuolloinhan he esiintyivät mm. Helsingin Olympiastadionilla jättäen ainakin joidenkin henkilöiden kirjoissa brittiläisyhtyeen kakkoseksi. Eikä mainittu kiertue sujunut miesten osalta ilman studiovierailuakaan. Tosin kyseessä oli lähinnä Memphis Slimin levytystilaisuus, joskin sen tulokset julkaistiin myös Buddy Guyn nimissä.

MEMPHIS SLIM & BUDDY GUY: SOUTH SIDE REUNION – HOUSE OF THE BLUES Vol. 1
(Blue Star 80601)
A (1) When Buddy Comes To Town (2) How Long Blues (3) Good Time Charlie (4) You Called Me At Last (5) Ain't Nothing But & Texas Boogie On A Harpsichord
B (1) You're The One (2) No (3) Help Me Some (4) Rolling And Tumbling (5) Ain't Nothing But A New Orleans Boogie On That Same Harpsichord
Memphis Slim – vcl & pno, Buddy Guy – vcl (A1, B1) & gtr, Junior Wells – hca (A3, B2, B3), Phillip Guy – gtr, Earnest Johnson – bass, Roosevelt Shaw – drs, A1: A.C. Reed & Jimmy Conley – saxes, A5 & B5: Memphis Slim – harpsichord solo; Hérouville, France, 17 & 18.09.1970

Koska tämä on edellä mainitun mukaisesti Memphis Slim –LP, riittänee sen osalta pari pinnallista kommenttia. Ensinnäkin albumi on Slimin aikaansaannokseksi verrattain hyvä, joskin osa ansioista lankeaa Buddy Guylle sekä tämän erinomaiselle yhtyeelle. Paras esitys on ilmeisen kiireisesti kyhätty, jälleentapaamisen "riemua" kuvastava ja rivakasti svengaava Buddyn ja Slimin vuoropuhelu A1. Ja vaatimattominta antia puolestaan tarjoavat pääartistin typerät soolonumerot A5 sekä B5.

Vaikka en ole kirjallisista lähteistä vahvistusta saanutkaan, lienee tarina ranskalaissession jälkeisistä Guy/Wells –äänitteistä jokseenkin seuraava: Miehet olivat esiintymismatkalla, mahdollisesti edelleenkin Rolling Stones –kiertueen mukana. Floridan Miamissa, lokakuussa, vuonna 1970. Kaupungissa oli tuolloin myös Eric Clapton, levyttämässä silloisen Derek & Dominoes –kokoonpanonsa kanssa Miamin Criteria-studiolla. Omien intressiensä ohella Clapton järjesti levytystilaisuuden myös Guylle ja Wellsille, jotka tallensivat em. studiossa yhteensä 27 raitaa.

Tuosta Miamin sessiosta ei muodostunut vielä sellaisenaan julkaisua, vaan osa siitä peräisin olevasta materiaalista ilmestyi vasta pari vuotta myöhemmin, Buddy Guyn Bostonissa tekemillä lisänauhoituksilla täydennettynä.

BUDDY GUY & JUNIOR WELLS PLAY THE BLUES
(Atco SD 33-364)
A (1) A Man Of Many Words -1 (2) My Baby She Left Me (She Left Me A Mule To Ride) -2 (3) a. Come On In This House -2 b. Have Mercy Baby -2 (4) T-Bone Shuffle -1
B (1) Messin' With The Kid -2 (2) This Old Fool -1 (3) I Don't Know -2 (4) Bad Bad Whiskey -1 (5) Honeydripper (instr.)
Buddy Guy – vcl (-1) & gtr, Junior Wells – vcl (-2) &hca, Eric Clapton – gtr, A.C. Reed – ten.sax., Mike Utley – keyb., Dr.John – pno (A1, A4, B1), Leroy Steward – bass, Roosevelt Shaw – drs, Carl Radle – bass (A1), Jim Gordon (A1); Miami, October 1970
B2 & B5: Buddy Guy – vcl & gtr, Seth Justman – pno, J. Geils – gtr, Magic Dick – hca, Danny Klein – bass, Stephen Bladd – drs; Boston, April 1972

Tietysti tämäkin albumi herättää ennakkotietojen perusteella määrättyjä epäilyksiä, sillä edustaahan se surullisen kuuluisaa, LP-levyjen aikakaudella esiin tullutta yhdistelmää; bluestaiteilija ja suuri levy-yhtiö. Pelko osoittautuu kuitenkin tässä tapauksessa aiheettomaksi, sillä lopputulos on siinä määrin huomattava, että on syytä puhua jopa Guyn ja Wellsin parhaasta yhteisestä saavutuksesta, ilmeisesti lähinnä Eric Claptonin ymmärtäväisen näkemyksen ansiosta. Tiettävästi koko projekti olisi ilman Claptonia jäänyt toteuttamatta.

Vastoin mahdollisia ennakko-odotuksia mitään muodikkaita linjoja ei ole lähdetty etsimään, mutta toisaalta tuotteesta puuttuu joillekin pikkumerkeille ominainen vapaan käden leima. Ilmeisen kiireisistä kiertueolosuhteista huolimatta osoittaa levyn lopputulos jo tuottajien osalta kiitettävää musiikin ymmärtämystä ja positiivisen asiallista suhtautumista muusikoihin. Otollinen ilmapiiri on havaittavissa musiikissa; näin innokkaasti eivät Guy & Wells ole duona aiemmin esiintyneet. Rehellistä bluesia hyvällä maulla toteutettuna. Tämä näkyy etenkin Juniorin tulkinnoissa. Poissa ovat teennäinen äänen muuntelu sekä hänelle muutoin ominainen ärsyttävä naksuttelu.

Florida-sessiota selvästi heikommaksi jäävät Buddyn itsenäisenä tekemät Boston-äänitteet. Raskaalla kompilla etenevä ja kireää kitarointia sisältävä B2 on kuitenkin varsin onnistunut esitys- B5 on sen sijaan outo ja tapahtumaköyhä instrumentaali, etten viitsi sitä tämän tarkemmin kuvaillakaan.

Atco-LP on Buddy Guyn ja Jr. Wellsin paras molempien nimissä julkaistu suorite, eikä se mielestäni muuta suositusta kaipaa.

Tämä riittänee tältä erää. Seuraavassa osassa pyritään Guyn levytykset saattamaan ajan tasalle. Viimeiseen osaan jää myös parin dokumenttielokuvan tarkastelu.

BUDDY GUY, OSA 4
Teksti: Timo Pöyhönen
(julkaistu BN-numerossa 3/1985)

Täytyy myöntää, että Buddy Guy –tarinan kohdalla on esiintynyt melkoista vitkastelua. Neljä osaa käsittävän kokonaisuuden aikaansaamiseen kun vierähti peräti yli kaksi vuotta. Saamattomuutta voisi luonnollisesti puolustellakin, mutta koska pääosa aihepiiristä hipaisee yhdistyksemme toimialaa korkeintaan välillisesti, lienee vaikeneminen viisaampaa. Kuitenkin eräs varsin raskaasti jarruttanut tekijä on syytä tuoda julki.

Kuten tiedämme, ovat bluestaiteilijat hyvin harvoin rinnastettavissa esim. Bordeauxin tärkeimmän alueen, Medocin hienoihin Chateau-punaviineihin tai edes Vintage Port'iin, vaikka tähän tapaan on joskus symbolisesti väitettykin, ainakin muutamien artistien elämänkaarta kuvattaessa. Jos lähdemme hakemaan totuudenmukaisempaa vertailutapaa, tulevat kysymykseen lähinnä tislatut tuotteet, kuten brandyt, rommit, viinat (kolonni tai pannu) ja viskit, jotka vanhemmiten pyrkivät menettämään sekä laatuaan että luonnettaan hyvinkin ratkaisevasti (kyseessä ovat siis jo pullotetut valmisteet). Eikä Buddy Guy juurikaan poikkea tästä standardista. Kieltämättä Buddy on edelleenkin erinomainen, teknisesti ehkäpä kovempikin kitaristi kuin nuoruusvuosinaan eikä aika ole hänen lauluääntäkään pahemmin vaurioittanut. Tämän viimeisen episodin osalle jääneet levytykset ovat kuitenkin välittäneet näitä ansioita ainoastaan vähäisesti, joten innostuksen puutehan tämän jutun valmistamista on varsinaisesti lykännyt. Annetut lupaukset eivät kuitenkaan jätä rauhaan ja kuivillehan tästä on joskus päästävä, Buddy Guysta nimittäin. Mutta kuten edellä lausutusta on pääteltävissä, käsitellään jäljellä oleva materiaali mahdollisimman tiiviissä muodossa.

Takautumiin on tälläkin kertaa aihetta, kuitenkin lähinnä opastavassa mielessä. Tarinassani käsittelemättä jääneen "American Folk Blues Festival 1965" –osuudenhan on Vesa Walamies jo ehtinyt arvioida (BN 89) ja koska Vesan esittämä kritiikki vastaa tarkalleen omia näkemyksiäni, ei itse aiheeseen ole syytä enää palata. Asiaa sivuten voisi kuitenkin todeta, että vaikka Buddy Guyn ammattitaito kitaristina on kiistaton, on kyseessä ennen kaikkea taiteilija, joka sisäistää aidon bluestunteen luontevimmin vasta pääroolia vetäessään. Sen sijaan säestysmuusikon ominaisuudessa ei Guy ole koskaan yltänyt alan parhaimmiston tasolle, vaikka mainiosti hän on yleensä näistä satunnaisesti langenneista tehtävistäkin suoriutunut. Pitempi aikainen suhdehan hänellä on tässä mielessä ollut ainoastaan Junior Wellsin kanssa. Huolimatta kumppanusten ajoittain hyvinkin ansiokkaisiin tuloksiin johtaneesta yhteistyöstä, eivät he ole koskaan saavuttaneet samaa keskinäisen ymmärtämyksen tasoa kuin esim. Howlin' Wolfin ja Hubert Sumlinin kohdalla on havaittavissa.

flyrightin Cobra- ja JOB-materiaalia kartoittavan sarjan päätösalbumi "The Final Takes" (FLY 594) ei myöskään mainintaa syvällisempää luonnehdintaa kaipaa. Kokoelma pitää sisällään pari jokseenkin merkityksetöntä Artistic-harjoitelmaa teemoista "You Sure Can't Do" ja "This Is The End", joiden olemusta on yksityiskohtaisemmin kuvailtu Guy-storyn ensimmäisessä osassa.

Live

Vanguard-sopimuksen umpeuduttua (BN 85) vuonna 1969 pysähtyi myös Buddy Guyn ura henkilökohtaisten levytysten osalta noin kymmeneksi vuodeksi. Tuskinpa kukaan kehtaa puhua mistään luovasta tau'osta, sillä potentiaali olisi varmasti ollut. Kukaan ei kuitenkaan katsonut Guyn olevan asianmukaisesti tuotetun studiolevyn arvoinen. Niinpä Buddyn ainoa henkireikä jäi tuolloin hänen ja Jr. Wellsin yhteisten levytysten varaan. Mutta kuten jo olen todennut, ei tuo kumppanuus tarjonnut mitenkään otollisia olosuhteita Buddy Guyn oman taiteen kannalta. Siinä määrin dominoiva hahmo Wells on valitettavasti ollut.

Vaikka levy-yhtiöt eivät Buddy Guyta ajatellen kunnianhimoisia tavoitteita asettaneetkaan, toimettomuus tuskin oli 70-luvullakaan hänen keskeisimpiä ongelmiaan. Työtä nimittäin tarjosivat bluesfestivaalit, kansainväliset kiertueet, esiintymiset Chicagossa sekä Buddyn itsensä omistaman Checkerboard Loungen myötä myös liike-elämä. Näille alueille painottuukin lähes koko 70-luvun äänitetuotanto, joiden antia lähdemme nyt tarkastelemaan. Jäljempänä listatuista levyistä kolme ensimmäistä esittelee Guyn ja Jr. Wellsin yhteisiä saavutuksia, kun taas neljäs päättää Buddyn osalle langenneen, ilmeisen katkeriakin sävyjä sisältäneen henkilökohtaisen levyboikotin.

DRINKIN' TNT'N' SMOKIN' DYNAMITE
(Red Lightnin' RL 0034, Sonet SNTF 920)
Ah'W Baby (Everything Gonna Be Alright / How Can One Woman Be So Mean / Checking On My Baby / When You See The Tears From My Eyes (1) / Ten Years Ago (1) / Messing With The Kid / Hoodoo Man Blues / My Younger Days
Buddy Guy – vcl (1) & gtr, Jr. Wells – vcl & hca, Terry Taylor – gtr, Bill Wyman – bass, Pinetop Perkins – pno, Dallas Taylor – drs; Montreux, 28.06.1974

LIVE BLUES FESTIVAL II
(Bourbon 2001/2)
Buddy Guy: Let Me Love You Baby / How Blue Can You Get / High-Heel Sneakers / One Room Country Shack / First Time I Met The Blues / Stone Crazy / Fever (Work song) / Come On Home To Me Baby (A.C. Reed – vcl) / Rock Me Baby (Phillip Guy – vcl)
Junior Wells: Little By Little / Stop Breaking Down / Don't Go No Further / Look Over Yonder's Wall / Snatch It Back And Hold It / Help Me Darling / Hoochie Coochie Man / Someday Baby / Waterman Blues / Messin' With The Kid
Buddy Guy – vcl & gtr, Jr. Wells – vcl & hca, Phillip Guy – gtr, A.C. Reed – ten.sax., Ernest Johnson – bass, Roosevelt Shaw – drs; Tokyo, 09. – 11.03.1975

LIVE IN MONTREAUX
(Black & Blue 33.530)
One Room Country Shack (1) / The Things That I Used To Do (1) / Everyday I Have The Blues (1) / Driving Wheel / Help Me / Messin' With The Kid / Somebody's Got To Go / Everything Gonna Be Alright / Got My Mojo Working / Hide Away
Buddy Guy – vcl (1) & gtr, Jr. wells – vcl & hca, Jimmy Johnson – gtr, Dave Myers – bass, Odie Payne – drs; Montreaux, 09.07.1978

THE DOLLAR DONE FELL
(JSP 1009)
Buddy's Blues (pt. 1) / I've Got A Right To Love My Baby / Done Got Over You / Tell Me What's Inside Of You / Trouble With My Women / The Things I Used To Do / You Don't Know How I Feel / The Dollar Done Fell / Buddy's Blues (pt. 2)
Buddy Guy – vcl & gtr, Phil Guy – gtr, Little Phil Smith – gtr, J.W. Williams – bass, Ray Allison – drs; Checkerboard Lounge, Chicago, 1979

"Live"-äänitteistä on rohkaisevimman vastaanoton saanut japanilainen Bourbon-tupla, jota on poikkeuksetta ylistetty alan ulkomaisessa lehdistössä. Esim. amerikkalainen Living Blues totesi aikoinaan (LB 51, 1981 – J. DeKoster), että kyseessä on "yksinkertaisesti eräs hienoimmista blues-LP:istä viime vuosikymmenellä". Kiitettäviin lausuntoihin, ehkei kuitenkaan yhtä korostetusti kuin LB, voisi yhtyä melkeinpä jo etukäteistietojen perusteella. Onhan mukana varsin maineikas yhtye ja kappalevalikoimakin vaikuttaa eräiltä osin todella lupaavalta, lähinnä Buddy Guyn ohjelmistoa ajatellen. Kyseessä lieneekin niitä harvoja kunnollisia dokumentteja Guyn musiikillisen vireyden tasosta 70-luvulla.

Valitettavasti japanilaislevyn sisältö jää omakohtaisten kommenttien osalta selvittämättä; LP kun osoittautui harvinaisuudeksi jo ilmestyessään. Tuskinpa sitä ehdittiin näillä leveyksillä edes myyntiin tarjota. Niinpä toiveet kohdistuvatkin nyt mahdolliseen uusintajulkaisuun, jota on ainakin jossain vaiheessa suunniteltu. Tosin asiasta ei ole saatu konkreettisempia havaintoja enää vuosikausiin. Tulevaisuus näyttää...

Montreaux-äänitteistä koottujen levyjen olennaisin ero ilmenee lähinnä siinä, että jälkimmäinen, Black & Blue –merkin julkaisu, on itse asiassa studiolevytys, joskin "live"-henkistä tunnelmaa on pyritty välittämään paikalle haalitun yleisön avulla. Tämä on tuskin erityisen järkevä ratkaisu, mutta eihän ranskalaisfirman toiminta ole kovin omaperäistä koskaan ollutkaan.

Sisältöjensä puolesta eivät Red Lightningin ja Black & Bluen julkaisut juurikaan poikkea toisistaan. Molemmat ovat jokseenkin tyypillisiä kiertueolosuhteissa aikaansaatuja koosteita, joita arvioidessa ei voida käyttää samoja kriteereitä kuin esim. huolellisesti suunnitellun studiotyön kohdalla, ei varsinkaan silloin, kun halutaan päästä mahdollisimman myönteiseen lopputulokseen. Ja jos tässä tapauksessa halutaan, voidaan todeta, että ainakin mieliala on miehillä kohtalaisen korkealla, joka luo osaltaan määrätynlaista edustavuutta näille äänitteille. Esim. Junior Wells onnistuu puhaltamaan välittömän innostunutta henkeä esittämiinsä standardivoittoisiin sävelmiin, mutta tuskinpa monikaan jaksaa lämmetä hänen perinteisiin malleihin pohjautuville tulkinnoilleen. Varsinaiset huippukohdat lankeavat tälläkin kertaa Buddy Guylle; "Ten Years Ago" (RL) sekä etenkin "One Room Country Shack" (B&B) ovat mainioita esimerkkejä hänen ekstaattisesta esiintymistyylistään. Valitettavasti hänen osuutensa ei kummallakaan LP:llä ole erikoisen mittava.

Vaikka arvioni Montreauxin tiimoilta sangen positiivissävyinen olikin, on näiden julkaisujen funktio ainoastaan siinä, että ne osoittavat kumppanusten olleen molemmilla keikoillaan verrattain hyvässä vedossa. Sen sijaan todellisia kuunteluelämyksiä eivät ne pysty tarjoamaan kuin aivan vähäisessä määrin.

Buddy Guyn paluu oman taiteensa pariin tapahtui niin ikään "live"-albumin myötä. tallentaminen suoritettiin kotiyleisön edessä Chicagon South Sidessa, mutta nauhoitukset toimitettiin julkaisumuotoon lontoolaisessa studiossa. Asialla oli John Stedmanin JSP-yhtiö.

Olin seuraamassa Junior Wellsin ja Buddy Guyn yhteistä keikkaa Kuopiossa toukokuun loppupuolella vuonna 1981, ja täytyy todeta, että jälkimmäisen taidokas kitarointi, tunteikas laulu sekä myös hurmoksellinen ulkoinen eläytyminen tekivät suorastaan järisyttävän vaikutuksen. Samasta asiastahan on kysymys myös tämän JSP-levyn kohdalla. Toisin sanoen kitara soi komeasti eikä laulupuoleltakaan suurempia virheitä löydy. Kuitenkin pelkän äänilevyn varaan rakennettuna tuon klubi-illan ansiot jäävät lähinnä heiveröisiksi, ajoittaisen tyhjäkäynnin sekä aneemista kokonaistunnelmaa välittävän ääniasun vuoksi. Toimiakseen kunnolla kaipaisivat nämä ikuistukset rinnalleen myös visuaalista kosketusta. Tässä tapauksessa vaikutelma on lähes sama kuin Jacques Tatin elokuvat ilman liikkuvaa kuvaa.

Edellä esitellyistä levyistä voisi noin yhteenvetona todeta, että varsinainen ansiokkuus on niistä kaukana. Vaikka koko nippu olisi jäänyt julkaisematta, emme olisi kouriintuntuvia menetyksiä kokeneet. Onneksi jatkossa Buddy Guy sai kokeilla onneaan myös sisätiloissa, ja huomattavasti paremmalla menestyksellä.

Studio

THE BLUES GIANT/STONE CRAZY
(Isabel 900.500 & Alligator 4723)
I Smell A Rat / Are You Losing Your Mind? / Yoy've Been Gone Too Long / She's Out There / Outskirts Of Town / When I Left Home
Buddy Guy – vcl & gtr, Phillip Guy – gtr, J. Williams – bass, Ray Allison – drs; Toulouse, 31.10.1979

BREAKING OUT
(JSP 1017)
I Didn't Know My Mother Had A Son Like Me / Have You Ever Been Lonesome? / She Winked Her Eye / Boogie Family Style / Break Out All Over You / You Called Me In My Dream / Me And My Guitar / You Can Make It If You Try
Buddy Guy – vcl & gtr, Phillip Guy – gtr, William McDonald – gtr, Jene Pickett – kbd, Nick Charles – bass,
Merle Perkins – drs; Chicago, September 1980

BUDDY & PHIL
(JSP 1024)
Funk Is The Skunk / Knock On Wood / Feeling Sexy / Don't Answer The Door
as JSP 1009 & 1017
add L.C. Thurstom – vcl

GOING BACK
(Isabel 900.510)
Boogie Chillen / I'm In The Mood / Don't Leave Me / Give Me My Coat & Shoes / Baby What You Want Me To Do – That's Allright / Junior & Buddy's Thing / Hold It Right There / My Home Is In The Delta / Wrong Doing Woman / Diggin' My Potatoes
Buddy Guy – vcl & gtr, Junior Wells – vcl & hca; Paris, 15.05.1981

D.J. PLAY MY BLUES
(JSP 1042)
Dedication To The Late T-Bone Walker / Good News / Blues At My Baby's Home / She Suits Me To A T / D.J. Play My Blues / Just Teasin' / All Your Love
Buddy Guy – vcl & gtr, Phillip Guy – gtr, Doug Williams – bass, Ray Allison – drs; Chicago, December 1981

"Oikeassa paikassa, oikeaan aikaan!". Oheinen repliikki kuvailee varsin osuvasti Buddy Guyn oman Isabel-albumin tunnelmia. Kyseessä on nimittäin taiteilijamme myöhempien aikojen paras suoritus, jota voisi ainakin kiihkeä ilmaisun puolesta verrata jopa Chess-kauden ikuistuksiin. Sama taiteellinen taso jää luonnollisesti saavuttamatta.

Levyn idea lähtee siitä, että studioon on kiikutettu valtavan tunteen lataama Buddy Guy sekä tämän mielenliikkeisiin vaivattomasti reakoiva yhtye. Ja näistä ilmeisen spontaaneista lähtökohdista ammennettu musiikillinen sanoma välittyy kuulijalle todella upeana elämyksenä. Keskeisessä asemassa on luonnollisesti raivokkaita kommentteja laukova, joskin hallittu kitara. Pääasiallinen teho perustunee kuitenkin suvantojen sekä kliimaks'ien äkillisiin vaihteluihin. Tämä ilmenee tuntuvimmin sekä aloitus- että päätöskappaleissa, joista jälkimmäinen on loistelias mukaelma Bobby Blandin ja Little Miltonin kuulusta kilpailuteemasta "Blind Man". Kappaleen yleisilme on hillityn pidättyväinen; lähinnä mieleen tulee Buddyn tulkinta Mercy Deen "One Room Country Shack":istä (Vanguard 79272). Äkillinen tunnelman muutos tapahtuu kertosäkeessä, joka on dramaattisuudessaan lähes uskomaton. Guyn hyökkäävä laulu sekä tätä korostava aggressiivinen kitarakuviointi ikään kuin tempautuvat irti muusta yhteydestä. Kokonaisharmonia kuitenkin säilyy ammattitaitoisten taustamuusikoiden ansiosta. Loistava suoritus!

Edellä olen ottanut esille vain pari yksittäistä raitaa, mutta muiltakin osin Isabel-LP edustaa nykyisten blueslevytysten sarjassa valioluokkaa, ilmeisen kiireisestä toteutuksestaan huolimatta. Muiden ansioidensa ohella se on tutustumisen arvoinen jo siitä syystä, että Buddy Guy on kitaristina lähes parhaimmillaan.

Jos Guyn toinen JSP-suorite halutaan määritellä mahdollisimman lyhyesti, todennäköisesti ilmaisu "jäljittelyä" riittäisi. Imitoinnista nähdäkseni onkin kysymys, kohteina etupäässä Alligator-merkillä menestystä saavuttaneet Lonnie Brooks ja Son Seals. Tähtäimessä ovat siis tavallista modernimmat linjat. Ja mikäs siinä, ainakin sävellysten, sovitusten, orkesterin sekä myös Buddyn oman osuuden puolesta hommat ovat ns. hanskassa. Tietysti puhaltimia voisi toivoakin, mutta se on tässä tapauksessa turhaa, sillä matto vedetään alta jo muutoinkin. LP:n perusmoka, jota ei voi mitenkään vähäiseksikään sanoa, löytyy Buddyn kitarasta. Se on nimittäin kytketty ällöttävää, puuromaista soundia aikaansaavaan vempaimeen. Kuvittelun varaan jää, millaiseksi lopputulos olisi muodostunut, jos Guylla olisi ollut samat lähtökohdat kuin esim. Isabel-levyllä. Tällaisenaan LP on varsin vastenmielinen.

Kakkos-JSP sai osakseen varsin tylyä tekstiä. LP:llä on kuitenkin jo em. hyvät puolensa eikä Buddy Guym kitaransoitostakaan sinänsä vikoja löydy. Joten jos kitaran äänenvärillä ei ole mitään merkitystä, tästähän voi jotain irrotakkin. Toisaalta jotkut saattavat jopa pitää tällaisesta "psykedeelisesta" meiningistä.

"Buddy & Phil" on koottu kahden edellisen JSP-LP:n rippeistä. Kyseessä on epäilemättä maailman turhin julkaisu. Vai Mitä mieltä olette melkein 20-minuuttisesta "Knock On Wood":ista? Eikä tuo kappalevalikoima taida muiltakaan osin houkuttelevalta tuntua. Jos kuitenkin kiinnostaa, niin mikäs siinä sitten.

Ranskalainen Isabel-yhtiö lienee varsin hyvässä maineessa. Onhan se tehnyt nykybluesin ystäville monia mieluisia palveluita. Willie James Lyons, Junior Wells, Sammy Lawhorn, Magic Slim, Buddy Guy, Lefty Dizz... hyvien levyjen luetteloa voisi jatkaa, jos ei nyt aivan loputtomiin, niin ainakin pitkälti toiselle kymmenelle. Mutta nyt on ilmeisesti heilläkin – Didier Tricard ja kumppanit – lipsahtanut, sillä Buddyn ja Juniorin yhteinen aikaansaannos "Going Back" edustaa sitä samaa akustista sekoilua kuin numerossa 85 esitelty Blue Thumb –albumi. Eikä tällä kertaa ole mukana edes kolmatta musikanttia tunnelmaa keventämässä. No, onneksi levy on toistaiseksi kuulematta, joten sitä ei tarvitse tässä yhteydessä ruveta haukkumaan.

Sanonta "kolmas kerta toden sanoo" pitää paikkansa ainakin Guyn kolmannen JSP-LP:n kohdalla. Kyseessä onkin Buddyn paras työ em. yhtiölle. Sillä ei kuitenkaan ole mitään asiaa loisteliaan Isabel-levyn rinnalle, vaikka musiikillisesti sille sukua onkin.

Kun en oikein muutakaan keksi, niin mennäänpä vaihtelun vuoksi tuoteselostelinjalle, kohteena siis JSP 1042. "Dedication..." ja "D.J." ovat tyylikkäitä hitaita blueseja, jotka edustavat Buddy Guyn taiteilijakuvassa yhä useammin esiintyvää hillitymmän ilmaisun suuntausta. "Good News" on "High Heel Sneakers" –mukaelma. "Just Teasin'" sen sijaan näppärä, muttei idealtaan mikään mullistava instrumentaali. "She Suits..." esittelee Buddyn "luudan pölytys" –touhuissa ja albumin parasta antia tarjoavat "Blues At My Baby's..." sekä "All Your...", joista edellinen on päällekäyvän kitaroinnin saattelema upea molliblues kun taas jälkimmäinen onnistunut versio Otis Rushin kuuluisasta Cobra-teemasta. Kaiken kaikkiaan, hyvästä levystähän tämä menee.

Lopuksi

No niin, Buddy Guy on siis vihdoin käsitelty. Tosin tuo loppupuoli otti hieman koville, levyt kun eivät kaksisia olleet, sääntöä vahvistavia poikkeuksia lukuun ottamatta. Jutussa esiintyvät ajatus-, asia- ja kirjoitusvirheet voidaan osittain laskea erittäin epäsuotuisten kirjoitusolosuhteiden tiliin. "Isi, Reino nuolee lattiaa", jne.

BUDDY GUY PUISTOBLUESIIN
Teksti: Honey Aaltonen
(katkelma BN-numerossa 3/1998 julkaistusta artikkelista "Puistoblues - Buddy Guy & Co.")

Jo edellä tuli lueteltua muutamia sähköisen blueskitaroinnin suurimpia uudistajia, joiden vaikutus tämän päivän rytmimusiikin kehitykseen ja soittajiin on kiistaton. Siinä missä T-Bone Walker teki sähkökitarasta yhden tärkeimmistä bluesin soolosoittimista, jatkoi B.B. King esikuvansa työtä aina nykyisyyteen saakka. Yksi ehdottoman tärkeistä Kingin jälkeisistä blueskitaroinnin uudistajista - hieman kärjistäen väitettynä eräänlainen linkki B.B:n ja Jimi Hendrixin välissä - on tämän vuoden Puistobluesin bluesharrastajien kannalta mielenkiintoisin esiintyjä Buddy Guy.

Heinäkuun lopussa 62 vuotta täyttävä ikinuori Buddy Guy syntyi Louisianassa vuonna 1936. Varsinainen ura lähti käyntiin kuitenkin vasta Guyn muutettua Chicagoon. 50-luvulla Buddy jäi vielä niin ikätovereidensa Otis Rushin ja Magic Samin kuin myös vanhemman polven legendojen B.B. Kingin tai Muddy Watersin varjoon. Vasta sopimus Chicagobluesin valtamerkin Chessin kanssa toi Guyn uudistumishaluiset ja aikaansa seuraavat musiikilliset näkemykset yleisön tietoisuuteen. Siinä missä Chicagon baaribluesin kuninkaat Waters tai Howlin' Wolf olivat vielä sähköistäneet tiukasti syvän etelän deltabluesia, edusti Buddy Guy täysin 60-luvun modernia ja kaupunkilaista sukupolvea intensiivisyydessään jopa hysteeriseltä kuulostavine tulkintoineen ja erilaisine soul- tai jazzvaikutteineen. Nykyisin Guyn kaikki Chessit ovat kätevästi saatavilla MCA:n julkaisemalla tupla-cd:llä. Chess-kiinnityksen jälkeen siirtyi Buddy Vanguard-levy-yhtiölle ja julkaisi ensimmäisen albumikokonaisuutensa, aiheellisesti kehutun modernin bluesin klassikon "A Man And The Blues" v. -67. Ko. levyltähän löysi Stevie Ray Vaughankin ensijulkaisulleen kappaleen "Mary Had A Little Lamb". Tänä keväänä ilmestyi kattava läpileikkaus Guyn kolmesta mainiosta Vanguard-albumista. 60-luvun puolivälin paikkeilla alkoi myös Buddy Guyn vuosikymmeniä kestänyt yhteistyö nyttemmin edesmenneen Junior Wellsin kanssa. Omien levytystensä ja esiintymisiensä ohessa Guy toimi Wellsin studio- ja keikkakokoonpanojen johtajana. Näistä yhteislevytyksistä merkittävimpiä ovat Jr. Wellsin nimissä julkaistut "Hoodoo Man Blues" (Delmark) v. -65, "It's My Life, Baby" (Vanguard) v. -66 sekä molempien nimissä ilmestynyt "Buddy Guy & Junior Wells Play The Blues" (Atco) v. -70. Yhdessä ja erikseen ovat molemmat vierailleet Suomessa useampaan otteeseen.

Buddy Guyn levytysura lähti uuteen lentoon hieman vaisuhkojen 70- ja 80-lukujen jälkeen (tuon ajan levytyksistä mainittakoon "D.J. Play My Blues" JSP-merkillä v. -81 ja pari vuotta aiemmin Ranskassa taltioitu "Stone Crazy" Alligatorilla) ns. comeback-albumilla "Damn Right, I've Got The Blues" v. -91 Silvertone-merkillä ja tuorein levy "Heavy Love" ilmestyi juuri sopivasti tämän vuoden kesäkuussa ennen Puistoblues-vierailua. Guy on yksi harvoja vielä elossa olevia todellisia bluesin legendoja, ja koskapa uutukainen levy ei sekään osoita pienempiäkään väsymisen merkkejä, katsastetaan se tässä yhteydessä miehen Järvenpään saapumisen kunniaksi.

HEAVY LOVE
(Silvertone 0591182) -98
(1) Heavy Love (2) Midnight Train (3) I Got A Problem (4) I Need You Tonight (5) Saturday Night Fish Fry (6) Had A Bad Night (7) Are You Lonely For Me, Baby? (8) I Just Want To Make Love To You (9) Did Somebody Make A Fool Out Of You (10) When The Time Is Right (11) Let Me Show You

Järjestyksessä Buddy Guyn jo viides albumi 90-luvulla (kaikki Silvertonella) on jälleen piristävästi erilainen edeltäjiinsä nähden. Vaikka Guyn pitäisi olla jo eläkeiässä, tuntuu miehen ote vain nuorenevan. Jo levyn muodikkaasti 60-lukuhenkinen kansi kertoo osaltaan, mistä on kysymys. Buddy rönöttää noin kolmen vuosikymmenen takaisen sutenöörin näköisenä suomalaisen Eero Aarnion suunnittelemassa, aikoinaan (ja taas nykyään) kovasti muodissa olleessa ns. pallotuolissa huomiotaherättävän pilkulliseksi maalatun Fender Stratocasterinsa kanssa. Kannen layout on kuin suoraan jostakin 60/70-lukujen taitteen "halpis"-funklevystä. Cool!!!

Siinä missä "Damn Right..." -levyn sisältö oli hieman standardipitoinen ja sen seuraajan "Feels Like Rain"in jäädessä melko hajanaiseksi sekä materiaalinsa että turhan lukuisten tähtivierailijoittensa vuoksi, oli kolmas Silvertone-levy "Slippin' In" tasapainoinen kokonaisuus, joka toi jälleen Guyn kyvyt esiin omimmillaan. Sen ilmestymisvuonna -94 Buddy Guy vieraili myös edellisen kerran Suomessa. Jonkinlaisena yhteenvetona edellisistä voitaneenkin pitää neljättä Silvertonea, konserttitaltiointia "Live - The Real Deal" v. -96.

Vuonna -98 Buddy Guy on jälleen ajan hermolla uutukaisen "Heavy Love"n ollessa trendikkään 60/70-lukuisesti varsin funky. Mitään varsinaista muutosta Buddyn tulkintoihin ei ole sinällään tullut, mies vain osoittaa pärjäävänsä edelleen tälläkin alalla. Omia sävellyksiä on mukana ainoastaan kaksi, raskashenkinen blues "Had A Bad Night" ja Jimmy Reedin "Honest I Do" -balladin mieleentuova päätösraita "Let Me Show You". Muuten sävellysmateriaalia on valittu avarakatseisesti laidasta laitaan aina ZZ Topin "I Need You Tonight"ista Willie Dixonin funkysti sovitettuun "I Just Want To Make Love To You"hin ja miellyttävästi levyn yleisilmettä keventäviin Louis Jordanin "Saturday Night Fish Fry" -svengailuihin. Yksi levyn helmistä on akustisella kitaralla esitetty Tony Joe Whiten "Did Somebody Make A Fool Out Of You". Singlenäkin julkaistulla rockhenkisellä "Midnight Train"illä duetoi Buddyn tähtivieraana nuori bluesrock-kitaristi Jonny Lang, jonka esikoislevyä "Lie To Me" on kuulemma myyty jo miljoona kappaletta ja jota - jälleen kerran - povataan "Stevie Ray Vaughanin manttelinperijäksi". No, aika näyttäköön, miehekkäästihän tuo Jonny-poika karjahtelee alle parikymppiseksi ja vinguttelee kitaraansa. Varsinaisena tähtivieraana henkilökohtaisesti pitäisin kuitenkin seitsemällä kappaleella kitaroivaa Steve Cropperia (mm. Booker T. & MG's ja Blues Brothers Band sekä lukematon määrä säestystehtäviä soul-legendojen levytyksillä 60-luvulta alkaen), joka todella osoittaa kuinka rytmikitaraa soitetaan itseään liikaa tyrkyttämättä ja tyylikkäästi. Cropper on myös ollut säveltäjänä kappaleella "When The Time Is Right".

Hieman raskaasta yleisilmeestään huolimatta "Heavy Love" on jälleen piristävä lisä Buddy Guyn tuotantoon ja osoittaa miehen olevan muutakin kuin "pelkkä" blueslegenda. Legendan lisäksi Buddy Guy on edelleen voimissaan oleva tulkitsija ja muuntautumiskykyinen muusikko.

ERKKI SIRONEN KYSYY, BUDDY GUY VASTAA
Teksti: Erkki Sironen
(julkaistu BN-numerossa 4/1986)

Seuraava haastattelu on tehty Buddy Guyn viimesyksyisen vierailun aikana, Helsingin hotelli Olympian huoneessa kasettinauhurin avulla maanantai-iltana (18.11.) ja tiistaiaamupäivänä (19.11.). Paikalla olivat Buddy Guy (=BG), Jaakko Lammi (=JL) sekä Erkki Sironen (=ES). Koska molemmilla haastattelijoilla oli hieman samansuuntaisia kysymyksiä, tai oikeastaan koska minulla oli kaikenlaisia kysymyksiä, päätimme säästää Buddyn aikaa ja tunkeutua yhtäaikaisesti huoneeseen. Eddie Boyd oli juuri (klo 20.25) poistunut pitkähköltä jutustelutuokioltaan Buddyn luona, kun astuimme sisään. Sallin Jaakko Lammen aloittaa kysymysten sarjan.

Bluesin tulevaisuus

JL: (kysymystä en ehtinyt saada nauhalleni)

BG: ... ei näytä hyvältä, tällä hetkellä minua ei levytetä, minulla ei ole levytyssopimusta minkään isomman yhtiön kanssa. En näe mitään isompaa levy-yhtiötä, joka voisi pitää bluesin hengissä ja se huolestuttaa minua.

JL: Eikö ole oleellista pohtia bluesin tulevaisuutta? Jatkuuko se, vai asettavatko 80-luvun haasteet rajoja sille?

BG: Yritän selittää, toivottavasti ymmärsin sinut oikein. Huolestumiseni tarkoittaa sitä, että nuorempi sukupolvi ei voi saada vaikutteita voidakseen jatkaa bluesia, kuten minä esim. sain vaikutteita Eddie Boydilta, Muddylta ja B.B. Kingiltä jne. He ja minun sukupolveni alkavat vanhentua. Olen saattanut kuulla itsestäni viime vuosina jotain sen tapaista kuin: "Ai jaa joo Buddy Guy, joo se oli B.B. Kingin perillinen" tms. No, on mahdotonta sovittaa jalkojaan B.B.:n kenkiin, mutta kuitenkin... Minulla on omia poikia. Juuri juteltiin ja naureskeltiin Eddien kanssa, kun yksi pojistani on vihdoinkin päättänyt ryhtyä soittamaan kitaraa, kun hän oli nähnyt Princen esiintyvän. Ainoa ohje, jonka annoin hänelle oli, että hänen olisi hyvä kuunnella kaikenlaisia esiintyjiä, ihonväristä riippumatta. (Itse inhoan joka haastattelussa esiin tulevaa kysymystä, voiko valkoinen soittaa bluesia. Sanoin juuri Eddielle, että kaikilla on blues. On vain kyse siitä, tunnustaako sen todella. Tiedän, että monilla on blues, mutta he eivät anna muiden tietää sitä. No, minunlaiseni blueslaulaja astuu lavalle, laulan siitä ja annan ihmisten tietää, että minulla on blues - niin, ei laulaminen yms. ja vaikuttaminen, ei siitä olekaan kyse, nuoret ovat kyllä touhussa mukana, mutta...) - No niin, poikani siis kuunteli Princeä ja neuvoin, että kannattaisi kuunnella Hendrixiäkin, jos mahdollista ja Eric Claptonia. Hän tekikin niin ja kuunneltuaan heitä hän oli todennut, että he olivat maininneet minut esikuvakseen ja innoittajakseen. Poikani tuli seuraavana päivänä luokseni ja sanoi haluavansa oppia minulta. Kysyin syytä, ja poika sanoi saaneensa selville, mistä kaikki (Hendrixillä ja Claptonilla) oli peräisin. No, en valita, mutta varmaan hän olisi tiennyt asian jo alusta pitäen, jos minun musiikkiani olisi (ollut) radiossa ja televisiossa. Haluaisin nähdä bluesin pääsevän tiedotusvälineisiin, kyllä bluesilla pitäisi olla samat mahdollisuudet radioon ja TV:hen kuin muillakin musiikin lajeilla. - En usko, että mikään (iso) levy-yhtiö menettäisi rahaa, jos se levyttäisi minua. No, sitä en voi taata - eihän minulla ole koskaan ollut suurmenestystä - mutta kyllä levyjä myytäisiin sen verran, ettei sitä voisi sanoa ajanhukaksi.

Tulevasta konsertista

JL: Millainen on show'si tänä iltana? Onko se traditionaalinen vai hyvin moderni, bluesin ja funkin yhdistelmä tms.?

BG: No, en minä koskaan etukäteen suunnittele show'tani. Kai se onkin suurimpia lankeemuksiani (ironisesti)... Tänään menen yleisön eteen, minua katsomaan tulleiden ihmisten luo. En mene soittamaan sitä, mitä kotona päätin ja josta pakottaisin heidät pitämään. En minä sitä mene tekemään. Tulen katsoakseni teitä kasvoihin, yritän päätellä liikkeistänne tuntemuksia ja thedä juuri sitä, mitä te silloin haluatte, omalla bluestyylilläni. En käy läpi tiettyä kaavaa soittamalla esim. I Was Walkin' Through The Woods, ehkei kukaan haluakaan kävellä metsän läpi tänä iltana, ehkä halutaan vain pitää vauhdikas ilta.

JL: Suuri bisnes poistaa fiiliksen melkein kaikesta, myös bluesista. Kumpi on tärkeämpää, saada hyvä levy julkaistuksi vai antaa ikimuistoinen konserttielämys?

BG: Annas kun ilmaisen asian näin... no, minustahan puhutaan jonkinlaisena legendana. No, molemmat mainitsemasi asiat kulkevat yhdessä, käsi kädessä. Sinulla täytyy olla toinen ollaksesi toista. Tarvitsen molempia. Valehtelisin, jos sanoisin, etten haluaisi olla kuuluisampi kuin tällä hetkellä olen. Samalla blues saisi paremmat mahdollisuudet, seuraavalla sukupolvella olisi paremmat mahdollisuudet sanoa: "Ehkä minusta tulee Buddy Guyn kaltainen (muusikko)". Toisin sanoen, minun on saatava (musiikki) esiin tai jonkun on saatava se esiin, että joku muu musta tai valkoinen nuori voisi sanoa haluavansa soittaa sitä eli pitää blues hengissä. Mielestäni se näyttää tuhoon tuomitulta (damned?), tämä oli vastausta ensimmäiseen kysymykseesi.

Syntymäbluesia?

JL: Suuri Albert King on sanonut, että jokaisen miehen täytyy syntyä bluesin kanssa. Jos ei ole bluesia, on tavallaan reikä sielussa. No, oletko samaa mieltä? Onko tämä lähtökohta vai loppupiste? (??)

BG: Kaikilla meillä bluesmuusikoilla on eri määritelmiä bluesista, siitä mitä blues on. Minun on oltava eri mieltä kuin Albert, joka sanoo, että bluesin kanssa synnytään. Syntyessäsi et tiedä yhtikäs mitään, mitä ympärillä tapahtuu. Kestää aikansa, ennenkuin tajuat, mistä elämässä on ylipäänsä kyse, koska vanhempasi ovat läsnä ja ilman heitä et tajuaisi mitään, et edes pysyisi hengissä. Kauan syntymisen jälkeen alat vasta tajuta, mitä blues on. Kun alat tajuta, mitä blues on, alat ottaa vastuuta tai alat tajuta, että perheelläsi saattaa olla vaikeuksia esim. seuraavan aterian tai asunnon hankkimisessa. Tämä on bluesin tajuamista. Eli en voi olla samaa mieltä, että olisin syntynyt bluesin kanssa. Olen ehkä syntynyt bluesperheeseen (naurahdus), mutta minun täytyi oppia tajuamaan bluesin olemus. Ei bluesin kanssa synnytä. On opittava musiikki, on sisäisesti tunnettava (feel) musiikki, kyllä siihen pystyy, kun vain siihen ryhtyy. Sanoinkin juuri Eddielle (olisitte voineet nauhoittaa jutustelumme): "Ei minun tarvitse sanoa, että sinulla on blues. Tänään blues elää joka puolella maailmaa, sanoitpa sen tai et." Kuule, koko maailmalla on ongelmia. Nyt kiertueen aikana olen kirjoitellut laulua, ehkei siitä pitäisi mainita nauhalle... No, annan pikku vihjeen:

They got mothers in souplines
with babies cryin' with no shoes
an' you gon' stand an' tell me
you don't know nothin' 'bout the blues?

Joo, noin yksinkertaista se on, tuosta vain on kysymys. Ja kaikkialla maailmassa ihmiset näkevät nälkää, eivät tiedä mistä seuraava ruoka saadaan. Huolestuneisuus (?) on bluesia. Jos kuuntelet hyvää blueskappaletta, joku sanoo: "En pidä bluesista, se muistuttaa... se on murheellinen... levoton juttu (concerned thang)." No, kuka ei ole levoton? Ehkei joku piittaa, mutta se on tosiasia. Se on elämän tosiasiat, blues on elämän tosiasiat. Kuka minä olen sanomaan, mutta blues on (sellaista) musiikkia, jonka ei pitäisi koskaan kuolla!

Iloista bluesia myös

JL: Joo, näin on. Luuletko, että on olemassa jotain, mikä saa miehen soittamaan bluesia, että hän haluaa päästä eroon bluesista? Onko oikein sanoa näin?

BG: Ei, olen eri mieltä, koska tullessani soittamaan haluan hymyillä enemmän kuin kukaan muu yleisön joukossa. En soita bluesia, koska olisin surullinen. En ole oppinut soittamaan bluesia sen vuoksi, että olisin ollut surullinen. Sain kuule ilon tunteen aina kun tartuin kitaraani. Useimmat lauletuista blueseista ovat toisten tekeleitä yhtä kaikki, ja kaikki nämä asiat, joista laulan ("menetin naiseni, mulla ei oo työtä"), kaikki tämä kuuluu ihmiskunnan yhteisiin kokemuksiin. Onhan sitä iloistakin bluesia, ei kaikki kerro kurjuudesta ja köyhyydestä. On paljon blueseja, joita B.B. King ja Muddy Waters ovat esittäneet, hyviä kappaleita. Esim. Muddy Waters esitti kappaletta I Got My Mojo Working ja mää oon Louisianasta, mutten tiedä tiedättekö te, mikä mojo on? En tiedä, tiesikö Muddykaan. Kuitenkin näillä kappaleilla saa iloisen tunnelman yleisöön. Musiikki tuo ihmisiä yhteen. Hyvin harvoin musiikki saa itkemään. Olen nähnyt nuorten itkevän ja kirkuvan Elvis Presleyn konserteissa jne., mutta en ole koskaan nähnyt kenenkään itkevän, kun B.B. King laulaa: "I lost my baby...". Yleisö vaan istuu ja sanoo: "Eiks ookkin mahtava laulaja?"

Buddyn esikuvista

ES: Puhuisin mielelläni vanhoista ajoista Louisianassa, ennen Chicagoon tuloasi. Kuka oli tärkein nimi kehitellessäsi kitaratyyliäsi? Oliko se... olet maininnut Guitar Slimin, B.B. Kingin ja John Lee Hookerin. No, jos sinun nyt täytyisi valita joku näistä, kuka se olisi? BG: Toivoin, ettet kysyisi tuota, koska he kaikki kuule ovat suosikkejani. Mutta luonnollisesti B.B. King on se kaveri, joka aloitti ns. kielten venyttämisen jne., mutta jos olet huomannut soitostani, minulla on vähän B.B.:tä, vähän Lightnin' Hopkinsia, vähän John Lee Hookeria ja vähän T-Bone Walkeria jne. Jos siis mainitset minulle kitaristin nimen, olen osa häntä - jos tunnen häntä ollenkaan. En siis sijoita näitä kavereita mihinkään erikoisasemaan muiden yläpuolelle, koska kaikki he ovat kitaran oppi-isiä, mitä minuun tulee.

ES: Muistatko kävivätkö he kaikki Baton Rougessa tai siellä päin Louisianassa, missä olit 50-luvulla, silloin kun aloitit soittamisen, 50-luvun puolivälissä, esim. John Lee Hooker Baton Rougessa tms.?

BG: Ei...

ES: Et siis nähnyt häntä siellä?

BG: En, ainoat, jotka näin, siis kitaristeja, olivat T-Bone Walker ja B.B. King. Ja itse asiassa Guitar Slim oli... oli Mississippistä, mutta hän oleskeli New Orleansissa, joten näin hänetkin. Mutta minulla ei ollut mahdollisuutta nähdä Muddy Watersia, Little Walteria (Louisianasta) eikä Howlin' Wolfia, ennen kuin menin Chicagoon. He eivät tulleet (Etelään) silloin, en nähnyt heitä. Louisianassa tavattiin yleensä kuunnella torvibändejä, B.B.:llä ja Guitar Slimillä oli bändissä torvimiehiä takana...

ES: Entäs laulu? Olen huomannut, että Guitar Slim tai gospel-tyylinen laulu on sinun... tai sinä olet esittänyt monia Guitar Slimin kappaleita, ehkä enemmän kuin B.B. Kingin kappaleita levytyksissäsi. No, pitäisitkö Guitar Slimin... vai ketä pitäisit tärkeimpänä laulutyylisi muodostumisessa? Vai onko se samalla tavalla, 3-4 kaveria yhdessä?

BG: Joo, kyllä minun täytyy sanoa, että tuo on varmaan totta, koska yritän imitoida näitä kavereita, koko ikäni olen, nämä ovat idoleitani. Guitar Slim oli idolini showmiehenä, B.B. King on idolini luonnollisena lyömättömänä kitaristina ja esiintyjänä ja loput kitaristit ovat keitä ovat. Minähän olen vain Buddy Guy, kopioin muita, niinkuin muutkin. Minulla oli jopa ilo soittaa Arthur Crudupin kanssa, joka oli B.B. Kingin oppi-isä ja Fred McDowellin ja Son Housen (kanssa). Nämä kaverit opettivat myös Muddy Watersia, ja joka kerta kun tapasin heitä, juttelin itseni väsyksiin heidän kanssaan. No, monet heistä ovat kuolleet ja jos he olisivat kuulemassa tätä, he sanoisivat: "No niin, Buddy Guy jatkaa touhua, niin kuin lupasikin." Sanoin heille: "Minähän varastan tässä teiltä", johon he vastasivat: "EI, älä kutsu sitä varastamiseksi, koska me teimme aikoinamme samaa, minäkin varastin sen joltain muulta."

Etelästä vielä vähän

ES: Yksi asia vielä Etelästä. Olet jossain sanonut, että Etelässä kuuntelit radiota ja levyjä. Siis... tarkoitan Lightnin' Hopkinsia ja John Lee Hookeria levyiltä, radiosta. No, oliko radiossa usein ja paljon bluesia, 50-luvulla, Louisianassa?

BG: Joo, ja haluaisin, että niin olisi nytkin, mutta eipä ole. Hei, en halua sinun ymmärtävän minua väärin. Noihin aikoihin Baton Rougessa, radiossa ei ollut rotujuttuja (?), kuuntelin paljon country & westerniä Teksasista: Eddy Arnold, Tex Willis jne. Tiskijukka soitti Eddy Arnoldia ja Hank Williamsia ja heti perään B.B. Kingiä ja Lightnin' Hopkinsia. Tällaisia olivat radio-ohjelmat silloin. Silloin ei ollut Top 10 -ohjelmia. Saatoit istua radion ääressä ja ennen pitkää levylautasella soi Lightnin' Hopkins tms.

ES: Muistatko, oliko se musta radioasema?

BG: Ei, ei yhtä montaa mustien omistamaa radioasemaa kuin nyt.

ES: Jaa.... mutta oliko sinun vanhemmillasi yhtään levyä, Lightnin' Slimia tai...

BG: Ei, hei kuule, vanhempani olivat vuokraviljelijöitä ja olin 17-vuotias, kun ensimmäisen kerran näin sähkökitarani. Niin, kun oma poikani sai sähkökitaran minulta, niin minä sanoin, että sinulla on sen tyyli (??). Kun minä sain sähkökitaran, en osannut virittää sitä enkä mitään 17-vuotiaana. Aloitin siis kovin myöhään ja isäni antoi sen kitaran silloin 2-kielisenä. Sellaisena taisin kitaraa pitääkin ainakin vuoden, ennen kuin sain loput kielet.

Bluesin kaupallistaminen

JL: Haluaisin vielä kysyä bluesin 80-luvun ns. haasteista. Mitä sanoisit, mihin saakka kaupalliset aspektit ovat määrääviä rajoja asettavia? Eli voiko blues olla kaupallista ja silti sitä itseään eikä mitään muuta?

BG: Joo, ilomielin minä kaupallistaisin sen. Kyllä se käy, mutta niinkuin aiemmin sanoin... niin, mikä minä olen sanomaan, mutta levy-yhtiöt ovat sellaisia, että mitä minä nyt puutun tähän. 16-vuotias kakara heittää kitaraa ilmaan ja ulvoo ja saa miljoonia dollareita. Olen samaa mieltä, rahastahan siinä on kyse, ei ole kyse musiikin rakastamisesta. No, ystävät, antakaa, kun sanon asian näin: jos en rakastaisi bluesia, niinkuin sitä rakastan, olisin ryhtynyt rock-kitaristiksi 15-20 vuotta sitten. Siihen olisi vaikea siirtää (?), koska kaikki levy-yhtiöt vielä 60-luvulla yrittivät tehdä bluesista isoa juttua. Mutta nyt tiskijukat eivät syystä tai toisesta soita tätä hidasta, elämän tosiasioista kertovaa musiikkia, koska 5-9 -vuotiaat ovat suurimpia levyjen ostajia. Ostaja ei halua kuulla ongelmista ennen kuin hän on 20-vuotias tai vanhempi. Sen jälkeen hän haluaa kuunnella (bluesia) ja siksi usein soitankin opiskelijaporukalle, sillä nuorempina he ovat riippuvaisia vanhemmistaan. 7-vuotiaana heillä on taskussa 10 taalaa ja he haluavat ostaa Michael Jacksonin tai Princen levyn. Heillä ei ole huolen häivää esim. siitä, mistä saisi kengät jalkaan ensi viikoksi, kun taas yli kaksikymppisenä on saatava kengät ensin ja levyn osto saa siirtyä myöhemmäksi. Mielestäni tässä on jo pari iskua bluesia vastaan.

JL: Olet siis sitä mieltä, että bluesin kaupallistaminen on enemmän siunaus kuin kirous bluesille. Onko tämä oikein?

BG: Joo, mielestäni B.B. King on viety enemmän kaupallisen musiikin puolelle verrattuna siihen, kun hän vielä esitti pelkkää bluesia, lauloi ongelmista jne. Hänestä tiedetään enemmän, hän on päässyt ainakin radioon ja televisioon silloin tällöin, laajempiin verkkoihin, kun taas minä ja John Lee Hooker ja Junior Wells yhä elämme vain toivossa (hymähdys), mutta ei toiveista kuule ole paljon riemun aihetta, on saatava ne toteen.

JL: Onko jotain erityistä syytä siihen, ettei sinulla ole ollut levytyssopimusta sitten 70-luvun alun jälkeen ison yhtiön kanssa? Haluatko vain olla riippumaton vai etkö ole saanut aikaan sopimusta?

BG: Ei, ei minulla ole valittamista riippumattomuudesta... haasteista minä pidän. Mielelläni haluaisi, että joku yhtiö tulisi sanomaan haluavansa levyttää minua todistaakseen, etten myy. Minä aion todistaa hänet valehtelijaksi, sillä uskon yhä, että levyni myy sen verran, että minua kannattaa levyttää tai miksi sitä sähläystä sitten kutsuisikaan.

JL: Mutta onko kyse oikeanlaisesta promootiosta?

BG: Joo, sellainen on oltava, koska onhan levyjä, joita saadaan kakaroille kaupaksi (mikäs minä olen kritisoimaan musiikkia, eihän minulla ole vielä ollut myyntimenestystä), mutta olen kuunnellut levyjä, ja muusikkona voin sanoa, kaipa minulla on korvaa kuunnella. Tiedän joitakin levyjä, joita olen kuullut ja ne menestyvät ja sanon itselleni: "Helkkari, minä voisin pystyä tuohon ja parempaankin, koska minulla on kokemusta, muttei mahdollisuutta todistaa sitä, jollen pääse sellaisen yhtiön studioon, joka saattaa levyn ihmisten korviin levyttämisen jälkeen, jotta voisin todistaa kantani."

Vähän Checkerboard-klubista

JL: Yksi kysymys - pidät Chicagossa Checkerboard-nimistä klubia. Millainen on Windy Cityn klubitilanne tällä hetkellä?

BG: Se näytti tuhoon tuomitulta. South Sidessa, kun ostin klubin... niin, näette minun istuvan tässä ja se ei ole hyvää klubin hoitamista. Niin, onhan minulla hyvä manageri, ja oikeastaan minulla on tyttäriä, jotka ovat kyllin vanhoja hoitamaan klubia. Ja se, että rakastan musiikkia, on motiivi klubin pitämiseen, sillä useimmat klubit ovat sulkeneet ovensa. Seutu, jossa Little Walterit, Howlin' Wolfit ja Muddy Watersit elivät ja kuolivat oli siellä, missä nuoruudessani oli useimmat klubit, silloin kun saavuin Chicagoon. Menin takaisin (ilm. 70-luvun alussa) South Sideen, enkä löytänyt mitään. Minun tuli surku, jouduin toteamaan, ettei sitä (entistä) South Sidea enää ollut olemassa. Varmistin että ainakin yksi klubi olisi jäljellä, niin kauan kuin elän.

JL: Oletko sitä mieltä, että on syntymässä bluesklubien eräänlainen toinen sukupolvi Chicagoon?

BG: No juuri lähtiessäni ne ihmiset, jotka vuokraavat minulle klubin tiloja, eivät halunneet uusia sopimusta. Sitten ilmestyi muuan nainen, joka sanoi ettei hän voi päästää minua niiltä nurkilta ja hän tarjosi siitä läheltä toisen paikan. Tämä nainen ehkä yrittää itsekin käyttää ideaansa. Mutta kuule Chicagon yleisö on jotenkin pilalle passattua. Jos ei ole Buddy Guyta tai Junior Wellsiä tms. nurkissa... parhaista (artisteista) monetkaan eivät enää elä: Muddy Waters, Howlin' Wolf, Little Walter ja Jimmy Reed. Kun he olivat vielä hengissä, saattoi pitää 15 klubia 15 korttelin alueella, koska tarjolla oli maailman parasta viihdykettä, mutta he ovat kuolleet. Mutta se, mitä me voisimme tehdä, on toivoa, että jotkut nuoremmista pääsisivät niin pitkälle, että tämä (systeemi) saataisiin taas toimimaan. Ainakin toivon niin.

JL: Tarkoitatko jonkinlaista osallistumista?

BG: Joo.

ES: Haluaisin kysyä Checkerboardin toimintaperiaatteista. Olin klubilla vuonna 1982 ja '84 yhteensä parin viikon ajan. Havaitsin seuraavaa: Checkerboardissa ja myös vanhassa Theresa's Tavernissa (48th & Indiana) soitti monia nuoria kundeja, säestämässä Junior Wellsia ja sinua ja soittamassa settejä ennen teitä. Esimerkiksi vuonna 1982 näin Michael Robinsonin (nyt hän soittaa Koko Taylorin yhtyeessä), näin John Primerin (soittaa nykyään Magic Slimin kanssa), molemmat Theresa's Tavernissa. Päättelin, että saattaisi olla niin, että te annatte nuorille mahdollisuuden päästä maailmalle... tai bändeihin, joita johtavat paremmin tunnetut muusikot. Vai mitä toimintaperiaatteita on...? Nämä olivat ne kaksi South Siden kapakkaa, joissa enimmäkseen olin, en ollut paljon muissa South Siden klubeissa. Ajattelin niin, että sinä annat mahdollisuuden näille nuorille kundeille.

BG: No, tuohan tapahtui meille kaikille. Minunkin täytyi saada mahdollisuus. Jos klubeja ei olisi ollut, (50-luvulla) kun tulin (Chicagoon), en olisi tässä nyt. Toivottavasti näille nuorille käy samoin ajan mittaan - ehkä he eivät hoksaa sitä, en tiedä, mutta en minä mene heille kertomaan: "Hei, mulla on klubi, tulkaa sinne, tää on teidän mahdollisuutenne!" En minä heille tätä sano. Pidän vain klubin auki enkä sano koskaan EI kenellekään, jonka tiedän soittavan. Myös minun nuoruusvuosinani, kun ensi kertaa menin lavalle, tiedän, että kuulostin huonolta, katsos. Ja jokainen, joka menee lavalle on aluksi hermostunut, oli musiikki mitä tahansa, ensimmäinen kerta yleisön edessä. Minulla on oma poika, joka haluaa oppia soittamaan. Hän on epävarma jo silloin, kun opetan häntä. Jonain iltana taas (joku sanoo): "Jessus kun on kurjaa (soittoa)!" ja se ei ole kivaa, varmaan sinustakin sanottiin niin, ensimmäisillä kerroilla... (puhelinsoitto katkaisee lauseen)

Buddylla oli kiire Tavastia keikalle, manageri oli kiivaana alakerrassa, sillä muu bändi oli lähtövalmis. Koska olin ehtinyt kysyä vasta muutaman kysymyksen, päätin yrittää tiistaina aamupäivällä jatkohaastattelua. Edellä oleva jakso oli 21 minuutin mittainen. Tiistaiaamuna sain olla yksin ja sain loput kasettini 24 minuuttia täyteen. (Kasetin toiselle puolelle puhui Buddyn kakkoskitaristi Albert "Pete" Allen vajaat 43 minuutia. Junior Wells ei ollut haastattelutuulella, hän mutisi lähtökiireessä hotellin aulassa vain pari lausetta.

ES: Pidät siis South Sidessa Checkerboard-klubia. Tunnetko muita klubeja South Sidessa, joissa olisi saman verran bluesia eli lähes joka iltana? Onko muita kuin Checkerboard ja Theresa's Tavern?

BG: Ei, ei ole enempää sellaisia klubeja, joissa olisi bluesia joka päivä, on vain Checkerboard ja Theresa's. Sitäpaitsi kesäkuukausien aikana tilanne on aika kehno, koska Chicago ei ole varsinaisesti mikään turistikaupunki. Meillä on vielä tuo Chicagon bluesfestivaali, mikä on aika hyvin: 5-6 päivää, kesällä. Mutta Chicago ei ole mikään turistikaupunki, joten... No, me yritämme... en saa pankista mitään Checkerboardista (?). Omistan klubin, koska rakastan bluesia eli en saa klubista voittoa. Nautin siitä, kun on aina uusia ihmisiä soittamassa. Pidän siitä, että ihmiset tulevat klubiin ja katsomaan traditionaalista aluetta, jossa SUURET artistit aikoinaan liikkuivat ja esiintyivät, Checkerboardissa ja sen ympäristössä, kuten Muddy Waters, Little Walter, Howlin' Wolf, Jimmy Reed jne. Suuria nimiä on niin monta. Earl Hooker, Magic Sam ja muut sellaiset. Eli se, mitä yritän tehdä, niin kauan kuin terveyttä riittää ja tekemistä, aion pitää sitä (bluesklubitraditiota) yllä.

Ghettoklubien musiikkitarjonta

ES: Tein listan näistä South Siden klubeista Chicago Reader -lehden pohjalta. West Sidessa on noin 8 klubia, South Sidessa on noin 10 klubia, North Sidessa on myös 10 klubia. No, näissä lopuissa South Siden klubeissa ei ollut kuin yksi tai kaksi bändiä, viikonloppuisin vain. Eli voisiko niitä kutsua korttelikapakoiksi, onko semmoisia South Sidessa, joissa olisi bluesia silloin tällöin? Onko korttelikapakoilla, jotka eivät ole yhtä kuuluisia kuin Checkerboard tai Theresa's, onko niissä bluesia, vai mitä musiikkia, vai onko niissä musiikkia ollenkaan?

BG: No, olen varma, että joissakin paikoissa on bluesia (vai miksi sitä sanoisi) viikonloppuisin, mutta MINUSTA... hei, älä käsitä minua väärin, kato Checkerboard pitää minut kiireisenä, hyvin harvoin minulla on tilaisuutta mennä käymään muissa paikoissa, mutta sikäli kuin tiedän, ei ole olemassa sellaista paikkaa, joka tarjoaisi sitä, mitä Checkerboard eli bluesia... niin, siis vaikka... aiemmin, niihin aikoihin, kun minä saavuin Chicagoon, paikallisten muusikkojen oli soitettava kaikkea. Ei voinut sanoa: "Olen bluesmuusikko", koska useimmat ihmiset haluavat tanssia ja he pitävät Top 10 -musiikista, sitä oli soitettava. Eli tämä sana, määritelmä, mitä kutsut bluesiksi ja bändi, ne on kaksi eri asiaa. No, Checkerboard on saanut blues-klubin leiman, mutta jonain iltana joku saattaa tulla soittamaan pari soulkappaletta tms. Mutta perinteisesti ei ole kuin kaksi bluesklubia jäljellä Chicagon South Sidessa ja ne ovat Theresa's ja Checkerboard. Ja... me... minä yritän säilyttää sen sellaisena kuin se kerran oli: oli 20 klubia 43. ja 47. kadun välillä, joissa oli bluesia ja nyt (niitä) ei ole. Ja jos minä en enää pidä Checkerboardia, en tiedä mitä helvettiä tulee tapahtumaan South Sidessa BLUESIN ihailijoille. Se satuttaa, sillä toisin sanoen voisimme käyttää monia klubeja, ja nuoria voisi tulla enemmän tekemään samaa kuin minäkin aiemmin tein ja monet muut ennen minua.

60-luvun lopun klubiromahdus

ES: Milloin romahdus alkoi tai milloin klubit alkoivat menemään alaspäin ja sulkemaan oviaan?

BG: 60-luvun mellakoiden aikaan.

ES: 68?

BG: Joo, kun kovasti mellakoitiin, kun poltettiin paljon alueita, joissa oli klubeja ja ihmiset alkoivat muuttaa pois, koska... itse asiassa se oli aika vaarallista, koska kukaan ei piitannut mistään. (Molotovin) cocktailit (= polttopullot) lentelivät ja talot paloivat. Ja ihmiset kato hankkivat silloin elantonsa klubinhoidolla! Minun on katsottava asioita niin, että pidän sitä (Checkerboardia) vain paikkana, jossa bluesia kuulee soitettavan, koska ei pienestä paikasta saa hankittua rahaa. Hyvä jos on varaa pitää bluesia siellä. Ei bluesin kannattajia ole niin monta, että talo voisi olla täynnä joka iltana. Kun minä palaan kiertueelta, niin talo on täynnä perjantaista maanantaihin, mutta... paikalliset ihmiset... sitten usein vain pyörin klubissa ja menen soittamaan paikallisen bändin sekaan lavalle, ja ihmiset tulevat usein katsomaan sitä. Ihmiset on pilalle passattuja, he haluavat nähdä vain Buddy Guyn riippumatta siitä, keitä muita on lavalla. Joo, samahan se oli... esimerkiksi minusta on varmaan aikanaan sanottu samaa, kun yritin päästä Muddy Watersin ja Little Walterin sekaan. Varmaan sanottiin: "Hei, kukas tämä pikkukaveri tässä on, ei mulla oo aikaa kuunnella sitä, mää tulin kuuntelee Walteria ja Muddya!" Sellaista se on elämä tämän musiikin parissa. ES: Joo, minä tulin sinne Checkerboardiin yhtenä sunnuntai-iltapäivänä neljän aikaan. Kuuntelin musiikkia illan mitan ja sinä tulit lavalle puolen yön aikoihin ja se oli... Joo, tiedän, ihmisiä tulee klubiin ja he haluavat nähdä sinut, vain sinut. He eivät oikein ymmärrä sinun tarkoitusperiäsi silloin...

BG: Aivan! Toisin sanoen menen lavalle vasta myöhään illalla, tällä tavalla "pakotan" ihmiset kuuntelemaan muitakin muusikoita kuin minua. Samoin oli pakko käydä minunkin nuoruusvuosinani: olen varma, että ihmiset eivät halunneet kuunnella minua, kuten Muddya ja Wolfia. Ja minä istuin ja odotin tilaisuuttani, ja hitaasti mutta varmasti se tulikin. Ja vielä bluesin soittajista: Näyttää siltä, ettei paljon kukaan kiinnitä huomiota bluesin soittajiin, ennenkuin he ovat 50- tai 60-vuotiaita ja sitten sanotaan jotenkin, että he ovat varttuneita tai kypsiä muusikoita tms. Sitten aletaan sanoa: "Menen katsomaan häntä, koska hän VARMASTI tietää mitä hän tekee, laulaa varmaan hyvin..."

Klubiyleisön koostumus

ES: Vielä yksi kysymys Checkerboardista. Minkälainen yleisö siellä on? Onko sekayleisö eli mustia ja valkoisia ja nuoria ja vanhoja? Vuonna 1982 siellä ollessani yleisö oli suureksi osaksi mustia, vuonna 1984 oli enemmän valkoisia, joinakin iltoina jopa enemmistönä, esim. Clash oli paikalla. Onko yleisö muuttunut näinä vuosina?

BG: Ei oikeastaan, se riippuu illasta. Parin viikon kuluttua, kun kiertue päättyy ja palaan Chicagoon, ihmiset sanovat, että Buddy on palannut, yleisö saattaa olla 85-95-prosenttisesti valkoista tai sitten fifty-fifty. Toisin sanoen, oli miten vain, oli ihonväri mikä vain, se sopii klubiini. Blueshan vetää puoleensa kaikenlaisia ihmisiä. Eli se mitä teen, menen katsomaan, onko yleisö paikalla hymysuin, ei värillä ole väliä. Siksi en lähtenytkään siltä seudulta. Vielä on ihmisiä, jotka pelkäävät Chicagon tiettyjä alueita. Voit olla missä tahansa päin maailmaa väärässä paikassa väärään aikaan, jos niin on käydäkseen. En siis ole tässä suhteessa asiasta piittaamaton, mutta tiedän, että jotkut vielä pelkäävät Chicagoa, erityisesti eurooppalaiset, jotka eivät ole vielä olleet siellä. Ensimmäinen asia, jonka he sanovat, on että kun menet Chicagoon, pääset hengestäsi, mutta voit kuule päästä hengestäsi missä tahansa (hymähdys), jos hetki koittaa. Mutta ei meillä ole sitä (vaaraa) siellä (klubissa?). Sinä olet ollut siellä ja luulen, että sinulla ei ollut mitään vaikeuksia ollessasi siellä, koska... Niin, ja joku toinen voi käydä siellä ja saa kuulla huudon: "Mitä sä täällä teet?", kato ihmiset tekee sitä, minultakin on kysytty noin. Olen ollut alueilla, joissa minulta on kysytty, mitä helvettiä siellä teen, mutta minä en ole ollut ymmärtävinäni kysymystä. En noteeraa heitä, teeskentelen englantia osaamatonta. No, tällaisen asian kanssa joutuu tekemisiin, eli kuten sanoin, maailmaan mahtuu hulluja ihmisiä, luvalla sanoen. Siihen voi varautua, kun menee jonnekin. Jos opit elämään sen tosiasian kanssa, silloin se ei häiritse sinua niin paljon. Mutta minä en mene kujille täällä tai New Yorkissa tai Los Angelesissa tai missään. On joitakin paikkoja, joihin ei pidä mennä, siellä on sellaisia... Koko maailma on vihaa täynnä, ainakin omasta mielestäni. Löytyy ihmisiä, jotka sanovat: "Vihaan itseäni." Niin, ja siksi... mielestäni musiikki saa hymyn ihmisten kasvoille, sillä näkisin mieluummin hymyn jonkun kasvoilla kuin vihaisen nyrpistyksen.

Ghetossako vaarallista?

ES: Joo, oikein. Minä muuten kävelin ensimmäisenä Yhdysvaltoihin tulopäivänäni (asuin South Sidessa Chicagon yliopistolla), kävelin muutaman mailin Theresa's Taverniin ja näin kaikenlaisia ihmisiä. Toiset olivat tosi ystävällisiä, näyttivät missä päin klubi on. Toiset eivät olleet aivan yhtä "ystävällisiä", joten jouduin pikku paniikkiin. Illalla sitten otin taksin ja kuski sanoi, että minut ryöstetään tuossa klubissa. Louis Myers oli juuri menossa sisään, joten kysyin, voinko turvallisin mielin mennä sisään. Louis sanoi, että ongelmia ei tule. Miksiköhän taksikuski sanoin niinkuin sanoi?

BG: No, hän kertoi sen, koska... en minä saisi tietää Suomesta mitään, ennenkuin tulen tänne itse. Voit kertoa siitä minulle mitä tahansa, mutta jos todella haluat tietää, sinun on se ITSE hankittava itsellesi selväksi. Se on kuin amerikkalaisen ruuan syöminen: sinulle voidaan kertoa, kuinka pahaa se on tai kuinka hyvää se on, mutta sinun on itse mentävä hankkimaan se selville. Se, mistä sinä pidät, ei ehkä miellytäkään toista kaveria. Ehkä juuri tämä taksikuski ei ole koskaan ollutkaan siinä klubissa, on vain kuullut juttuja. Chicagossa on paikkoja, joissa en ole ollut ja olen ollut kaupungissa kauan (27 vuotta). Eli jos hyppään taksiin ja pyydän ajamaan... olen joskus ottanut taksin lentokentältä Checkerboardiin ja kuski katsoo minuun ja sanoo, ettei hän voi ajaa sinne varmaankaan...

ES: Sinulleko??

BG: Joo, ei hän tiedä, kuka minä olen. Joo, itse asiassa olin kiertueella Rolling Stonesien kanssa 1970, kun yhtäkkiä vanhin poikani sairastui. Lähdin Chicagoon viikkoa ennen kiertueen loppua ja minulla oli kiire taksilla sairaalaan ja kaikki taksikuskit sanoivat, etteivät he aio ajaa sinne. Lopulta poliisi tuli ja käski ensimmäisen taksin lähtemään. Matkalla sairaalaan tämä kuski oli vihainen, koska hän ei mielellään ajanut sinne, mihin piti. Aloitin juttelun ja kysyin, tiesikö hän, kuka olen. Hän ei tiennyt ja kerrottuani hän halusi jäädä juttelemaan kanssani, mutta minä halusin sairaalaan... Se oli elämäni shokki: olen taksissa, joka ei päästä ulos... sellaista se on.

ES: Onko blues ollut paremmin esillä sen jälkeen, kun pormestariksi valittiin (musta) Washington?

BG: Ei, ei minun nähdäkseni. Ei mitään muutosta ole tapahtunut, koska bluesia on ollut ennen Washingtonia ja Daleyta ja muita pormestareita, koska bluesia on mielestäni ollut aina; olin oppimassa bluesia, muistini mukaan aina alusta alkaen on ollut, Sonny Boy ja muita. Mielestäni ei ole mitään yhteyttä...

ES: Tarkoitan Chicagon bluesfestivaalia, joka aloitettiin 1984.

BG: Ei, festivaali on ollut aiemmin, nimellä Chicago Fest, mutta Washingtonin valinnan jälkeen se on ollut nimeltään Chicago Blues Fest. Meillä on vielä festivaali, mutta se ei ole enää se iso juttu, jossa oli Frank Sinatra sun muut Sammy Davisit ja eri lavat jne., koska minusta tuntuu, että rahat alkoivat loppua kesken tms.

Radiosta ja Z.Z. Hillistä ym.

ES: Sitten muutamia kysymyksiä radiosta. Tiedätkö, kenen levyt soivat radiossa, Chicagon mustilla asemilla? Tiedän, että on joitakin bluesohjelmia...

BG: Hei, mitä sinä tarkoitat mustilla asemilla? Mustien omistamia vai?

ES: Joo...

BG: En todellakaan tiedä yhtään mitään mustien OMISTAMISTA radioasemista. Tiedän yhden mustien omistaman aseman, joka ei soita muuta kuin hengellistä musiikkia! Sitten on mustia tiskijukkia, mutta he eivät ole mustien OMISTAMILLA asemilla, ja siellä ei soi blues, ei sellainen, josta tässä on juteltu!!! (Buddy korottaa vähän ääntään ensimmäistä ja ainoaa kertaa haastattelun aikana; ilmeisesti tämä radio ilman blues-musiikkia on kovin arka asia Buddylle.)

ES: On ollut mielessä Pervis Spann, hän on Chicagossa...

BG: Hän soittaa PELKKÄÄ hengellistä musiikkia!!

ES: Ai jaa, vai niin... No, sitten: mitenkähän ihmeessä ZZ Hill pääsi niin suureen maineeseen? Olin siellä '82 ja hänen esittämänsä Down Home Blues -kappale soi joka puolella maata. Sitten hän sai surmansa... mutta levyt...

BG: Ei hän saanut surmansa, hän kuoli!

ES: Anteeksi, hän kuoli, en osaa englantia... mutta hänen levyjään vaan soiteltiin yhä. Tiedätkö, miksi hänestä tuli tähti? Hänen tyylinsä oli osittain bluesia, rhythm & bluesia.

BG: Joo, ZZ on hyvä blueskaveri, hän on ollut kuvioissa kauan, se on vain, että... olen ymmärtänyt, että tämä levy-yhtiö (= Malaco), josta en tiedä, se on kai Mississippin Jacksonista tms. ja minusta tuntuu, että heillä on nyt Johnnie Taylor, myös Bobby Bland meni heille. He muistuttavat mielestäni paljon Chessin väkeä; heillä on hyvä blueskappale ja he julkaisevat sen ja se pääsee soitettavaksi, sillä juuri LEVY-YHTIÖ se saa levyn radioon, jos mikä. Toivon myös, että he jatkaisivat samaan malliin... Radion avaaminen ja bluesin kuuleminen sieltä on nastaa (thrill), koska se on elämääni. Katsos, olen omistanut koko elämäni bluesille, ja vaikkei radiossa soikaan minun levyni, kuuntelen mielelläni.

ES: Tiedätkö, millainen musiikki on suosittua nuorten mustien keskuudessa? Kai se on radion soittamaa, Top 10 vai...?

BG: Nuoret mustat seuraavat siinä missä muutkin: Prince, Michael Jackson ja... itse asiassa he seuraavat tarjontaa. Ja MEITÄ ei soiteta radiossa, joten meillä ei ole mahdollisuutta, koska olemme bluesartisteja. Toisin sanoen minun levyni eivät ole levyhyllyssä muiden joukossa, koska ei voi mennä kauppaan ja saada Buddy Guyta, sitä ei ole kaupoissa.

South Side contra West Side?

ES: Sitten minulla on kysymyksiä vanhoista traditioista, Howlin' Wolfin jäljittelijöistä South Sidessa. Tämäntyylisiä tyyppejä on West Sidessa. Onko heitä South Sidessa ja entä Muddyn jäljittelijät South Sidessa, tarkoitan sellaisia, jotka esittävät pääasiassa Muddyn kappaleita? Tunnen kolme nimeä: Willie Buck, Smokey Smothers ja Big Daddy Kinsey. Näistä olen nähnyt Willie Buckin ja Smokey Smothersin. Tunnetko ketään Howlin' Wolfin jäljittelijää South Sidessa?

BG: Joo, on kyllä pari kaveria, jotka kuulostavat samalta kuin Howlin' Wolf, he eivät oikeastaan ole South Sidessa. Itse asiassa South Sidesta ja West Sidesta alettiin puhua vasta 60-luvulla. 50-luvun lopussa ja 60-luvun alussa ei ollut olemassa sellaisia käsitteitä kuin South Side ja West Side. Pari levy-yhtiötä keksivät nuo leimat (branded them). Kato, mä soitin paljon West Sidessa JA South Sidessa, klubeja oli niin paljon. Saatoin soittaa viikonlopun Indianan Garyssa, toisen Jolietissa, kolmannen West Sidessa ja neljännen South Sidessa...

ES: Tämä on mielenkiintoista!!!

BG: Sitten 60-luvulla ne tuli ja levytti Magic Samia West Sidessa ja meitä (= Buddy & Junior), me asuttiin South Sidessa. Sitten he sanoivat, että nämä ovat kaksi erityyppistä musiikinlajia, South Siden ja West Siden musiikkia. Mutta minä en... me emme koskaan... itse asiassa, mistä Otis Rush oli? Miksi he hänet laskivat?

ES: Me kutsumme häntä West Siden mieheksi!

BG: Heh-heh, no, Otis asusteli kaiken aikaa South Sidessa!

ES: Jaa, tämä on uutta minulle, koska luulin, että jos asuu South Sidessa, niin silloin ei soita West Sidessa ja...

BG: Ei, ei, hei kuule, se ei ole totta! Itse asiassa West Sidessa oli enemmä klubeja, jotka olivat auki myöhempään. Suurin osa South Siden klubeista sulki ovensa jo kahdelta, paitsi 708 Clubin aikoihin, Johnny Pepper's 43. kadulla, joka oli lähellä minun klubiani, ne oli auki neljään, mutta... No, niitä oli pari-kolme ehkä South Sidessa, mutta West Sidessa oli 30 klubia, jotka olivat auki neljään asti, joka yö!

ES: No niin, sitten tämä kysymys, joka on vuorossa. 50-luvun lopussa, oliko South Sidessa monia bluesklubeja? Missä soittelit noin vuosina '58-'66? Sanoit juuri, että soittelit sekä South että West Sidessa.

BG: Aivan, kyllä!

ES: Voisitko mainita muutamia tärkeimpiä klubeja, joissa soittelit säännöllisesti?

BG: No, West Sidessa oli paikka nimeltään CURLEY'S (Madison & Homan), toinen klubi 16TH & HOMAN, sitten oli SYLVIO'S (Lake & Kedzie). Sitten (South Sidea) 708 CLUB 47. kadulla, sitten PEPPER'S LOUNGE aivan Checkerboardin vieressä, sitten BLUE FLAME (39th & Drexler), se oli 3, 4 tai ainakin 5 korttelin päässä Checkerboardista. Sitten oli JUKE BOX LOUNGE, joka oli 4 korttelin päässä Checkerboardista.

ES: Tuo oli minulle uusi klubi!

BG: Joo, ne kaikki lopetettiin jo 60-luvulla. Siinä oli vasta MUUTAMIEN klubien nimet! Sitten on (vielä jäljellä) THERESA'S TAVERN, joka on kävelymatkan päässä... ja TUOLLOIN saattoi kävellä pitkin katuja öisin eikä ollut (tätä) ongelmaa koko ihmiskunnan kanssa, joka nyt on (= väkivallan silmittömyys tms.??). Nuo olivat muutamia nimekkäimpiä klubeja, joissa saattoi nähdä kuuluisuuksia. Saattoi löytää hyviä blues- ja jazzbändejä, mitä tahansa. Oli 63. katu, se oli täynnä tällaista, sitten oli 47. ja 43. katu. Sitten oli RICKY'S SHOW LOUNGE (39th & Indiana). Näissä paikoissa törmäsin Little Walteriin, Sonny Boy Williamsoniin ja kaikkiin muihin.

(- toim. huom: ks. myös artikkeli "Where the Blues Were At: A Look Back at Chicago's Blues Clubs" Delmark Recordsin verkkosivuilla osoitteessa: http://www.delmark.com/rhythm.oldclubs.htm)

Isommat tanssihallit

ES: Vielä yksi kysymys - et maininnut Copacabanaa!

BG: No joo, okei. Se ei ollut säännöllisesti toimiva nightclub kuten Checkerboard on. Se oli eräänlainen halli... kun me joukolla toimme sen ison jutun, joka levytettiin, Muddy Waters ja muut... joo, se oli niinkuin... tota, niillä oli halleja, joihin pantiin esiintymään Muddy Waters, Howlin' Wolf, B.B. King, minut tai kuka tahansa. Sisään mahtui 1000 ihmistä. No, yksikään näistä äsken mainituista tosi tiukoista (real funky) bluesklubeista ei ollut 1000-paikkainen. Suurimpiin bluesklubeihin mahtui 200-250 ihmistä, sellainenkin oli jo valtava.

ES: Eddie C. Campbell kertoili 2000 hengen paikoista, en voinut uskoa...

BG: No, kato se on ollut joku HALLI! Ei se ole ollut mikään klubi, minä en tiedä mitään klubia, joka olisi auki joka ilta ja... State Streetillä oli tanssihalli (ballroom), se oli niitä kuuluisimpia ennen Chicagoon tuloani, siellä ei ollut mitään Muddy Watersin juttuja, se oli varattu big bandeja varten, sitä aikaa se oli. Count Basie, Duke Ellington jne., joo, klubin nimi oli CLUB DELISA, State Streetillä. Kuvittelisin, että sinne sopi 2000 ihmistä, tai ei ihan 2000. Sellaisia paikkoja ei enää ole. Ja blues ei ole KOSKAAN ollut tuollaisissa paikoissa. Blues pantiin baareihin ja kapakoihin kuten Checkerboard.

(En viitsinyt tähän mennessä selvittää mielessäni vilahtaneita ihmetyksen aiheita, olin haastattelemassa Buddya, en vastaväittäjänä. Kuitenkin katsokoon itse kukin Chicago Breakdown -kirjan sivun 159 kuvaa, jossa on Jimmy Reedin mainos. John Lee Hooker lauloi samaisesta klubista Chessille tekemässään kappaleessa Walkin' The Boogie. Siinä katu on Parkway!! ... Palaamme taas aiempaan kysymykseeni)

ES: Tiedätkö South Siden Howlin' Wolf -jäljittelijöiden nimiä?

BG: Joo, yksi kaveri kutsuu itseään Little Wolfiksi ja sitten on yksi kaveri, kutsuu itseään Muddy Waters Junioriksi.

ES: Joo, olen nähnyt molemmat.

BG: Joo, nämä kaverit osaavat esiintyä ihan mukavasti, jäljitellä. Kutsuvat esikuvaansa isäkseen jne. Mutta sitä on paljon Chicagossa, varsinkin Kingin imitaattoreita, monia, jotka soittavat kitaraa B.B. Kingin tapaan.

ES: Joo, varmasti on. Onko muuten Smokey Smothers soittanut Checkerboardissa?

BG: Joo, Smokey asuu aivan Checkerboardin lähellä, hän tulee usein klubille ja jammailee aina kun voi. Senkin takia, että hän oli yksi ensimmäisistä tyypeistä, joihin törmäsin, kun tulin Chicagoon.

Slidekitaristit yms.

ES: Sitten South Siden slidekitaristit. Kuka jatkaa Elmore Jamesin, Earl Hookerin ja Hound Dog Taylorin jalanjäljissä? Tiedän Joe Carterin, mutta hän on kai sairastellut...?

BG: En ole nähnyt Joeta vähään aikaan, kyllä hän jonkin verran slidea soittaa. En kuitenkaan tunne kovin monta kaveria, joka soittaisi slidea enää niin paljon kuin nuo (edellä mainitut), en tiedä miksi. Minä pelleilen sliden kanssa hyvin vähän, en ole tarpeeksi hyvä voidakseni soittaa lavalla slidea, en pysty tyydyttämään yleisöä sillä.

ES: J.B. Huttolla oli joitain oppilaita. Mieleeni tulee Little Ed Williamsin nimi. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta nähdä häntä. Hän on kuulemma J.B. Hutton oppilaita, kai nuorikin. Tunnetko? Little Ed Williams & The Ding Dongs?

BG: Tiedän kyllä, mutta en tunne häntä henkilökohtaisesti, niin kuin tunnen monia muita. Lähes jokaisen kitaristin, jonka olet maininnut, tunnen, mutta en pysty kertoilemaan kovin tarkkaan heistä kaikista.

ES: Onko blues muuttumassa juuri nyt? Muuttuuko se äänekkäämmäksi ja jazz-pitoisemmaksi, kuten Billy Branch kertoi eräälle kaverille (= Petri Lehtiselle) pari vuotta sitten Chicagossa? Billy sanoi, että näin olisi.

BG: No, täytyy... musiikki on kuin... kuljetusala. Muinoin suurin keksintö alalla oli hevosposti, siitä siirryttiin postivaunuihin. Nyt on vaunuja, jotka kulkevat 100 mailia tunnissa. Vaunut jätetään ja siirrytään suihkukoneisiin ympäri maailman. Musiikkia ei voi jättää paikalleen. Vaikkakin voi palata taaksepäin, palata ratsastamaan hevosella, hyvin harvat kuitenkaan tekevät niin. Kyllä voi palata soittamaan sellaista bluesia, mutta nykyään kaikki pyrkivät pysymään ajan tasalla. Mielestäni musiikin kanssa on samoin.

ES: Joo, se oli jännästi sanottu. Sitten vielä kaksi kysymystä. Kuinka Otis Rush voi? Hänen on sanottu tehneen comebackia, esiintyneen Chicagossa ja Kaliforniassa.

BG: Joo, minä ja Junior juttelimme itse asiassa Otisin kanssa. Joo, tämä tyyppi Teksasissa (Antone's Austinissa) piti 10-vuotisklubijuhlat viime kesänä. Minulla oli ilo soittaa yhdessä Juniorin, Otisin, Jimmy Rogersin, Sunnyland Slimin, Pinetop Perkinsin, Wayne Bennettin, Luther Tuckerin ja Hubert Sumlinin kanssa. Tämä on ollut yksi parhaista jutuista minulle pitkään aikaan, kun kaikki nämä kaverit olivat mukana. Juttelin Otisin kanssa, hänellä menee oikein hyvin. Minun piti soittaa, minun managerini piti soittaa hänelle, koska yritämme kasata hänelle sellaisia kavereita (bändiin), joiden kanssa hänen pitäisi olla, koska Otis on parhaimpia tyyppejä, joka... joo, jota pitäisi nähdä ja kuulla enemmän. Minusta nimittäin tuntuu, että Otis on yksi parhaista kitaristeista ja laulajista, joka kannattaisi tavata.

ES: Joo, me odotamme häntä, koska liikkuu huhuja, että hän olisi tulossa Eurooppaan. Monet ihmiset haluaisivat nähdä hänet, hän kävi täällä 1980...

BG: Joo, Otis on hyvä, liian hyvä jätettäväksi yksikseen!

Todella viimeinen kysymys

ES: Sitten viimeinen kysymys, toivottavasti se ei ole tyhmä. Mitä mieltä olet bluespaketeista? Eli kun heitetään joukko muusikoita yhteen ja lähetetään ne kiertueelle Eurooppaan. Oletko usein pettynyt paikallisiin hät'hätää kasattuihin bändeihin Euroopassa? No nyt sulla on oma bändi mukana, tiedän sen ja niin pitääkin... mutta esim. Eddie C. Campbell kertoi, että kun heitetään muusikoita kasaan, bändi ei aina oikein toimi. Billy Boy Arnold oli Jimmy Johnsonin kanssa, ja Eddie oli kuullut siitä Pariisin keikasta. Molemmathan soittavat hyvin, mutta... kun he ovat yhdessä, se ei toimi. Tai joku sanoi, ettei se toiminut.

BG: No tietysti se ei toimi yhtä hyvin kuin oman ryhmän kanssa, koska oma bändi soittaa SINUN tukenasi. Me vaan... yritetään tehdä niin hyvää jälkeä kuin voidaan sellaisessa tapauksessa. Mutta jonkin ajan kuluttua sinä pääset parhaimpaasi. Sinun odotetaan olevan parhaimmillasi. Sinun oletetaan olevan 100% joka kerta, kun menet lavalle yleisön eteen. Voidaksesi olla sitä, sinulla täytyy olla oma bändi.

ES: Jaa, vai niin, joo. Joo, tää oli viimeinen kysymys, nauha alkaa loppua, joten kiitos tästä haastattelusta. Annan pari BN:ää näytteeksi, jossa haastattelu painetaan... Olen hyvin iloinen, kun nyt näen sinut täällä Suomessakin.

BG: Täällä on ilo olla; kunpa voisin olla kauemmin!

ES: Kiitos...

Kokonaisvaikutelma

Buddy Guy tuntui näinkin lyhyen rupattelun aikana luonteeltaan ystävälliseltä ja avoimelta sekä rehelliseltä. Buddy on tietysti antanut satoja haastatteluja, mikä kävi ilmi hänen rennon asiallisesta suhtautumisesta (osin kenties ihmetystä herättäneviin) kysymyksiin. Eikös jossain Junior Wellsin Delmark-LP:n takakannessa Buddy ollutkin pseudonyymilla "FRIENDLY CHAP", niin muistelen. Puhetapa oli nopea eli melko pohjoista ja nuorekasta; tästä aiheutui muutama kysymysmerkki tuossa edeltävässä transkriptio-tarkkuisessa käännöksessä. Tämä on siis täysin sensuroimaton haastattelu.

Lopuksi kiitokset Antti Einiölle, joka apumiestensä välityksellä edesauttoi haastattelun järjestämistä ja lepytteli kiivastunutta manageria.

And Buddy and Pete, thanks for the pleasure of talkin' with y'all, we sho' wish y'all be comin' back soon as possible!

BUDDY GUY & JUNIOR WELLS TAVASTIALLA (27.5.1981)
Teksti: Seppo Elonen
(julkaistu BN-numerossa 3/1981)

Buddy Guyn & Junior Wellsin kolmipäiväinen Suomen "kiertue" toi maineikkaan parivaljakon keskiviikkona 27.5. Helsingin Tavastia-klubille. Näin nimekäs bluesvierailu ansaitsee luonnollisesti kommenttinsa myös Blues Newsin palstoilla, vaikka eräät kirjoittajamme ovatkin todistelleet, ettei konserttiarvioissa ole mitään järkeä. Miksiköhän niitä sitten kirjoitetaan lähes kaikissa musiikkilehdissä kaikkialla maailmassa?

Illan avauksena nousi lavalle Pity The Fools –yhtye, johon kuuluvat Chicago Overcoatista tutut harpisti Ahlqvist, kitaristi Heinonen ja rumpali Rossi sekä niin ikään hajonneesta Super Blues Bandista kitaristi Selamaa ja basisti Kokkonen. Overcoatista tutut ominaisuudet; korkea ammattitaito, hyvä instrumentaalinen valmius ja tasapainoinen yhtyekokonaisuus ovat periytyneet tähän uuteen yhtyeeseen. Ilmettä on pyritty monipuolistamaan mm. siten, että molemmat kitaristit ja basisti Kokkonen esiintyvät vokalistin tehtävissä ja kappalevalikoimaan kuuluu myös enemmän kitarakeskeistä musiikkia mm. B.B. Kingin ja Magic Samin ohjelmistoista. Tietystä monipuolistumisesta huolimatta yhtye kyllä toistaiseksi tuo vahvasti mieleen Overcoatin muistuttaen sitä soundiltaan ja tyyliltään. Ahlqvist on myös edelleen yhtyeen hallitseva persoona ja esim. Selamaan tunnetut kyvyt ovat ilmeisessä vajaakäytössä.

Pity The Fools on kieltämättä hyvä yhtye, mutta... jotenkin se ei innostanut. Liian ilmeetöntä, liian tunteetonta; "valkoista stereobluesia", kuten Vesa Salmi aikoinaan osuvasti sanoi. "Merkonomibluesia" tekisi minun mieleni sanoa. Sitä ei ole tarkoitettu vinoiluksi eikä kirjoitettu millään pahalla, toivottavasti yhtyeen kaverit eivät suotta loukkaannu. Se on vain minulle syntynyttä mielikuvaa lähinnä oleva ilmaisu. Parempaakaan en keksi. Hieman lisää tunnetta, vaikkapa tarkkuuden kustannuksella. Eikä kaikkien kappaleiden tarvitse kulkea samassa "walking bass" –tempossa ja tyylissä. Kokeilkaapa välillä hieman funkympää otetta. Pankaa ne 50-luvun levyt vähäksi aikaa hyllyyn ja kuunnelkaa 70- ja 80-luvun parhaita tuotteita "sillä korvalla". Eiköhän se siitä.

Muuten mistä nämä suomalaisten bluesyhtyeiden nimet nykyään tulevat, "Pity The Fools", " Forget Me Nuts" jne. Entä jos nämä kaksi joskus yhtyvät? Onko meillä sitten "Forget but don't pity my fool nuts blues band"? Ja sitten Buddyyn ja Junioriin. Ennakko-odotukset eivät olleet kovin korkealla, sillä kuten alan ihmiset hyvin tietävät, mainittu parivaljakko on jo pitkään syyllistynyt useampien konserttiensa läpivientiin lähinnä halvan shown ja ketään kiinnostamattoman pelleilyn tasolla. Esim. englantilainen Blues Unlimited lehti on jaellut varsin kovaa kritiikkiä. Eivätkä ne uudemmat levytyksetkään ole mitään varsinaisia helmiä olleet.

Avajaisiksi lavalle ilmaantui komppiryhmä kitaristi Pete Allenin johdolla. Kitaraa oikean kainalonsa alla Chuck Berryn muinaiseen tapaan pitänyt Allen osoittautui varsinaiseksi hurjapääksi, joka kahden avustajansa kera paiskoi ilmoille todella rajua ja juurevaa kamaa. Hänellä oli vahva ääni ja kitarastaan hän repi ääntä tavalla, joka olisi saanut Jimi Hendrixinkin myhäilemään tyytyväisenä. Allenin tyylin uskoisin selittyvän sillä, että hän on varmasti saanut koulutuksensa soul-yhtyeissä. Niinpä Julius Heikkilän arvio Hesarissa, jonka mukaan Allenin soolot kulkivat "selvästi järjen ja viimeistellyn kontrollin edellä" osoittaa harvinaisen suurta ja samalla valitettavan tavanomaista asiantuntemattomuutta. Soulmiehiä oli varmasti myös basisti Nick Charles, jonka dynaaminen bassonkäsittely sointukomppeineen oli elastisuudessaan aivan toista kuin bluesyhtyeissä yleensä kuultava varsin tavanomainen soitto. Suomen Virallisen Rockradion "Kovan päivän ilta" –ohjelmassa heti seuraavana iltana toimittaja osoitti kriitikon kykynsä luonnehtimalla Buddyn ja Juniorin säestäjiä taidoiltaan tavanomaisiksi rivimuusikoiksi (tarkkaa ilmausta en muista, mutta ajatus oli tämä). Yhtyeen ainoa valkonaama rumpali Marty Binder ei mitään ihmeitä esittänyt, mutta täytti hyvin paikkansa.

Allenin revittelyn jälkeen lavalle saapui Buddy Guy ja esitti lyhyeksi jääneen pätkän korkeatasoista bluesteatteria. Kitaraa soitettiin hiljaa ja kovaa, hitaasti ja nopeasti. Se kävi kyllä erinomaisesti ilmi, että Guy on edelleen pirunmoinen kitaristi ja mestarillinen nyanssien taitaja, mutta mihinkään taiteelliseen päämäärään ei näiden kykyjen käytöllä mainittuna iltana pyritty. Kunhan tuli temput näytettyä. Laulupuoli ei vakuuttanut. Ääni oli entistä kimeämpi ja teatterin maku sen käytössä vielä vahvempi. Oikeat ilmeet ja tunteet näyteltiin asianmukaisella rutiinilla ja moni varmaan uskoi, että tässä soitetaan ja lauletaan bluesia tosissaan.

Teatteri muuttui komediaksi Junior Wellsin saapuessa lavalle. Minä en ainakaan voi ottaa vakavasti bluesmuusikkoa, joka saapuu lavalle hienossa liivipuvussa ja kravatteineen, päässään huopahattu, jota voi kutsua vain keikarimaiseksi. Eikä tarvinnutkaan ottaa vakavasti, siitä piti Wellsin musisointi huolen. Hieman rutiininomaista ponnetonta huuliharpun puhaltelua ja paljon vuosien mittaan opittuja äänenkäyttötemppuja asiaankuuluvan ilmehtimisen kera. Kun iänikuinen Sonny Boy II:n "Help Me" kaikkine maiskutteluineen ja naksumisineen oli pyörinyt tyhjäkäyntiä tarpeeksi kauan, minä suuntasin Tavastian ulko-ovelle ja sen kautta Helsingin raikkaaseen yöilmaan.

Illan päätteeksi Tavastialla oli kuulemma kuultu suomalais-amerikkalaiset bluesjamit ja sehän on hyvä se. Tämä oli siis jälleen yksi Buddyn ja Juniorin "niistä keikoista". Kuinka kauan heillä on varaa jatkaa tätä touhuaan? Ainakin niin kauan kuin löytyy vilpitöntä, mutta asiantuntematonta yleisöä, joka luulee saavansa vastinetta rahoilleen rehellisen ja aidon bluessoitannan muodossa. Ja kuinka kauan tällaista yleisöä löytyy? Ainakin yhtä kauan kuin löytyy asiantuntemattomia kriitikoita, jotka eivät kykene erottamaan aitoa tavaraa ja silkkaa humpuukia toisistaan, vaan kehuvat esim. Junior Wellsin esittämää pelleilyä hyväksi bluesiksi. Eli älkää uskoko mitä luette tai luulette. Odottakaa kunnes Blues News tulee ja kertoo totuuden.



Suomalais-amerikkalaista blues-yhteistyötä, Pity The Fools & Jr. Wells Band (kuvat: Kari Kempas)

BUDDY GUY & JR. WELLS TAVASTIALLA (18.11.1985)
Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 6/1985)

Jo tässä oli aikaa ehtinyt vierehätääkin melkoinen mokoma siitä, kun on viimeksi mustia bluestaiteilijoita festivaaleja lukuun ottamatta lavalla nähty. Kaiken sorttisia Teksasin nimeen vannovia valkoisia tusinaukkoja kyllä on piisannut.

Miellyttävää oli todeta, että sitä ainoaa oikeaa bluesilmapiiriä oli tullut etsimään salintäysi yleisö, korkeista lipunhinnoista huolimatta. Toivottavasti pää on nyt saatu jälleen auki, varsinkin kun Chicagon naispuolinen blueskolossi Koko Taylor on tarjolla tammikuussa yhdessä Son Sealsin yhtyeen kera. Kokoltahan on juuri julkaistu mahtava LP Alligatorilla, eikä Seals ole vielä koskaan lavalla pettänyt...

Ennen pääartisteja - Guyta ja Wellsiä - yleisöä lämmitettiin jopa liiankin tukevasti. Alkutahdeista vastasivat Gyan Dookie & Telecaster Combo puolen tunnin verran, ja heti heidän peräänsä Wellsin ja Guyn taustamiehistö vielä toisen reilun puolituntisen. Rumpali Jerry Porteria lukuun ottamatta kaikki pääsivät jopa laulamaan ja sooloilemaan runsaasti. Vaikka basisti Noel Nealy on eittämättä pätevä alansa ammattilainen, oli hänen funkkaava bassosooloilunsa lievästi sanottuna yliampuvaa (Jingle Bells), varsinkin kun soundit olivat täyttä puuroa. Laulajana hän oli varsin poloinen. Kitaristit Pete Allen ja George Batzemore osoittivat olevansa vankkaa Chicagon keskitasoa, mutta yhtyeen johtajiksi ei heistä kumpaisestakaan liene.

Kolme ylipitkää lämmittelykappaletta alkoivat todella riepoa ja tuskastuttaa, mutta tulihan tuo Buddy Guy lopulta lavalle Look On Yonders Wallin siivittämänä. Oikeastaan heti alusta kuuli mitä tuleman piti. 80-luvun JSP-albumeilta tutuksi tullut säröinen kitarasoundi ja sen mukainen instrumentin revitys sekä dynamiikalla pelleily tuntuu tänäkin päivänä olevan Guyn ohjenuorana. Historiaa taitaa olla se herkkätunteinen, aistillinen ja nyansoiva kitaristi, joka loisti esimerkiksi Vanguard-LP:llä A Man And The Blues. Eipä silti, kyllä Guy vieläkin pystyy jos vain haluaa, sen kuulee tuoreemmiltakin albumeilta (esim. The Blues Giant, DJ Play The Blues). Nyt vain taisi yleisön kosiskelu olla päällimmäisenä mielessä. Minusta Buddy ei missään vaiheessa yltänyt samaan intensiiviseen potkuun kuin edellisellä käynnillään vuonna 1981.

Sen sijaan Junior Wells, joka tuli estraadille puolisen tuntia Guyn jälkeen veti edelliseen vierailuunsa verrattuna selvästi pitemmän korren. Näin ollen miesten välinen ero, joka oli viimeksi liki 5 - 0 Buddyn hyväksi päätyi koko lailla tasapeliin. Paljon ei Wells nytkään harppua soittanut, mutta se vähä mitä kuultiin oli pelkistetyssä yksinkertaisuudessaan oikeaoppista. Jos Guy oli yleisöään kosiskeleva, oli Wells olemukseltaan sulkeutunut ja musiikkiinsa paneutunut. Hänen laulutulkintansa olivat vahvoja ja vivahteikkaita ulottuen soul-tunnelmista perinteisempään bluesiin (esim. Jimmy Reedin Honest I Do, Sonny Boyn Don't Start Me To Talkin').

Konsertin loppuvaiheissa alkoi tekniikka tehdä etenevässä määrin tepposia ja siitä kärsi etenkin Guyn kitara. Tästä huolimatta yleisö viihtyi paikalla sinnikkäästi ja encoreja kuultiin vielä kirkkaasti puolen yön jälkeen. Kokonaisuudessaan konsertti oli määrällisesti antoisa, mutta taiteellisesti hieman halpahintainen. Todetaan kuitenkin väärinkäsitysten välttämiseksi, että toki Buddy Guy ja Jr. Wells tällaisenaankin pieksevät kaiken maailman Omarit ja Robillardit mennen tullen.

PUISTOBLUES '92 (27.6.1992)
Teksti: Erkki Sironen
(katkelmia BN-numerossa 4/1992 julkaistusta artikkelista "Puistoblues '92")

Lauantai, Vanhankylänniemi: Buddy Guy pääsi aloittamaan vasta lähes tunnin myöhässä, puoli viiden maissa. Pelkäsin - turhaan - asettavani odotukset liian korkealle: keikka oli lähes täysosuma. Buddyn laulu ja kitara saivat haukkomaan henkeä. "Mary Had A Little Lamb" kajahti soimaan ja hyväntuulisuuden antaja Buddy oli naama virneessä pelissä mukana alusta lähtien, tunnin ajan. Buddyhan on lievästi ilmaistuna ulospäinsuuntautunut showmies ja yleisönviihdyttäjä, vauhtia ja eloa piisaa. Bändi oli kokovalkoinen: Greg Rzab, basso; Scott Holt, kitara; Kevin Johnston, rummut ja John Kattle, koskettimet. Näistä vain basisti oli tuttu, hänkin viimeisistä studiohommista. En huomannut soitossa puutteita, kaikki näköjään hallitsivat hommansa - tai ainakaan Buddyn ei tarvinnut ponnistella bändin tukena. Toisessa kappaleessa jarrutettiin hitaaseen tempoon: "Five Long Years" herkutteli nyansseilla ja muuttui vaivihkaa "Black Night Is Falling" -kappaleeksi. Sitten seurasi yllättäen Denise LaSallen sävellys "Someone Else Is Steppin' In", jota Z.Z. Hill hoilasi jo kymmenen vuotta sitten. Yleisön laulatus ei oikein luonnistunut täällä päin bluesmaailmaa: "Sing it, motherfucker", tiuski Buddy. Sen sijaan "Sweet Home Chicago" / "Look Over Yonders Wall" meni paremmin singalong-juttuna, vauhti oli jatkuvasti päällä. Setin puolivälissä Buddy aloitti "Voodoo Chile" -kappaleessa wahwah-saundeilla ja sai kaikki Hendrix/Vaughan -fanit kuumiksi. Kesken intron Buddy kysyi: "Eiku soitetaanko bluesia?" ja ehdotti itse Muddy Watersia. "Hoochie Coochie Man" -mörinä oli ehdoton, se vaihtui "Love Her With A Feeling" / "Rock Me Baby" -kappaleiksi. Kyllä Chicagossa muut jäävät Buddyn jalkoihin muussakin kuin show-touhussa! Piisi poikki ja tuoreimman lp:n nimikappale "Damn Right, I've Got The Blues": aivan yhtä hyvää kuin muukin materiaali, mahdoton kitara. "Knock On Wood" pitkine introineen ja sooloineen tuntui vähän tahkoamiselta, mutta soitossa ei vikaa. Siitä siirryttiin huomaamatta "The Blues Is All Right" -kappaleeseen. 50 minuuttia oli kulunut ja Buddy lähti lavalta tullakseen pian soittamaan yhden encoren: "Johnny B. Goode" (sekin päällisin puolin outo valinta, mutta sopii joissakin suhteissa Buddyyn itseensä), joka myös kulki erinomaisesti, ja yleisö lauloi mukana. Jossain vaiheessa settiä Buddy tuli alas lavalta ja sooloili yleisön seassa. Puistobluesin chicagolainen seremoniamestari Leroy Brown totesi homman jälkeen naulan kantaan: "The man is too much!". Buddy dominoi luonnollisesti voimakkaasti koko esitystä, mutta muistan kuulleeni kakkoskitaristin myös sooloilleen taiturillisesti.

Lauantai-ilta, Gilda: Buddy Guy astui lavalle puoli kahdeltatoista eli eipä ole painettuihin ohjelmiin luottamista. Touhu oli aiempaakin hurjempaa: "Long Distance Call" / "Black Night Is Falling", pätkä "Dollar Done Fell" -kappaleesta ("my daddy told me on his dyin' bed: give up your heart, never lose your head. You came along and what did I do? I lost my heart and my head went too"), modernia funkahtavaa revittelyä, ja bändi toimi! Väliin pari säettä "I Just Wanna Make Love To You'sta" a la Muddy. B.B. Kingin inspiroima "Worry Worry", hidas blues ja uskomaton tunneskaala tässäkin kappaleessa. Oman mausteensa toi yleisön seasta hähätellyt ja kehotushuutoja hihkunut Lurrie Bell. Lopuksi Buddy imitoi - ei John Lee Hookeria, T-Bone Walkeria tai Lightnin' Hopkinsia takavuosien tapaan - vaan Eric Clatonia... "Tältä Eric Clapton tapasi kuulostaa '... (nynny laulu, I'm Gonna Stick To You tms.' ja hän sai sen Muddy Watersilta. 'Rock Me' -kappaleesta". Ehkä tätä aivoitusta on vaikea seurata, jos ei tiedä Buddyn suhdetta Muddyyn ja Claptoniin. Tietysti show oli koko ajan päällä plektroja yleisön joukkoon jne. Sivumennen sanoen, yrittäessäni turhaan saada iltapäiväsetin jälkeen Buddylta haastattelua, kävi ilmi, että bändi oli edellisenä yönä esiintynyt Pariisin lähistöllä ja jäänyt vähille yöunille, joten ei ihme, että Buddy halusi unten maille jo puolilta öin. Olisihan tuota touhua seurannut vaikka aamuviiteen, vai miten se Hound Dog Taylor uhosikaan.

BUDDY GUY JA GEORGE BENSON KONSERTISSA (Kulttuuritalo, Helsinki, 28.10.1994)
Teksti: Aimo Ollikainen
(julkaistu BN-numerossa 5/1994)

JVC:n sponsoroima Super Session '94 Euroopan-kiertue saapui Helsinkiin (28.10.). Kulttuuritalolle ängettiin, vaikkei odotukset kait suuret olleet. Molemmat herrasmiehet ovat käyneet ennenkin Suomessa, George Benson mainosti käyneensä noin 30 vuotta aikaisemmin ja Buddy Guy oli Puistobluesissa pari kesää sitten. Buddy Guy aloitti soitannan, uudella levyllään soittavan yhtyeen kanssa, ja pianossa istui legenda jo eläessään, Johnnie Johnson. Esiintyjämiehiä Buddy selvästikin oli, ei käy kieltäminen. Meitä hän jaksoi viihdyttää ja laulattaa. Yllättävän hyvin porukka osasi hoilata mukana, kuten kappaleella Someone Else Is Steppin' In. Ei minuakaan laulutaidotonta kielletty laulamasta. Soittoa kesti alle tunnin. Bluesporukan ilmeet olivat moninaiset, kuului sadattelua pelleilystä, melkein 200 rahan huijauksesta.

Tauon jälkeen lavalle asteli hyvin pukeutunut herrasmies, George Benson, oletin. Muassaan hänellä oli monimiehinen orkesteri. George-poikahan pystyy soittamaan ja laulamaan jatsikkaasti tai viihdemäisesti. Onhan hän vanha hittimaakari. Noita hittejäänkin hän esitti: Masquerade, Broadway ja Give Me The Night. Volyymi, vaikkei ollut pahimpia kuulemiani, edes Kulttuuritalolla, häiritsi. Bensonin äänellä voidaan esittää vaikka kuinka lällyä, kunnon viihdettä mahtipontisesti. Nyt ääni hävisi särkyen desibelien sekaan.

Harmi kun en lyönyt Erkki Sirosen kanssa vetoa, tuleeko Buddy vielä Georgen kanssa lauteille. Tuli yhden kappaleen ajaksi. Hävisin satasen. Konserteissa käyminen on enemmänkin riittiä, asian harrastamista ja kannatusta kuin puhdasotsaista musiikista nauttimista, olen vuosien saatossa huomannut.

PUISTOBLUES (27.6.1998)
Teksti: Markku Pyykkönen
(katkelma BN-numerossa 4/1998 julkaistusta artikkelista "Kesäfestarit")

Buddy Guy oli varsin hyvä, mutta hänkin oli vasta muutama vuosi sitten samalla areenalla. Mies nappaili whiskyä tasaiseen tahtiin, muttei se menoa häirinnyt - vaikka alussa aprikoin, mitähän tästäkin tulee, kun hän aloitti niinkin kuluneella kappaleella kuin "I Got My Mojo Working". Buddy tarjoili paljon näitä 90-luvun tuotoksia päteviltä Silvertone-albumeiltaan, jotka ovat tällä hetkellä kaikki (tietysti uusinta lukuun ottamatta) saatavilla edullisesti "midprice"-hintaan.

Jotenkin oli aistittavissa, että äijä vähän seuraili yleisön reaktioita ja valitsi sen mukaan soittokappaleita. Tämä tuli hyvin selville silloin, kun hän rupesi hölpöttelemään 60-luvun Creamista ja soitti pätkän "Strange Brew" -kappaletta. Onneksi lavan edessä oli paljon asiantuntevia Buddy Guy -faneja, jotka huusivat hänelle, että soita mieluummin 90-luvun Buddy Guy'ta kuin jotain rock-heviä. Parhaimmillaan Buddy olikin lopussa esittäessään hienon version Albert King -bravuurista "I'll Play The Blues For You", jossa oli yhdistelmää saman miehen "I Wanna Get Funky" -kappaleesta. Ja tekipä Buddy tuon tavaramerkkinsä eli painui pitkän kitarapiuhan ansiosta kauas katsomoon soittamaan.

Kiitos varsin ääliömäisen kiertue-managerin, Buddyn haastatteluhetkestä ei tullut mitään. Tämä paukapää ei tuntunut osaavan muuta kuin haistatella vittua kaikille. Kuloniemen Esalle etukäteen luvatusta haastattelustakaan ei meinannut tulla mitään ja lopulta Esa sai hänen korkeudeltaan "armosta" kahden minuutin haastattelun, tietysti vittuilun kera. Kyllähän Buddy itse olisi ollut juttutuulella. Arvatkaas muuten, mitä Buddyn yleisölle heittelemissä plektroissa luki. No tietysti, "go fuck yourself!".

BUDDY GUY LEICESTERISSA 12.11.2001
Teksti: Mika Lähteenmäki
(julkaistu BN-numerossa 6/2001)

Keikkapaikkana oli teatterimainen De Montfort Hall, joka oli loppuunmyyty. Tilan akustiikka oli OK. Buddy Guyn taustabändi oli viisimiehinen. Rytmiryhmän lisäksi mukana oli kitara, koskettimet (Hammond/piano) ja saksofoni. Bändi toimi todella hyvin ja sovitukset oli viimeisen päälle treenattu. Bändin soundi oli tosin turhan nykyaikainen.

Keikka alkoi 20.20 lämmittelybändinä toimineen Blues Move'n 30 minuutin setin jälkeen. Buddy Guy oli hyvällä tuulella, kertoili tarinoita ja laulatti yleisöä. Hän kuittaili englantilaiselle bluesyleisölle myös siitä, että nämä buuasivat sekä sähköiselle että akustiselle Muddylle 60-luvulla. Homma lähti käyntiin standardilla Got My Mojo Working. Tempo oli rivakka, joten rumpali veti kompin suorana haitsuun, minkä seurauksena myös svengi katosi. Intensiivisen aloituksen jälkeen seurasi Five Long Years, jossa bändi laski volyymit alas. Myös Buddy Guy väänsi kitaran volumen pienelle ja heitti tyylikästä B.B. King -imitointia. Hiljaa soitetuissa kappaleissa kitarasoundit olivat miltei kuin konsanaan 60-luvulla. Muutenkin Buddy Guy tuntui päässeen eroon säröisestä pitkään soivasta soundista. Vermeistä kiinnostuneille mainittakoon, että kitarana oli uskollinen mustavalkea "marimekkostrato". Kun kitaran volumepotikka oli kaakossa, soundi oli aika kova ja kylmä. Syynä lienee Fenderin uusi Cyber-Twin, jota herra käytti keikkavahvistimena tällä kiertueella. Sen vieressä oli myös Gibsonin uustuotantoa oleva Goldtone-sarjan nuppi ja 4x12 kaappi.

Tarinaa tuli paljon ja Buddy Guy oli huumorituulella. Hän innostui mm. esittämään parodisen tulkinnan Creamin kappaleen Strange Brew lauluosuudesta ja heitti väliin pakolliset Albert King -likit. Kappaletta tosin ei kuultu kuin yksi säkeistö, koska Buddy Guy arveli, ettei yleisö pidä irvailusta. Konsertissa kuultiin jonkin verran biisejä uusilta Sweet Tea- ja Feels Like Rain -levyiltä, mutta tarjolla oli myös katsaus bluesin historiaan. Herra soitti John Lee Hookerin kunniaksi kappaleen Boom Boom ja osoitti, että häneltä irtoaa myös hookermainen alarekisterimurina. Hoochie Coochie Man'issa taas laulanta oli lähellä Muddy Watersia. Sitten päästiinkin T-Bone Walkerin klassikkoon Stormy Monday, jossa kitarasoundissa oli ajoittain oikeaa näkkileipää. Mukaan mahtui myös tulkinta Van Morrisonin biisistä It Feels Like Rain, joka on myös toiseksi uusimman levyn nimikkoraita.

Buddy Guy antoi paljon tilaa muille soittajille eikä soittanut alussa kitaraa kovinkaan paljon. Etenkin koskettaja ja fonisti pääsivät näyttämään kyntensä. Myös kakkoskitaristi sai tykittää muutamaan biisiin monta kierrosta sooloa. Nuori kitaristi hoiti hommansa sinänsä mallikkaasti, vaikka tuppasi jäämään hieman mitäänsanomattomaksi päätähden rinnalla. Setin loppupuolen kappaleessa Damn Right I've Got The Blues Buddy Guy teki Guitar Slimit ja lähti seikkailemaan yleisön joukkoon kitaraa soittaen huolestuneen oloinen lavaroudari mukanaan. Lisäksi saatiin pakollinen oppitunti siitä, miten kitaraa voi soittaa myös rumpukapulalla tai kitarapihalla. Myös plektroja oli tarjolla eturivin yleisölle.

Buddy Guyn esitys oli kieltämättä hyvä sekä musiikillisesti että show-mielessä. Ainakin allekirjoittanut nauroi välillä vedet silmissä. Yleisö oli täysillä mukana alusta asti. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan. Ilmeisesti odotin, että vanhan mestarin esitys olisi saattanut minut ekstaasin partaalle, kovanluokan diggari kun olen. Tällöin "hyvä" ei ole tarpeeksi. Mainittakoon vielä, että encoreita ei tullut, vaikka aplodeja riitti. Setti, pitkine tarinoineen kesti noin 1 h 20 min.

BUDDY GUY - IMATRA BB FESTIVAL (4.7.2002)
Teksti: Vesa Salmi
(julkaistu BN-numerossa 4/2002)

20. Imatra Big Band Festivalin taiteellisesti parasta antia tarjosivat Chicagon blueslegenda Buddy Guy, 7 Grammya voittanut lauluyhtye Take Six, afrosoulin kuningas Manu Dibango sekä James Morrisonin ja Nils Landgrenin funk-bändit.

Buddy Guy on yksi modernin kitarabluesin suurista vaikuttajista yhdessä Otis Rushin, Freddie Kingin ja Magic Samin kanssa. Hän esiintyi Imatralla torstaina 4. heinäkuuta. Paikalla oli täysi teltallinen väkeä (vähän liiankin täysi).

Buddy tuli lavalle ja hymyili kuin "Hangonkeksi". Äijällä oli hyvä päivä ja toisteli moneen otteeseen: "I got the blues and I wanna give it to You." - ja juuri näin kävikin. Bändissä soittivat Anthony Zamagni: urut, Frank Blinkal: kitara, Orlando Wright: basso, James Moynihan: saksofoni ja Jerry Porter: rummut. Taustabändi oli tosi kova ja hoisi hommansa kympin arvoisesti. Erityisesti jäi bändistä mieleen urkuri Anthony Zamagni, joka soitti tyylikkäästi Hammond-urkuja ja sähköpianoa. Hän toimi myös yhtyeen kapellimestarina. Toinen mainittava soittaja oli fonisti James Moynihan, joka sai runsaasti soolotilaa illan mittaan.

Buddy Guy on loistava blueskitaravirtuoosi ja Imatralla kitara soi välillä kovaa ja raa'asti, toisinaan taas aivan hiljaa. Monesti Buddyn soitto on ollut viime aikoina liian rockpitoista, mutta nyt miehen kitara lauloi silkkaa bluesia. Laulukin sujui aivan erinomaisesti, ja kun herra esitti esim. "Hoochie Coochie Manin", kuulosti se samalta kuin Muddyn laulu parhaimmillaan. Buddy kertoili, ettei jaksa aina soittaa vain omaa musiikkiaan, vaan soittaa välillä muidenkin kappaleita, kuten esim. Muddyn, John Lee Hookerin, Elmore Jamesin ja Albert Kingin.

Buddy aloitti keikan kappaleella "Damn Right, I've Got The Blues", jossa saimme heti kuulla tosi raakaa ja purevaa blueskitaraa. Sitten vanhat tutut "Five Long Years" ja "I Got My Mojo Working", jossa myös yleisö pääsi laulamaan mukana - ja hyvinhän ne sanat osattiinkin. Seuraavana tuli sellaista herkkua, jota Buddylta kuullaan vain tosi harvoin: "I Wanna Get Funky" oli hieno parikymmentäminuuttinen Albert King -pala, tuli sitä Albert-tyylistä sooloa. Buddy on raju ja vauhdikas esiintyjä, joka saattaa hypätä yleisön joukkoon soittamaan mustaa valkopilkullista Stratocasteriaan, ja näinhän siinä kävikin. Mies kierteli yleisön joukossa muutaman minuutin ja soitti samalla kovaa Albert-sooloa.

Sitten John Lee Hookerin "Boom Boom" ja Muddyn "Hoochie Coochie Man" ja vielä vähän blues/rock-balladiosastoa kappaleessa "Feels Like Rain". Buddy vaihtoi akustiseen kitaraan ja esitti kappaleen "I Done Got Over It". Kyllä homma toimi myös "mies, kitara ja blues" -pohjalta. Ja vielä toinen akustinen kappale bändin säestyksellä, "What'd I Say".

Buddy kertoili, että olisi voinut alkaa vaikka rocktähdeksi ja soitti kappaleen "Tribute To SRV", tuli "Cold Shotia" SRV-tyyliin ja vielä Hendrix-tribuutti "Voodoo Chile", jossa Buddy veteli "wah-wah"-sooloa oikea käsi selän takana, siis soitti vain vasemmalla kädellä.

Ja sitten, "back to the blues" ja vuorossa oli "Look On Yonder Wall". Elmoren luuta lakaisi Buddyn kädessä tunnelman kohti teltan kattoa. Lopuksi kuultiin Buddyn uusimmalta CD:ltä "Sweet Tea" kappale "Tramp", jossa Buddy laulullaan imitoi saksofonia ja fonisti Moynihan soitti saman jutun perässä, kovaa menoa. Buddy heitteli vielä muutaman nimikirjoituksellaan varustetun plektran yleisön joukkoon. Nyt voin sitten itsekin harjoitella blueskitaran alkeita Buddyn plektralla. Tosin Buddy soitti itse useita sooloja myös ilman plektraa. Jälleen kerran Imatralla koettiin mahtava blueselämys ja näin oli vierähtänyt tunti ja neljäkymmentä minuuttia blueshurmoksessa.

PUISTOBLUES (1.7.2006)
Teksti: Sami Ruokangas
(katkelma BN-numerossa 4/2006 julkaistusta artikkelista "Puistoblues")

Sateisten ja vaikeiden vuosien jälkeen Järvenpäässä jatkettiin tänä kesänä viime vuoden helteistä tunnelmaa. Sää ei olisi parempi voinut olla ja fiilis sen myötä Vanhankylänniemessä korkealla. Musiikista ja piknikistä nautti noin 9000 kuulijaa.

Pääesiintyjä Buddy Guy täytti blueskitarafanien odotukset suureelllisilla nuottiryöpytyksillään ja vauhdikkaalla esiintymisellään, johon tuttuun tapaan kuului yleisön seassa soittaminen. Ikäänsä nähden bluesmestari oli fyysisesti hurjassa vedossa ja rankempaan kitaranulvotukseen jaksaa harva nuorempikaan kurottaa. Miehen laulu oli sekin yhä entiseen malliin dramaattista ja vaikuttavaa.

Guy oli hieno nähdä ja kuulla lavalla, mutta keikassa oli myös heikkouksia. Kitarointi puudutti keikan mittaan, etenkin kun volyymi kasvoi hurjaksi ja Buddyn lisäksi vingutustilaa sai hänen kakkoskitaristinsa.

Buddyn akustinen levy "Blues Singer" on tuoreessa muistissa ja myös tuoreella "Bring 'Em In" -kiekolla on rutkasti sävyjä verrattuna keikan tasapaksuisuuteen. Esityksen tasoa olisi nostanut reilusti luukutuksen hillitseminen ja nyansseilla pelaaminen, jonka Buddy takuulla osaa jos vain haluaa. Jatkuva kovaääninen sooloilu ja yleisön seassa hortoilu tuntuivat halvoilta tempuilta kun homman olisi voinut hoitaa tyylikkäästikin. Ehkä Buddy antoi viimeisenä esiintyjänä auringon ja alkoholin humalluttamalle yleisölle sitä mitä oletti tämän haluavan. Eli kitaraa koko rahalla. Monelle se kelpasikin. Eikä esitys huono ollut, jäipähän vain loistavan sijasta pelkästään hyväksi.

I Was Walking Through The Woods
(Chess LP-409) -70
A (1) Watch Yourself (2) Stone Crazy (3) I Found A True Love
B (1) First Time I Met The Blues (2) Let Me Love You Baby (3) No Lie (4) I Got A Strange Feeling (5) My Time After A While (6) Ten Years Ago (7) Broken-Hearted Blues

George "Buddy" Guy saavutti ainakin tähänastisen taiteilijanuransa blueshuipun kuuluessaan Chessin arvostettujen artistien joukkoon 60-luvun alussa. Hänen myöhempää tuotantoaan leimaa liiallinen kaupallisen menestyksen tavoittelu kulloistenkin muotivirtausten seuraamisen muodossa; hänen Vanguard-LP:itään en katso voivani tästä syystä bluesin ystäville varsin suositella. Chess 409 kuuluu kuitenkin ehdottomasti vintage-sarjan parhaisiin, sillä harvoin olen kuullut yhtä alkukantaisen hyökkäävää laulua ja tehokasta kitarointia, joka kuitenkin muodostaa säestyksen kera huomattavan tasapainoisen kokonaisuuden. Kolme ensimmäistä kappaletta (yhteispituus n. 18 min.), jotka kaikki ovat samasta sessiosta, ovat mielestäni LP:n varsinainen anti, sillä niillä on kuultavissa alkuperäinen voimakkaan inspiraation vallassa oleva Buddy vapaana single-levyn ajallisista kahleista. Loput seitsemän muodostavat jonkinlaisen läpileikkauksen kitaristin Chess-tuotannosta tuoden julki hänen suuren menestyksensä "First Time I Met The Blues" (I Was Walking, I Was Walking Through The Woods sekä erinäisiä muita oivalluksia. Säestystehtävissä toimineet Otis Spann (pno), Junior Wells (hca), Jack Myers (bass) ja Fred Below (drums) takaavat taustan ammattitaidon. Buddy Guy myöntää itsekin B.B. Kingin vaikuttaneen suuresti tyyliinsä, mutta sen lisäksi hänen oma persoonallisuutensa kuultaa selvästi läpi; ainakin tällä albumilla.

(- toim. huom: Tämä arvostelu kirjoitettiin ennen Tomi Pitkäsen Buddy Guyn esittelyä ja täysin siitä tietämättä. Julkaisun viivästyminen johtui taittoteknisistä syistä.)

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 4/1971)

Buddy Guy & Junior Wells Play The Blues
(Atco SD 33-364) -72
A (1) A Man Of Many Words (2) My Baby She Left Me (She Left Me a Mule to Ride) (3) Come On In This House/Have Mercy Baby (4) T-Bone Shuffle (5) A Poor Man's Plea
B (1) Messing With The Kid (2) This Old Fool (3) I Don't Know (4) Bad Bad Whiskey (5) Honeydripper
Junior Wells, voc + hca, Buddy Guy, voc + lead g, Eric Clapton, rhythm g + bottleneck g, A.C. Reed, tensax, Mike Utley (raidoilla A1, A4 ja B1 Doctor John), p + org, Leroy Stewart (Carl Radle A1), b ja Roosevelt Shaw (Jim Gordon A1), drs. Raidoilla B2 ja B5 soittaa Buddy Guy , voc + lead g, sekä J. Geils Band eli J. Geils, rhythm g, Magic Dick, hca, Seth Justman, p, Danny Klein, b, Stephen Bladd, drs ja Juke Joint Jimmy, foot tapping.

Tämän levyn otsikko selvittää asian perin pohjin: veljekset kuin ilvekset ne siinä soittavat bluesia eikä sitten muuta. Eli että tämä ei ole mikään fantastinen supersessio säestäjänimistä huolimatta, tämä ei ole "way down back to the roots" tai jokin herrojen kultaisten aikojen (esim. Guyn vanhat Chess-levyt) reinkarnaatio eikä tämä myöskään ole mitään epätoivoisen väkinäistä modernia soul-yritelmää. Eli että bluesia siinä soitetaan, pätevästi, siististi, mukavasti, mainiosti, eikä aihetta enempään. Mainittakoon nyt kuitenkin, että levy on (J. Geils-raitoja lukuunottamatta) perua lokakuulta 1970, jolloin Clapton oli Derek & Dominoes –yhtyeineen levyttämässä Miamissa, Floridassa, kuuluissa Criteria-studioissa. Guy ja Wells yhtyeineen lienevät vierailleet paikkakunnalla juuri sopivasti ja siitä kait sessio on syntynyt luonnollista tietä. Tuottajakunnian jakavat keskenään herrat Clapton, Ahmet Ertegun ja Tom Dowd. Levyn avauskappale on Guyn sävellykseksi merkitty "kuppaus" Otis Reddingin tutusta rytkystä Hard To Handle. Ei aivan kohdalleen istuva, mutta Buddy-boy vinguttaa kuitenkin niin verisellä vauhdilla salamakuvioitaan, että ei voi olla ihailematta poikaa. Sama toistuu uudelleen T-Bone Walker –bravuurissa ja tällä kertaa jykevä jumppu istuukin paremmin esittäjänsä hyppysiin. Guy laulaa vielä kolmannenkin kappaleen, Geilsin joukkion oivallisesti tukeman todellisen lattiarymistyksen B2.
Kaikilla muilla raidoilla on äänessä Junior (näin lienee asia vaikka se ei levykuoresta selviäkään), joka tälläkin levyllä osoittaa, että vaikka häneltä puuttuu tiettyjä ominaisuuksia "suureksi" bluesharpistiksi tai –laulajaksi, hänellä on selväpiirteinen tyylitaju ja hallittu kyky käyttää rajoitettuakin keinovarastoaan niin dramaattisten kuin humorististenkin vaikutusten saavuttamiseksi. Niinpä esimerkiksi Sonny Boy Ykköseltä tuttu A2 puhalletaan selvästi tämän esikuvan suoraviivaiseen, kaikenlaisia mikrofoni- ja kämmenkonsteja välttävään tyyliin. Willie Mabonin kaikenlaisia taikauskoisia poppakonsteja tulvehtiva hitti I Don't Know taas sisältää herkullisen toistokohtauksen, jossa musiikki katkeaa ja laulaja kysyy ironisesti: "What should I do to make you mad THIS time, b-a-a-a-by?" (Musiikki lähtee liikkeelle "Well, I don't know, my oh my, I don't know...")
Levyn päätösnumero, joka on tunnetusti peräisin rokkari Joe Ligginsiltä, on hieman outo pala. Instrumentaali, joka ei oikeastaan ala ollenkaan. On kuin olisi äänitetty vain tausta ja soolo olisi unohtunut kokonaan. Onko tässä jokin minulle valkeamaton pointti, valistakaa, olkaa hyvä!
Kokonaisuutena levy on – alkulauseeseen viitaten – tyypillinen edustaja viime ajoille tyypillisessä sarjassa "ei niin merkittäviä, jos ei millään muotoa niin huonojakaan". Tällaisia levyjä tarvitaan ehdottomasti, sillä aina tulee leikkiin mukaan uusia bluesinharrastajia, jotka eivät aivan suoralta kädeltä osaa etsiä sitä parasta kultakauden kamaa. Heille – ja heidän mielestään – tämä levy on aivan varmasti hyvä ja tervetullut. Sen osoittaa sekin kuulemani tieto, että kiekkoa on jo nyt myyty meillä jopa sadoin kappalein.

Teksti: Timi Varhama
(julkaistu BN-numerossa 1/1973)

In The Beginning
(Red Lightnin' RL 001) -69
A (1) Sit And Cry (2) Try To Quit You Baby (3) You Sure Can't Do (4) This Is The End (5) Broken Hearted Blues (6) Slop Around (7) First Time I Met The Blues
B (1) I Got My Eyes On You (2) Stone Crazy (3) Skippin' (4) When My Left Eye Jumps (5) The Treasure Untold (6) My Time After A While (7) I Dig Your Wig

Buddy Guyn LP sisältää sekin hänen vanhempaa singletuotantoaan koottuna vuosilta 1958 – 64. Ja mikä parasta, se sisältää nimenomaan hänen vanhimman singletuotantonsa, joka on jäänyt julkaistuilta Chessin LP:iltä puuttumaan.
A-puolen neljä ensimmäistä kappaletta sisältävät Buddyn ensimmäiset tunnetut levytykset eli hänen kaksi Artistic-singleään vuodelta 1958, kaksi vuotta ennen Chessiä. Musiikin perusilme näillä levyillä on paljolti myöhempien Chess-levyjen kaltainen. Voinee kuitenkin sanoa, että se tietyllä tavalla on kevyempää ja ilmavampaa. Varsinkin ensimmäisten Chess-levyjen hysteerinen ja mielipuolinen uhkaavuus ja intensiteetti sekä kitaratyöskentelyn rajuus puuttuvat osin. Kuitenkin esim. A4 on jo hyvin lähellä Chess-sointia. A3 on puolestaan Guitar Slimin klassikko "Things I used to do" toisella nimellä ja hyvin heikosti naamioituna. Buddyn varhaistuotannossa voikin havaita Guitar Slimin vaikutteita. Eikä se mikään ihme olekaan. Onhan Buddy kotoisin New Orleansin naapurista. Tosin hänen säestysyhtyeensä pitivät huolen siitä, että New Orleans –vaikutteet eivät pahemmin silmiin pistä ja korviin kuulu. Artistic-levyillä Buddya säestivät Odie Payne rummuissa, Willie Dixon (arvatkaapa mitä soittaen), pari fonistia ja itse Otis Rush, joka kuitenkin jää kovin kuulumattomiin.
A-puolen kolme viimeistä ja B-puolen ensimmäinen kappale ovat Buddyn ensimmäisestä Chess-levytystilaisuudesta vuodelta 1960. "First time..." on näistä ainoa aiemmin LP:llä (useampaan kertaan) julkaistu ja klassikkona kolmea muuta päätään pidempi. Kuitenkin "Broken hearted blues" on sitä tasoltaan hyvin lähellä, kuten myös tyyliltään. Buddyhan joutui kaupallisten näkökohtien pakottamana levyttämään Chessille myös melkoisesti heppoista materiaalia. Jo heti ensimmäisessä levytystilaisuudessa sitä edusti "Slop around", joka alkaa saksofonien riffatessa kuin Glen Millerin "In the mood" –kappaleessa ja jatkuu samalla tasolla.
Buddyn toinen levytystilaisuus Chessillä oli vuonna 1961. Tällä LP:llä ovat mukana mainitusta tilaisuudesta kaksi kappaletta eli B2 ja B3. B2 on alkuperäinen singleversio ko. kappaleesta. Pidempi versiohan siitä julkaistiin "I was walking through the woods" –LP:llä. Ja kuten sen kuulleet tietävät, kyseessä on varsin hieno esitys. Jäljelle jäänyt "Skippin'" on taas vuorostaan tämän sessionin "kaupallinen harharetki". Innoittajana tälle instrumentaalille lienee ollut senaikainen kitarayhtyemusiikki. Buddy puurtaa kitarastaan samaa kuviota ja taustalla joku repii sambakurkkua. Mukava saksofonisoolo parantaa kylläkin kappaleen tasoa.
Jäljelle jäävästä B-puolen neljästä viimeisestä kappaleesta kaksi ensimmäistä on peräisin vuodelta 1962. B4 on yksi Buddyn parhaista hitaista blueseista. Se on aiemmin julkaistu myös "I Left My Blues In San Fransisco" –LP:llä. (Spotlightin "The Chess story –sarjassa julkaisema LP on sama levy). B5 on taas sellainen heppoisempi rytkyttely. B6 ja B7 ovat vuodelta 1964. Edellinenhän on lähes klassikko ja useampaan kertaan julkaistu. Jälkimmäinen taas pikkuhilpeä nytkyttely, jossa Sonny Boy Williamson II huuliharppuineen ääntelee Buddyn laulun ja kitaran sekaan.
Äänen laatu tällä, kuten myös Juniorin LP:llä on varsin hyvä ottaen huomioon, että kappaleet bootleggien tapaan on otettu suoraan singleiltä. Olisi kuitenkin toivottavaa, että Chess uudelleenelvytetyssä "Vintage"-sarjassaan julkaisisi nämä kappaleet uudelleen äänenlaadultaan mahdollisimman hyvinä. Tämä olisi sitäkin suotavampaa kun muistetaan, että Chessin varastoissa on vielä sellaisiakin Buddyn äänityksiä, joita ei ole koskaan julkaistu missään muodossa. Mahdollista onkin, että "Vintage"-sarjaan riittäisi aineistoa kahdelle uudelle Buddyn LP:lle. Tai ehkäpä sitten "Genesis" Vol. 4 tai 5 tai 6 tai 7 tai jne. joskus vuonna 1978 tai 79 tai 80 tai jne. yllättäisi tässä suhteessa.

Teksti: Seppo Elonen
(julkaistu BN-numerossa 5/1975; saman arvion alkuosa käsitteli Junior Wellsin LP:tä In My Younger Days [Red Lightnin' RL 007])

BUDDY GUY & JUNIOR WELLS
Drinkin' TNT 'N' Smokin' Dynamite
(Sonet SNTF 920) -84
A (1) Ah'w Baby/Everything('s) (2) How Can One Woman Be So Mean (3) Checking On My Baby (4) When You See Tears From My Eyes
B (1) Ten Years Ago (2) Messing With The Kid (3) Hoodoo Man Blues (4) (In) My Younger Days
Muusikot: Junior Wells (vcl, hca), Buddy Guy (vcl, gtr), Pinetop Perkins (pno), Terry Taylor (gtr), Bill Wyman
(bs), Dallas Taylor (dms); Äänityspaikka ja -aika: Montreux, Sveitsi 28.6.1974.

"Sitten täällä olisi vielä yksi tylsäntuntuinen Buddy Guy/Junior Wells -lp. Ota sekin arvosteltavaksi, kun Cleanhead on ollut aika vaisuna viime aikoina ja kun kukaan muukaan ei vaikuta olevan siitä kiinnostunut." Näin totesi SAMY ry:n asuntolanhoitaja Juhani Ritvanen samalla, kun hän ilmoitti minulle maahantuojalta pyytämäni Sonny Terry -kiekon saapumisesta. Kotvan harkittuani myönnyin Juhanin ehdotukseen enkä ole päätöstäni sittemmin katunut. Todellisuudessa tämä levy on nimittäin yllättävän onnistunut aikaansaannos ja etenkin live-lp:nä erinomainen.
Nämä äänitykset on siis tehty Montreuxissa sikäläisillä blues-festivaaleilla likipitäen vuosi sen jälkeen, kun FBS:n maineikas delegaatio otti osaa kyseisiin juhliin (terveisiä vanhoille jäsenille: ks. BN 23 s. 16-19). Alunperin ne ilmestyivät levyllä Red Lightnin' RL 0034, jota Sonetin herratkin lienevät kuunnelleet.
Jostakin syystä Buddy Guyn nimi on tuotteen otsikossa ensimmäisenä, vaikka Junior Wells on heistä enemmän etualalla. Hän kun laulelee urilla A1-3 ja B2-4, kun taas Buddy on äänessä vain raidoilla A4 ja B1, joista tosin varsinkin jälkimmäinen on huomattavan pitkä. Huuliharppua ja kitaraa he luonnollisesti soittavat kaikilla kappaleilla.
Itse esitykset ovat kaikki tuttuja tai tutun tuntuisia. A1 mukailee Little Walteria ja A3 & B4 ovat peräisin Sonny Boy kakkoselta, josta Junior Wells kerran totesi: "Olin yksi hänen oppilaistaan, ja hän opetti minut hyvin." Urat B2-3 ovat Juniorin vanhoja bravuurinumeroita, ja B1:n Buddy levytti Chessille jo v. 1960. Jäljelle jäävät A2 ja A4 ovat sinänsä aivan kuuntelukelpoisia, mutta varsin vähän uutta ainesta sisältäviä hitaita blueseja.
Mihin sitten oikein perustuu tämän julkaisun viehätys? Nähdäkseni enin osa sen vetovoimaista piilee rennossa yleistunnelmassa, Guyn ja Wellsin hyvässä eläytymiskyvyssä ja kaikkien musikanttien taidossa soittaa nautittavaa puhdaspiirteistä bluesia. Näitä esityksiä seuraillessaan yleisön ei todellakaan tarvinnut pelätä kuulevansa vuotta aikaisemmin kauhistusta herättäneitä funk-rytmejä. Paras yksittäinen kappale on mielestäni B1, jolla Buddy Guyn valittava laulu ja häikäisevä kitarankäsittely saavat verratonta taustatukea nykyisen korttihain Junior Wellsin kromaattiselta huuliharpulta.
Selvyyden vuoksi totean vielä, että levyllä mukana oleva basisti Bill Wyman on todellakin se tunnettu Rolling Stones -yhtyeen jäsen. Hänkin hoitaa tehtävänsä ammattimiehen tavoin.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 1/1985)

Chess Masters
(Chess/Polarvox CHESSCD8) -88
(1) First Time I Met The Blues (2) I Got My Eyes On You (3) Broken Hearts Blues (4) Let Me Love You Baby (5) I Got A Strange Feeling (6) Hully Gully (7) Ten Years Ago (8) Watch Yourself (9) Stone Crazy (10) Hard But Fair (11) Baby, Baby, Baby (12) Treasure Untold (13) (American) Bandstand (14) No Lie (15) 100 Dollar Bill (16) Stick Around (17) Moanin' (18) When My Left Eye Jumps (19) I Dig Your Wig (20) My Time After Awhile (21) Leave My Girl Alone (22) You Got To Use Your Head (23) I Found A True Love (24) Slop Around (25) Buddy's Boogie (26) My Mother (27) She Suits Me To A Tee

Tämä CD-levy on sisällöltään sama kuin Polarvoxin julkaisema Chess Masters -tupla (209).
George "Buddy" Guy syntyi Louisianassa vuonna 1936, eli hän on uudemman polven blues-muusikoita. Kuopion "Buddy" Timo Pöyhönen on kirjoittanut BN:ään ansiokkaan artikkelisarjan ihanteestaan, joten en aio enkä edes pysty samanlaiseen. Tuo juttu on BN:n numeroissa: Buddy Guy, osa 1 BN81, osa 2 BN83, osa 3 BN85 ja osa 4 BN93.
Chess-yhtiön leivissä Buddy Guy oli vuosina 1960-1966. Tällä levyllä on aika suuri osa Buddyn Chessille omissa nimissä tekemistä levytyksistä. Levylle päästetyt äänitteet ovat monenmoisia, sillisalaattia tai monipuolista, miten vain. Levyn aloittaa Buddyn klassikko First Time I Met The Blues. Pöyhösen mukaan laulu dramaattisuudessaan lähes mielipuolista ja kitarointi äärimmäisen raivokasta. Onneksi kaikki kappaleet eivät ole näin tiukkoja. Koska Chess Brothers olivat töissä tienatakseen, he kokeilivat erilaisilla kappaleilla ja kikoilla. Levytettiin tanssilevyjä (10, 24), lisättiin soul-menoa (26, 27) tai pantiin jatsiksi (17). Hyvin nämä toimivat, koska Buddyn ääni on hyvä ja taipuisa.
Soittajat ovat alan miehiä kuten Otis Spann (p), Junior Wells (hca) ja Fred Below (drs). Ja onneksi käytetään minun rakastamia torvia muuallakin kuin kitaran varressa.

Teksti: Aimo Ollikainen
(julkaistu BN-numerossa 4/1988)

Damn Right, I've Got The Blues
(Silvertone ZD74979) -91
A (1) Damn Right, I've Got The Blues (2) Where Is The Next One Coming From (3) Five Long Years (4) Mustang Sally (5) There Is Something On Your Mind (6) Early In The Morning (7) Too Broke To Spend The Night (8) Black Night (9) Let Me Love You Baby (10) Rememberin' Stevie

Kuten lienee käynyt selväksi, ovat BN:n blueskynäilijät yleensäkin aika kiireisiä (saa käyttää yläpilkkuja mikäli haluaa...), ja näin kesäaikaan heitä on vielä tavallistakin vaikeampi tavoittaa. Niinpä tein uhkarohkean ratkaisun ja päätin tutkailla tämän maahantuojan lähettämän uutuuden itse, jotta saataisiin arvio edes tänä vuonna lehteen. Jos kerran Muddy, miksei myös Buddy...
Levy on saman firman tuotetta kuin John Lee Hookerin menestyksekäs "The Healer", ja tähtäimessä on ollut vetäistä Buddyllekin ns. hookerit – pikasilmäys paljastaa, että levylle on kerätty koko joukko poppareita kuten Eric Clapton, Jeff Beck ja Mark Knopfler. Uh-huh, minä kun olen aina luullut, että Buddy Guy on itse kitaristi, ja vielä isolla K:lla – mihin näitä vinguttajia enää tarvitaan??? Jotten saisi jo etukäteen liiaksi ennakkoluuloja päätin työntää levykannen ja vihon sivuun, kiekon soittimeen ja kuunnella sen taustamusiikkina naputellessani VW:n tekstejä puhtaaksi seuraavaan BN:ään.
Tätä ei tietenkään kukaan usko, eikä todistajia ole, mutta näin kävi: levyn sekasortoisimmat ja mouruavimmat raidat osoittautuivat jälkikäteen tarkistaessani juuri niiksi, joilla herrat Clapton, Beck ja Knopfler kitaroivat joko yksin tai paritellen – kunnon ryhmäseksiin he eivät onneksi ryhtyneet. Toisin sanoen, parhaat ja selkeimmät ovat ne, joilla Buddy soittaa sähkökitaraansa yksin.. Tämä tuskin on bluesin ystäville mikään yllätys. Minua ihmetytti myös kautta levyn aavistuksenomaisesti tuntuva jonkinlainen rockiin viittaava häivähdys, mutta ajattelin sen johtuvan juuri näistä ylimäärämiekkosista tai sitten olevan ominaista uusille bluesäänitteille. Olin jo heittämässä levyn mukana tullutta jonkinlaista elämäkertaa roskiin, kun päätin vielä tarkistaa, olisiko mukana jotain tiedon tynkää. Ja olihan siellä – levy on äänitetty Lontoossa!! Eli onko Buddy Guy ainoa musta musikantti parilla raidalla soittavia Memphisin torvia ehkä lukuun ottamatta!? Kenties; pianisti Pete Wingfield ainakin on valkolainen, entä basisti George Rzab ja rumpali Richie Hayward? Minulle nimet eivät sano mitään, mutta eivät ne mustiltakaan kuulosta... Lisäksi kiekolla soittavat akustista (?) kitaraa sen tuottaja John Porter sekä Neil Hubbard.
Lienee syytä todeta heti tässä vaiheessa, että nuo rock-kitaristit vierailevat vain raidoilla 2, 4 ja 6. Näistä "Mustang Sally" on jo etukäteen tuomittu yritys – mitä pirua Guy lähtee yleensäkin pelleilemään tällaisen materiaalin kanssa, bluesmies!? Mukana on torvet ja akkakuoro, eikä tästä mitään kehity. "Ööliä aamulla" on vaihteeksi vanha Louis Jordan –kappale(Decca 24155), ja totuuden nimissä on sanottava, etteivät Beck ja Clapton sitä mokaa, pikemminkin torvet ja kuoro sotkevat hommaa. ei tämä silti mikään mahdoton ole, sillä Buddy laulaa tiukasti. Samat elementit häiritsevät myös raidalla (2), jonka on säveltänyt John Hiatt – tuleeko tämä kantrin puolelta?? Vai miksi Buddy kuulostaa paljonkin Clarence Carterilta, joka myös on käyttänyt kantrisävelmiä!? Levyn heikompaa antia joka tapauksessa.
"Five Long Years" ja "Black Night" ovat siksi puhkikaluttuja sävelmiä, ettei niiden mukaan otossa oikein ole mieltä, olkoonkin että Buddyn versiot ovat kuuntelukelpoisia. Charles Brownin hitti ei tosin ole alkuunkaan Guyn materiaalia. Yllättävää oli kuulla todella vahva versio Big Jay McNeelyn (ja Bobby Marchanin) hitistä "There's Something On Your Mind". Olen ennenkin ihmetellyt, miksei Guyn lauluun kiinnitetä enempää huomiota. Kaikkihan tietävät, että mies on modernin bluesin kovimpia kitaristeja, mutta hän on myös yksi ehdottomasti parhaita laulajia. Johtuuko arvostuksen puute siitä, että Buddy laulaa korkealla, melismaattisella äänellä ja joskus jopa hysteeriseksi kääntyvällä vimmalla, ei siis suinkaan yksioikoisesti uristen, öristen ja raakkuen kuten ns. "oikeat" vanhan ajan bluesmiehet? "There's Something..." –raidalla hän loihtii esiin sellaisia melismoja, että Jackie Wilson –vainaakin olisi ihmeissään, ja välttää kuin välttääkin ylivetämisen vaikka hilkulla pitääkin. Levyn yllätys, ilman muuta.
Lp:n kolme Guy-originaalia (raidat 1, 7 ja 10) sekä Willie Dixonin (9) ovat nekin varsin vahva näyttö miehen laulukunnosta. Ja kitarakin soi, kuten kautta koko levyn – ei ehkä niin säkenöiden kuin parhaimmillaan, mutta ei ainakaan minulla ole valittamista. Annettakoon erikoismaininnat väkevälle "Too Broke...:lle" ja liki seitsenminuuttiselle seesteiselle instrumentaalille "Rememberin' Stevie". Ei, ei Stevie Wonder ole kuollut, kyllä tässä muistellaan sitä helikopteriturmassa menehtynyttä Texasin miestä, jolta kaikki mustat kitaristit joidenkin mielestä ovat kaikki niksinsä oppineet...
En kovin paljon tältä kiekolta odottanut, mutta täytyy myöntää, että yllätyin positiivisesti. En ole paljonkaan uusia bluesäänityksiä viime aikoina välittänyt kuunnella, joten en tiedä mille tasolle tämä yleisessä vertailussa sijoittuu, mutta minulla on sellainen tuntu, että varsin korkealle... Muutama turha raita tällä tietysti on, mutta Buddy Guy ON vahva ja persoonallinen artisti, ja nyt hän on pitkästä aikaa omillaan ilman pelleilyksi heittävää Jr. Wellsiä. Guy-fanithan juoksevat kieli vyön alla hankkimaan tämän oikopäätä – ehkä joku heistä arvioi levyn uudelleen, jos tämä meni pahasti poskelleen.

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 4/1991)

Feels Like Rain
(Silvertone 0124141 498 2) -93
(1) She's A Superstar (2) I Go Crazy (3) Feels Like Rain (4) She's Nineteen Years Old (5) Some Kind Of Wonderful (6) Sufferin' Mind (7) Change In The Weather (8) I Could Cry (9) Mary Ann (10) Trouble Man (11) Country Man
Vierailijoina: John Mayall, Bonnie Raitt, Paul Rodgers, "pikkukasvo" Ian McLagan

Erään haastattelun mukaan Buddy Guy sai hankittua ensimmäisen Fenderinsä vuonna 1953 eli tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta, kun on sähkölankkua taivuteltu ja venytelty.
Onhan sekin jo jonkinlainen kevään huippuhetki, kun löytää levymyymälän hinkaloista uuden Buddy Guyn levyn. Vieläpä hyvän sellaisen. Voin vakuttaa. Paitsi että mies näyttää (vaikkei enää tarvetta olisi) kuinka sähkökitaraa voi soittaa, vakuuttaa hän myös entistä enemmän laulajana.
On helppo myöntää Buddy Guyn jo ansainneen paikkansa bluesin historiassa, vaikkei levyn levyä enää ilmestyisi. Olihan tässä jo 12 vuoden katko välillä, ennenkuin v. -91 ilmestyi "Damn Right, I've Got The Blues". Eikä sekään ollut Buddy Guysta kiinni. Levyteollisuus ei vain hänen palveluksiaan tuntunut tarvitsevan. No, sehän on tuttua meille suomalaisille, täälläkin on jo 600 000 ihmistä, joiden palveluksia ei tunnuta tarvittavan.
Viime kesänä mies ja hänen talenttinsa oli mahdollista tsekata Puistobluesissa, ja täytyy myöntää, etten kiinnittänyt niinkään huomiota hänen lauluunsa kuin shown kokonaisuuteen. Toisaalta on hyvä, kun on nähnyt miehen lauteilla, esim. kakkosura saattaisi muuten tuntua oudolta valinnalta - nimittäin vanha James Brown -klassikko "I Go Crazy" ("I'll Go Crazy"), josta voisi olettaa, että kaikki tarpeelliset versiot on jo tehty. Buddy Guy saa kuitenkin mielestäni paljon uuutta ja oleellista irti. Samaten "She's Nineteen Years Old" on varmasti useimmille tuttu Muddy Waters -klassikko miehen itsensä esittämänä, mutta kyllä tämäkin tulkinta on ehtaa Buddya. Nimikappale on John Hiattin rustaama, ja laulupuolella sekä slidessä apuaan tarjoaa Bonnie Raitt. Kaikki tapahtuu kuitenkin Buddy Guyn ehdoilla, mikä oikein onkin. "Some Kind Of Wonderful" tuo esille vanhan Free- ja Bad Company -laulajan Paul Rodgersin, ja todeta täytyy, että hyvin mies tonttinsa hoitaa. Tosin on myönnettävä, ettei ole tullut seuratuksi Paul Rodgersin uraa Freen jälkeen kuin ensimmäiseltä Bad Company -lp:ltä. Ääni tuntuu olevan tallella.
"Sufferin' Mind" on Buddyn vanhan idolin Guitar Slimin käsialaa ja hyvä versio siitäkin saadaan ilmoille. CD sisältää vain kaksi Buddyn omaa sävellystä, levyn aloittavan "She's A Superstar" sekä päätösuran "Country Man". Eiväthän ne mitään uusia puolia Buddysta tuo esiin, muttei niitä voi suuremmin moittiakaan. Paikkansa ne ansaitsevat tällä levyllä. Vanha yhteistyökumppani Jr Wells on kappaleen "I Could Cry" tekijä, "Change In The Weather'in" tekijätiedoista löytyy nimi John Fogerty, "Mary Ann'in" on tehnyt Ray Charles ja Marvin Gaye -vainaa "Trouble Manin". Kun nuo suodatetaan miehen nimeltä Buddy Guy kautta, niistä tulee Buddy Guyn musiikkia. Kun kuuntelee Buddyn kitarankielien venytystä, ei ole kovinkaan vaikea kuvitella, että Stevie Ray Vaughan piti Buddy Guyta idolinaan. Ainakin tässä tapauksessa kana oli ennen munaa. "I Could Cry'sta" voisi vielä mainita, että raidalla esiintyy brittibluesin entinen legenda, nykyisin ilmeisesti jenkeissä asustava John Mayall. Hänen osuutensa jää itse asiassa aika huomaamattomaksi, syystä tai toisesta. Edellisellä levyllä vierailijoina olivat mm. Clabbe, Jeff Beck sekä Mark Knopfler Dire Straitsista. Nimekkäitä vierailijoita löytyy tältäkin levyltä, ei siinä mitään. Kukaan ei voi kuitenkaan väittää, etteikö suurin yhteinen nimittäjä tällä levyllä olisi ollut nimenomaan Buddy Guy. Vain ja ainoastaan. Kitara ja kitarisat. Siinä se.

Teksti: Ahti Karstila
(julkaistu BN-numerossa 2/1993)

Slippin' In
(Silvertone 01241 415422) -94
(1) I Smell Trouble (2) Please Don't Drive Me Away (3) 7-11 (4) Shame, Shame, Shame (5) Love Her With A Feeling (6) Little Dab-A-Doo (7) Someone Else Is Steppin' In (8) Trouble Blues (9) Man Of Many Words (10) Don't Tell Me About The Blues (11) Cities Need Help
(kappaleilla 3, 5, 6, 7, 10, 11 soittaa Buddyn oma yhtye, kappaleilla 1, 2, 4, 8, 9 soittaa Double Trouble)

Sopivasti JVC:n Super Session -kiertueen kanssa julkaistiin Buddy Guyn kolmas levy Silvertone-merkillä. Nuo edellisethän olivat Damn Right, I've Got The Blues ja Feels Like Rain. Avustavista tähdistä huolimatta tai heistä johtuen Damn Rightia myytiin noin 300 000 kappaletta, mutta Feels Like Rainia vain vähän yli 100 000 kappaletta USA:ssa. Tällä uutukaisella ei ole tähtivierailijoita, paitsi Johnnie Johnson ja Double Trouble -yhtye. Pianistilegenda Johnnie Johnson (tuttu jo Chuck Berryn levyiltä) on mukana kaikilla äänityksillä. Puolella kappaleista säestää Buddyn oma, Helsingissäkin nähty kiertueyhtye. Siinä soittavat kitaraa Scott Holt, bassoa Greg Rzab ja rumpuja Ray "Killer" Allison. Toisella puolella kappaleista soittaa edesmenneen Stevie Ray Vaughanin yhtye Double Trouble, jonka jäsenet ovat kitaristi David Grissom, koskettimisti Reese Wynans, basisti Tommy Shannon ja rumpali Chris Layton. Ensi kerran Buddy soitti Johnnie Johnsonin kanssa Eric Claptonin konsertissa Royal Albert Hallissa. Yhteistyötä on tallennettu Claptonin levyllä "24 Nights" (1991) neljän kappaleen verran.
Tällä uutukaisella Double Troublen mukana olon vuoksikin pyrittäneen enemmän rock-väen ja rock-radioiden soittolistoille. Soitannossa en huomannut suurtakaan eroa, mutta korvissani Buddyn laulu oli erilaista kun Double Trouble oli säestysvuorossa. Tuota tuttua ahdistavan tuskaista laulantaa, tuttua jo Chess-levytyksillä, oli ilmassa vähemmän, laulu oli siistimpää ja kevyempää.
Levyllä on mukana kolme omaa sävellystä ja loput on lainattu muilta. Aloitukseen on tällätty kevyehköllä potkulla Bobby Blandin I Smell Trouble, kun taas seuraava on juntammasta päästä, Hendrixin jäljillä. Näiden kahden uran kuulemma toivotaan kuluvan radiosoitossa. Fenton Robinsonin 7-11 on saanut hitaan ja seesteisen käsittelyn. Samassa kevyessä linjassa kulkee myös monen sukupolven käännytyslaulu, Jimmy Reedin yksituumaisesta repertuaarista lähtevä Shame, Shame, Shame. Hyvä melodia laulun tekee, kuten Denise LaSallen Someone Is Steppin' In tai Charles Brownin iki-ihana Trouble Blues.
Omilla sävellyksillään Buddy on lähtenyt Flintstones-hömpötykseen mukaan, Little Dab-A-Doo. Mukana on keskitempoista parempaa Amerikan humppaa, kuten Man Of Many Words. Päätöskappale on hidas, tyypillisen tuskaisella äänellä laulettu.
Minusta tämä on parempi levy kuin edellinen Feels Like Rain.

Teksti: Aimo Ollikainen
(julkaistu BN-numerossa 5/1994)

BUDDY GUY WITH G.E. SMITH & THE SATURDAY NIGHT LIVE BAND
Live - The Real Deal
(Silvertone 01241 41543 2) -96
(1) I've Got My Eyes On You (2) Sweet Black Angel (Black Angel Blues) (3) Talk To Me Baby (4) My Time After Awhile (5) I've Got News For You (6) Damn Right I've Got The Blues (7) First Time I Met The Blues (8) Ain't That Lovin' You (9) Let Me Love You Baby

Buddy Guyn Silvertone-sopimuksen myötä tapahtuneen "uuden tulemisen" jälkeen mieheltä oli odotettavissa kunnon live-levy. Tässä se nyt on. Varsin yleisen näkemyksen mukaan Buddy on parhaimmillaan/järisyttävimmillään juuri lavalla. Live-levyjä Buddylta on ilmestynyt ennenkin. Ensimmäinen lienee "Live At The Checkerboard Lounge" (JSP) vuodelta 1976. Senkin jälkeen on jotain tullut, kiinnostuneet voivat tutkia BN-hakemiston lukuisia Guy-viitteitä ja kaivella vanhoja lehtiä tai levyjä hyllystään. Olen nähnyt Buddyn kahteen otteeseen lavalla, mutta tämä on ensimmäinen kuulemani Buddyn oma live-levy.
Keskiverto live-levyyn verrattuna tämän toteutukseen ja onnistumisen eteen on nähty selvästi enemmän vaivaa. Esitykset on äänitetty Buddyn omassa Legends-klubissa Chicagossa ja Irving Plaza -nimisessä paikassa New Yorkissa. Taustoista vastaa The Saturday Night Live Band kitaristi G.E. Smithin toimiessa musiikillisena johtajana, joten se puoli on erittäin ammattitaitoisissa käsissä. Erityisen hauskaa on kuulla kunnon torvi-ryhmää (as, ts, bs, tp, trb) Buddyn taustalla. Lisäksi pianisti Johnnie Johnsonin soolot ja fillit tuovat miellyttävää sävytystä yleisesti ottaen melko tanakkaan meininkiin.
Kappaleet ovat valtaosaltaan, ellei peräti kaikki (8?), Buddyn aiemminkin levyttämiä standardeja tai omia kappaleita. Mutta ei se haittaa, varsinkin kun homma on kasassa, Buddy rennon ja itsevarman, jopa seestyneen oloinen - kuitenkin ilman, että hänelle ominainen intensiivisyys siitä kärsii. Esim. kappaleella My Time After Awhile miehen uskottavuus ja auktoriteetti on Muddyn luokkaa (ja tällä vertauksella en vähättele muitakaan Kolkko-Joosepeita). Em. kappaleen ohella 2, 5 ja 7 edustavat syvällisempää bluesantia. Näillä soolotilaa saavat myös muut bändin jäsenet. Mm. tenoristi Lenny Pickett koristaa soolollaan First Time I Met The Bluesia. Loput viisi kappaletta ovat enimmäkseen bluesrytkytyksiä, sellaisina eivät yhtään vähemmän "sinisiä". Erityisesti aloituskappale on loistelias, ainesta blueshitiksi. Ain't That Lovin' You'n Buddy aloittaa Bobby Blandia matkien kyeten loppujen lopuksi olemaan vakuuttava omana itsenäänkin. Pidän varsinkin kappaleen torvisovituksesta. Hyvä esitys. Tällaista letkeää meininkiä Buddy voisi levyttää enemmänkin. Vähiten olen mieltynyt kappaleeseen (6), studioversio on selvästi parempi.
Tutustumisen arvoinen levy, jolla on ottajansa ilman sen kummempia suosituksiakin. Ajoittain meno on niin vahvaa, että tekisi mieli hihkaista levyllä kuultavan miespuolisen ihailijan tavoin: Buddy you're the man, BUDDY YOU'RE THE MAN!

Teksti: Juhani Laikkoja
(julkaistu BN-numerossa 3/1996)

Live At The Checkerboard Lounge, Chicago - 1979
(JSP CD 201) -88
(1) Buddy's Blues (Pt 1) (2) I've Got A Right To Love My Woman (3) Tell Me What's Inside Of You (4) Done Got Over You (5) The Things I Used To Do (6) You Don't Know How I Feel (7) The Dollar DOne Fell (8) Buddy's Blues (Pt 2) (9) Don't Answer The Door (10) Tell Me What's Inside Of You (version 2)

Tämä ei ole enää mikään uutuus, mutta koska Buddy on kitaristi isolla K:lla ja koska levy on yhä arvioimatta, lienee pikasilmäyksen aika. Muhkeilla soundeilla ei brassailla, mutta Buddyn raivkkaaksi yltyvä kitarointi ja melismaattinen laulu esittäytyvät tässä parhaimmillaan.
Suurin osa piiseistä on Buddyn käsialaa, lainoista (9) on muistaakseni B.B. Kingiä ja saa komean luennan osakseen. Guitar Slimin (4) toimii myös. Samalta hepulta lainattu (5) ei ole helpoimpia coveroinnin kohteita. Versioita kuitenkin riittää, vastaan on tullut luvalla sanoen jopa luvattoman kehnoja. Niin ei kuitenkaan käy tällä kertaa, ennen kaikkea Buddyn loisteliaan kitaroinnin takia.
Omista sävelmistä nousevat esiin komeat (3) ja (7) sekä suorastaan raivokas (2). Buddy ei petä!

Teksti: Mikke Nöjd
(julkaistu BN-numerossa 5/1997)

Buddy Guy And Friends
(Castle/Pulse 546) -96
CD 1 - (1) She Suits Me To A T (2) Girl You're Nice And Clean (3) Phil & Buddy Guy - Stone Crazy (4) Tell Me What's Inside Of You (5) Comin' On (6) Phil & Buddy Guy - Love Is Like Quicksand (7) Hubert Sumlin - All I Can Do (8) Hubert Sumlin - Smokin' Dynamite (9) Dollar Done Fell (10) Blue's At My Baby's House (11) Jimmy Dawkins - Highwayman Blues (12) Guitar Shorty - My Way Or The Highway (13) I've Got A Right To Love My Woman / Blues In The Night
CD 2 - (1) I Didn't Know My Mother Had A Son Like Me (2) Have You Ever Been Lonesome (3) Me And My Guitar (4) Phil & Buddy Guy - Feeling Sexy (5) Phil & Buddy Guy - Texas Flood (6) Jimmy Dawkins - Have A Little Mercy (7) Phil & Buddy Guy - Garbage Man Blues (8) Guitar Shorty - Shorty Jumps In (9) Phil & Buddy Guy - Ice Around My Heart (10) You Can Make It If You Try (11) Phil & Buddy Guy - Breaking Out On Top
(yht. noin 2 t 34 min!)
Muissa paitsi erikseen selvitetyissä tapauksissa pääartisti on Buddy Guy

Louisianassa vuonna 1936 syntyneen George "Buddy" Guyn musiikillisella taipaleella on ollut useita merkittäviä taitekohtia. Sellaisia ovat ainakin v. -57 tapahtunut levytysuran käynnistyminen, tiiviin ja säännöllisen yhteistyön aloittaminen Junior Wellsin kanssa yhdeksän vuotta myöhemmin sekä siirtyminen tähtiavusteisten "super-sessioiden" sankariksi tämän 90-luvun alkupuolella. Tärkeä vaihe hänen urallaan oli menossa myös 70- ja 80-lukujen vaihteessa, jolloin hän hyvinkin saattoi olla tulkinnallisesti kaikkein parhaimmassa vedossaan. Olihan hän taitojensa puolesta jo silloin kiistatta erittäin korkealle yltänyt blues-mies, mutta vähäisestäkään innostuksen tai luomisvoiman lopahtamisesta ei todellakaan ollut vielä havaittavissa minkäänlaisia merkkejä.
Noihin aikoihin tarkemmin määritellen vuosina 1979-81, englantilainen John Stedham tuotti Buddy Guylta materiaalia, mistä koottiin kolme JSP-merkin albumia. Nuo levythän ovat Buddyn omassa klubissa äänitetty 'Live At The Checkerboard', yleensä kehuvin sanoin kommentoitu 'D.J. Play My Blues' sekä rock- ja funk-pitoisuutensa vuoksi monien bluesin ystävien tuomitsema 'Breaking Out', ja ne kaikki ovat vuosien mittaan ilmestyneet sekä lp- että cd-muodossa.
Tälle erittäin huokealle tuplalle, jonka hinnaksi ei Brittein ssarilta tilattunakaan tullut kuin noin 50 mk, on koottu edustavia näytteitä kaikilta näiltä kiekoilta. Ja ikään kuin siinä ei vielä olisi ollut tarpeeksi vastiketta rahoille, mukaan on pantu edelleen alkujaan JSP:llä julkaistuja musiikkipalasia kitaristi-laulajilta Phil Guy, Lurrie Bell, Jimmy Dawkins, Hubert Sumlin ja Guitar Shorty. Heistä viimeksi mainittu on virallisemmalta nimeltään David William Kearney eikä esim. John Henry Fortescue, joka myös on Kitarapätkänä esittäytynyt.
Kun kysymyksessä on näinkin mittava, jopa yhteensä yli 2,5 tunnin kestoinen musiikillinen kavalkadi, sen puitteisiin mahtuu tietysti hyvinkin erilaista aineistoa. Mukana on toki runsain määrin normaalin bluesin harrastajan suosimia tunteisiin vetoavia hitaita tunnelmointeja sekä toisaalta jämeriä junkutuksia, mutta kaiketi lähinnä oikean kokonaiskuvan saamikseksi sekaan on pantu myös niitä Buddyn usein harrastamia erikoisia soittokappaleita ja jopa sen 'Breaking Out' -levyn moderneja sävyjä tavoitelleita soundeja. Asianomaisen kuuntelijan mahdollisten (ja monessa tapauksessa varsin todennäköisten) ajoittaisten kielteisten reaktioiden osalta viittaan nykytekniikan suomien menettelytapojen käyttöön.
Aiempaa lienee jo ilmennyt, että ainakin itse olisin ollut aivan tyytyväinen tämän kokoelman antiin, vaikka sen ainut nimiartisti olisi ollut Buddy Guy. Muiden edellä mainittujen musikanttien panos on siis tullut selkeänä joskaan ei mitenkään mitättömänä kaupanpäällisenä. Arvattavasti John Stedham tai joku muu tuumiskellut, että kun halvalla ja selkeässä tutustumistarkoituksessa myydään, niin esitellään samalla tiiviissä muodossa JSP-merkin eräitä muitakin huomion arvoisia taiteilijoita. Sen suhteen tuskin kenelläkään on erityistä vastustamisen aihetta.
Kaiken kaikkiaan voin näin lopuksi kiteyttää arvioni toteamukseen, että esitellyn tuotteen laatu/hinta-suhde on poikkeuksellisen edullinen.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 1/1998)

Sweet Tea
(Silvertone 92601182) -01
(1) Done Got Old (2) Baby Please Don't Leave Me (3) Look What All You Got (4) Stay All Night (5) Tramp (6) She Got The Devil In Her (7) I Gotta Try You Girl (8) Who's Been Foolin' You (9) It's A Jungle Out There

Raflaava aloitus kieltämättä Buddy Guy -levylle: mies rämpyttää akustista kitaraa ja ölisee silkkaan kantribluesin malliin olevansa jo vanha äijä, jolta ei oikein mikään suju niin kuin ennen...
Kyllä tätä Hopkinsin ja Hoggin henkeen tehtyä raitaa takuulla tullaan ylistämään hienona kunnianosoituksena vanhakantaiselle bluesille, mutta silti minusta tuntuu, että tämä on pikemminkin parodiaa; jotenkin Guyn vavahteleva äänikin vihjailee siihen suuntaan - ja tähän mennessähän miehen ääni on ollut sortumaan päin ainoastaan silloin kun vimmainen laulanta on uhannut kääntyä överiksi. Kitara vain saisi olla reippaammin epävireessä maalaisukkeleiden perinteiseen malliin... Cd:n etiketissä lukee vitsikkäästi 78 rpm...
Jatkossa sitten selviää, missä BN:n ilmestymisen aikoihin 65 vuotta täyttävä Guy tätä nykyä askartelee. Korviin kantautuneet etukäteistiedot kertoivat, että nyt on päästy eroon vierailevista rock-staroista ja Buddy soittaa mustien miesten kanssa kunnon bluesia! Joo, supertähdet puuttuvat, ellei sellaiseksi sitten halua laskea rumpuja mäiskivää T-Model Fordin Spam-nimistä soittokaveria. Fat Possum leimaa levyä muutenkin ankaralla kädellä; materiaali on Fulsonin "Trampia" ja Guyn omaa päätösraitaa lukuun ottamatta merkitty tykkänään firman miehille: Kimbrough, Ford, Cedell Davis, Robert Cage. Ei siinä mitään, reilusti lainaillaan kuten bluesissa tapana on - esim. (8):sta muistuu mieleen Big Boy Mylesin ja Shaweez-yhtyeen versio vuodelta -55, Spamin ja Guyn lisäksi perusbändiin kuuluvat basisti Davey Faragher ja rytmikitaristi Jimbo Mathus, lisänä on pari muuta rumpalia, perkussionisti ja pianisti. Ja rujon (teko)tuhruinen on cd:n soundi...
Kyllä tässä taas viedään joidenkin mielestä bluesia hienosti eteenpäin kohti uusia ulottuvuuksia. Minä en vain voi ymmärtää, miksi sitä pitää viedä juuri siihen suuntaan, jota musiikissa eniten inhoan, eli loppulevyn yksitoikkoinen, tasaisena jyrymattona vyöryvä tausta on kuin pahimmalta rock-väännöltä. "Tällä voitetaan taas bluesille uusia kuulijoita". Niin juu; suuressa yleisössä vain vahvistuu se käsitys, että Suomenkin festareilla kiivaaseen tahtiin vierailleet vanhat rock-yhtyeet muka esittävät bluesia, kun jossain välissä vähän kitara vinkuu. Yritäpä mennä tähän möyryntään ihastuneelle rock-harrastajalle suosittelemaan T-Bone Walkeria tai Lonnie Johnsonia...
Muutamassa sävelmässä (esim. 4) en erota minkäänlaista bluesille ominaista tunnelmaa, ei siihen pelkästään Buddyn yhä kipakasti soiva kitara riitä, etenkään kun rock-sävyt vievät usein siinäkin selvästi voiton ns. blueskuvioista. Guy on yksi väkevimmistä "nuorista" bluesvokalisteista, mutta nyt hänen laulunsa pyrkii jäämään äänekkään taustamättämisen sekaan, ja pariin otteeseen tuntuu, että sitä on suodatettu jonkinmoisen särkijän kautta - terähän siinä vain katoaa. Rock-väkihän on innoissaan tällaisesta tuherruksesta, ja jotenkin monusta tuntuu, ettei tässä suinkaan viedä bluesia uusille urille vaan Guyta rahakkaammille markkinoille. Onhan se ollut nähtävissä jo pitkän aikaa. Mikäs siinä, kyllähän mies vihdoin ansaitsee taloudellistakin menestystä - eihän sitä Chessiltä tainnut juuri herua. Silti, "First Time I Met The Blues" oli sitä mitä nimi lupaa... Jaa onko tämä sitten "makeaa teetä"? No, jos termillä on jonkinlainen 60-lukulainen happohyökkäyksen slangimerkitys, niin saattaa vaikka ollakin.
Mitä minä tätä enempää vatvon - eiköhän cd:n arvioi kuitenkin uudelleen joku avarakatseinen Fat Possum -fani. Yksi omituinen piirre levyltä jäi kumminkin mieleen. Kappaleiden väli on oudon pitkä, ja vaikka taustalta välillä kuuluukin hiljaista taukoröhellystä "autenttisuuden" merkkinä, niin jos kuuntelee vaikka mibub laillani hiljaisella volyymillä (rock-väki tietysti vääntää namikat täysille; kerrankin kunnon bluesia!) erehtyy moneen otteeseen huokaisemaan helpotuksesta: nyt se loppui... Levyn päätös on ainoa entisaikojen Guyta vähän muistuttava kappale, mutta silti: arvatkaapa montako raitaa nauhoitin ennenkuin luovutin kiekon eteenpäin? Aivan oikein.

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 3/2001)

Blues Singer
(Silvertone 828765-34682) -03
(1) Hard Times Killing Floor(2) Crawlin' Kingsnake (3) Lucy Mae Blues (4) Can't See Baby (5) I Love The Life I Live (6) Louise McGhee (7) Moanin' And Groanin' (8) Black Cat Blues (9) Bad Life Blues (10) Sally Mae (11) Anna Lee (12) Lonesome Home Blues

Neljäkymmentä vuotta sitten Buddy Guy soitti kitaraa Muddy Watersin upealla levyllä "Folk Singer". Sillä Muddyn ja Buddyn akustisia kitaroita säestivät vain Willie Dixonin basso ja Clifton Jamesin rummut. Guy on kasvanut aikaa sitten taustamiehestä mestariksi ja nyt hän on tehnyt levyn, joka jatkaa Muddyn "Folk Singerin" perinteitä. Guyn laulun ja akustisen kitaran taustalla kuullaan osassa kappaleista vain Jim Keltnerin rumpuja ja Tony Garnierin pystybassoa. Keltner on tuttu mies monesta yhteydestä ja Garnier Bob Dylanin taustahahmoja.
Buddy Guyn edellinen kiekko "Sweet Tea" oli hieno levy ja sitä on myös tämä, mutta toisella tavalla. Edellislevyn Fat Possum -tyylisen jyystön ja kitaratykityksen jälkeen on virkistävää kuulla Guyn pelkistävän homman perusteisiinsa vähemmällä metelillä. Mississippin asukki Dennis Herring oli tuottajana jo tuolla viimelevyllä. Hän on hoitanut hommansa onnistuneesti molemmilla kerroilla.
Vaikka Guy tunnetaan nykyään nimenomaan kitaristina, hän on aina ollut äärimmäisen vahva ja dramaattinen laulaja. Iän myötä hänen laulutapansa on rauhoittunut ja ääni madaltunut. 67-vuotiaan Buddyn laulu ei enää ole entisenlaista ulvomista ja kiljahtelua. Vakuuttava laulaja hän on silti vieläkin. Äänessä on sävyjä ja jännitettä. Voimakas tumma lauluääni sopii loistavasti vähäeleiseen akustiseen musiikkiin. Kyse on varmasti myös siitä, että Buddy laulaa tarkoituksella tässä rauhallisesti, säästäen kiljahtelun sähköiseen revittelyyn. Levyn nimen mukaisesti huomio kiinnittyy nimenomaan hänen lauluunsa, joka on äänityksessä etualalla. Hienoa on toki kitarointikin ja Buddyn viljeltyä välillä Hendrix-juttuja, hänen kitaransa on valtava ilo kuulla akustisena täysin ilman rock-soundeja.
John Lee Hookerilta on lainassa kolme kappaletta ja levy onkin Hookerille omistettu kunnianosoitus. Muita tulkintalähteitä ovat mm. Skip James, Smokey Hogg, Jack Owens, Frankie Lee Sims, Son House, Johnny Shines, Muddy ja Robert Nighthawk. Upeita blueseja tehokkaina esityksinä.
Clapton vierailee kahden biisin soolokitaristina ja "Crawlin' Kingsnake" sisältää akustista kitaraa myös B.B. Kingin soittamana. Vaikka he hyvin soittavatkin, heidän läsnäoloaan ei meinaa edes huomata, koska pääosassa ovat niin selkeästi Guyn oma ääni ja kitara.
Komea levy yhdeltä Chessin blues-perheen viimeisistä soihdunkantajista.

Teksti: Sami Ruokangas
(julkaistu BN-numerossa 4/2003)

BUDDY GUY WITH JUNIOR WELLS
Everyday We Have The Blues
(Music Avenue/Blues Boulevard 250115) -05
(1) First Time I Met The Blues (2) Slop Around (3) Broken Hearted Blues (4) Stone Crazy (5) Buddy's Blues (6) Stormy Monday (7) Everyday I Have The Blues (8) Woman Blues (9) Satisfaction (10) Messin' With The Kid (11) No Use Crying (12) Just To Be With You (13) Junior's Shuffle (14) Out Of Sight
(1-4): Buddy Guy
(5-14): Buddy Guy & Jr. Wells

Tämä suht pramean ja ammattitaitoisen näköinen julkaisu edustaa yhden lajin ikävää kusetusta. En tarkoita tällä välttämättä itse musiikkia vaan musiikin alkuperän salaamista. En löytänyt mistään CD:n kansista tai sen kahdeksansivuisesta kansivihkosta sanallakaan mainintaa, mistä tai miltä ajalta äänitteet ovat peräisin saati ketkä sillä soittavat Buddy Guyn ja Jr. Wellsin kimpassa. Kuitenkin tekstien laatija ja levyn ns. "Art director" Alfie Falkenbach (kuka sitten lieneekin) käy läpi sangen seikkaperäisesti levyn molempien sankarien uran pääpiirteet. Vastuullisena julkaisuna Blues News pyrkii tietenkin selvittämään kaikki yksityiskohdat lukijoidensa valistukseksi.
CD:n neljä ensimmäistä raitaa ovat tuttakin tutumpia Buddy Guyn ensimmäisiä ja upeita Chess-äänitteitä vuosilta 1960-61. Ne on uudelleenjulkaistu monta monituista kertaa ja lienevät tuttuja kaikille Chicago-bluesiin vähänkään perehtyneille. Miksi siis julkaista niitä taas kerran? Ne on selvästi otettu mukaan muun CD:n täytteeksi.
Tuo muu osuus on julkaistu aikaisemmin ainakin v. 1983 vinyyleillä Quicksilver QS-5004 ja Blue Moon 1007 nimellä "The Original Blues Brothers". Musiikki on tallennettu Blue Moonin kertoman mukaan "livenä" Chicagon bluesfestarilla vuonna 1964, mutta arvovaltaisen Leadbitter/Slaven -diskografian mukaan vasta 1968. Disko on varmastikin oikeassa, minkä voi päätellä Guyn keikkaohjelmistossa mukana olleesta Rollareiden "Satisfaction"-bravuurista, joka kaiketi levytettiin alunperinkin vasta 1965. Lienee sanomattakin selvä, ettei Buddy Guyn versio ole juuri mistään kotoisin.
Blue Moon -vinyylitallenteen äänenlaatu on surkean puuromainen. CD:lle on sitä saatu jonkun verran kohennettua, vaikkei nytkään voida puhua mistään HiFistä. Parantunut äänenlaatu on kuitenkin ainoa edes jonkunmoinen perustelu julkaisemiselle. Guy'lla ja Wellsillä oli takanaan vakkaribändinsä, fonistit Jarrett Gibson ja Donald Hankins, basisti Jack Myers ja rumpali Fred Below. Konsertti alkoi totutusti Buddyn nimikkoinstrumentaalilla, ja hän oli solistina viidellä ensimmäisellä raidalla (5-9). Standardikamaa, kuten kappalelistauksesta nähdään, poislukien mainittu "rollarityydytys" sekä "Woman Blues". Itse asiassa tuon naisbluesin taakse käytkeytyy sävelmä "Leave My Woman Alone", tuttua Buddya siis sekin. Samanlainen kappaleiden virheellinen nimeäminen jatkuu Wellsin osuudella: "No Use Crying" on tuikituttu "Come On In This House" ja "Just To Be With You" on "Lord Have Mercy". Levyn (ja konsertin) päätöksellä solisteina ovat sekä Guy että Wells ja kaiken sekaan kuullaan vielä yleisön joutavanpäiväistä läpsytystä.
Niin Buddy Guy kuin Jr. Wells ovat levyttäneet kaikesta tästä ylivoimaisesti parempia versioita, joten levyä voi suosittaa vain perfektionisteille. Valitettavasti se saattaa päätyä ulkoisella prameudellaan myös laajemmalle yleisölle, jolle muodostuu harhaanjohtavat mielikuvat näistä bluesjättiläisistä.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 1/2005)

Bring 'Em In
(Silvertone 82876 72426 2) -05
(1) Now You're Gone (2) Ninety Nine And One Half (3) What Kind Of Woman Is This? (4) Somebody's Sleeping In My Bed (5) I Put A Spell On You (featuring Carlos Santana) (6) On A Saturday Night (7) Ain't No Sunshine (featuring Tracy Chapman) (8) I've Got Dreams To Remember (featuring John Mayer) (9) Lay Lady Lay (featuring Anthony Hamilton & Robert Randolph) (10) Cheaper To Keep Her / Blues In The Night (11) Cut You Loose (12) The Price You Gotta Pay (featuring Keb' Mo & Keith Richards) (13) Do Your Thing

Buddy Guy on tehnyt uuden levyn ja hän on pääsemässä vuonna 2006 rokkikerhoon, eli Rock And Roll Hall Of Fame -konklaaviin Miles Davisin, Blondien ja Black Sabbathin kanssa. Edellinen levy Blues Singer oli akustispainotteinen minimaalinen soitannukseltaan, tämä on vähän sähköisempää bluesia, rockimaista mietoa räimettä ja tanssittavampaa soulia. Nykytavan mukaan vanhojen partojen levyillä on laajemman mielenkiinnon herättämiseksi vierailijoita, eikä välttämättä bluesin saralta. Suurimman osan näistä enimmältään entuudestaan tunnetuista kappaleista Buddy esittää ilman vieraitaan. Liekö ero vaimosta ottanut sen verran hermoon, että levylle on laitettu alkuun kuiskaavasti laulettu Now You Gone ja perinteisempää Buddy Guy -kiljuntaa sisältävä Somebody Sleeping In My Bed, sekä ainoa Buddyn oma sävellys What Kind Of Woman Is This? Samaan aihepiiriin kuuluu säästeliäästi esitetty Cheaper To Keep Her, tosin junnaavalla kompilla.
Vierailijoista ei ole mitään haittaa, ihan mukava lisä tämän päivän Santanaa, Buddy ja Santana ovat levyttäneet yhdessä enemmänkin, vain tämä yksi kappale laitettiin tälle levylle. Tiedän kuka on Tracy Chapman, vaikkei minulla häneen sen kummempaa suhdetta olekaan; nyt hän laulaa Ain't No Sunshine Buddyn kanssa duettona, mukavasti sanoisin. Mutta kuka on John Mayer, joka laulaa vanhaa Otis Redding -balladia (8)? Levykantensa kuvan mukaan hontelo nuorehko valkonaama kitara kaulassa. Dylan on kuulemma Buddy Guyn suosikkeja, niin miksei hän esittäisi Lay Lady Laytä - uudehkon hiukan hentoäänisen, vanhakantaisen "soul-laulajan" Anthony Hamiltonin kanssa - ja pyytäisi tuoretta leidiä sängylle pitkälleen. Keb' Mo ja Keith Richards soittavat kitaraa Mo'n säveltämällä kevyesti rullaavalla Price You Gotta Pay -rallilla.
Levyn päättää Isaac Hayesin Do Your Thing tällä kertaa aivan pienen kokoonpanon säestyksellä. Kitaraa tällä ja muutamalla muullakin raidalla vingutetaan - niin myös Cut You Loose -kappaleella, jonne Jimi Hendrix on tullut haamuilemaan. Mutta ei, ei kukaan täällä vinguta huuliharppua. Monilla soulahtavilla kappaleilla on lisämausteena torvia, useitakin. Levyn tuottaja, kappaleiden valitsija, siis pääsyytetty, on Steve Jordan, David Letterman Showssa soittavan yhtyeen rumpali, rumpalina monella tämänkin levyn kappaleella.
Ensiksi kun sain tämän levyn arvioitavakseni, ajattelin "Voi Jeesus" - kuten Tallinnan laivalla karaokessa eräs ravintola-asiakas huudahti kun minä aloitin My Wayn laulamisen! Mutta tämähän on enimmäkseen viihdyttävä, vierailijoilla rikastettu, monenlaista menoa sisältävä sekametelisoppa. Melkein Kunnon Viihdettä.

Teksti: Aimo Ollikainen
(julkaistu BN-numerossa 6/2005)

BUDDY GUY & JUNIOR WELLS
Messin' With The Kids - Live At The 1974 Montreux Jazz Festival
(Castle Music CMRCD 1270) -06
(1) Introductions (2) Ah'w Baby / Everything Gonna Be Alright (3) How Can One Woman Be So Mean (4) Checking On My Baby (5) When You See The Tears From My Eyes (6) Introductions (7) Ten Years Ago (8) Messin' With The Kid (9) Hoodoo Man Blues (10) My Younger Days

Tämä Montreuxin konsertti on julkaistu aikaisemmin useampaan otteeseen. Itselläni siitä on Red Lightnin' -versio vuodelta 1981 nimellä Drinkin' TNT 'n' Smokin' Dynamite. Kansitekstien mukaan tämä levy julkaistiin, koska edellisestä julkaisusta on kulunut jo useita vuosia. Niin tai näin on cd tervetullut kuitenkin niille, jotka eivät tätä matskua vielä omista.
Levyn tuottajana toimii Rolling Stones -basisti Bill Wyman, joka myös kokosi taustayhtyeen ainakin valkoisten muusikoiden osalta (Terry Taylor, kitara; Dallas Taylor, basso). Pianisti Pinetop Perkins oli myös mukana, sillä samat miehet säestivät myös Muddy Watersia festareilla. Pinetophan oli Muddyn luottopianisti yli kymmenen vuoden ajan ja on muuten tien päällä vielä nykyisinkin, vaikka syntymävuosi on 1913.
Jälleen kerran cd:n heikoin kohta ovat paikoitellen tönköt taustamuusikot, vaikka etetäänkin vuotta '74. Itse pääjehut Buddy ja Junior ovat vauhdissa tutuin tempuin ja hehkutuksin. Buddy Guy oli tuohon aikaan vanha kunnon Buddy verrattuna nykypäivän stara-aikoihin. Junior Wells on tuttu oma itsensä ja huuliharppukin soi vielä terävästi. Chicagon bluesvelhot pelastavatkin konsertin ja siitä jää jäljelle kaiken kaikkiaan hyvä maku. Kun äänenlaatukin on kohdallaan voi levyä suositella niille, joiden hyllyistä se puuttuu. Mikään pakko-ostos se ei kuitenkaan ole, jollei sitten Stones-faneille Bill Wymanin takia.

Teksti: Matti Nuutinen
(julkaistu BN-numerossa 1/2006)

Can't Quit The Blues
(Silvertone/Legacy 82876 81967 2) -06
CD 1 - (1) The Way You Been Treating Me (2) Sit And Cry (The Blues) (3) This Is The End (4) Untitled Instrumental (5) First Time I Met The Blues (6) Ten Years Ago (7) Let Me Love You Baby (8) Stone Crazy (9) When My Left Eye Jumps (10) Hoodoo Man Blues (11) In The Wee Hours (12) I Can't Quit The Blues (13) One Room Country Shack (14) T-Bone Shuffle (15) When You See The Tears From My Eyes (16) I Smell A Rat (17) She Suits Me A T (18) DJ Plays My Blues
CD 2 - (1) Damn Right, I've Got The Blues (2) Mustang Sally (3) Five Long Years (4) Mary Ann (5) She's Nineteen Years Old (6) Miss Ida B (7) Feels Like Rain (8) 7-11 (9) I Smell A Trouble (10) Someone Else Is Stepping In (11) My Time After Awhile (12) Your Mind In Vacation* (13) Midnight Train (14) Totally Out Of Control*
CD 3 (1) Nobody Understands Me But My Guitar* (2) Please Don't Leave Me (3) Done Got Old (4) Honey Bee* (5) Tramp (6) Crawling Kingsnake (7) Moanin' And Groanin' (8) Bad Life Blues (9) I Can't Be Satisfied (live) (10) First Time I Met The Blues (live) (11) I'd Rather Be Blind, Crippled And Crazy* (12) Somebody's Been Sleeping In My Bed (13) I Miss You* (14) Cut You Loose (15) The Price You Gotta Pay
DVD - (1) Ten Years Ago (2) Hoodoo Man Blues (3) Messin' With The Kid (4) Come In This House (5) Sweet Little Angel (6) Damn Right, I've Got The Blues (7) Drowning On A Dry Land (8) Tramp (9) Mustang Sally (10) What'd I Say (11) Louise McGhee
(* = aiemmin julkaisematon)

Buddy Guyn uran vaiheita on käsitelty lehdessämme 35 vuoden aikana 52 arviossa/artikkelissa 18 avustajan voimin. Tämän perusteella voisi olettaa, että kaikki oleellinen on jo kerrottu. Näin varmaan onkin, mutta koska joulumarkkinoille tuli kitaristilaulajan koko uran kattava kokoelma, ajattelin esittää vielä yhden näkökulman. Tunnen Buddy Guyn tuotannosta hyvin uran Artistic- ja Chess-vaiheet, jotka on kuitattu kokoelman ykköslevyn alkupuoliskolla. Tästä eteenpäin olen kuunnellut häntä valikoiden.
Aloitusura on demoäänitys, joka näyttää suunnan. Sit And Cry on jo sitten täysiveristä Chicago-bluesia. Cobran studiolla oli vuonna -58 kovan luokan kykyjä: Otis Rush, Buddy Guy, Willie Dixon ja Odie Payne. Buddy laulaa, mutta soittaako ykköskitaraa Otis Rush? Kyllä soittaa! Sen todisti jo vuosikymmeniä sitten Kuopion tutkiva journalistimme Timo Pöyhönen. Cobran mentyä nurin Guy siirtyi saman kaupungin suuremmalle merkille, Chessille. Laulutyyli muuttui kiihkeämmäksi. Mitä minä sitä tarkemmin määrittelemään, kun muut ovat miettineet aikaisemmin. Lainaus Juhani Ritvaselta: "Kaikkihan tietävät, että mies on modernin bluesin kovimpia kitaristeja. Johtuuko arvostuksen puute siitä, että Buddy laulaa korkealla, melismaattisella äänellä ja joskus jopa hysteeriseksi kääntyvällä vimmalla, ei siis suinkaan yksioikoisesti uristen, öristen ja raakkuen kuten ns. 'oikeat' vanhan ajan bluesmiehet?" Olen kyllä eri mieltä JR:n kanssa arvostuksen puutteesta. Mielestäni Buddy on bluesin ykkösnimiä tällä hetkellä. Chessin aikoina menestystä ei kuitenkaan tullut, Guylla oli vain yksi pikkuhitti (Stone Crazy). Tämä oli tavallaan aika outoa, koska esim. Little Milton teki samaan aikaan hittejä. Ehkäpä Guyn tyyli oli hiukan liian rujoa suuremmalle yleisölle. Ykköslevyn loppuosasta selviää, että Buddy ajelehti Chessin jälkeen merkiltä toiselle. Kolmelta Vanguard-albumilta on valittu vain pari näytettä, joista tulkinta Mercy Deen One Room Country Shackista on upea. 70-luvun lopulla Guy teki kolme albumia englantilaiselle JSP:lle. Tämä kertoo jotain bluesin arvostuksesta Yhdysvalloissa. Eikä meno parantunut seuraavalla vuosikymmenelläkään. Hän ei levyttänyt omissa nimissään kymmeneen vuoteen ennen syksyllä -91 tehtyä Silvertone-sopimusta.
Koska koosteen on toimittanut Silvertone, on luonnollista, että suurin osa materiaalista on heiltä. Kakkoslevy on koottu viideltä eri albumilta 1990-luvulta. Damn Right oli järisyttävä kokemus silloin aikanaan ja on vieläkin. Mustang Sally on mukana tässä turhaan, mutta kakkoslevyn keskivaiheilla on hieno putki, useimmat hienolta Feels Like Rain –albumilta. Kuten niin usein aikaisemminkin levyn julkaisemattomat eivät juuri ihmeitä tarjoa. Mose Allisonin Your Mind Is On Vacation on toki jazzahtavana hiukan erilainen, kun taas päätösura Totally Out Of Control on nimensä mukaisesti sellaista sekopää-Guytä, jota en erityisemmin kaipaa. Ja mitä tekee oppipoika Jonny Lang tällä levyllä?
Kolmoslevy keskittyy 2000-luvun albumeihin, joilla Buddy osoittaa selkeästi monipuolisuutensa. Etelän Sweat Tea –studiolla purkitetut albumit Sweet Tea ja Blues Singer ovat silkkaa etelän bluesia, kun taas Bring 'Em In on hyvin soulvaikutteinen. Sweet Tea on minullekin liian kova pala purtavaksi, mutta Blues Singeristä olen oppinut pitämään. Siinä Tony Garnierin pystybasso antaa oman leppoisan tunnelman. Levyn keskivaiheen live-esitykset ovat Lightning In A Bottle –konserttitallenteelta. Kolmoslevyn loppuosa on hyvin soulvoittoista. Vertailu alkuperäisiin esityksiin (O.V. Wright, Johnnie Taylor, Luther Allison) ei ole tarpeellista, koska Guyn versiot ovat hyvin erilaisia. I Miss You on luku sinänsä. Meni aikansa ennen kuin tajusin, että tässä tulevana kesänä Imatralle saapuva Shemekia Copeland avustaa Buddya Dells-yhtyeen bravuurissa. Mainio Keb Mon kirjoittama päätöskappale olisi hyvin voinut kuulua vaikka Tyrone Davisin kappalevalikoimaan.
DVD jakaantuu kahteen osaan: Buddyn haastatteluun hänen omalla Legends-klubillaan ja eri lähteistä koostettuihin konserttiäänityksiin. Tuo haastatteluosuus on toteutettu aika puisevasti kiinteällä kameralla. Tosin väliin on leikattu välähdyksiä mm. American Folk Blues – konserteista. Buddy kertoo siinä tarinansa lapsuuden oloista Louisianan Lettsworthissa, 50-luvun 4 taalan viikkopalkalla soittamisesta Baton Rougessa, Chicagoon saapumisesta 1957 jne. Konserttiosiossa kuulemme ja näemme mestarin 11 esitystä 30 vuoden ajalta. Useimmat niistä on taltioitu Sveitsissä Montreuxissa. 70-luvun esityksissä on mukana Junior Wells, jonka kanssa Guy teki pitkään yhteistyötä. Ykkösceedeellä on muuten pari näytettä (urat 10-11) Wellsin Delmark-albumilta, jossa kitaristina toimi Buddy peitenimellä Friendly Chap. Tuohon aikaan ei suvaittu vierailuja kilpailijan äänitteillä. Wellsin osuudet kyllä huomaa viimeistään laulussa. Kun Buddylla laulu sujuu luonnostaan, niin Junior Wellsillä se on kovin kankeaa. Harpistina hän tosin oli ykkösluokkaa. Vuoden -78 Montreuxin keikalla lavalla on täysi Chicago-miehitys. Guyn ja Wellsin lisäksi siellä ovat rumpali Odie Payne, basisti Dave Myers ja kakkoskitaristi Jimmy Johnson, joka saa soolotilaakin Messin' With The Kidillä. 90-luvun näytteissä tyyli muuttui. Taustasoittajat vaikuttavat enemmän rockmuusikoilta niin tyyliltään kuin eleiltään. Kappaleet venyvät kymmeneen minuuttiin. DVD:n lopussa on pari mielenkiintoista esitystä. Ne on taltioitu puoliakustisesti Seattlessa 2004. Siinä Buddy esittää intensiivisesti Son Housea ja Ray Charlesia. Jos tämäntyyppinen konsertti järjestettäisiin Finlandia-talolla tai Kulttiksella, ostaisin liput ennakkoon eturiviin.
Boxia on saatavilla alan erikoisliikkeistä (Isabel, Fennica). Sony BMG ei katsonut tarpeelliseksi tuoda levyä maahan. Pohjoismaisella nettikauppiaalla CDON.comilla on sivuillaan vain edullinen ennakkohinta 43,95. Milloin levyä sieltä saadaan, siitä ei ole tietoa.

Teksti: Aarno Alén
(julkaistu BN-numerossa 1/2007)

Skin Deep
(Silvertone/Zomba 88697-34316) -08
(1) Best Damn Fool (2) Too Many Tears (3) Lyin' Like A Dog (4) Show Me The Money (5) Every Time I Sing The Blues (6) Out In The Woods (7) Hammer And A Nail (8) That's My Home (9) Skin Deep (10) Who's Gonna Fill Those Shoes (11) Smell The Funk (12) I Found Happiness

Päätoimittaja-Pete kertoi olevansa ei-täysin ihastunut Buddy Guy –uutuuteen ja ehdotti, että minä hoitaisin levyn esittelyn. Taisi todellisempi syy olla kuitenkin Peten suunnaton työtaakka tämän Blues Newsin juhlanumeron sekä syyskuisen juhlakonserttimme ympärillä. Voitte uskoa, ettei käy nuorta miestä kateeksi, mutta voin myös taata aherruksen olevan palkitsevaa, sillä sen verran hienoista spektaakkeleista on kyse. Toivottavasti mahdollisimman moni teistä, hyvät lukijat on mukana ikimuistettavissa bileissämme.
Ensimmäisenä kiinnittyi huomioni, ettei Buddy Guyn instrumentiksi riitä enää yksinkeratisesti kitara. Hänen soittimistonsa on kansivihkosen erittelyjen mukaan '57 Strat, Gibson ES 335 Custom, '74 Telecaster, BG Strat, Eric Clapton Strat sekä Jerry Jones Sitar. Kitaroitahan nuokin suurelta osin ovat, mutta nyt voivat valppaat kuuntelijat seurata miten eri kitaravalmistajien ja eri vuosikertojen instrumentit soivat mestarin käsissä.
Toiseksi kiinnitin huomioni albumin runsaahkoon vierailija-arsenaaliin ja ajattelin hieman pelonsekaisesti, josko tämä sittenkään on Buddy Guy -albumi. Pelko oli turha, vierailijat vain piipahtavat kylillä. Esimerkiksi Susan Tedeschin laulu on riittävän taka-alalla "Too Many Tears" –raidalla, Dereck Trucks ei päsmää mitenkään erityisemmin päälle (2, 9), ja Eric Claptonin kanssa vedetty "Every Time I Sing The Blues" –duetto on vallan kelvollinen vuoropuhelu. Robert Randolphin viuhuvan mouruava steel-kitara sopii mainiosti omakohtaisen oloisille siivuille "Out In The Woods" ja "That's My Home". Pisti tosin hieman pohtimaan, miksi joku muu kuin Buddy itse säveltää/sanoittaa miehelle hänen omista elämänvaiheista kertovia kappaleita. Tällaisia on albumilla useita ja vain osa niistä on kirjattu Buddyn itsensä nimiin, kun useimpien tekijänoikeuksista vastaa levyn tuottaja/rumpali Tom Hambridge. Hänellä on ollut ehkä turhankin merkittävä asema produktiossa, vaikka en toisaalta keksikään mitään yksilöityä moitittavaa hänen panostuksessaan. Guyn "live"-keikkojen isoin perisyntihän on aina ollut pyrkimys olla myös kaikkea tai kaikkia muita (John Lee Hooker, Albert King, BB King, Albert Collins, jne) kuin oma Buddy Guy –itsensä. Jostain itsetuntoasiasta lienee kyse.
Hieno Buddy Guy –albumi tämä on, enkä bongannut siltä yhtään heikkoa esitystä. Palanpainikkeena on runsaasti hitaanhikistä bluesia (esim. 3, 5, 6, 9, 12), tiivistuntoista laulua ja Guyn vuolasta tavaramerkkikitarointia. Mieleeni palautuivat aika-ajoin fiilikset 40 vuoden takaiselta yhdeltä kaikkien aikojen kovimmalta blueskiekolta "A Man And The Blues", aivan kuin juhlavuotemme kunniaksi.
Albumista on myynnissä sekä "jewel"-paketoitu että "digipack" cd kuin myös näyttävä vinyyliversio.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 4/2008)

At Glastonbury (DVD)
(BBC Films+DVD 3511) -08
(1) Little By Little (2) Mustang Sally (3) (You Give Me) Fever (4) Damn Right I've Got The Blues (5) Boom Boom (6) Strange Brew (7) Slippin' In (8) Feels Like Rain (9) Skin Deep (10) Got My Mojo Working (11) Drowning On Dry Land (12) Medley: Voodoo Chile – Sunshine Of Your Love – On A Saturday Night

Kaksi tuoretta (julkaisuvuosi 2008) konsertti-DVD:tä kahdelta nykybluesin tunnetuimmalta ja tärkeältä sanansaattajalta, molemmat taltioituna Euroopassa, puoltaa niiden esittelemistä rinnatusten. Viime vuoden kesäkuussa kuvattu Buddy Guyn leffa on tosin kolme vuotta Robert Crayn kesällä 2005 Espanjassa filmattua tallennetta tuoreempi.
Verekseltään kesän Notoddenin festarilta palattuani oli Buddyn DVD:n katsominen oikeastaan aika hupaisaa. Kattaus on nimittäin koko lailla lippalakkia myöten identtinen Notoddenin shouvailun kanssa. Bändi (joka on hyvä) on sama ja Buddyn lavakujeet ovat kuin kalkkeeripaperin tai nykyaikaisemmin skannerin läpi vedettyjä. Hän käy esimerkiksi lavan perukoilla kahvi- tai teekupposella sillä välin ja juuri samoissa kohdin kun joko kosketinsoittaja Marty Sammon tai kakkoskitaristi Ric Hall saavat veivatakseen muutaman säkeen mittaiset apusoolot. Mutta mikäs siinä, kai bluesin soittajallakin on lakisääteiset kahvipaussit. Samaten Buddyn naaman vääristelyt, kitaran soitto päähineellään tai pelkällä vasemmalla kädellä otelautaa veivaten ym. elvistelyt toistuvat poikkeuksetta keikka keikan perään. Välillä Buddy laukoo totutusti tosi hyihyirumia kuten "fuck" tai "shit", minkä ansiosta kuvaruudulle ilmestyy vakava huomautus "This programme contains strong language" – Hui, että on kamalaa ja paheksuttavaa! Tätäkin enemmän ärsytystäni nostattaa koko leffan ajaksi miltei keskelle scriiniä liimattu torso logo "BBC Films+DVD", ettei vain kukaan menisi tekemään tästä luvattomia kopioita. Voi aikoja, mitä elämme.
Kuuntelen noin tuhat kertaa mieluummin Buddyn omia levytyskappaleita kuten aina upeat "Little By Little" ja "Damn Right I Got The Blues", sekä "Feel Like Rain" ja "Skin Deep" kuin hänen iänikuisia manöövereitään imitoida mm. John Lee Hookeria ("Boom Boom"), kerma-Claptonia ("Strange Brew", "Sunshine Of Your Love"), tai Alppu Kingiä ("Drowning On Dry Land"). Olen turkasen kurkkua myöten täynnä tätä osaa Buddyn "showsta" nähtyäni/kuultuani sen varmaan liki kymmenkunta kertaa vuosien saatossa. Buddy Guyn ei todentotta tarvitsisi kumartaa ketään. "Mustang Sally" –yökötyksestä en sano mitään – sehän on pannassa. Buddy Guylle on valmis antamaan huikean uransa ja elämäntyönsä ansiosta paljon anteeksi, ja onneksi DVD:llä on helppo hyppiä yli sellaisten episodien, joita ei halua seurata.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 4/2009; saman arvion loppuosa käsitteli Robert Cray Bandin DVD:tä In Europe [Jazz Door 11044])

Living Proof
(Silvertone/Jive 88697-78107-2) -10
(1) 74 Years Young (2) Thank Me Someday (3) On The Road (4) Stay Around A Little Longer (5) Key Don't Fit (6) Living Proof (7) Where The Blues Begins (8) Too Soon (9) Everybody's Got To Go (10) Let The Door Knob Hit Ya (11) Guess What (12) Skanky

74 vuotta nuoren Buddy Guyn uutuus tuli sopivasti joulumarkkinoille ja sen pikaesittely ehti aivan viime tipassa tähän joulunumeroomme. Teen oheista pikaesittelyä lehden vihoviimeiseen vapaaseen nurkkaukseen, kun olen saanut jo koko muun lehden työstettyä painovalmiiseen pakettiin...

Albumi sisältää yllättävästi tavattoman paljon muisteluita ja viittauksia menneeseen sinällään komiaan muusikkouraan aivan kuin kyseessä olisi jonkin sortin jäähyväisalbumi. Nostalgiointia ja menneiden peilailua sisältävät ainakin raidat 1, 2, 3, 4, 6 ja 9. Viimeisellä niistä Buddy jopa julistaa, ettei pelkää kuoleman tuloa. Huhhuh! Liekö tematiikkaan syypää valtaosan sävellysvastuusta kantanut levyn säestysrumpali Tom Hambridge, sillä hänen käden jälkensä on jokaisella albumin kappaleella. On Buddy itsekin toki ollut aktiivinen sävellyspuuhissa. "Thank Me Someday" on Syvän Etelän perusperinnebluesia, "Too Soon" silkkaa rokettirollia, "Everybody's Got To Go" hieno balladi ja cd:n melkeinpä ainoa hidas veto, sekä "Door Knob" tyylipuhtainta Buddya kuin jostain 60-luvun lopusta. Okei, toki Kuningas B.B.:n kanssa duetoitu "Stay Around A Little Longer" on myös hidasta Buddya. Se on huikasevan hieno tunnelmapala, jolla kyyneleet eivät ole kaukana, kun Kuningas ikäänkuin kruunaisi siinä prinssinsä valtaistuimelleen. Kyllä Biibii itsekin ilmaisee halunsa jatkaa hamaan loppuun, joten se niistä eläkkeelle jäämisistä. Santanan kanssa duetoitu "Where The Blues Begins" on taasen niin Santanan näköiseksi leivottu kuin kuvitella saattaa, eikä siinä mitään. Cd:n päätösrypistelyinstru on turhaa hervotonta revitystä, mutta se taitaa jäädä arvioini ainoaksi epäpositiiviseksi kommentiksi.

Paljon on tarjolla Buddylle ominaisia raivokkaita sähkökitarariifejä ja -ryöpsytyksiä, ja 74-vuotiaamme veivaa Stratoaan kuin parhaassa nuoruuden hurmiossa. Buddy on levyllä parempi kuin lavalla. Hänen ei tarvitse uhoten julistaa ja todistaa kenellekään osaavansa Hooker- tai King-jutut. Hän osaa olla oma itsensä, hillittömän huikea Blueskitaristi ja tunnepaloinen Bluesvokalisti.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 6/2010)

When I Left Home – My Story (kirja)
(DaCapo Press, Boston 2012. 280 sivua, 16 + 2 mustavalkoista kuvaa. ISBN 978-0-306-81957-5, hinta 26 USD; sähkökirjan ISBN 978-0-306-82107-3)

Tällä kertaa Buddy Guy kertoo elämäntarinansa omalla vauhdikkaalla puhetyylillään, jota kokenut elämäkerturi David Ritz lienee hieman tasoitellut. Loppukiitoksissa nimittäin seisoo ”First, I would like to thank David Ritz for translating (sic!) my life into this incredible story”. Ebonicsin laimentaminen harmitti minua aluksi, mutta se taitaa loppujen lopuksi parantaa kirjan myyntilukuja. Kuitenkin luulen käsikirjoituksen pohjautuvan ainakin osin nauhoituksiin, esimerkiksi sivun 151 alun pikkuvirhe viittaa ei-eteläisen transkriboijan olleen asialla: ”He been electrical since way back been.” (p.o. ”way back when”). Muuten, painovirheitä on harvinaisen vähän. Tärkeämpää on todeta, että omassa äänessä pysyminen saa ahmimaan tekstiä, ja teoksen kolmiosainen jako (aika ennen Chicagoon muuttoa, muuttopäivä 25.9.1957, muuton jälkeinen aika) luo selkeän kronologisen rungon.

Taannoisessa haastattelussani (1985) Buddyn ääni oli melkolailla samanlainen; nyt 27 vuoden jälkeen on tullut lisää vanhan miehen viisautta, mutta ”kaikkien aikojen parhaan blueskitaristin” ystävällisyys ja tärkeilemättömyys ovat etualalla, katkeruuteen ei kovin usein törmää. Tämä johtunee pitkälti Buddyn perhetaustasta: uskonnolliset vuokraviljelijävanhemmat ja isohko sisarussarja Louisianan takamailla, maanläheistä asennetta ja hötkyilemätöntä mailmankatsomusta. Petkutetuksi tuleminen enimmäkseen levy-yhtiöiden taholta otetaan jonkinlaisena oppirahojen maksamisena ja molemmat kariutuneet avioliitot kuitataan osasyisenä. Kirjan sisältämiä mehukkaita tarinoita Yhdysvalloista ja muualta maailmasta sekä ensimmäisen polven bluesmuusikoiden sanailuja pidän kirjan olennaisimpana antina. On myös opettavaista kuulla, kuinka omat sankarini olivat välillä jotain muutakin kuin pyhimyksiä. Pääsävy on kuitenkin kollegoita kunnioittava: koko kirja on omistettu ”meidän kaikkien isän, Muddy Watersin, muistolle”.

Kirjan alkuviidennes hahmottelee George ”Buddy” Guyn vaatimattomia lähtökohtia sähköttömässä ja vedettömässä hökkelissä Louisianan Lettsworthissa, ensimmäisiä musiikkivirikkeitä John Lee Hookeria ja Lightning Slimiä sekä siirtymistä Baton Rougeen 1950-luvun alussa. Big Poppa (Popper) järjesti ensimmäisen keikan, joka tyssäsi hirvittävään ujouteen. New Orleansista tuli osavaltion pääkaupunkiin monia artisteja käymään, mutta Guitar Slimin näkeminen vaikuttaa Buddyn esiintymisessä vieläkin – siitä on ujous kaukana, ehkä myös baptistitouhu auttoi asiassa eteenpäin. Lopulta hinku Chicagoon lukuisten musiikkiesikuvien luo käy niin kovaksi, että hanttihommissa kerätyt kahden vuoden säästöt vievät rautateitse Memphisin kautta syksyiseen Windy Cityyn, kutsujana muuan Chicagosta kotiseudullaan käyvä Shorty. Matkan päivämäärän maininta vedenjakajaotsikkona todistaa siirron merkittävyyden, vaikka vastaanotto alkoholisti-Shortyn boksissa, Chess-levy-yhtiössä ja klubeissa ovat aluksi varsin tylyjä. Onneksi Muddy Waters ottaa nousevan kyvyn suojatikseen; hurjat esiintymiset (”wild little nigger from Louisiana”) luovat mainetta väkivaltaisessa ja kovan kilpailun suurkaupungissa ja korpulentti Willie Dixon auttaa ensilevytykseen Cobra-merkille vuonna 1958. Karheankulmikas Howling Wolf tulee vähin erin tutuksi, mikä johtaa studiokeikkoihin Chessille. Sen sijaan tuleva appiukko nostaa omasta puolestaan rimaa pahaenteisen korkealle, joten Buddyn on jatkettava mammonan keräämistä perheelleen päivätöissä autokuskina. 1960-luvun alusta blues alkaa kiinnostaa jazzfestivaalien järjestäjiä sekä laajempaa valkoista yleisöä, vuonna 1964 mm. The Rolling Stones vierailee Chessin studiolla (Keith Richardsin tarina Muddysta Chessin maalarihanslankarina saa Buddylta tylyn tuomion), ja lopulta kupruiseksi äitynyt Junior Wells -yhteistyö on nupullaan. Yhtä kaikki, mullistavampia tulevaisuuden kannalta ovat Euroopan blueskiertueet (sinnsä söpöä, että Buddy Guy esiteltiin mm. Chuck Berryn ja Chubby Checkerin nimellä) ja amerikkalaisen managerin Dick Watermanin tuella siirtyminenhanttihommista kokopäivämuusikoksi. Paremmat levytyssopimukset ja koko Pohjois-Amerikan kattaneet keikat 60-luvun lopulta nostivat kansainvälistä tunnettuutta. En malta olla mainitsematta Buddyn kirjaamaa Helsingin keikkaa vuonna 1970, jolloin Rolling Stonesin lämmittelijät Buddy Guy ja Junior Wells joutuivat kuulemaan pääesiintyjiä odottamaan kyllästyneiden köyhien hippien buuausta (s. 207). 1970-luvun puolivälin paikkeilla Junior Wellsin häröilyn ja oman avioeron jälkeen Buddy päätti hankkia South Sidesta oman Checkerboard-klubin, mutta ryöstöt sekä taloudelliset vaikeudet saivat idealismin rapistumaan. Kirjan loppupuolella käydään läpi vanhojen mestareiden poistumisia ja uusien esiinnousua 1970-luvulta lähtien: mm. Wolf, Muddy, Junior Wells, John Lee Hooker sekä toisaalta Robert Cray ja Vaughanin veljekset (mukaanlukien Clifford Antonen piristysruiske) ynnä muut. Vuonna 1991 Buddylle myönnetty Grammy-palkinto ja Chicagon keskustasta hankittu uusi Legends-klubi jättävät itse leipätekstiin selvästi positiivisen loppusoinnun: ”tulkaa toki käymään klubillani, olen usein yleisön joukossa”.

Diskograafikolle kirja lienee pettymys: parin sivun albumi-diskografia vain15 nimikkeineen on jopa edellistä elämäkertaa (tarkoitan vuonna 1993 julkaistua haastattelupätkien pilkkomaa, mutta kuvarikasta ”Damn Right I’ve Got The Blues. Buddy Guy and the Blues Roots of Rock-and-Roll” -kirjaa) valikovampi ja epäjohdonmukaisempi. Musiikin metsästystä voi harjoittaa sinänsä kalliista järkäleistä ”The Blues Discography 1943–1970” sekä ”The Blues Discography 1971–2000 (The Later Years)”, unohtamatta konkreettisempia paikkoja kuten levykauppoja. Joistakin puutteista kärsivä hakemisto (esim. Lefty Dizz s. 184) on edeltäjäänsä kattavampi, sillä mukaan on kelpuutettu myös paikkoja ja asiasanoja, ei pelkästään henkilöitä. Yksi hauska väännös on eksynyt tekstiin ja sitä myöten hakemistoon, nimittäin kitaristi Pat Hair (p.o. Hare).

Summa summarum: hankkimisen arvoinen, monipuolinen, omaääninen, silmät avaava omaelämäkerta keskeisen mestarin elinpiiristä 1930-luvulta tähän päivään. Mahdolliselle tulevalle suomentajalle laimennettu ebonics on kova haaste. Kirjakielistetty savo (tai tyypillisen väärinymmärryksen pohjalta kirjakielistetty stadi) ei toimi yhtä hyvin kuin alkukielinen toimitettu versio...

Teksti: Erkki Sironen
(julkaistu BN-numerossa 4/2012)

When I Left Home : My Story (kirja)
(Da Capo Press 2013, 320 s.)

Elämänkirjausmasiina David Ritz on sentannut Buddy Guyn elämäntarinan Louisianan takamailta Bluesmaailman kaapin päälle. Tuote on Ritzmäisen helppolukuinen – värikäs, juttuisa ja sisällöltään heppoinen. Bluesistahan ei juurikaan ilmesty välihousumallin kirjoja, joko mennään yksityiskohtien vyörytyksellä kiusallisestikin ihon alle tai sitten huiskitaan tuulipuvun lahkeita.

Ritz on kuunnellut Buddyn lapsuustarinoita tarkalla korvalla ja kirjan ansiot ovatkin suht uskottavasti kronikoiduissa (toki uskottavuus bluesissa on aina kuulijan/lukijan silmissä/korvissa) nuoren Georgen nuoruustunnustuksissa. Ajankuvassa mieli lepää ja lukijana melkein jo toivoisi, ettei parikymppinen Buddy ehtisikään junaan, joka vie häntä kohti keskiöistä Windy Cityä.

Chicagon ajan alkuvuosien osuus on perinteistä kerrontaa. Mitään uusia avauksia tai oivalluksia kirja ei lukijalleen suo. Chicago-bluesin suuret turina-aihiot on bongattavissa opuksesta Eli Toscanon ”järvenpohjantutkimuksista” alkaen. Myytinmurto-osastosta voisi mainita sen, että BG:n mukaan Leonard Chess oli oikeasti työkalunsa tunteva tuottaja, jolla oli selkeä visio siitä, MILTÄ bluesin pitää kuulostaa. Hän ei ollut ainoastaan kirosanoja kopistaan/toimistostaan huuteleva musiikista ymmärtämätön rosvo ja ryökäle. Teoksen rivien välistä kuuluu myös BG:n pyhinä ja puhina siitä, että bluesin asiantuntijapiirit nimeävät usein hänen voimavuosiksiin niitä, jolloin hän itse koki olevansa häkkiin suljettu villimies. Mitä vapaus sitten Buddy Guylle toi?

Ainakin vapauden vitsailla Junior Wellsin kustannuksella. When I Left Homen parhaimmat (?) jutut on kerrottu JW:n kustannuksella. Lou Ann Barton mm. lyö pillua vonkaavan Juniorin tajuttomaksi.

Mutta onko meitä nyt petetty? Tähän asti bluesmullikoita on opetettu niin, että Junior Wells oli ainoa mies bluesin maailmassa, joka piti BG:n bluesherran nuhteessa. Hänen jälkeensä ei ole ollut ketään, joka olisi piiskannut Georgea pyllylle ja komentanut jukuripäätä ”älä vouhkaa vaan pysy asiassa”. Entäpä sitten syyskuu 1970 ja Rolling Stones -lämmittely HELLsingin Olympiastadionilla? Buddy Guy ymmärtää sitä, että suomalaiset takatukat ovat rollarikaipuussaan buuanneet heille. ”Hehän olivat tulleet paikalle vain Rollareiden takia”. Kaatuuko tässä nyt yksi hellimmin vartioiduista porttiteorioista?

Suositellaan kepeäksi iltalukemiseksi saunan jälkeen, jos muuta puuhaa ei ole sovittuna – tunneherkille huuliharppukostajille varauksin johtuen em. Junior Wells -syistä.

Teksti: Jouni Hyytiäinen
(julkaistu BN-numerossa 6/2013)

Rhythm & Blues
(RCA 8888371759 1 [2-LP]/2 [2-CD]) -13
CD 1: (1) Best In Town (2) Justifyin’ (3) I Go By Feel (4) Messin’ With The Kid (5) What’s Up With That Woman (6) One Day Away (7) Well I Done Got Over It (8) What You Gonna Do About Me (9) The Devil’s Daughter (10) Whiskey Ghost (11) Rhythm Inner Groove
CD 2: (1) Meet Me In Chicago (2) Too Damn Bad (3) Evil Twin (4) I Could Die Happy (5) Never Gonna Change (6) All That Makes Me Happy Is The Blues (7) My Mama Loved Me (8) Blues Don’t Care (9) I Came Up Hard (10) Poison Ivy

"Sinun ei tarvitse ole paras kaupungissa, kunhan olet paras siihen asti kunnes parempi ilmaantuu paikalle”, jakaa herra Guy rehvakkaana elämänviisauksiaan uransa 27. albumin avausraidalla. Senioribluesmiehen päihittäjää saa jopa Chicagon kokoisessa ja maineisessa mustan musiikin kehdossa todella etsiä – ja siksi Buddyn uudet julkaisut ovatkin aina yhtä innolla odotettuja ja mielenkiinnolla vastaanotettuja tuotteita. Ilmestyttyään Billboardin pop-albumilistan sijalle 27 kiivennyt ”Rhythm & Blues” on jatkanut viimekesäisestä ilmestymisestä lähtien oleiluaan myös Billboardin blueslistojen top-kympissä, hetkittäin kärkipalliltakin kilpatoverien kukkulanvaltausyrityksiä tarkkaillen.

Jos keikoillaan Guy pitäytyykin enimmäkseen iänikuisissa standardeissaan, ovat hänen levynsä aina arvoituksia artistin aikaisempiin vaiheisiin perusteellisemminkin tutustuneelle harrastajalle. Tupla-LP:nä ja -cd:nä julkaistu ”Rhytm & Blues” ei siten sekään suoranaisesti edusta rhythm’n’bluesia ennalta-arvattavimmassa muodossaan (joka kyllä olisi ollut niin ikään melkoinen yllätys Buddylta) vaan jakautuu otsikkoonsa löyhästi viitaten kahteen levykohtaiseen teemaan, ”Rytmiin” ja ”Bluesiin”.

Ykköskiekon ”rytmit” tarkoittavat etupäässä rotevaa bluesrockia, jota Muscle Shoals Hornsin tuella esitetyn avausraidan ohella ilmentää hyvin esim. kuoron sävyttämä Justifyin’. Guy paitsi soittaa terävästi ja itselleen uskolliseen puskevaan, wah-wahia säästelemättömään tapaansa, myös kuulostaa ikäisekseen (77) varsin nuorekkaalta. Tuottaja, itsekin levyllä rumpuja kolisteleva ja valtaosan uusista lauluista yhdessä Guyn kanssa kirjoittanut Tom Hambridge ei ole päästänyt sankariaan ainakaan liian helpolla.

Ei levyä ilman ”tähtivieraita”, mutta onneksi ”Rhythm & Bluesilla” on sentään maltettu pysyä duettopartnereiden suhteen kohtuudessa. Siinä missä Messin’ With The Kid on jo menettänyt muutenkin kappalevalintana valtaosan kierrätysarvostaan, on sitä myös sanaleikin varjolla mukaan kitisemään huolittu ikuinen guest-levyjen riesa Kid Rock. Sen sijaan oikein intressantti idea on ollut passittaa Guyn rinnalle laulamaan kantrimaailman myyntitilastojen ykkösketjulainen Keith Urban, lopputuloksena leppoisaa sunnuntai-iltapäivän eteläistä kantrisoulia raidalla One Day Away. Vastaavasti kovaa kyytiä nykyhetken naisbluesvokalistien kärkeen nousua tekevä Beth Hart sähköistää vahvalla raspaavalla äänellään Unchain My Heart -henkistä mollikappaletta What You Gonna Do About Me.

Guyn tyylille ominainen hyökkäävä raasto What’s Up With That Woman, hillittyä soulblues-miehen sielukkuutta huokuva The Devil’s Daughter sekä laahaava synkkäsävyinen boogie Whiskey Ghost toimivat komeasti ilman ulkopuolisia tunkeilijoitakin, samoin tuplan ensimmäinen kahdesta rehdistä rhythm’n’blues-luennasta, Guitar Slimin I Done Got Over It – sen toisen ollessa albumin juurevaan jump-boogie woogieen päättävä Willie Mabon -laina Poison Ivy. ”Rhythmin” kuljettaa kalkkiviivoille hassu puoliminuuttinen funk-instrumentaali, jonka suorana jatkumona käynnistyy ”Blues”-sessio hurjalla hiphopahtavalla Robert Randolph -tykityksellä Meet Me In Chicago.

Varsinaiseen bluesiin siirrytään kiukkuisella Jimmy Reed -oppikirjan mukaisella runtalla Too Damn Hot – ja samalla takuukompilla jatketaan myöhemminkin, mm. hiipumatonta bluesuskoa julistavalla Never Gonna Changella. Hitaaseen Chicago-bluesiin Evil Twin pääsee kähisemään omat osuutensa myös Aerosmithin Steven Tyler, ja mukana keekoilevat kaksi muutakin bluesdiggareiksi tunnustautuvaa Aerosmith-uuvattia, Joe Perry ja Brad Whitford. Kuranttia nuorempaa kaartikuntaa edustava Gary Clark Jr. pistäytyy puolestaan kimppalaulamassa pirteän shufflerockin Blues Don’t Care.

Ja sen vanhan tarinan, miten kaupungin parhaaksi bluessankariksi oikein tultiinkaan, solistiveteraani kertaa autobiografisesti lopputaipaleen kitarakliimaksilla I Came Up Hard. Rankemman kautta on toden totta Buddy saanut oppivelkansa maksaa, mutta nyt – oman osansa myös menestyksestä lunastaneena – sille kaikelle kokemalle voi kuulemma, ainakin mikäli laulun sanoja on uskominen, jo hitusen naurahtaakin.

Teksti: Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2014)

BUDDY GUY & JUNIOR WELLS:
Pure Raw Blues
(Not Now Music 2CD 546) -14
CD I: (1) First Time I Met The Blues (2) Hoodoo Man Blues (3) The Treasure Untold (4) Junior’s Wail (5) Try To Quit You Baby (6) Tomorrow Night (7) Skippin’ (8) ‘Bout The Break Of Day (9) Ten Years Ago (10) So Tired (11) This Is The End (12) Come On In This House (13) Broken Hearted Blues (14) You Don’t Care (15) Blue Monday (16) You Sure Look Good To me (17) Woman’s Blues (18) The Things I’d Do For You (19) Get Up Get Down (20) Two-Headed Woman

Buddy Guy (1, 3, 5, 7, 9, 11, 13, 15, 17), Junior Wells (2, 4, 6, 8, 10, 12, 14, 16, 18, 20), Buddy & Phil Guy (19).

CD II: (1) Messin’ With The Kid (2) When My Left Eye Jumps (4) Stone Crazy (5) Eagle Rock (6) Sit And Cry (The Blues) (7) Lord, Lord (8) You Sure Can’t Do (9) So All Alone (10) Slop Around (11) Little By Little (12) I Got My Eyes On You (13) Universal Rock (14) Junior’s Shuffle (15) I Could Cry (16) Out Of Sight (17) I’m A Stranger (18) Let Me Love You Baby (19) Galloping Horses A Lazy Mule (20) The Things I Used To Do

Junior Wells (1, 3, 5, 7, 9, 11, 15, 17), Earl Hooker (13), Junior Wells & Earl Hooker (19), Buddy Guy (2, 4, 6, 8, 10, 12, 16, 18, 20), Buddy Guy & Junior Wells (14).

Historiikkien kertoman mukaan Amos Wells Blackmore eli Junior Wells oli syntynyt v. 1934 joko Tennesseen Memphisissä tai Arkansasin West Memphisissä. Muutto Chicagoon tapahtui v. -48 ja miehen levytysura käynnistyi siellä viisi vuotta myöhemmin. Yhä elossa oleva George ”Buddy” Guy puolestaan syntyi Louisianassa Lettsworth-nimisellä paikkakunnalla v. -36 ja siirtyi tuuliseen kaupunkiin v. -57. Varsin luultavasti nämä miekkoset olivat soitelleet yhdessä satunnaisesti jo 1950-luvun loppupuolelta lähtien, mutta heidän tiivis kumppanuutensa käynnistyi varsinaisesti vasta v. -65, jolloin mm. levytettiin Juniorin kuulu Delmark-albumi ”Hoodoo Man Blues”. Kaksikon viimeinen yhteinen aikaansaannos on vuoden -93 äänityksiä sisältävä ”Live At Legends”, mikä esiteltiin BN:n numerossa 174 eli 6/1998.

Näiden molempien muusikkojen vuotta 1965 edeltävä levytyshistoria jakaantuu kahteen toisistaan poikkeavaan ajanjaksoon. Junior Wellsin varhaistuotanto, mikä julkaistiin alun perin States-merkillä, tallennettiin vuosina 1953–54. Hänen silloiset äänitteensä, joilla säestäjinä toimivat mm. Elmore James ja Muddy Waters, edustavat minulle hänen kaikkein parasta antiaan. Juniorin soitossa kuuluu selkeästi esikuviensa Sonny Boy ykkösen ja Little Walterin vaikutus, ja hänen noiden aikojen musiikkinsa on todella juuri esiteltävän tuplan nimen mukaista puhdasta ja raakaa bluesia. Tällä levyllä tuohon osioon kuuluvat Wellsin neljä ensimmäistä palasta. Loput kuusi ovat vuosien 1957–60 Chief-tuotantoa, mihin en ole erityisemmin mieltynyt. Niin, ja takakannessa Guyn & Wellsin yhteiseksi live-esitykseksi merkitty n:o (15) nimeltään Blue Monday on todellisuudessa pelkästään Buddy Guy -vetoinen instrumentaali.

Vuosina 1957–58 Buddy Guy sai tehdä muutaman äänitteen, mutta julkaistaviksi niistä hyväksyttiin silloin vain neljä alkujaan Artistic-merkillä ilmestynyttä otosta. Aivan täydessä kukoistuksessaan hän ei vielä niihin aikoihin ollut, mutta kun oli päästy vuoteen 1960, studioissa riehui taidokas ja energinen bluesin voimamies. Koko tämän kattauksen aloittava Guyn tulkinta Little Brother Montgomeryn teoksesta "First Time I Met The Blues" on niin hurja luomus, että vastaavanlaiseen suoritukseen ovat yltäneet vain hyvin harvat blues-artistit. Buddy oli Chessin veljesten palkkalistoilla vuoden 1960 alkupuolelta vuoden -65 puoliväliin saakka, ja nimenomaan silloin hän oli mielestäni parhaimmillaan. Enemmistö tämän kiekon Guy-osuudesta on peräisin juuri tältä loistokkaalta Chess-kaudelta. Hänen varhaistuotantoaan, mikä on laadultaan aivan kelvollista mutta ei mitenkään poikkeuksellisen puhuttelevaista, edustavat n:ot (5) ja (11) eli "Try To Quit You Baby" ja "This Is The End". Loppupuolen live-näytteet "Blue Monday", "Woman’s Blues" sekä "Get Up Get Down" ovat sortiltaan etupäässä soittotaitoja korostavia luomuksia. Niistä viimeisin on peräisin vuodelta -79, ja tuolla ärsyttäväksi kokemallani soul-sähellyksellä hänellä on soittokumppaninaan veljensä Phil Guy.

että tällaisten halpa-samplerien kokoajat eivät vaivaudu edes kuuntelemaan lävitse tuotteittensa sisältöjä. Miten muutoin on selitettävissä se tosiasia, että Earl Hookerin Universal Rock on merkitty Junior Wellsin nimiin, vaikka sillä ei ole kuultavissa sen enempää laulua kuin huuliharpun soittoakaan?

Ymmärrettävistä syistä tämä kakkoskiekko on kovasti edeltäjänsä mallinen. Sen taiteellisesti antoisimmat osuudet ovat edelleen peräisin Wellsin States-kaudelta ja Guyn Chessvuosilta. Varsinkin Buddyn "When My Left Eye Jumps" ja "Stone Crazy" ovat todella erinomaisia levytyksiä. Huonoiten kotikuunteluun soveltuvat pitkänpuoleiset live-numerot (14) ja (16). Myös päätöskappale "The Things I Used To Do" on konserttiäänite, mutta tuosta Guitar Slimin klassikosta on Buddykin onnistunut saamaan aikaiseksi aivan mallikaan versioinnin.

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 5/2015)

Born To Play Guitar
(Silvertone/RCA/Sony Music 512037) -15
(1) Born To Play Guitar (2) Wear You Out (3) Back Up Mama (4) Too Late (5) Whiskey, Beer & Wine (6) Kiss Me Quick (7) Crying Out Of One Eye (8) (Baby) You Got What It Takes (9) Turn Me Wild (10) Crazy World (11) Smarter Than I Was (12) Thick Like Mississippi Mud (13) Flesh & Bone (Dedicated To B.B. King) (14) Come Back Muddy

Buddy Guy on yksi Chicago-bluesin tärkeimmistä kitaristeista – ja B.B. Kingin poismenon jälkeen tunnetuin ja tunnustetuin blueskitaristi. Guy on siirtynyt vuosien varrella persoonallisesta ja tunnistettavasta Stratocaster-soundistaan aavistuksen rokahtavampaan ja välillä psykedeeliseen suuntaan. Nyt on kuitenkin palattu ainakin osittain juurille. Tässä levyssä on samaa sydämet pysähdyttävää tunnelmaa kuin ehkä Buddyn parhaalla albumilla ”A Man And The Blues”. Akustisesti alkava avaus- ja nimikappale vie ajatukset synnyinseuduille Louisianaan.

Rumpali ja tuottaja Tom Hambridge sävelsi 12 albumin 14:stä kappaleesta, 5 niistä yhdessä Buddy Guyn kanssa. Vierailevia artisteja on useita. Kakkoskappaleella "Wear You Out" Billy Gibbons tekee hyvän dueton sekä laulajana että kitaristina. Mielenkiintoisin soittokaveri on harpisti Kim Wilson, joka ottaa sen roolin, josta pitkäaikainen soittokumppani Junior Wells vastasi vuosien mittaan. Tätä menoa on kappaleissa "Too Late" ja "Kiss Me Quick". Wilsonin harppu sekä Guyn kitara ja laulu osuvat nappiin. Joss Stone versioi tyylikkäästi Buddyn kanssa Brook Bentonin ja Dinah Washingtonin klassikon "Baby You Got What It Takes".

Pohjoisirlantilainen monipuolinen veteraani Van Morrison osallistuu laulajana B.B. Kingille omistetulle gospel-kappaleelle "Flesh & Bone". Toinen tribuutti on Muddy Watersin kunniaksi tehty "Thick Like Mississippi Mud". Muuten levy pitää sisällään alkuperäistä West Siden bluesmeininkiä sekä raskaampaa rokkikamaa.Sanomattakin on selvää, että kitarointi tässä on parasta mahdollista. Samoin Buddy Guyn laulu on tunnistettavaa ja falsetti kuulostaa yhtä tuoreelta kuin uran huippuhetkinä. Tai huippuhetkiähän edelleen eletään. Ihme on, jos ”Born To Play Guitar” ei saa Grammyja ja kaikkia muita mahdollisia palkintoja.

Teksti: Harri Haka
(julkaistu BN-numerossa 5/2015)