KING OF BLUES
Teksti: Timi Varhama
(julkaistu BN-numerossa 1/1970)

"B.B. King is the King of the Blues!" Tähän lauseeseen sisältyy paljon enemmän kuin hauska sanaleikki. B.B. on mielestäni todella oikeutettu kruunuun, jos sellainen on annettavissa. Hänen suosionsa on kauan ollut laaja, ja kahdenkymmenen vuoden jälkeen se on jyrkemmässä kasvussa kuin koskaan. Perinteisen bluesin esittäjistä hän oli ainoa, joka säilytti asemansa 50-60-lukujen vaihteen kovassa kilpailussa. Hän on myynyt levyjä enemmän kuin luultavasti yksikään blueslaulajaksi luettava, elävä tai kuollut. Ja lopuksi kriteereistä kovin: jäljittelijöiden valtavat laumat. Tutut piisit soivat yhä uudestaan kun takeltelevat sormet tavoittelevat tämän miehen kehittämää ainutlaatuista kitaransoittotyyliä. Eric Clapton, Mike Bloomfield ja Peter "Soitan paremmin kuin B.B." Green ovat vain muutamia tästä miljoonakaartista, muita ovat mm. Albert King, Otis Rush, Freddy King, Magic Sam, Luther Allison, John Littlejohn ja Albert Collins.

Tarina miehestä

Riley B. King syntyi eräällä plantaasilla mississippiläisen Itta Benan kaupungin lähistöllä syyskuun 16. päivänä vuonna 1925. Hänen äitinsä ja isänsä erosivat pojan ollessa neljän ikäinen, ja kun äiti, joka oli ottanut pojan mukaansa kuoli 5 vuotta myöhemmin jäi Riley yksin. Hän teki töitä eräälle valkoiselle perheelle – lypsi 10 lehmää aamuin ja illoin – ja palkaksi nämä elättivät häntä ja antoivat käydä 8 kilometrin päässä olevassa kojussa, jota 1 opettaja ja 86 lasta kutsuivat kouluksi. Kun poika oli 14 ikäinen hänen isänsä löysi hänet ja vei mukanaan Deltalle – töihin.

Eräs sukulainen oli laulava saarnamies ja tämän vieraillessa talossa Riley ihastui hänen kitaraansa. Hän pyysi työmaan pomolta förskottia mokomaan. Se oli punainen, siinä oli pyöreä reikä ja se maksoi 8 dollaria. Yhdessä muutaman kaverinsa kanssa hän muodosti lauluyhtyeen, joka harjoitteli hengellistä musiikkia kuunnellen malliksi Golden Gate Quartettia radiosta. Niinkuin monen muun blueslaulajan, Kinginkin särki sama vanha tragedia: vanhemmat eivät pitäneet "likaisesta" bluesista. Sellaista ei kotona hyväksytty, vaikka kyllä sitä helposti saattoi kuulla. Plantaasien tanssihalleissa "jook joint'eissa" esiintyi kovia nimiä, joille maksettiin kova palkka, sillä he vetivät kansaa tanssimaan, juomaan, pelaamaan. Tietysti Rileykin pujahti salaa joskus näitä katsomaan, mutta vasta paljon myöhemmin hänen päähänsä pälkähti, että hän saattaisi ansaita elantonsa samoin.

Tämä tapahtui sodan aikana armeijassa. Kaverit heittäytyivät yleensä harmaisiin joutuessaan kovin hengellisiksi, mutta Kingille kävi päinvastoin. Hän ryhtyi laulamaan bluesia. Hän ei joutunut rintamalle, koska tilanomistajat hallitsivat paikallisia kutsuntalautakuntia. He tarvitsivat hyviä maatyöläisiä, ja King oli erinomainen traktorinajaja. Niinpä traktori surrasi sodan loppuun saakka samalla tilalla sotamiehen palkalla. Viikossa hän sai kokoon 8-10 dollaria ja sillä sai ostettua bussilipun lähimpään kaupunkiin. Siellä kulmilla kitaraa rämpyttämällä sai sijoitukselle kohtuullisen koron.

Heti kun sota oli ohi King matkusti Memphisiin – matkaa oli kolme ja puoli sataa mailia, mutta nuorukaisesta tuntui kuin olisi mennyt Eurooppaan. Sonny Boy Williamsonilla oli oma King Biscuit –shownsa KWEM-radioasemalla ja hän muisti tavanneensa pojan etelässä, antoi tämän lurauttaa yhden laulun ohjelmassaan ja pyysi kuuntelijoita soittamaan mitä olivat mieltä. Nämä olivat. Ja kun Rice Millerillä sattui olemaan kaksi keikkaa sinä iltana, hän antoi toisen Rileylle. 16. Kadun Grilli oli kova tanssi- ja pelipaikka, mutta emäntä piti Kingin esityksistä ja sanoi, että tämä saisi homman vakituisena, jos esiintyisi radiossa joka päivä. Koska Sonny Boyn asema oli täyteen buukattu, King käveli suoraan sen kilpailijan, WDIA:n toimistoon, tempasi kitaran selästään ja lauloi laulunsa. Johtajat olivat ihastuneita ja antoivat pojalle kymmenen minuutin ohjelman, joka mainosti uutta Peptioonia, kaikki vaivat parantavaa kivennäisvettä. Palkkaa ei saanut, mutta laulujen lomassa saattoi mainostaa, missä illalla soittaisi ja sehän olikin pääasia.

"Peption-boyn" suosio kasvoi nopeasti, hän perusti oman trion, joka vapaailtoinaan grillistä kävi keikoilla ympäröivällä maaseudulla: yhtye soitti autonlavalta ja myyntimiehet sahasivat kansaa silmään vähitellen parhaansa mukaan. Radion puolella lähestysaika kasvoi ja palkka nousi, omien laulujen ohella soivat myös levyt, lopuksi yli kaksi tuntia päivässä. Ja vähitellen kehittyi nimi: ensin The Boy from Beale Street, sitten The Beale Street Blues Boy ja lopuksi tämä lyheni muotoon B.B. Ike Turner, joka toimi tähän aikaan kykyjen etsijänä ja auttoi monta bluestähteä uransa alkuun, muistaa tavanneensa Kingin joskus 1947/48: pojan kengät olivat kovin risaiset ja kitarassa vain neljä kieltä. Seuraava tapaaminen olikin sitten levystudiossa vuonna -50: tuottaja ei ollut tyytyväinen pianistiin, joten Turner istui pallille. Tätä ennen King oli kuitenkin ehtinyt jo tehdä ensimmäiset levynsä: kaksi singleä "Miss Martha King" ja "Got The Blues" ovat peräisin vuodelta 1949. On huomionarvoista, että jo tässä levytyksessä Kingillä oli mukana puhaltajia, jotka sittemmin ovat olleet ominaisia hänen levyilleen, joskus liikaakin. Tässä yhteydessä kannattaa mainita kaksi nimeä, jotka ovat vaikuttaneet voimakkaasti B.B:n uraan. Joe Bihari ja hänen veljensä Jules olivat Kingin "löytäjät". He hoitivat hänen levytyksensä aina vuoteen 1962. Maxwell Davis on orkesterinjohtaja, joka on vastannut sovituksista vuodesta 1959 eteenpäin – yleensä ne ovat vahvoja ja edistäneet swengiä, mutta poikkeuksiakin löytyy. (Kuten niin monet muut bluesmiehet B.B. ei hallitse teoriaa. Säveltäjänoikeuksiakin hän oppi käyttämään vasta varsin myöhäisessä vaiheessa.)

Kingin ensimmäinen menestyslevy oli Three O'Clock Blues vuonna 1952 ja siitä lähtien ura jatkui tasaisena. Leadbitterin ja Slavenin Blues Records 1943-1966 sisältää laskujeni mukaan 291 piisiä Kingiltä, suurin osa niistä sijoittuu Kent- ja Crown-merkeille, mutta vuodesta 1962 King pääsi suuren ABC-yhtiön leipiin ja nykyisin hänen levynsä ilmestyvät rapakon tällä puolen Statesidella. Joukkoon mahtuu jonkin verran heikkoakin tavaraa: varsinkin 50-luvun loppuvaiheessa King levytti väliin kaupallista, auttamattoman imelää musiikkia. Isot orkesterit eivät aina tehneet oikeutta hänen säkenöivälle kitaralleen, mutta sellaiset hitin kuin Sweet Little Angel (-57), Everyday I Have The Blues (-59), Sweet Sixteen ja Rock Me Baby (-60), How Blue You Can Get (-63), ja Don't Answer The Door (-66) ovat tämänkin päivän kriteerein arvioituna ehdottomia. Viime vuonna King oli piisillä Why I Sing The Blues parhaimmillaan R&B-listan 25:ntenä ja tänä vuonna tuli kauan odotettu läpimurto Top Teniin.

Ja hänen musiikistaan

B.B. King ei käytä jatkajia tai wow-wow-pedaalia, hän ei soita kitaraa selkänsä takana tai haarojen välissä, hän ei tanssi ähkyen ympäri lavaa eikä käske kuulijoitaan hakkaamaan käsiään tahdissa: Kingin tärkein ominaisuus on hänen musiikkinsa, puhdas, mutta moderni blues. Ja hänen kehittämänsä tapa soittaa sitä on ainutlaatuinen.

King on soittanut aina sähkökitaraa ja keskittynyt juoksutuksiin, jotka koostuvat sarjasta yksityisiä säveliä. Tämän soittotavan varhaisimpana edustajana voitaneen pitää Lonnie Johnsonia, kuunnelkaapa vain hänen Eddie Langin kanssa tekemiään instrumentaaleja 20-luvun lopusta (Blue Guitars, PMC 7019). B.B:lle tämä tyyli välittyi lähinnä T-Bone Walkerin kautta, mutta myös Johnsonin seuraajat jazzin puolella, Django Reinhardt ja Charlie Christian, ovat olleet vaikuttamassa.

Juoksutuksia King käyttää vastauksina omaan lauluunsa – hän ei koskaan soita komppia, vaan yhtye huolehtii siitä. Tässä hän eroaa Muddy Watersin ja John Lee Hookerin kaltaisista muusikoista, jotka sekä vastailevat että komppaavat paljastaen näin country-luonteensa, vaikka soittavatkin sähkökitaraa sähköbändien kera. B.B. on aidosti urbaani: hän ei koskaan laula ja soita yhtä aikaa, ja jos hän paiskaa soinnun tai sointusarjan, se sijoittuu impran tai laulusäkeen alkuun ikäänkuin tueksi.

Kingin kehittämä, nykyisin niin yleinen ulvova, pureva sävy on helposti selitettävissä. B.B. oli erittäin innostunut slide-kitaran soitosta, jota hänen serkkunsa Bukka White oli hänelle ensimmäisenä opettanut. Hänen täytyi kuitenkin luopua siitä, koska hän ei saanut sormiaan taipumaan bottleneckin vaatimusten mukaisesti. Sen sijaan hän pyrki kehittämään saman soundin vahvalla vasemman käden vibraatolla. Samalla hän ryhtyi taivuttamaan säveliä, nostamaan vasemmalla kädellä jo soivaa kieltä (ja pitämällä sitä siinä pitkään) kuvion saavuttaessa kliimaksinsa. Tämä ei ollut uutta (esim. Lonnie Johnson harrasti sitä vahvasti), mutta siitä on tullut yksi B.B:n tavaramerkeistä.

Nyanssien käyttö on olennaista hyville muusikoille ja niin B.B:llekin. Hän soittelee usein tahallisen hitaasti ja pehmeästi ja vaihtaa sitten yhtäkkiä kovaan sävyyn, nopeaan kuviointiin. Kliimaksissa sävelet harvenevat ja painottuvat entisestään.

B.B:n laulutyylissä on kaksi tunnusomaista piirrettä: kova, mutta ei karkea shout-tyyli sekä yllättävä, kirkas falsetti. Edelliseen ovat selvästi vaikuttaneet Jimmy Rushingin ja Big Joe Turnerin kaltaiset kansascityläiset, jälkimmäinen on peruisin Deltalta ja kerrotaan sen pudottavan naisia taintuneena lattialle.

Mielipiteitä

B.B. King on kehittänyt (ja kehittää edelleen) tyyliään niissä puitteissa, joissa yksinkertaisin musiikillisin keinoin tuodaan esiin rehellisiä inhimillisiä tunteita ja jossa ei ole tilaa omahyväiselle showailulle. B.B. korostaa usein, että hän on aina pyrkinyt ja tulee pyrkimään soittamaa puhdasta bluesia. Hän on ylpeä siitä, että häntä laajalti kopioidaan. Hän on tottunut siihen, että nämä oppilaat saavat enemmän sijaa julkisissa tiedotusvälineissä eikä se masenna häntä enää, "Kun he saavat suosiota, se auttaa myös minua, sillä ennemmin tai myöhemmin saan minäkin tilaisuuden." Tämän saattaa tulkita joko arvonantona heidän työlleen (bluesin eteenpäinvieminen) tai alistumisena vallitsevaan rasismiin. Sillä kautta afroamerikkalaisen musiikin vuosikymmenten on havaittavissa, että musta musiikki on aina tarvinnut jonkin valkoisen aikalaisensa "hyväksyvän leiman" ennenkuin siitä on tullut yleisesti suosittua.

B.B. on kärsinyt rotutilanteesta muutenkin. Kun valkoiset kansanmusiikinharrastajat 60-luvun alkuvuosina alkoivat "löytää" bluesmiehiä, B.B. jäi auttamatta sivuun. Häntä pidettiin liian kaupallisena, koska hän yhä menestyi oman yleisönsä parissa. Onkin huomautettu, että sen aikaiset bluesinharrastajat eivät halunneetkaan kuulla parasta bluesia, uutta tai vanhaa, vaan hassahtaneita, hampaattomia vanhoja ukkoja, jotka puhuivat "hassun" sivistymättömin sanakääntein ja soittivat epävireistä kitaranrähjää. On totta, että B.B. myöntää suoraan, että "I'm out to make people happy" (eli tottakai olen kaupallinen), mutta siihen kaikki blueslaulajat ovat "heinäpäivinään" tähdänneet niissä puitteissa, jotka juuri edellä mainitsin B.B:n tyylin periaatteiksi. Blueslaulajien alkuperäiselle yleisölle, rotuveljille, blues ei näet ole mitään ihmeellistä kansantaidetta vaan käyttömusiikkia. Siihen ei suhtauduta sellaisella haudanvakavalla ihailulla ja kohteliaisuudella kuin valkoiset tekevät, vaan sen tahdissa tanssitaan, pelataan, juopotellaan, pidetään hauskaa. Jos muusikko ei ole hyvä, hänet huudetaan ulos. Tämä korostaa mielestäni hyvin B.B:n ainutlaatuista otetta yleisöönsä: hänen musiikkinsahan on luonteeltaan melkoisen vakavaa. Hän ottaa yleisönsä k a i k e s t a  h u o l i m a t t a. Vasta viime aikoina hän on päässyt "hiljaisten" yleisöjen pariin, ei yliopistojen ja collegien kautta kuten Muddy, John Lee ja monet muut, vaan suurten rock-auditoriumien ja festivaalien avulla, näillä kun käy melkein mikä tahansa musiikki, kunhan se on tasoltaan huippua. Ns. progressiivisista rockyhtyeistä B.B. pitää melkoisesti. "Niillä on osa siitä soulista kuin meillä ja lisäksi he pistävät siihen omiaan, sitä mitä me kutsumme sinisilmäiseksi souliksi. Niinpä homma on kokonaan erilaista, mutta minä pidän siitä."

Muista blueskitaristeista B.B. pitää parhaansa Albert Kingiä. Eihän täydellinen kopio voi olla paljoa huonompi. Johnny Winter on hänen mielestään eräs parhaimmista kuulemistaan laulajista, mitä lausuntoa minä kovasti ihmettelen. Jazzin puolella hänen suosikkejaan ovat kitaristit Kenny Burrell, George Benson ja Barney Kessell. Lisäksi tulevat tietysti kaikki edellä mainitut nimet: Bukka White, T-Bone Walker, Charlie Christian, Django Reinhardt.

Levyt

B.B. Kingin musiikkia on kuultavissa melkoiselta määrältä levyjä. Eräs yleisimpiä on 14 Great Hits (Sonet SLP-59), jolta löytyvät mm. Rock Me Baby ja Everyday I Have The Blues. Muita kokoelmia ovat His Best - The Electric B.B. King (Stateside SSL-10284) sekä Blue Horizonin keräämä B.B. King Story, josta on toistaiseksi ilmestynyt kaksi osaa (S7-63216 ja S7-63226), jälkimmäisellä mm. Sweet Sixteen, Everyday..., Five Long Years ja Sweet Little Angel. Näillä levyillä puhaltajat on dubattu uudelleen varsin onnistuneesti. Edellisten kanssa lähes yhdenmukainen on USA:ssa äsken ilmestynyt kaksoisalbumi From The Beginning (Kent KST-533). Suositeltava yhtenäinen vanha albumi on vuonna 1960 ilman puhaltajia tehty R&B Soul Of B.B. King (Ember EMB-3379), jonka piisien outojen nimien taakse kätkeytyy Rock Me Babyn ohella melkoinen joukko tuttuja teemoja. Itse olen niin ikään törmännyt sellaiseen vanhaan levyyn kuin I Love You So (United US 7711), jonka balladit vievät helposti voiton Tom Jonesista mitä makeuteen tulee.

ABC-Paramountin laskuun syntyneistä levyistä kannattaa mainita ehdottomat live-albumit At The Regal ja Blues Is King (CSD-3608 / Phillips 843521-BY). Nämä ovat todella Kingiä parhaimmillaan, toinen vuodelta -64, toinen -66. Säestävään yhtyeeseen kuuluu pari puhaltajaa, urut, bassokitara ja rummut. Fiilinki on korkeimmillaan, äänitys erinomainen ja soitto hillitöntä, mutta hallittua. Confessin' The Blues (CSD-35140) on täynnänsä tunnettuja bluesin helmiä ja B.B. esittää ne tällä kertaa sekä hillitysti että hallitusti. Iso orkesteri sovituksineen jättää kitaran kuitenkin täysin pimentoon, niin että levyn arvon on lähinnä viihteellinen.

B.B. uusimmat levyt Stateside-merkillä ovat järjestyksessä Blues On Top Of Blues (SSL-10238), Lucille (SSL-10272) sekä Live And Well (SSL-10297). Kahdella ensinmainitulla on iso orkesteri, mutta riittävästi kunnon kitarointia. Jälkimmäisen otsikkomelodia on kymmenminuuttinen vuoropuhelu kitaran kanssa; kertakaikkinen herkku. (Alberthan on kopioinnissaan mennyt niin pitkälle, että kutsuu kitaraansakin samalla nimellä.) Live And Well pitää ykköspuolellaan Village Gate'ssa äänitettyä sessionia, jota B.B. pitää kaikkien aikojensa parhaana, takapuolella on studiossa äänitettyjä hommia ja pianossa kuullaan Al Kooperia, progressiivisen musiikin ihmepojua. Eräs Down Beatin kirjoittaja pitää tätä tärkeimpänä blueslevynä vuosiin, mutta kun ei ole vielä itse ehtinyt kuulemaan, on paras olla kehumatta. Toivoa kuitenkin sopii, että King on viimeinkin murtautumassa läpi "laajoihin kansankerroksiin". Ainakin vuoteen -67 mennessä hänen eniten myynyt albuminsa oli vuonna 1959 äidin mieliksi tehty gospelkokoelma (Crown 5119).

B.B. KING - BLUESKITARAN MESTARI (#1)
Analyysi soittotekniikasta, -tyylistä ja -välineistä
Teksti: Olli Koiviola
(julkaistu BN-numerossa 6/1977)

B.B. Kingin viimeaikaisten levytysten arvosta voidaan olla montaakin mieltä, mutta esitettäessä kritiikkiä on aina syytä muistaa levyteollisuuden erikoislaatuiset koukerot sekä se, että hyvin harvoin taiteilija pääsee tai onnistuu peilaamaan levytyksissään todellista taiteilijaminäänsä. Jotta voitaisiin muodostaa objektiivinen mielipide, pitäisi päästä kuulemaan ja näkemään live-esityksiä, pitäisi tuntea taiteilijan omia näkemyksiä musiikistaan sekä tutustua perinpohjin artistin usein myös melko laajaan ja vaihtelevaan levytuotantoon. Joten tämäkin artikkeli B.B. Kingistä on melko subjektiivinen näkemys, jota värittää suuri mieltymys B.B:n bluesiin.

Vähänkin bluesiin vihkiytyneet ovat tuskin välttyneet kuulemasta B.B. Kingin nimeä jo ensimmäisten joukossa puhuttaessa bluesin merkittävistä hahmoista, sillä B.B. King on eräs kaikkien aikojen mielenkiintoisimmista bluesmiehistä. Hänen laulutaitonsa, lyriikkansa ja ennen kaikkea persoonallinen kitaratyylinsä ovat vakiinnuttaneet hänen asemansa eräänä bluesin jättiläisistä. Jos jostakin bluesmiehestä käytetään sanoja "rehellinen", "aito", "sielukas", voidaan niitä varmasti myös käyttää kuvaamaan B.B. Kingiä.

B.B.-blues

B.B. Kingin nykyinen tyyli on synteesi hyvin monenlaisista tekijöistä. Hän yhdisti valtavan määrän musiikillisia elementtejä ja vaikutteita, mustan miehen elämänkokemuksia sekä äidin "kirkkokeikkojen" myötä saadun gospel-tradition. Juuri gospel-musiikki, jota Blues-Boy jo 5-vuotiaana lauloi perheensä kanssa kirkossa kotiseudullaan Mississippissä, oli ensimmäinen merkittävä tekijä, joka vaikutti olennaisesti B.B:lle tunnusomaisen blues-tyylin syntyyn. Gospelista B.B. King sai juuret bluesiinsa, siis bluesin HENGEN ja SIELUKKUUDEN.

Monista bluesin historiaa tai neekeriväestön yhteiskunnallista asemaa sekä kulttuuria koskevista kirjoituksista on bluesin harrastajille jo muodostunut käsitys, millainen mustan väestön asema oli toisen maailmansodan aikoihin. B.B. Kingin kokemukset elämänsä varrella erilaisissa ympäristöissä sekä sellaisten mestareiden kuten Blind Lemon, Memphis Slim, Sonny Boy Williamson ja Lonnie Johnsson kuunteleminen kypsyttivät vähitellen sen lyyrisen ilmaisun ja laulutyylin, mikä on B.B:lle tunnusomaista. Vivahderikkaista elämänkokemuksista kiteytyi B.B. Kingin bluesin SISÄLTÖ.

B.B. Kingin kitaratyyli

Kaikkein olennaisinta B.B:n bluesissa on hänen vallankumouksellinen kitaransoittotyylinsä. B.B:n tyyli on yhtä helposti tunnistettavissa blues-faneille kuin Wes Montgomeryn tyyli jazziin vihkiytyneille. Kukaan muu modernin bluesin tulkitsija ei ole kehittänyt omaa persoonallista kitaratyyliään perusteellisemmin kuin B.B. King. Hän ei tarvitse välttämättä sanoja välittääkseen tunteensa kuulijalle. Hänen käsissään kitara muuttuu sielun jatkeeksi ja "Lucille" purkaa ilmoille sen, mitä sielu soi.
B.B. Kingin nykyinen kitaratyyli on hyvin monenlaisten vaikutteiden yhteensulautuma. Hän kuunteli ennakkoluulottomasti kaikenlaista musiikkia, muutakin kuin bluesia. B.B. King innostui kitaraan tavattuaan erään sukulaisensa, kitaraa soittavan papin, joka opetti B.B:lle muutaman soinnun. Tämä oli jo tarpeeksi spirituaalien ja gospelien soittamiseen. Oli luonnollista, että B.B. aloitti juuri gospel-musiikista, koska hän oli kotoisin uskonnollisesta perheestä. B.B:n ei sallittu kotona laulaa bluesia ja niinpä hän kävi aina tilaisuuden tullen kuuntelemassa lähiympäristössä kierteleviä bluesmiehiä.

B.B:n oma tyyli alkoi muodostua vähitellen hänen imettyään vaikutteita eri kitaristeilta. Varhaisimpia vaikuttajia oli hänen jo manan majoille siirtynyt serkkunsa Bukka White. Bukka soitti slidekitaraa. B.B. Kingiä viehätti suuresti tapa, jolla Bukka sai sävelet soimaan kauemmin. B.B. ei osannut käyttää "pullonkaulaa", vaan hän opetteli värisyttämään kättänsä saadakseen jonkinlaisen "pullonkaulasoundin". Hän keksi, että kättään värisyttämällä ja kitaravahvistintaan hyväksi käyttäen hän sai äänet soimaan pitemmän aikaa. Tämä tuntui B.B:stä sopivan hyvin siihen sielukkaaseen vibraattoon, mikä hänen paljon kuuntelemallaan ranskalaisella mustalaiskitaristilla Django Reinhardtilla oli soitossaan. Vaikka Django kehitteli tyylinsä afroamerikkalaisen bluestradition ulkopuolella, yhdisti B.B. King paljon tästä jazzahtavasta mustalaissaundista bluesin raameihin. B.B. kuunteli myös toista jazz-miestä Charlie Christiania, joka oli sähköisen kitarajazzin ensimmäisiä uranuurtajia.

Kingin mullistava kitaratekniikka on suurelta osin laajennusta T-Bone Walkerin 40-luvulla kehittämään sähköiseen yksittäisnuottitekniikkaan (single note). Kingin musiikissa tyyli on läpikäynyt useita muutoksia. B.B. on lisännyt modernin jazzin mutkikkaita rytmikuvioita Walkerin suhteellisen yksinkertaisiin rytmillisiin kuvioihin. Lisäksi B.B. käyttää erilaisia tehokeinoja, kuten trilliä, vibraattoa, kielien venyttelyä jne.

B.B:n single note -tekniikka perustuu nopeille yksittäisten sävelten juoksutuksille eikä tahdista tahtiin toistuvaan junttaavien sointujen takomiseen. Silti B.B. King ei harrasta mahtavia sävelryöppyjä, vaan tuo esiin tunteensa harvoilla, oikeinvalituilla sävelillä (blue notes). Joku voi puhua paljon sanomatta silti mitään, toinen taas pamauttaa asian ytimeen yhdellä sanalla. Tämä kuvaa hyvin B.B:n taloudellista soittotapaa.

B.B. King saa yhdestä nuotista irti mahdottoman paljon käyttämällä soittoa elävöittäviä efektejä. Kingin soitossa ovat tärkeitä ne äänet, joita hän poimii kitarastaan eikä se, että hän yrittäisi soittaa suuren määrän nuotteja. B.B. on kertonut eräässä haastattelussa: "Harjoittelen skaaloja, mutta aina palaan siihen, että yritän saada tietyn saundin kitarastani. En ole vieläkään löytänyt sitä oikeaa saundia, mitä todella haluan, mutta uskon olevani jo melko lähellä". B.B. King haluaa juuri ihannesaundillaan kommunikoida tunteensa mahdollisimman puhtaasti.

B.B. Kingin kitaransoitolle ominaista:
- hän ei soita koskaan avoimella virityksellä
- hän käyttää yleensä laajamittaista blues-skaalaa (esimerkiksi C-duurissa C, D, Es, E, F, Ges, G, A, Bb, H, C)
- runsas elävöittävien tehokeinojen käyttö (sävelen soinnin pidentäminen, kielten taivuttelu, erilaiset trillit ja vibraattot, jyrkät volyymien vaihtelut, slidet sekä feedbackin käyttö live-esityksissä)
- usein toistuva terssin käyttö - terssin, joka ei ole alennettu eikä normaali (C.duurissa Es tai E), vaan jossain näiden kahden välillä (= blue note -tekniikka)
- rytmillisen vaihtelevuuden runsaus (monissa mustan musiikin lajeissa on rytmi eräs tärkeimpiä musiikin elementtejä)
- soolojen sielukkuus - B.B:n improvisoinnissa on taustalla henkistä hikoilua sekä samaa purevuutta, mitä kaikilla hyvillä blues-laulajilla on laulussaan.

B.B. Kingin kitaransoittotyyli vaikutti merkittävästi 60-luvun valkoisen bluesin nousuun (Mayall, Clapton, Butterfield, Bloomfield) sekä nuorempien Chicago-bluesmiesten (Buddy Guy, Otis Rush jne.) tyyleihin. Myös monien nykyisten jazz-rock-kitaristien soitossa on havaittavissa B.B:lle tunnusomaisia piirteitä. Mutta on vain yksi B.B. King. Kun hän soittaa "Lucillellaan" valittavan soolon, ei voida epäillä sen välittämän tunteen aitoutta. Joskus "Lucille" soi iloisesti, joskus murheellisesti ja tuskallisesti, mutta tämähän on juuri sitä, mitä blues on.

B.B. KING - BLUESKITARAN MESTARI (#2)
Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 6/1977)

Tuossahan sitä juttua tuli B.B: Kingin soittotekniikasta – lyhennettynä ja osin perusteellisestikin. Mutta jatketaan tätä hieman vielä enemmän, ja valotetaan lisää taustatietoja niin B.B:stä itsestään, hänen soittovälineistään kuin myös soittotekniikastaan.

B.B-faktoja

Riley B. King syntyi 16.9.1925 Mississippin osavaltiossa olevassa pikkukaupungissa, nimeltä Itta Bena. Kotikaupunkinaan hän kuitenkin pitää Indianolaa. Kitaraa soittamaan hän oppi 14:n ikävuoden tienoilla. Maailmansodan jälkeen hän muutti Memphisiin, serkkunsa Bukka Whiten luokse. Ja tuli tunnetuksi nimityksellä "The Beale Street Blues Boy" (Memphisin kuuluisan blueskadun mukaan), joka lyheni sitten muotoon "Blues Boy", mistä edelleen muotoutui tuo kaikkien tuntema "B.B.". Ensilevynsä B.B. teki vuonna 1949 RPM-merkille. Seuraavana vuonna kappale Three O'Clock Blues nousi R&B-listan ykköseksi 18:n viikon ajaksi.

Varsinaisesti huippuunsa B.B. kehitti kuuluisan kitarasaundinsa ja –tekniikkansa 1960-luvulla, mistä on peräisin myös miehen tyylillisesti parhaimmat levytykset. 1970-luvulla B.B. on levytyksissään siirtynyt yhä kauemmaksi puhtaasta bluesista. Aivan ilmeisesti tällä vuosikymmenellä hänestä on yritetty tehdä sitä supertähteä (valkoiselle) nuorisolle, mitä hän oli jo vuosikaudet ollut 60-luvulla todellisille bluesin harrastajille.

B.B:n soittovälineet

Kitarana B.B. käyttää stereo-Gibsonia, jonka mallimerkintä on ES 355 TD (vanhempi tyyppimerkintä ES 355). Se on tärkeä väline tyypillisen, kuulakkaan B.B.-saundin aikaansaamisessa. Hän pitää tästä kitarasta, koska sen kaula on sellainen, että siinä on helppo päästä nopeasti kaikkein korkeimpia säveliä tuottaviin otteisiin. Samoin äänensäätimien sijainti tässä kitarassa miellyttää B.B. Kingiä sekä tietysti itse kitaran äänenväri (säätömahdollisuuksineen).

Vahvistimena B.B. käyttää yleensä Fenderin Twin Reverb –mallia, joka on toinen tärkeä osa B.B.-soundin luomisessa. Kaksikanavaisuus tuottaa stereo-efektin: toinen kanava on basso- ja toinen diskanttiääntä varten. Kitaran säätimien avulla B.B. "miksaa" näistä sopivan kokonaisuuden: tuon kuuluisan soundin. B.B. pystyy konserttitilanteessa miksaamaan aina hämmästyttävän samanlaisen soundin. Tämä tuli todettua hänen kahden Suomen vierailunsa aikana.

Kitaran kielinä B.B. suosii Fenderin Rock'n'Roll –kieliä, sillä niissä G-kieli on suora, siis ei-punottu. Tällä on ilmeisesti selvä yhteys ns. kierron aikaansaamiseen. (Ks. myöhempänä olevaa kappaletta.) B.B. on käyttänyt myös Gibson 740XL-kieliä, joissa 3. kieli on niin ikään suora. B.B:n plektra on jäykkyydeltään suurin piirtein keskiluokkaa. Yleensä se on tehty kilpikonnanluusta (tai oikeammin kai –kuoresta ?).

Itse Gibson-kitaraansa B.B. ei sen ihmeemmin tee muutoksia, vaan soittaa sitä lähes siinä kunnossa ja muodossa, kuin se tulee tehtaalta. Ainoa, mitä B.B. tekee, on kielien alentaminen lähemmäs otelautaa – jopa niin, että ne saattavat säristä soitettaessa aivan otelaudan alapäästä. Luonnollinen syykin tähän on olemassa. Yleensähän B.B. soittaa verraten korkealta. Tällöin kielien alentaminen auttaa siihen, ettei otekäden sormet kipeydy niin helposti, kuin jos kielet olisivat korkeammalla, jolloin niitä joutuu painamaan huomattavasti lujempaa otelautaan soitettaessa korkealta.

B.B. näyttää vaihtavan kitaraa (ei tietenkään merkkiä) kohtalaisen usein, sillä 25:n vuoden aikana hänellä on ollut 10 eri kitaraa. Vaihtamisvauhti tosin on kiihtynyt vasta viime vuosina (kun rahaa ukolle on siunaantunut enemmän).

B.B:n päätymisellä puoliakustiseen kitaraan on myös ollut oma käytännön syynsä. Mies joutuu keikkaillessaan matkustelemaan paljon, ja koska hän haluaa harjoitella (näin ainakin ennen) myös paljon ja koska vahvistinta ei yleensä tule raahattua hotellihuoneeseen, niin luonnollinen ratkaisu oli puoliakustinen kitara.

Lucille-nimityksen historia

B.B:n kitaran nimellä, Lucille'lle, on oma hauska syntymähistoriansa. Vuonna 1949 B.B. oli keikalla pienessä tanssisalissa paikkakunnalla, jonka nimi oli Twist, Arkansasissa. Oli talvi, ja paikkaa lämmitettiin laitteella joka toimi kerosiinilla, ja joka oli yleisötiloissa, koska kaikki lämpö oli tosi tarpeeseen. B.B:n esiintyessä kaksi kaverusta alkoi tapella, ja siinä hulinassa lämmityslaite kaatui. Kerosiini levisi puolelle lattialle ja syttyi valtaisa tulipalo.

Ihmiset ryntäsivät ulos ja B.B. tietysti muiden mukana. Vasta ulkona B.B. huomasi, että oli unohtanut ottaa kitaransa mukaansa. Joten B.B. ryntäsi takaisin palavaan taloon ja pelasti kitaransa, mutta oli samalla lähellä palaa elävältä.

Seuraavana päivänä B.B. sai kuulla, että tulipalon aloittaneet miehet olivat tapelleet naisesta, jonka nimi oli Lucille. Niinpä B.B. päätti antaa kitaralleen tuon saman nimen muistutukseksi siitä, ettei menettelisi koskaan tulevaisuudessa enää yhtä typerästi kuin oli edellisenä iltana tehnyt. Sillä uuden kitaran voi aina ostaa, mutta on vain yksi B.B. King.

Feedback eli kierto - ja kuinka se hallitaan

Oleellinen piirre B.B. Kingin kitaransoitossa on varsinkin live-esityksissä ns. feedbackin eli kierron hyväksikäyttö. Tässä ilmiössähän kitaran vahvistimesta tulevat ääniaallot saavat kitaran kielet (yleensä kuitenkin vain yhden kielen, sillä muut B.B. "sammuttaa") väräjämään, jolloin yhtä nuottia voi venyttää periaatteessa jopa aivan loputtomiin.

B.B. on itse todennut, että kierto syntyy ja sitä voi ylläpitää parhaiten aivan tietyillä sävelkorkeuksilla. Yksi tällainen on G soitettuna kolmannella tai toisella kielellä. Käytännössä sitten kiertoa voidaan hallita muuttamalla kitaran asentoa vahvistimeen nähden – lähempänä vahvistinta se voimistuu, etäänpänä heikkenee. Myös toinenkin kikka on olemassa: kun kierto on heikkenemässä, sitä voi vielä vahvistaa painamalla otelaudasta kovempaa ja lähempänä nauhaa.

Tonaaliteetti-ajattelu

Tyypillistä B.B:n kitaransoitolle on myös se, että tuota kuuluisaa vibraattoa ja kiertoa käytetään pitkässä nuotissa, jota voidaan pitää kappaleen perussävelenä. Esim. jos kappale kulkee G-duurissa, niin perussävel = G. Tähän perussäveleeseen siis juoksutuksissa usein "pysähdytään" ja sen ympärillä saatetaan pyöriä paljonkin. Eli kuten B.B. itse on sanonut: "Play around the tonic note, pretty near the tonic chord. You can extend the progression a little, but do it with feelin' – bend it, pull it, tease it, get everything you can out of that one note." Tässä siis B.B. korostaa lisäksi, että pitää pyöriä myös itse perussoinnun ympärillä.

Sävellajit ja soinnut

Vanhemmissa levytyksissään B.B: soitti paljon Des-duurissa. Hän käytti silloin Fender-kitaraa, johon kyseinen sävellaji tuntui parhaiten soveltuvan soundillisesti.

B.B. ei juuri koskaan ole levyttänyt F- tai E-duurissa. Sen sijaan kylläkin paljon Ess- ja Gess-duureissa. (Sävellajin valintaan on myös tietysti vaikuttanut se, että mukana on ollut puhaltimia, jotka vaativat alennetun sävellajin.)

B.B. ei halua soittaa avoimella virityksellä, koska se hänen mielestään ja hänen soittotekniikalleen on hankala. Lisäksi avoin viritys antaa aivan erilaisen soundin, josta B.B. ei pidä. ("Se kuulostaa todella amatöörimäiseltä.")

B.B. ei käytä soitossaan juuri koskaan kokonaisia sointuja, vaan ainoastaan hätätilanteessa ("kun bändiä täytyy johdatella"). Soinnutuspohjana B.B:lle riittää yleensä normaali bluessellainen: I-IV-V. Hän saattaa käyttää myös joskus ysisointua ja dimi-sointuja. Mutta ei liikaa, sillä jos niin tekee, blues ei enää hänen mielestään ole bluesia vaan muuttuu jazziksi.

Oppikirjoja

Lähes kaikki edellä olevat asiatiedot B.B: Kingin soittotekniikasta perustuvat kahteen lähdeteokseen:
- BLUES GUITARISTS (Guitar Player Productions)
- Jerry Snyder: BLUES GUITAR, A METHOD BY B.B. KING (Hansen)

Näistä edellinen on koottu Guitar Player –lehden artikkeleista ja esittelee (B.B. Kingin lisäksi) sellaisia blueskitaristeja kuin Muddy Waters, Big Bill Broonzy, Skip James, Elvin Bishop, John Lee Hooker, John Mayall jne. Artikkeleihin sisältyy myös haastatteluja. Teos antaa mielenkiintoisia taustatietoja sellaiselle, joka haluaa tutustua suosikkikitaristiinsa pelkkiä levynkansitekstejä syvällisemmin.

Jälkimmäinen teos esittelee nimensä mukaisesti B.B. Kingin kitaransoittotekniikkaa niin tekstein, valokuvin kuin nuottiesimerkkien valossa. Jos joku luulee, että tämän kirjan luettuaan osaa heti soittaa kuin B.B. King, niin erehtyy taatusti. Sillä pelkkä "kirjanoppineisuus" ei riitä. Lisäksi pitää kuunnella levyjä (ja harjoitella pirunmoisesti). Mutta kirjanen antaa erittäin hyvät ja selkeät tiedot B.B. Kingin soittotyyleistä ja kikoista kiinnostuneille, joten siinä suhteessa sitä voi lämpimästi suositella.

WELCOME, MR. KING
Teksti: Mikke Nöjd
(julkaistu BN-numerossa 3/1995)

Maailman suosituin blues-artisti?

B.B. King on sikäli hankala kirjoituksen kohde, että mies on taatusti monille tuttu. BN-hakemistosta huomaa, että hänen levyjään on vuosien varrella arvioitu melkoinen nippu. B.B. on myös ollut ahkera Suomen kävijä. Itse olin paikalla todistamassa miehen keikkaa Tammisaaressa v. -91, ja tuo ilta on säilynyt mielessäni musiikillisesti erittäin onnistuneena. Tämä mestari on levyttänyt todella paljon, sillä v. -85 julkaistiin häneltä järjestyksessä 50. lp, ja sen jälkeenkin häneltä on ilmestynyt useita albumeita. Hänen kulloisetkin levy-yhtiönsä ovat painattaneet erilaisia King-kokoelmia ja lisäksi sekalaisista vinyyli- ja cd-muodossa painatetuista halpasarjoista löytyy monenlaisia B.B.-koosteita. Viimeksi mainituilla on tosin useimmiten pääasiassa kierrätetty niitä miehen kaikkein klassisimpia levytyksiä. B.B. itse on sekoittanut pakkaa tallennuttamalla suurimpia menestyksiään useaan otteeseen. Hän on aina ollut ja on edelleenkin varsin suosittu konserttiesiintyjä, ja sitä vakioaineistoa sisältäviä live-kiekkoja löytyy niitäkin runsain määrin. Varsinkin Ace-levymerkki on kunnostautunut julkaisemalla lukuisia miehen uran alkuvaiheita valaisevia samplereitä. Ajan hengen mukaisesti myös B.B. sai pari vuotta sitten markkinoille oman cd-boxin, jonka senkin sisältö on suurelta osin vanhan kertausta.

B.B. King on kitaristina taatusti sieltä parhaasta päästä. Ja jos hän ei ole nyt aivan maailman paras laulaja, niin ainakin laulavista kitaristeista hän on huomattavasti keskitason yläpuolella. Se sympaattisuus, jonka olen hänen musiikistaan aistinut, tuo kyllä kautta linjan runsaasti lisäpisteitä. Monenlaisten kokoonpanojen kanssa mies on vuosien varrella levyttänyt, ja melkoisen moni-ilmeistä musiikkia on häneltä taipaleen varrella nauhoille tarttunut. Etenkin puhaltimet ovat usein olleet kuvassa mukana ja tukeneet sekä ikäänkuin antaneet viimeisen silauksen hänen tuotteilleen. Tämä B.B. King, jota on sanottu jopa maailman suosituimmaksi bluesartistiksi, ansaitsisi tottavie jonkun minua perusteellisemmin asiaan vihkiytyneen kynäilijän tekemän stoorin Blues Newsiin. Näin hänen tulevan vierailunsa kynnyksellä on kuitenkin aiheellista tehdä edes jonkinlainen pikapotretti tästä merkkimiehestä.

Vauhdikkaat alkuvaiheet

Kingin perheeseen 16.9.1925 syntyneelle pojalle annettiin etunimi Riley. Tapahtumapaikka oli Itta Bena, joka sijaitsee lähellä Mississippin Indianolaa. Heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen hänellä oli trio, joka alkoi herättää paikallista huomiota Memphisissä. Siellä B.B. tunnettiin kylläkin aluksi parhaiten radiotoimittajana, jonka kutsumanimestä Blues Boy ovat peräisin nuo kuulut alkukirjaimet. Ensilevytys "Miss Martha King" ilmestyi Bullet-merkillä v. -49. Valtaosa Kingin 50-luvun levytyksistä julkaistiin Biharin veljesten levymerkeillä Kent, Modern ja RPM. Tosin hän ehti käydä välillä pikavisiitillä mm. Chessin studioissa. Joka tapauksessa häneltä julkaistiin tuolla vuosikymmenellä komea nippu blues-singlejä, jotka kaiken lisäksi menestyivät oikein hyvin r&b-listoilla. Sellaisia ovat esim. seuraavat: vuoden -52 "Three O'Clock Blues", jolla pianoa soittaa B.B:n Biharin veljeksiin tutustuttanut Ike Turner, "Woke Up This Morning" ja "Please Love Me" vuodelta -53, "You Upset Me Baby" ja "Whole Lotta Loving" vuodelta -54, vuotta myöhemmät "Everyday I Have The Blues", "Sneakin' Around" ja "Ten Long Years", vuoden -56 "Cryin' Won't Help You", "Bad Luck (Blues)" ja "Sweet Little Angel", "Troubles Troubles Troubles" vuodelta -57 sekä "Please Accept My Love" vuodelta -58.

Edellä oleva listaus on vain pieni pintaraapaisu, sillä huippulevytyksiä syntyi B.B:ltä 50-luvulla monia muitakin. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua esim. seuraaviin Ace-levyihin: 'Best Of Vol. 1' (Ace CHA 198), 'Best Of Vol. 2' (Ace CHA 199) tai vaikkapa 'Do The Boogie' (Ace CH 916). Olisihan noita paljon muitakin, mutta hyvien pitkien luetteloiden laatiminen ei taida olla kovin mielekästä.

Levyiltä kuulee selvästi, että sessioissa meno on ollut melkoisen hurjaa ja fiilikset ovat olleet korkealla. B.B:n kitara helkähtelee ja viiltää erittäin makoisasti, minkä ohella puhallinosastot ja rytmiryhmät värittävät ja kuljettavat piisejä komeasti eteenpäin. Tällaista tunteen paloa ja tunnelmia jaksaa kyllä kuunnella monen monituisia kertoja.

Samalla vuosikymmenellä mies alkoi tehdä noin 300 keikkaa vuodessa, mitä tahtia hän jaksoi pitää yllä pitkälle 70-luvun puolelle. Tuo runsas keikkailu varmasti auttoi levymyyntiä, mutta kovin suuria ns. crossover-hittejä ei silloin kuitenkaan irronnut. Melko moni, eikä suinkaan syyttä, nimeää joka tapauksessa 50-luvun Kunkun parhaaksi levytyskaudeksi.

Muutosten 60-luku

Vuonna -62 levymerkki vaihtui Fats Dominon avustuksella suurempaan ABC:hen. Aluksi tosin miehen vanhemmat levytykset sotkivat pakkaa menestyen paremmin kuin uuden yhtiön tuotteet. Niistä "Sweet Sixteen" ylsi jopa r&b-listan kakkoseksi asti, muttei kuitenkaan hätyytellyt pop-puolen kärkeä. Ensimmäinen hitti uudessa tallissa oli "How Blue Can You Get", joka v. -64 kohosi pop-listan sijalle 97. Vanha "Rock Me Baby", eräs B.B:n viimeisimmistä Kent-levytyksistä, päätyi r&b-listan sijalle 34, ja yleensä Kingin tallenteet sijoittuivat luonnostaan parhaiten nimenomaan sillä ns. race-puolella.

Marraskuussa -64 B.B. King heitti keikan Chicagon Regal-teatterissa, jossa äänitettiin materiaalia kuuluisalle live-albumille. Siltä voi kuka tahansa kuulostella, kuinka lujaa muusikoilla silloin meni. On pitkälti makuasia, pitääkö tuota kiekkoa vaiko esim. pari vuotta myöhemmin samoin Chicagossa tallennettua 'Blues Is King' –levyä miehen parhaana live-tuotoksena, sillä molemmat ovat peräisin todella legendaarisista sessioista.

60-luvulla myös B.B. alkoi kurkotella musiikillisesti soulin suuntaan. Blues ja soulhan ovat keskenään, jos eivät nyt ihan sisaruksia, niin ainakin veriveljiä. Vaikka Blues Boy niin sanotusti ansaitsikin kannuksensa bluesin parissa, on hänen äänensä hyvinkin soulahtava. Sitä paitsi en näe uusien urien kokeilussa mitään pahaa, vaan päinvastoin sillä on usein myönteisiä piirteitä.

Kingiltä alkoi ilmaantua markkinoille varta vasten äänitettyjä albumeja jo 60-luvulla, mutta niihin puutun hieman myöhemmin. Tuon vuosikymmenen parasta singlesatoa olivat mm. "Help The Poor" vuodelta -64, "Everyday I Have The Blues" ja "It's My Own Fault" vuotta myöhemmin, "Don't Answer The Door" seuraavalta vuodelta", "Paying The Cost To Be The Boss" vuodelta -68 ja juuri vuosikymmenen vaihteessa, mutta kuitenkin vuoden -69 puolella julkaistu miehen kenties suurin kaupallinen menestys "The Thrill Is Gone". Noiden aikojen tärkeimpiä albumeita ovat 'Blues On Top Of The Blues', 'Lucille', sampleri 'His Best – The Electric B.B. King' sekä edellä jo mainitut kaksi live-lp:tä 'At The Regal' ja 'Blues Is King'.

60-luvun lopussa King osallistui useihin suuriin musiikkijuhliin. Päivä Martin Luther Kingin ampumisen jälkeen, siis 6.4.-68, Buddy Guy, Jimi Hendrix ja B.B. nousivat samalle lavalle ja pitivät hyväntekeväisyyskonsertin. Vuotta myöhemmin paikalla oli yli 100 000 ihmistä kuuntelemassa, kun Blues Boy ja monet rock/pop-suosikit esiintyivät Atlantic Pop City –festivaaleilla.

Kallistuminen soulin ja funkyn suuntaan sekä selvä pyrkimys laajentaa omaa kuulijakuntaa yhä enemmän valkoisen rock-väen puolelle olivat ne päälinjat, joita Kingin 70-luvun levytyksistä voi havaita. Toki hänen musiikissaam oli yhä paljon bluesia, mutta ei aina aivan päällimmäisenä elementtinä.

Pop-väen suosioon

Lp:tä 'Live & Well' seurannut keikko 'Completely Well' ilmestyi v. -70 ja sisälsi mm. sen hittipiisin "The Thrill Is Gone", joka nousi pop-tilastoissa peräti 40 parhaan joukkoon. Samana vuonna tuota julkisuutta pyrittiin hyödyntämään ja jopa lisäämään siten, että sessioihin kutsuttiin Carole Kingin ja Joe Walshin kaltaisia valkoisia muusikoita. Eräs näyte hankkeen onnistumisesta on lp 'Indianola Mississippi Seeds', jonka paras sijoitus pop-puolella on 26. Saman vuoden -70 Atlantan pop-festivaaleilla B.B:tä seuraili jo noin 200 000 hengen vahvuinen yleisö, mikä lienee hänen kohdallaan kaikkein suurin lukema. Vuosien 1970/71 vaihteessa "The Thrill.." –single sai Grammy-palkinnon ja samassa kilpailussa mies itse sijoitettiin parhaaksi r&b-vokalistiksi.

Uusi live-lp 'Cook County Jail' ylsi vuonna -72 sijalle 25, ja uusintapainos 60-luvun puolivälin merkkiteoksesta 'Live At The Regal' pääsi sekin sijalle 78. Monien muiden värillisten artistien tavoin myös B.B. teki oman 'In London' –albuminsa, joka ostettiin sijaluvun 50 paikkeille. Sillä kiekollahan häntä avustivat mm. Peter Green ja Alexis Korner. Samoihin aikoihin (v. -72) mies juhlisti 25-vuotista muusikonuraansa lähtemällä Euroopan-kiertueelle, joka siis ulottui Suomeen asti.

Levytysselvittelyt jatkuvat

Albumit 'L.A. Midnight' ja 'Guess Who' ovat kumpikin vuoden -72 satoa, single "Sweet Sixteen" tehdään uusiksi, ja "I Got Some Help I Don't Need" sekä lp:n 'Guess Who' nimiraita ovat saman vuoden uusia singlejä. Vuoden -73 kokoelma 'Best Of' jää yhden pykälän hot sadan alapuolelle, mutta single "To Know You Is To Love You" nappaa pop-listan sijan 38.

Lp 'Friends' on vuodelta -74, ja samana vuonna B.B. esiintyy yhdessä vanhan ystävänsä Bobby Blandin kanssa. Tapahtuma tallennetaan albumille 'Together For The First Time', jolle irtoaa listasija 43. Sen innoittamana kaverukset yrittävät uudestaan v. -76 kiekolla 'Together Again' päästen sijaluvulle 73.

Vuosikymmenen lopulla miehen levymerkki vaihtuu MCA:ksi, ja v. -79 sankarimme tekee 30 keikan kiertueen Neuvostoliitossa. Muita 70-luvun albumeja ovat mm. 'Lucille Talks Back' v:lta -75, 'King Size' vuodelta -77, 'Midnight Believer' vuodelta -78 ja 'Take It Home' vuodelta -79.

80-luvun sattumia

Näin jälkikäteen viisasteltuna voisi 80-lukua pitää Kingillä musiikillisesti kaikkein hapuilevimpana ajanjaksona. Johtuiko se kenties väsymyksestä vai vedettiinkö uusia linjauksia liian raskaalla kädellä? Levytystahti ainakin hänen kohdallaan harveni jonkun verran. Vuonna -80 ilmestyi live-lp 'Now Appearing' ja seuraavana vuonna 'There Must Be A Better World Somewhere', joka sisältää hyviä, mutta mahdottoman pitkiä piisejä. Kantripuolelle suuntautunut lp 'Love Me Tender' tuli markkinoille v. -82, ja samana vuonna miehemme lahjoitti levykokoelmansa Mississippin yliopistolle. Lp 'Blues And Jazz' on myös samaa vuosikertaa.

Viime vuosikymmenen puolivälissä B.B. King oli mukana elokuvassa "Into The Night", jonka "soundtrack" kantaa nimeä 'Six Silver Strings'. Se on miehen 50. albumi ja minun kirjoissani 80-luvun paras B.B.-lp. Kiekko 'King Of The Blues' ilmestyi vuonna -89, ja muista 80-luvun tapahtumista kannatttaa kirjata myös se seikka, että vuonna -87 hänelle myönnettiin erikois-Grammy pitkäaikaisesta työpanoksesta musiikin alalla.

Varsinkin 80-luvun loppupuolella King vieraili usein valkoisten artistien levyillä. Eräs niistä on irlantilainen U2-bändi, joka Kingin kanssa soittaessaan vuonna -89 oli suosionsa huipulla. Yhteistyön tulos "When Love Comes To Town" oli nähtävissä myös valkokankaalla, ja ainakin minä pidän sitä aivan kohtalaisena aikaansaannoksena.

Lopuksi

Kun vuosikymmen viimeksi vaihtui, B.B. Kingin tilanne oli melko sekava. Oli epäselvää, oliko miehen ruuti jo lopullisesti kastunut ja olisiko kuningas jo valmis luopumaan valtikastaan nuorempien hyväksi. Mutta kun vanha kettu ei helpolla opi uusia temppuja, B.B. otti ja palasi juurilleen löytäen jälleen bluesin sinihehkuisen sykkeen.

Albumit 'There Is Always One More Time' ja 'Blues Summit' osoittavat kaikille epäilijöille kristallinkirkkaasti, että mies istuu yhä tukevasti valtaistuimellaan ja että hänellä ei ole mitään aikomusta luopua kruunustaan. Ja miksi hänen pitäisikään niin tehdä? Jos noista viimeksi mainitsemistani levyistä voi jotain päätellä, Porin jatsijuhlilla on tiedossa kova keikka. Toivottavasti se myös televisioidaan, jotta sen tunnelmiin voisi palailla myöhemminkin.

Sankarimme täyttää siis tänä vuonna kunniakkaat 70 ikävuotta, joten paljon onnea ja tervetuloa. Lopetan siihen, mistä veikkaan Porinkin King-esityksen alkavan: "Hello everybody, go tell eeeeeverybody that B.B. King is in town!"

B.B. KING PUISTOBLUESIIN 2000
Teksti: Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 3/2000)

B.B. King on vieraillut maassamme melkoisen tiheästi 70-luvulta lähtien. Joidenkin mielestä Kingin valitseminen Puistobluesin pääesiintyjäksi osoittaa jonkinlaista mielikuvituksettomuutta, mutta ottaen huomioon, ettei tämä bluesin vanhimpiin suurlähettiläisiin kuuluva taiteilija ole koskaan konsertoinut ko. vanhimmalla alan festivaalilla, on valinta enemmän kuin onnistunut.

B.B. Kingin puoli vuosisataa jatkunut taiteilijaura lienee lehtemme lukijoille melko tuttu. Yhdistyksen hallituksen vanhemmissa piireissä oltiin jopa sitä mieltä, että Kingistä on edes turha mainita näillä sivuilla. B.B:n ennennäkemätön ura alkoi jo vuonna 1951 r&b-listan kärkeen kivunneella "3 O'Clock Bluesilla". Hittiputki jatkui pitkin vuosikymmentä mm. bluesklassikoilla "You Know I Love You", "Woke Up This Morning", "Please Love Me", "You Upset Me Baby", "Every Day I Have The Blues" ja "Sweet Sixteen". 60-luvulla King levytti loistavia LP-kokonaisuuksia kuten "Live At The Regal", "Blues Is King", "Blues On Top Of The Blues" ja vihdoinkin poplistoille päässeen hitin "The Thrill Is Gone" sisältäneen albumin "Completely Well" vuonna -70. Siitä lähtien B.B. King on vakiinnuttanut asemansa paitsi bluesin supertähtenä, myös laulajana ja eritoten kitaristina yhtenä koko länsimaisen kevyen musiikin merkittävimmistä tekijöistä. Erittäin tyylillisesti vaihtelevaksi muodostuneen levytysuransa aikana King on palannut viime vuosina juurilleen albumeilla "Blues On The Bayou", Louis Jordan –tribuutilla "Let The Good Times Roll" sekä keväällä ilmestyneellä "Makin' Love Is Good For You".

B.B. KING (1925–2015) - THE KING IS GONE (... BUT THE THRILL IS NOT!)
Teksti: Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 3/2015)

Kaikkien aikojen monessakin mielessä merkittävin bluesmies, Riley B. King kuoli 14.5. Las Vegasissa. En tietoisesti käytä hänestä titteliä muusikko (mikä nykyään tuntuu olevan tapana kenen hyvänsä musiikkibisneksessä toimivan tapauksessa), sillä B.B. King oli paljon enemmän. Pikemminkin kutsuisin häntä taiteilijaksi, ellei se kuulostaisi liian elitistiseltä. B.B. King toi bluesin kansainväliseen tietoisuuteen, hänen on väitetty tehneen bluesista jopa salonkikelpoista, mutta moinenhan on vähättelyä. B.B. King toi bluesin koko maailman ihmisille ikään, sosiaaliseen asemaan, väriin tai mihin hyvänsä katsomatta. Hän oli todellinen bluesin suurlähettiläs. Hänen poismenoaan eivät jääneet suremaan vain sukulaiset vaan luultavasti miljoonat hyvän musiikin ystävät ympäri maailman.

Mississippissä äärimmäisen köyhään kotiin syntynyt King teki tarunomaisen "ryysyistä rikkauteen" -tarinansa paitsi lahjakkuudellaan, myös hyvällä onnella. Hänen musiikillinen näkemyksensä oli nuoresta pitäen riittävän laaja, että hän kykeni luomaan oman tyylinsä.

Nuori Riley oli laulanut gospelia paikallisessa kirkkokuorossa, mutta kuunteli myös serkkunsa, raakaa deltabluesia esittäneen Bukka Whiten slidekitaraa. Hienostuneempaa makua edustivat Lonnie Johnson tai jazzkitaristit Charlie Christian ja Django Reinhardt. King sai vaikutteita myös kuuntelemalla Lester Youngin kaltaisten jazz-fonistien soittoa. Kitaristina suurin innoittaja 40-luvun nuoruudessa oli tietenkin bluesin ensimmäinen sähkökitaratähti T-Bone Walker.

B.B. ei pelkästään tyytynyt seuraamaan aikansa trendejä – hän loi niitä. Hän oli oikea mies oikeassa paikassa ja nimenomaan oikeaan aikaan. King tiedettiin intohimoiseksi levyjen keräilijäksi (epäilyttävä piirre ihmisessä) ja oli kiinnostunut monenlaisesta musiikista, mikä vaikutti myös hänen omiin tulkintoihinsa.

Peräti seitsemälle vuosikymmenelle levittäytyneellä urallaan King osasi toki haistella ajankohtaisia tuulia lisäämällä bluesiinsa milloin latinalaisrytmejä, rock'n'rollia, soulia tai muita populaarimusiikin eri vaikutteita – silti koskaan kuulostamatta muotivirtausten perässähiihtäjältä. Vaikutteista huolimatta hän totesi jo 50-luvulla: "Me emme soita rock'n'rollia. Meidän musiikkiamme on blues, suoraan Deltalta. Uskon että pärjäämme sillä."

Sooloissaan King oli maukkaan minimalistinen "vähän on paljon" -koulukunnan edustaja. Persoonallisen vasemman käden sormivibraation hän kehitti imitoimalla etelän bluesmiesten, kuten Elmore Jamesin ja Bukka Whiten slideputkella soittamista.

Kun T-Bone Walkerin menestyksen myötä sähkökitara nousi rhythm and blues-yhtyeiden soolosoittimeksi saxofonin rinnalle ja vähitellen jopa ohi, oli B.B. King kitaravallankumouksen tärkeimpiä suunnannäyttäjiä. B.B. teki rajat blueskitaransoitolle – blueskitaristit ennen häntä ja jälkeen. Perintöprinssejä olivatkin sitten Freddy ja Albert Kingin, Earl Hookerin, Magic Samin, Otis Rushin, Buddy Guyn ja Jimi Hendrixin kaltaiset mestarit. Sittemminhän vaikutteita saivat myös Eric Claptonit, Jimmy Paget, Jeff Beckit, Mick Taylorit, Peter Greenit... ja keitä niitä nyt olikaan?

B.B. King ei kuitenkaan ole ns. kitaristien kitaristi. "Kouluttautuneemmissa piireissä" hänen tekniikkaansa on kuullut jopa vähäteltävän "liian samanlaiseksi". Kukaan ei tosin ole koskaan onnistunut kuulostamaan samalta.

Kun B.B. muistetaan yleensä kitaransoiton oppi-isänä, liian harvoin hänet muistetaan yhtenä afroamerikkalaisen musiikin vaikuttavimmista laulajista. Monien aikalaistensa tavoin hän oli saanut nuoruudessaan laulajan oppinsa kirkkokuoroissa, mutta mieltynyt myös "synnilliseen" musiikkiin. Teinivuosina nuoren Rileyn suursuosikki – kuten niin monen muunkin, oli "jukeboxien kuningas" alttosaxofonisti, laulaja ja orkesterinjohtaja Louis Jordan. Puolirivoja rhythm and blues -hittejä markkinoille suoltanut Jordan oli menestyksekkäin musta artisti 40-luvulla. B.B. teki hänelle kokonaan omistetun albumin vielä v. '99 – ja olivathan Jordanin hitit Caldonia ja Let The Good Times Roll pyörineet Kingin ohjelmistossa jo vuosikymmeniä.

B.B. Kingin lauluvaikutteet eivät jääneet pelkästään hurmokselliseen kirkkokuoroon tai Louis Jordanin koomisiin blueskupletteihin. Hän otti vaikutteita muiltakin suosikeiltaan, samettiäänisiltä croonereilta, Mississippin karjujilta ja 40-luvun shoutereilta – onnistuen sisäistämään nämä kaikki omaan lauluunsa. Alkujaan Kingin kuningasidea oli yhdistää shouter-tenori Roy Brownin laulu ja T-Bone Walkerin kitaransoitto. Lopputulos oli ainutlaatuinen.

B.B. onnistui liittämään bluesiinsa elementtejä, joiden ansiosta hän nousi ensin kansalliseksi ylpeydenaiheeksi ja sittemmin kansainväliseksi kiintotähdeksi. Pitkälle uralle 1940-luvun lopulta 2000-luvulle mahtuu monenlaisia levytyksiä klassikoista vähemmän muistettuihin äänitteisiin. Mutta vaikka aikoinaan monet bluespuristit avoimesti vähättelivät Kingin 70-luvun puolivälin viihteellisempiä albumeita, ovat ne nykyisestä näkökulmasta hienoja. Välillä on jopa kuultu moitteita liian useista konserttiäänityksistä ("aina ne samat kappaleet"), joiden määrään ehkä vaikutti "Live At The Regalin" maine maailman parhaana live-levynä jo 60-luvun alussa. Kylläpä jokainen valittaja näyttää kuitenkin ostaneen konserttilevyt onnellinen hymy huulillaan. B.B. oli aina parhaimmillaan kasvotusten yleisönsä edessä.

Kingin viimeinen studiolevy "One Kind Favour" ilmestyi vuonna 2008. Se tulkittiin jo silloin suuren taiteilijan testamentiksi. Albumin nimikappale oli lainaus 20-luvun bluestähden Blind Lemon Jeffersonin kappaleesta See That My Grave Is Kept Clean. T-Bone Burnettin tuottama, sekä cd:nä että tuplavinyylinä julkaistu albumi on yksi B.B. Kingin parhaista.

Epäilemättä B.B. King oli maineikkain, suosituin ja kaupallisesti menestynein – mutta myös musiikillisesti merkityksellisin bluestaiteilija koko maailman historiassa. Kirjoitin lehteemme B.B. Kingistä jonkinmoisen historiikin tapaisen artikkelisarjaani "Bluesin vuosisata" – kolmanteen osaan (2/2004). Olen saattanut lainata siitä joitakin lauseita joko tietämättäni tai tarkoituksella.

Oma tutustumiseni B.B. Kingiin ei taida olla henkilökohtaisesti kovin mairitteleva. Kingin vieraillessa Suomessa '72 oli Suosikki-lehti uhrannut hänelle jopa lähes kaksi mustavalkoista sivua, joiden otsikkona oli muistaakseni "Bluuus!" (saatan muistaa väärin) ja muutama valokuva Kulttuuritalon keikalta. Tuolloin ankaraa jytämusiikkivaihetta eläneenä varhaisnuorena silmäilin artikkelia jonkinmoista myötätuntoa tuntien: kirjoitetaanko maan johtavassa "musiikkilehdessä" jostain ikälopusta (tuolloin yli nelikymppisestä) ikivanhaa musiikkia esittävästä ukkelista vain säälistä? Mahtoikohan siellä olla edes yleisöä? Tähän tietänevät vastauksen ainakin paikalla olleet, vai mitä, mutta mitä kirjoitti Blues News?

Seuraava kohtaamiseni Kingin kanssa oli parisen vuotta myöhemmin, kun alakerrassa asuva bändikaverini oli jostain syystä saanut kuunneltavaksi "Live At Cook County Jail" -albumin. Tuolloin molemmat kuuntelimme pääasiassa kotimaista Hurriganesia ja 60-luvun Rolling Stonesia, joiden myötä toki mystinen termi "rhythm and blues" oli tullut tutuksi. Jostain syystä kaverini oli päättänyt, että sanaparin jälkimmäisellä osalla oli suurempikin merkitys. "County Jail" kuulosti minustakin aika hyvältä, mutta teini-ikäisenä hiukan liian "aikuisviihteeltä".

Pari vuotta myöhemmin tuleva bändikaverini kertoi tilanneensa "ison nipun" blueslevyjä Original Recordsin postimyynnistä. Noin puolen tusinan levyn joukossa oli peräti kaksi B.B. Kingin edullista United-painosta. Kun ensimmäiseksi valitun levyn "Sweet Sixteen" nimikappale lähti soimaan, olin seota. Blues oli iskenyt jo aiemmin Fleetwood Macin ja Bluesbreakersin myötä, mutta tämä oli jotain ihan muuta! Se muutti käsitykseni sekä bluesista, että siitä kuinka sitä pitäisi (jos voisi) esittää. Sweet Sixteenin lisäksi raivokas Please Love Me ja rokkaava Bad Case Of Love saivat kaikki bluesrockbändit kuulostamaan aneemisilta.

Kun B.B. King vihdoinkin (taas) saapui Suomeen '79, ei ollut epäilystäkään ettemmekö olisi lähteneet kaukaisen Porin jazzfestivaaleille. Vesisateessa saimme vihdoin nähdä tuon "ikälopun" (54 vuotta) ihanteemme ja ihmetellä hänen energisyyttään. Loppuillan konfliktista huolimatta (kaveri sai pahemmin turpaan ja loppuilta meni poliisiasemalla), olimme onnellisia retkestämme. Sen jälkeen olemme käyneet katsomassa kaikki mahdolliset Kingin esiintymiset.

B.B. King on konsertoinut maassamme lähes parikymmentä kertaa, joten tuskin Suomi on hänelle ollut vastenmielinen maa. Eikä varmasti B.B. King ole suomalaisille bluesin – tai muillekaan musiikin harrastajille – ollut epämieluisa vieras. Itsekin olen nähnyt herran esiintyvän pitkälti yli kymmeneen otteeseen.

Valitettavasti kuninkaista suurin on nyt poissa, mutta tuskin koskaan poissa mielistämme. The thrill is NOT gone!

HELLO, MR KING
Teksti: Leena Jäppilä (haastattelu hotelli Vaakunassa), Timi Varhama (haastattelu Kulttuuritalolla)
(julkaistu BN-numerossa 4/1972)

BN: Herra King, onko Teillä hetki aikaa?

- Tottakai!

BN: On ilo saada Teidät Suomeen.

- On ilo olla tällä.

BN: Olemme odottaneet Teitä ja myös Lucillea.

- Tuossa se juuri meneekin.

BN: Olette soittanut ja laulanut jo 25 vuotta. Onko musiikkinne muttunut tänä aikana?

- Jonkin verran. Olisi paha, ellen 25:ssä vuodessa olisi oppinut mitään eri musiikkityypeistä. Mutta perusblues,
sen sointi tai tunne on yhä tallella. Ehkä entistä voimakkaampana.

BN: Yleisönne on kuitenkin muuttunut paljon?

- Ehdottomasti! Muutos alkoi vuosina 67-68. Silloin monet valkoiset nuoret alkoivat kuunnella musiikkiani.
He kuuntelevat yhä ja olen siitä iloinen.

BN: Teillä on myös paljon valkoisia jäljittelijöitä. Mutta Te pysytte kuninkaana. Mikä tähän on syynä?

- Rakastan ihmisiä. Siinä yksi syy. Uskon myös lujasti siihen, mitä teen. Blues on minulle nyt yhtä tärkeää
kuin hengellinen musiikki aikoinaan. Voisi sanoa, että se on PYHÄÄ minulle.

BN: On usein sanottu, että Blues on tiettyjen olosuhteiden tulos. Mitä ihmisen täytyy kokea tajutakseen todellisen blues-tunteen?

- En usko, että täytyy olla orja kokeakseen todellisen blues-tunteen. Enkä usko, että on oltava musta voidakseen laulaa bluesia. Mutta se auttaa!

BN: Blues sekoitetaan usein sanaan blues, surullinen. Mutta onko blues aina surullista?

- Ehdottomasti ei! Usein joku sanoo minulle: "Sinähän hymyilet. Näytät onnelliselta." Vastaan: "En minä itke joka aamu." Blues on tunne. Tai ilmaisutapa. Sen avulla kerron muille, mitä sisälläni tunnen. Ja he kuuntelevat, sillä siinä on viesti, jonka voi välittää. Ellen olisi blueslaulaja, kukaan ei kuuntelisi minua. Toisaalta, kun
laulan tapahtumista, ne eivät välttämättä ole itse kokemiani. Joskus laulan monien ihmisen, ehkä koko maailman kokemuksia. Jotkut heistä ovat onnellisia. Laulan tietysti myös heistä.

BN: Kaikki puhuvat kuulusta vibraatiostanne. Kaikki myös kopioivat sitä. Vieläkö uskallatte näyttää, miten se soitetaan?

- Tottakai, jos vain löydän plektran jostain. Koska käteni on siteessä, en voi nyt soittaa sitä hyvin, mutta tähän tapaan se menee.

BN: Ketkä kitaristit ovat vaikuttaneet soittoonne?

- Ensinnäkin "Blind" Lemon Jefferson –niminen laulaja. Sitten oli Lonnie Johnson. Ja koska pidän jazzista, Charlie Christian ja ranskalainen Django Reinhardt. En koskaan tavannut Djangoa, Christiania tai Blind Lemonia. Mutta ehdin tavata Lonnie Johnsonin ennen hänen kuolemaansa. Se oli valtava elämys.

BN: Sitten bluesin tulevaisuudesta. Olot Amerikassa ovat muuttuneet paljon viime vuosina. Voiko nykypolvi enää tuntea bluesin yhtä syvästi kuin teidän ikäpolvenne?

- Oli aika, jolloin kaikki tuntuivat halveksivan tätä musiikkia. Sitä ei kuullut missään. Se ei kelvannut radioon eikä konsertteihin. Mutta toivon, että sitä nyt tullaan soittamaan. Juuri siksi yritän olla jonkinlainen bluesin suurlähettiläs...


Oheisen haastattelun B.B. Kingistä saattoivat bluesinharrastajat nähdä televisioistaan 19.11. Musiikkiykkönen-ohjelmassa. Nauhoitus tehtiin heti Kingin saapuessa hotelli Vaakunan aulassa ja haastattelijana oli teeveen musiikkitoimittaja Leena Jäppilä, joka on uskollisesti jo pitkään avustanut myös Blues Newsia kirjoituksillaan, käännöksillään ja piirroksillaan. Valitettavasti vain haastattelua esityskuntoon saatettaessa siitä tv-tyylin mukaisesti leikeltiin runsaanlaisesti ja näin jäivät pois monet mielenkiintoiset asiat ja yksityiskohtaisemmat selostukset, joiden ei katsottu olevan olennaisia tai esittämisen arvoisia suurelle yleisölle, mutta jotka varmasti olisivat olleet mieleen King-diggareille.

FBS:n "konsuleilla" oli kuitenkin tilaisuus jutella B.B:n kanssa myöhemmin konsertin jälkeen Kulttuuritalon takahuoneistossa yhdessä muutamien muiden valittujen kanssa – mukaanlukien kunniajäsenemme No 3, MUSAn päätoimittaja Waldemar Wallenius. Kovin väsynyt oli "Bee", mutta kohtelias, herrasmiesmäinen ja hyvä puhuja. Ja vaikkei hän suostunutkaan ehdotukseen jutella lisää hotellissa, ehti huuli sentään pitkänlaisesti lentää Kultiksellakin.

Kysymykseen keitä olivat herrat Ling, Taub ja Josea useiden hänen kappaleidensa säveltäjänimissä B.B. on varmasti joutunut vastaamaan monestikin, mutta yhä tuli varmistus vaivatta ja hymyillen: "Tottakai veljekset Bihari eli levy-yhtiö Kent/Modern Records, jotka näin halusivat lisää tuloja heidän myyntimenestyksistään. 'No hard feelings, but...' Dave Clark sen sijaan ei ole mikään rahansaalistushaamu sen paremmin kuin brittiläinen poplaulaja, vaan vanha ystävä jo Beale Streetin ajoilta, joka on työskennellyt AR- ja PR-miehenä eri levy-yhtiöillä, etenkin Kingillä, ja asuu nykyisin Kaliforniassa.

Toinen varmasti usein kysytty kysymys, miten hän suhtautui hänen tyylillään maineeseen nousseihin ja isosti rahaa kahmineisiin nuoriin englantilaisiin muusikoihin, sai osakseen yhtä vakuuttavan vastauksen: "He ovat ikäänkuin omia poikiani. Aina kun kuulen heidän saavutuksiaan valtaa minut jotensakin lämmin tunne, todella niinkuin isä tuntisi pojastaan. Olen ylpeä heistä, he tiesivät enemmän minusta ja musiikistani kuin monet omista, todellisista sukulaisistani."

Monet bluesin harrastajat pitävät kaikenlaista ns. show'ta jotensakin halveksittavana kaupallisena ilmiönä. Kuitenkin he pitävät Bee'tä yhtenä parhaimmista, "todellisimmista" bluesmiehistä, vaikka esimerkiksi Paul Oliver on todennut, että King "on fantastinen showmies, joka vain perustaa show'nsa jonkin hämärästi bluesia muistuttavan musiikin varaan". Tämä antoi hyvän aiheen kysyä: pitikö King itse itseään show-miehenä? "Kaksikymmentäviisi vuotta olen sitä yrittänyt olla", hän vastasi, "jos en tähän mennessä ole sitä oppinut olemaan, en koskaan tulekaan." Lisääpä tuohon sitten jotain.

Kingin "show'hun" olennaisesti liittyvät, soittoa alati myötäilevät kasvonliikkeet olivat yksi mielenkiintoinen kysymysaihe. "En tee niitä tahallani, suunnitelmallisesti," sanoi King, "ne johtuvat vain täydellisestä eläytymisestäni ja tulevat itsestään. Itse asiassa monet ovat niitä yrittäneet karsia pois minusta. Ex-vaimoni – olemme eronneet jo hyvän aikaa sitten – esimerkiksi tapasi kiusata minua niistä. Hän sanoi, että olen niin happaman näköinen, että kutsui minua Lemoniksi. Mutta siellä ne ilmeet yhä ovat."

Showmies-bluesmies -parallellin jokainen tuomitkoon itse oman kuuntelekokemuksensa perusteella. Selvää kuitenkin on, että B.B. ei ole mikään perinteinen bluesmies, puuvillanpoimija Mississippin pelloilta, joka sanoo laulavansa bluesia alati, koska hänellä on jatkuvasti joka hetki painamassa tuo outo ahdistava tunne nimeltä blues, joka kerta kaikkiaan pakottaa hänet purkamaan itseään, oli hänellä yleisöä tai ei. En epäile etteikö Kingilläkin olisi joskus – useinkin? – ollut sellainen tunne, mutta on tieteellinen mahdottomuus, että se olisi voinut olla sama tai edes samanlainen joka ilta hänen esiintyessään näiden vuosien aikana. Niinpä esiintymisissä täytyykin olla enemmän tai vähemmän kysymys täysipainoisen esityksen kannalta välttämättömän perustunteen saavuttamisesta lavalle astuttaessa, ja sitten kunkin laulun vaatiman erityistunteen onnistuneesta projisoimisesta kuulijalle. Kuinka tällaisen feelingin saavuttaminen on mahdollista, kun keikkailee niinkin ahkerasti kuin King, lähes joka ilta? "Vaikeaa se onkin", sanoi Bee, "huonojakin iltoja sattuu. Tunnetta ei löydy aina, mutta yritän kuitenkin kaikkeni antaakseni yleisölle parhaani. Tilannetta voisi verrata hieman illallisiin: saattaa sattua, ettei sinulla olekaan nälkä ollenkaan, mutta syödä täytyy silti."

Kingin viimeaikaiset levytykset saivat runsaasti kyselyjä osakseen, tyyli on selvästi muuttumassa. "Kautta koko urani olen aina pyrkinyt tarjoamaan yleisölle sitä, mikä mielestäni sillä hetkellä on parasta. Ajat muuttuvat, tulee uusia tyylejä, minä yritän pysyä mukana kuvioissa. En kuitenkaan kritiikittömästi pyri omaksumaan kaikkea uutta, vaan harkitsen tarkkaan ja otan vain sen mikä sopii minulle ja sovellan sen sitten omaan tyyliini. Samalla tavoin kuin 30 vuotta sitten kuuntelin Lonnie Johnsonia ja T-Bone Walkeria kuuntelen nyt tämän päivän popmusiikkia, sitä osaa mikä mielestäni on hyvää. Tietysti levy-yhtiöni, managerini ja ystäväni yrittävät vaikuttaa minuun, tuovat minulle levyjä ja sanovat: kuuntele tuota, se on hyvä. Mutta minä olen se, joka näistä asioista viimeksi päättää. Tottakai levy-yhtiö pystyy määräämään siitä mitä julkaistaan ulos, mutta minä määrään siitä mitä pannaan purkkiin: he eivät ikinä saisi minua levyttämään mitään mitä en halua. Esimerkiksi Indianola Mississippi Seedsiä suunniteltaessa Bill Sczymzyck toi minulle Leon Russellin levyn, jolla oli tämä hänen sävellyksensä nimeltä Hummingbird, ja käski kuuntelemaan. Hän sanoi: mitä jos pantaisiin se mukaan levylle. Minä sanoin: okei, mutta me teemme sen minun tavallani ja minä haluan, että tämä Russell tulee mukaan soittamaan. Siellä se nyt on levyllä, aivan erilaisena kuin alkuperäisversio, ja Leon oli mukana soittamassa."

Levytyksien ohella ovat Kingin konserttiyleisöt muuttuneet vallan valtavasti viimeisten viiden-kuuden vuoden aikana. Minkälainen oli ero miehen itsensä mielestä? "Ei mitään eroa", väitti King. "Yleisö on erilaista aina ja joka paikassa. Se yleisö, jolle soitin 10-15 vuotta sitten paikoissa, joista ystäväni Bobby Bland on käyttänyt nimeä The Chittlin Circuit, (mutta johon minä en yhdy,) oli määrältään paljon pienempi kuin nykyisin, mutta he olivat aivan yhtä huonoja tai hyviä kuuntelijoita kuin nykyisetkin. He eivät lämmenneet sen paremmin kuin nyky-yleisöni, päinvastoin monta kertaa oli varsin kolkkoja soittopaikkoja, joissa yleisö oli erittäin vähälukuista, välinpitämätöntä ja kalsaa sille mitä tein, ja nykyisin taas saattaa aivan hyvin käydä, että kaikki menee kohdalleen ja tuntuu siltä kuin haluaisi soittaa vaikka aamuun asti. Mutta se ei ole valitettavasti mahdollista."

Näin B.B. King, "bluesin kuningas", tämän päivän supertähti. Huolitellusti puhuva, hyvin hoidettu, tyylikkäästi pukeutunut herrasmies, joka kohteliaasti pyysi anteeksi väsymystään ja poistui hotellia kohti managerien suojaavien silmäparien alla. Mutta vasta varmistuttuaan, että kaikki kysymykset oli kysytty, kaikki halukkaat saaneet nimikirjoituksensa.

Kuinkahan monet muuten huomasivat konsertissa, että Kingin vasen ranne oli vahvassa siteessä? Se oli murtunut jokin aika sitten tapaturmassa eikä ollut vielä täysin parantunut tuottaen miehelle kohtalaisia tuskia soitto-operaation aikana. Tikit ylähuulesta oli otettu vain päivää ennen ja laulu oli vielä vaikeaa. Ehkä esitys olisi ollut vielä parempaa toisissa olosuhteissa.

Tapahtuma oli sattunut vapaapäivänä keikkojen välillä Israelissa. Normaalisti managerien hyvin vartioima B.B. oli päättänyt pujahtaa aamu-uinnille Kuolleeseen mereen, koskapa oli kuullut sen suolapitoisuudesta ja erikoisista kellumisominaisuuksista. Matka oli lyhyt, mutta kivirappusissa tuli vastaan vanha nainen, jolle B.B. kohteliaana miehenä teki tilaa sillä seurauksella, että liukastui ja kaatui. Vasen ranne murtui ja hampaat kajahtivat ylähuulesta läpi. Untimatka tuli kuitenkin tehtyä kaikesta huolimatta.

ISOISÄN ILTAJUTUT - ELI B.B. KING PUHELIAANA
Teksti: Sami Ruokangas
(julkaistu BN-numerossa 2/1997)

B.B. King kävi 11. maaliskuuta hurmaamassa loppuunmyydyssä Finlandia-talossa. Yhä 250 keikkaa vuodessa heittävä 71-vuotias blueskuningas tarjosi suomalaisyleisölle rutiinilla tasokkaan bluesillan, tuttuun ja aina yhtä ihastuttavaan tapaansa. B.B. King on yhä huiman hyvässä vireessä ja on hienoa, että miehelle riittää Suomessakin yleisöä. Kiitettävän usein tämän bluesin suurlähettilään kiertueet on meille saakka saatukin. Tämänkertaisella vierailulla turvallisen komeata keikkaa suurempi positiivinen yllätys oli Kingin Finlandia-talon pressitilaisuus.

Pieni toimittajajoukko tapasi ennen konserttia onnellisen ja levänneen oloisen herrasmiehen, joka oli leppoisan puheliaana. Juttu luisti aivan toisella tavoin kuin Kingin edellisellä vierailulla Porissa -95.

- "Tämä on mielenkiintoinen tilaisuus ja saa minut tuntemaan itseni isoisäksi, joka ennen nukkumaanmenoa kertoilee tarinoita menneiltä ajoilta ympärilleen kokoontuneille lapsenlapsilleen", B.B. King naureskeli lämminhenkisessä lehdistötilaisuudessaan. BN:n lisäksi läsnä oli kourallinen suomalaistoimittajia sekä pari tanskalaista toimittajaa.

Liikkeelle lähdettiin soittotyyliä koskevalla kysymyksellä: Mister King, olette eräs suurimmin vaikuttaneista kitaristeista tällä vuosisadalla. Mitä teette toisin kuin muut, kun kaikki yrittävät yhä kuulostaa teiltä?

- "Kunpa tietäisin sen. Silloin voisin tehdä lisää sitä. En vain todellakaan tiedä, olen vain oma itseni ja se on ainoa juttu, jonka osaan. Aikoinaan oli, ja vielä nykyäänkin on bluespurismia, jossa ihmiset sanoivat miten pitäisi soittaa. Minä en siitä ole välittänyt vaan olen soittanut siten kuin olen hyväksi tuntenut."

Onko totta, että ette osaa soittaa sointuja?

- "En soita komppikitaraa kovin hyvin, ja laulaessani en soita lainkaan. Jos soittaisin kanssasi, soittaisin vain pari sointua. Tämän illan konsertissa kuulette hiukan komppaustakin, mutta koko aikaa en soita. Minulla on tyhmät sormet", King veistelee.

Akustinen levy

Akustinen kitarakaan ei ole Kingille outo peli. Mies suunnittelee jopa levyttävänsä sillä...

- "Aloitin soittamisen akustisella, siihen aikaanhan ei sähköjä ollut. Minulla on tällä hetkellä kotona kaksi tai kolme akustista. Ensimmäinen Lucille oli puoliakustinen."

Tanskalaistoimittaja toivoo, että King esittäisi setissään edes yhden biisin akustisella.

- "Minulla ei ole aikaa soittaa akustista lavalla. Toki voisin tehdä niin, mutta se vie oman aikansa. Jonakin päivänä levytän akustisen albumin."

Seuraavaksi kysytään, valmistautuuko Kuningas mitenkään illan konserttiin.

- "Valmistaudun jokaiseen konserttiin. Jokainen keikka on erilainen ja vaikka laulut olisivat samoja, soitan ne joka ilta eri tavalla. Ja onhan yleisökin aina eri. Vaikka soittaisin samoille ihmisille kahtena iltana, heidän reaktionsa on toisena iltana toisenlainen. Niinpä jokaisena iltana täytyy olla valmis yrittämään saadakseen ihmiset iloiseksi musiikilla."

- "Sillä ei ole väliä istuuko yleisö vai tanssiiko se, huutaako se vai onko se hiljaa. Kun näen yhdenkin ihmisen taputtavan käsiään tai nyökyttävän päätään, olen onnellinen."

Kunkku raivaa tietä tuleville suuruuksille

B.B. King on yksi viimeisistä elossa olevista bluesin suurmiehistä. Tilanne ei kuitenkaan mestaria suuremmin sureta, vaan irrottaa häneltä kauniin vertauksen.

- "Rakastan luontoa. Uskon, että ennen kuolemaansa suuri vanha puu pudottaa maahan siemenen, josta kasvaa uusi suuri puu, joka vanhana taas pudottaa siemenen. Se on mielestäni luonnon laki. Vihaan vain sitä, että en ehtinyt tehdä enempää. Vihaan sitä, että en soittanut paremmin ja että en pystynyt jakamaan musiikkiani laajemmalle. Se on ainoa blues, joka minuun iskee."

- "Olen ollut kovin onnekas. Olen onnellinen mahdollisuudesta tavata teidät ja jutella kanssanne. Kolmekymmentä vuotta sitten te ette tunteneet minua ja osa teistä ei ollut edes syntynyt. Tämän päivän tilanne on siis hieno. Olen onnellinen kun saan olla yksi viimeisistä suurista tällä hetkellä, kun uusia kykyjä kasvaa
ja osa heistä tulee tekemään yhtä pitkän uran kuin minä. Haluaisin ajatella niin, että kun minä olen saanut tulla Suomeen ja moniin muihin maihin, ihmiset näissä maissa osaavat nyt ottaa vastaan myöskin nuo tulevat suuruudet, sitten kun he tulevat tänne. Ainakin ihmiset täällä tietävät jo, että on olemassa musiikkia, jota bluesiksi kutsutaan."

Mister King, onko soiton merkitys teille yhä sama kuin se oli esim. 50 vuotta sitten?

- "Ei, se on muuttunut. Olen nyt parempi, olen oppinut iän myötä ja soitto merkitsee minulle tänään enemmän. Kun olin nuori kuten te, soitin nautinnokseni, itselleni. Toivon, että tekin nautitte siitä, mutta sen tiedän, että minä nautin silloin itse. Tänään haluan teidän nauttivan; haluan jakaa lahjani teidän kanssanne. Sen mitä teen haluan tehdä niin hyvin kuin voin. Haluan, että te voitte olla ylpeitä jos teillä joskus on pieni poika tai tyttö, joka sanoo pitävänsä B.B. Kingistä."

Sämpläystä ja kehitystä

B.B. Kingin piisi How Blue Can You Get on äskettäin sämplätty Primitive Radio Godsin toimesta osaksi Standing Outside A Broken Phone Booth –kappaletta. Mitä mieltä B.B. sitten on sämpläyksestä ja uudesta teknologiasta?

- "En paljon tiedä siitä, mutta kannatan teknologiaa ja kehitystä. En ole koskaan oikein päässyt perille siitä, miten sämplet tehdään. How Blue Can You Get? –sämple möi miljoona kappaletta ja siitä minä pidän", King hekottaa.

- "En kirjoittanut laulua, mutta saan rojaltit. Laulun kirjoitti, uskokaa tai älkää, toimittaja. Miehen nimi oli hetki sitten mielessäni, mutta nyt en sitä muista." (Esa Kuloniemi ehdottaa Kingille Leonard Featheria, joka omasta mielestänikin olisi oikea nimi. Jostakin syystä King kuitenkin kieltää näin olevan ja sanoo, että kyseessä on joku muu, jota hän ei nyt muista.)

- "Hän kirjoitti Los Angeles Timesiin ja oli myös muusikko. Hän kuoli pari vuotta sitten. Minä löysin tuon piisin aikanaan Louis Jordanin ohjelmistosta ja toivoisin olevani sen säveltäjä, mutta enpä vaan ole."

Joku kysyy Kingin mielipidettä hänet rock-väen tietoisuuteen nostaneen U2:n uudesta levystä, jota King ei kuitenkaan ole kuullut. Mies sanoo nähneensä tänä iltana pätkiä bändin videosta hotellihuoneessaan. Jatkan kysymällä B.B:n mielipidettä uudesta mustasta musiikista.

- "Osa hip hopista on hyvää. Luulen, että jokaisen sukupolven, olivatpa he sitten mustia tai valkoisia, pitää löytää oma juttunsa. Minusta siinä on hyvää fiilistä, kun nuoret haluavat pistää vanhempiaan paremmaksi. Olipa musiikinlaji mikä tahansa, uusi sukupolvi haluaa kehittää sitä ja tehdä sen paremmin. Niin minäkin nuorena ajattelin."

Oikean soundin etsintä jatkuu

- "Tänään olen 71-vuotias, enkä vieläkään koe tehneeni juttuani riittävän hyvin. Etsin uutta koko ajan. En ole vieläkään löytänyt etsimääni soundia. Epäilenpä löydänköhän sitä, mutta jatkan etsimistä. En ole koskaan harjoitellut niin paljon kuin olisi pitänyt, enkä ole koskaan ollut niin hyvä kuin olisin halunnut olla. En ole myöskään niin hyvä kuin tulen olemaan. Paranen koko ajan."

- "Haluan oppia päivittäin, koska maailma on muuttunut ja pienentynyt uuden teknologian ansiosta. Jos Suomessa tapahtuu jotakin, se tiedetään Yhdysvalloissa puolen tunnin kuluttua. Kehitys, jonka olen elämäni aikana nähnyt on ollut hurja. Olen nähnyt television, radion ja sähköjen tulon."

- "Musiikkia kuulin ensimmäisen kerran lapsuudessani jukeboxien levyiltä. Lauantaisin ajoimme kaupunkiin, paikkoihin, joissa oli kymmenen, ehkä viidentoista levyn jukeboxeja. Nuori tätini osti paljon levyjä ja jos olin kiltti poika, hän antoi minun soittaa niitä. Niinpä olin hänelle aina kilttiä poikaa."

Blues on nousussa

Mikä on näkemyksenne bluesin tulevaisuudesta?

- "Jos minun virallinen lausunto asiasta pitäisi antaa, sanoisin bluesin olevan tänään suositumpaa kuin koskaan aiemmin sinä aikana, kun minä sitä olen yrittänyt soittaa. Suosion taustalla ovat nuoret, jotka
soittavat ja kannattavat bluesia. Ilmiö on laaja, sillä olen soittanut 70 maassa ja nähnyt saman jutun eri puolilla maailmaa."

- "Blues voi tällä hetkellä hyvin ja toivottavasti tämä suuntaus jatkuu, sillä kaksi vuotta sitten tehtiin tutkimus, joka osoitti, että vain 28 kaikista Yhdysvaltain tuhansista radioasemista soittaa bluesia päivittäin. Siellä meillä ei siis taida mennä kovin hyvin. Toivon tilanteen joskus muuttuvan. Edesmennyt Stevie Ray Vaughan, Robert Cray ja jopa Buddy Guy ovat olleet kovin onnekkaita, sillä heidän levyjään soitetaan, mutta minun ja monen muun levyjä taas ei soiteta läheskään niin paljon."

- "Ongelma on radioasemat omistavissa ihmisissä. Jos minä omistaisin asemat, kaikki soittaisivat bluesia.
Nyt voin vain pyytää uudestaan ja uudestaan heitä soittamaan enemmän musiikkiani. Osa heistä alkaa vähitellen tajuta, mutta kehitys on hidasta. Luotan nuoriin, he ovat niitä, jotka alkavat soittaa levyjä ja pistävät nousun liikkeelle. En usko ehtiväni nähdä todellista läpilyöntiä, mutta pienikin kehitys on parempi kuin ei mitään. Kuten sanonta kuuluu: parempi myöhään kuin ei milloinkaan."

Onko bluesia helpompi ymmärtää, jos on musta?

- "En ole koskaan ajatellut niin. Minulle hyvä musiikki on hyvää. Joku viisas on sanonut niinkin, että kaikki musiikki on hyvää, mutta osa vain on huonosti esitettyä."

Kingin kirja oikoo virheitä

Voisitteko kertoa uudesta omaelämänkertakirjastanne?

- "Kerron kaiken mitä tiedän. Vuosien aikana minusta on kirjoitettu monta kirjaa. Ihmiset ovat kirjoittaneet mitä ajattelevat minusta ja moni ei ole lainkaan kysynyt omaa mielipidettäni asioista. Tässä kirjassa kerron itse itsestäni. Monet väittävät minua nuoremmaksi kuin mitä olen. Vielä useimmat sanovat minua todellista vanhemmaksi, joten haluan tehdä kirjalla kaikille selväksi, että olen syntynyt 16. syyskuuta 1925. Eli jos elän tämän vuoden syyskuuhun, täytän 72."

- "Kirjalla oikaisen siis muutamia virheellisiä tietoja ja kerron uusia asioita, joita kukaan muu ei ole koskaan aiemmin tiennytkään. Tietysti ihmisille on oikeus ajatella minusta mitä haluavat. Minua on nimitelty nimillä, joita ei tässä voi edes ääneen lausua. No, puhuttiinhan Jeesuksestakin pahaa ja hän oli paljon parempi kuin minä."

Uudessa Guitar Player –lehdessä on kirjanne arvostelu, jossa sanotaan, että kiertue-elämän seurauksena teillä on viisitoista lasta viidelletoista eri naisille. Onko se totta?

- "Kyllä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kiertue-elämän kanssa. Kysymys on minusta ja naisista. Pidän huolta lapsistani ja rakastan heitä. Silloin kun minulla ei ole mennyt taloudellisesti hyvin, olen ajanut traktoria ja tehnyt kaikenlaisia töitä, joita kuka tahansa mies tekee elättääkseen perheensä. Tietenkään en tapaa heitä niin usein kuin haluaisin, mutta silti yritän parhaani."

Tärkeintä on koulutus

- "Isälläni ei ollut koskaan muuta kuin suuri sydän ja viisi lasta. Meillä ei ollut koskaan kunnon kotia ja nuoruudessani en tiennyt hienouksista kuten televisiosta. Me olimme peltotyöläisiä, jotka työskentelivät raskaasti plantaasilla. Emme osanneet valittaa, koska emme tienneet paremmasta."

- "Haluan antaa omille lapsilleni paremmat eväät elämään. Haluan, että he saavat koulutusta. Haluan, että
heillä on kunnon vaatteet yllään, koska omassa lapsuudessani kuljimme ryysyissä. Tiedän nykynuorten repivän vaatteensa, koska on muotia, että iho vilkkuu. Se on okei, mutta haluan, että lapsillani on mahdollisuus kunnon vaatteisiin. Haluan heille kaikille perusmukavuudet, joita muillakin on, joten minun täytyy tehdä töitä heidän hyväkseen. Kun lapseni olivat nuoria, kiersin tienaamassa heille elantoa."

- "Nykyään monet menestyvät jo nuorena ja varsinkin lahjakkaat urheilijat, kuten baseball- tai koripallotähdet, tekevät paljon rahaa jo nuorena. Minun nuoruudessani sellaista mahdollisuutta ei ollut, olit lahjakas tai et. Joe Louis oli hyvä, mutta hän ei tehnyt sellaisia omaisuuksia nuorena."

- "Tärkein ja ainoa asia minulle on ollut tienata rahaa, jotta olen saanut lapseni pois plantaasilta ja mahdollistanut heille kunnon koulutuksen. Rakkauteni heitä kohtaan ei rajoitu rahaan – omistan muuten kirjanikin heille – mutta se on rakkautta, jonka olen suunnannut heille tätä päivää ajatellen. Jos heille ei olisi kunnon koulutusta, heillä ei olisi töitä eikä kunnon koteja. Ilman koulutusta ei olisi mukavia asuinalueita. On alueita, joille sinua ei haluta asumaan, koska olet väärän värinen tai puhut väärällä tavalla, mutta jos sinulla
on riittävä koulutus, kukaan ei voi sinua estää."

- "Suurin osa heistä on iloisia siitä, että tein sen heille. Muutama sanoo, että olisi halunnut minun olevan kotona. Jos minun pitäisi elää kaikki uusiksi, tekisin samoin. Minulla on seitsemän lastenlasta, jotka ovat collegessa. Kaksi heistä opiskelee musiikkia", B.B. kertoo ylpeänä.

- "Kaikkiaan lastenlapsia on viisitoista, anteeksi tarkoitan neljätoista, koska toiseksi vanhin heistä tapettiin. Hän oli sodassa, sai perheen ja sitten jotkut tyypit huumeessaan ampuivat hänet. Tuo tapaus saa minut surulliseksi."

Rinnakkaisprojekteja

Levy-yhtiön edustajan ilmoittaessa aikaa olevan jäljellä kaksi minuuttia, on syytä käynnistää viimeisten kysymysten kierros. Ensimmäinen koskee Kingin tulevia projekteja.

- "Minulla on käynnissä useampiakin projekteja saman aikaisesti. Olen äänittänyt musiikkia Marty Stuartin ja Willie Nelsonin kanssa. En tiedä keiden kaikkien kanssa tulen levyttämään, mutta joka tapauksessa teen yhteistyötä muiden tunnettujen artistien kanssa."

Onneksi B.B. suunnittelee kantrijuttujen rinnalla bluesinkin levytystä.

- "Aion tehdä myös bändini kera jutun, jossa teen musiikista niin bluesia kuin osaan. Ja tietysti haluan tehdä instrumentaalialbumin, jossa käytän big bandia, kvartettia ja jousia."

Voisitteko kertoa B.B. King –blueskahviloista?

- "Niissä myydään hyvää ruokaa. Meillä on niitä kaksi, Memphisissä ja Hollywoodissa. Myymme seitsemää B.B. King –ruokaa, mm. Lucille-hampurilaisia."

Mister King, jos voitte valita minkä tahansa artistin ja minkä tahansa kappaleen, mikä on kaikkien aikojen suosikkisävelmänne?

- "You Are Always On My Mind, Willie Nelsonilta. Pidän siitä, koska jos en näe sinua niin usein kuin haluaisin, ja haluaisin lähettää sinulle kortin tai soittaa sinulle, enkä saa siihen tilaisuutta, haluan sinun tietävän, että ajattelen sinua silti."

KUNINGAS JA MYYTTI
Teksti: Ilpo Saunio
(julkaistu BN-numerossa 4/1972)

Millä tahansa mittapuulla arvioituna B.B. Kingin Suomen vierailu oli tapahtuma, jollainen kannattaa harvinaisuudessaan kirjata syvästi historianlehtiin ja jollainen aina jää kaikkien tilaisuudessa istuneiden mieliin nostalgiseksi muistoksi ja samalla vertailukohdaksi, jonka mukaan arvioidaan musiikki pitkän aikaa eteenpäin. Toisin kuin viisi vuotta sitten, jolloin vain kourallinen tuntijoita oli eksynyt Sam & Daven loistavaan konserttiin, Kulttuuritalon salo oli täyttynyt ääriään myöten väkeä, joka otti sankarin poikkeuksellisen lämpimästi vastaan. Suomalaisen yleisön tietoisuustaso on viidessä vuodessa noussut ratkaisevasti, sillä olen melko varma siitä, ettei B.B. King olisi viisi vuotta sitten saanut sen enempää yleisöä kuin Sam & Davekaan, jotka sentään olivat tuon ajan nimekkäimpiä soul-taiteilijoita. Varmaa on myös se, että tietoisuustason nousuun ovat olennaisesti vaikuttaneet sellaiset seikat kuin Finnish Blues Societyn olemassaolo ja julkaisutoiminta sekä myös esimerkiksi Ruissalon rock-festivaalit.

Konsertin alussa esiintyneen Jussi Raittisen ison orkesterin esityksistä ei olisi osannut arvata, miten huomattava tapahtuma sinä iltana oli tulossa – en itsekään B.B. Kingin taiteen ystävänä monien vuosien takaa osannut aavistaa, miten voimakkaan, melkein suggeroivan tunteen tämä bluesin kuninkaaksi syyllä mainittu taiteilija parhaimmillaan kykenee saamaan aikaan. On onnellinen sattuma, että joku mustan musiikkimaailman huipuista saadaan maahan uransa huipulla, niin kuin B.B. King on huolimatta yli 20-vuotisesta ammattimuusikon urastaan - lasken tämän uran alkuhetken loppuvuodesta 1949, jolloin ystävämme teki ensimmäiset levytyksensä Bullet-levymerkille Phineas Newbornin ja Tuff Greenin kanssa.
Muistettaneen hyvin parin vuoden takainen Muddy Watersin konsertti, myöskin Kulttuuritalon lavalla, josta tosin keskustelun ja eriävien mielipiteiden laineet kävivät korkeina, mutta joka ainakin minusta osoitti yksikäsitteisen selvästi, ettei vanhuksena ja jalka paketissa kerta kaikkiaan tehdä enää samaa musiikkia kuin nuoruuden vehreinä päivinä. Muddy Watersin harvat soolot olivat muuttuneet melkein kivettyneiksi torsoiksi, yhteissoitosta oli kipinä pois ja mikä pahinta: Muddy oli menettänyt tuon intiimin, kamarimusiikillisen herkkyyden, joka on ominaista hänen parhaalle 50-luvun kaudelleen (esim. levyllä The Best of Muddy Waters eli Sail On, Chess-levymerkki). Vain leppoisa hymyn henki muistutti vanhasta bluesin kuninkaasta, ja tämähän oli tietysti tärkeätä niille, jotka eivät niinkään välittäneet musiikkikokemuksesta vaan halusivat päästä kokemaan autenttisen välähdyksen yhdestä aikamme musiikkiin eniten vaikuttaneista mustista muusikoista.
B.B. King kykeni konsertissaan täyttämään kummatkin odotukset. Vaikka hänen tiheään esittämänsä aavemaiset kitaratemput – soinnin venyttäminen pitkään ikäänkuin pelkällä tahdon voimalla ja sormin koskematta – tarkkaan ajatellen ovat jo vanhoja ja kuultavissa monilta levyiltä, hänen soitossaan on selittämätöntä tuoreutta ja iskuvoimaa. Juuri tämä sitä taitoa vaatii: saada yleisö uskomaan, että jokainen sävel syntyy tässä yleisön inspiroimana ja vain tämän ainoan kerran. Tässäkin mielessä B.B. King on kuningas.
Edellisestä kävi ehkä jo ilmi, että pidän B.B. Kingiä ensisijassa kitaristina, joskaan hän ei laulajanakaan mikään aivan vähäinen tekijä ole. Kysymys ei ole pelkästä taituruudesta. Kitaraa kuulee silloin tällöin soitettavan taiturillisemminkin, mutta aniharva saa aikaa samanlaista intensiivistä tunnelmaa kuin B.B. King. Hänen soitossaan on jotakin paganinimaista, jotakin paholaismaista, joka kiehtoo vielä silloinkin kun käytetyt tehokeinot alkavat pyöriä samaa ympyrää. Asian ydin on siinä, että B.B. Kingille vaikuttaa syntyneen soittimeensa – tuohon kuuluisaan Lucilleen vai mikä sen nimi nyt onkaan – poikkeuksellisen intiimi suhde, ja tämä aiheuttaa myös kuulijassa poikkeuksellisen elämyksellisen tunteen. Samoin oli ilmeisesti laita Paganini-myytin: se syntyi, koska vain Paganinilla oli melkeinpä fyysiseksi luonnehdittava suhde viuluunsa. Toiset saattoivat ehkä soittaa samat nuotit, mutta ei samalla tavoin.
Lienee syytä selventää, että en tarkoita tällä suhteella mitään avoimen seksuaalista suhdetta, mihin Jimi Hendrix näytti Helsingin konsertissaan ja tunnetussa Monterey-filmikohtauksessaan pyrkineen. B.B. Kingille kitara on kehon luontainen jatke, johon aivon käskyt välittyvät poikkeuksellisen suorasti. Hendrixille kitara on raiskattava sukupuolipartneri, yhdentekevää mieskö vai nainen.
Tässä mielessä B.B. King instrumentalistina toi minulle ensi sijassa mieleen eräät näkemäni intialaiset muusikot, erityisesti pari vuotta sitten Vanhalla ylioppilastalolla konsertoineen Imrat Khanin, joka monessa mielessä on aidompi ja parempi muusikko kuin legendaarisen maineen saanut vanhempi kollegansa Ravi Shankar. Myös improvisoijana B.B. King tuo mieleen Imrat Khanin sensuellin ja mielikuvitusrikkaan soittotavan, siitä huolimatta että hän ei käytäkään musiikissaan nykyään muodissa olevia intialaisen tai arabialaisen musiikin modaalisia aineksia. Tämänkaltaiseen musiikkiin on vaikea suhtautua älyllisen punnitsevasti: kuten kaikessa orientaalisessa musiikissa länsimaisen ihmisen silmin nähtynä, myös siinä on luomistapahtuman selittämätöntä magiaa. Merkillisintä on, että B.B. Kingin konsertissa loppujen lopuksi on kysymys modernista amerikkalaisesta mustan väestön suosimasta show- ja populaarimusiikista – ei siinä mitään suurta taidetta yritetty ajaa takaa.
Jos 60-luvulta pitäisi nimetä kaikki merkittävät bluesmuusikot, niin listasta tulisi yllättävän lyhyt. En nimittäin saisi kokoon kuin kaksi nimeä, jotka ovat olennaisesti vaikuttaneet musiikin kehitykseen, ja ne ovat B.B. King ja Buddy Guy. On totta, että useimmat 50-luvun hupppumuusikoista jatkoivat soittamista vielä 60-luvulla, mutta Muddy Watersin tapaan he eivät kehittäneet enää mitään olennaista. Toisaalta monet 60-luvun myötä nimekkäiksi tulleet mustat blues-muusikot kuten vaikkapa John Littlejohn tai Fred McDowell eivät soita kovinkaan moderniin tyyliin; he jatkavat tyylipuhtaasti vähän nuorempana kuulemaansa perinnettä ja sillä siisti. Suomalaisilla on syytä tyytyväisyyteen saatuaan tilaisuuden kokea sekä B.B. King että Buddy Guy luonnossa ja ehdottomasti parhaimmillaan. Muistattehan toki tuon Buddy Guyn esiintymisen Rollareitten kanssa Olympiastadionilla; ellei B.B. Kingiä olisi, Buddy Guy olisi ainakin allekirjoittaneelle yhä se huipputapaus, johon kaikkea kuultua verrataan ja yleensä myös köykäiseksi havaitaan.

B.B. RÄPPÄ TISKISSÄ?
(yleisönosastokirjoitus BN-numerossa 4/1972)

B.B. Kingin konsertissa 17.10. herätti kummastustani eräs piirre Suomen blueskansassa. Kyllähän väki tuntui pitävän hyvistäkin biiseistä kuten "How Blues Can You Get", mutta varsinaiseen ekstaasiin kansa näytti vajoavan, kun kuultiin käsittämättömäksi kaaokseksi mutatoitunut "Every Day I Have The Blues" tai uudempia sävellyksenä olemattomia kolmannen luokan rynkytyksiä. Onko siis niin, että suomalaiseen bluesinharrastajaan – ja myös päivälehtikriitikoihin – tehoaa parhaiten vinkukitaralla vahvistettu rytkysoul soitettuna räppä tiskissä eli puolta kovempaa kuin mitä korvat kohtuudella kestävät?

Nimim. "Kysyn vaan"

B.B. KING & ODETTA
Teksti: Juhani Aalto
(katkelma BN-numerossa 5/1973 julkaistusta artikkelista "BN käy konserteissa")

Joskus takavuosina olisi ollut yksinkertaisesti mahdoton kirjoittaa B.B:n konsertista kriittisesti. Vaan nyt eletään vuotta 1973, ajat ovat muuttuneet, ja King on seurannut aikaansa. Joten kaikki B.B.-hullut, jättäkää ihmeessä lukematta tämä juttu - varsinkin, jos teillä on korkea verenpaine, ja katselkaa vaikkapa vain valokuvia.

Konsertin 30.10. Kulttuuritalolla avasi komeasti Odetta. Hän saapui lavalle laulaen vanhaa fieldholleria. Ensin kuului vain ääni, ja vähitellen ilmestyi muhkea olemus näkyviin. Odettalla on ääntä jakaa vaikka viidelle ja hän osaa käyttää sitä ylärekisteristä aina matalimpaan örinään. Hän kehysti laulunsa vähän turhankin pitkillä stooreilla. Pahempaa sanottavaa ei Odettasta ole. Yleisön kritiikkiä edustakoon erään nykyisin Keski-Suomessa vaikuttavan bluesmiehen toteamus: "Olis vaan esittänyt enemmän niitä folk-juttujaan. Nyt se yritti vähän liikaa esittää bluesahtavaa ohjelmistoa, kun ties, et'tää on blueskonsertti."
Tilaisuuden toisen puoliskon aloitti Sonny Freemanin Unusuals kuten viimeksikin. Yritti ensin jotain hidasta pliisuilua noin puolen minuutin verran ja vaihtoi sitten nopeampaan, jossa soolo kiersi mieheltä miehelle. Kukaan ei pystynyt sellaiseen, mikä olisi saanut edes kulmakarvat nousemaan. Tämän avauksen jälkeen astui B.B. lavalle ja veti tuttuun tyyliin läpi ylinopean Every Day I’ll Have The Bluesin, mitä seurasi hidas instrumentaali-molliblues.
En tiedä, olenko oikeassa, mutta vaikutti siltä, että sekä bändiä että B.B:tä oli alkanut vaivata keikkaväsymys. Every Day... tuntui huolimattomammalta kuin vuosi sitten ja eräissä muissakin nopeissa kappaleissa oli läpihuutojutun tunnelmaa. Yhtyeen avausesitys oli todella vetelä ja kuvaavaa on, että paras saksofonisoolo kuultiin myöhemmin B.B:n vaihtaessa kieltä kitaraansa. Edellä esitetyn vastakohtana tuntuu ainoastaan maagiselta B.B:n kyky keskittyä, latautua ja purkautua hitaissa blueseissa. Suorastaan häikäisevä oli I've Got Some Help I Don't Need (jota eräät arvostelijat nimittivät I Believe To My Souliksi): hiljainen aloitus ja sitten huipennuksissa henkeä salpaavaa tunnelmaa. B.B. on itse sanonut, että hän haluaa antaa joka kerta kaikkensa yleisölle, ja mikä hämmästyttävää, hän todella pystyy siihen kerta toisensa jälkeen. Edelleen on ihaltavaa, että hän osaa jatkuvasti ottaa yleisönsä How Blue Can You Getillä, kuten TV:nkin Iltatähdestä 5.12. saattoi todeta.
Tuli tuossa alussa mainittua aikojen ja B.B:n muuttumisesta, vaan en olisi ikinä uskonut voivani todistaa sitä, mihin B.B. tässä konsertissa alentui. Hän nimittäin pariin otteeseen päätyi toistamaan kitaralla rytmikkäästi samaa stemmaa kerjäten tällä tavalla yleisön hakkaamaan tahtia. Tuon tyylinen temppu sopii mielestäni halvemman luokan artistille, joka ei muuten saa yleisöä mukaansa - ei sen sijaan miehelle, jota mainitaan bluesin kuninkaaksi.
Mitä muuten tulee Kingin soittoon, kuului konsertin jälkeen kommentteja, että yleisesti ottaen ukko käsitteli kitaraansa paremmin kuin edellisellä kerralla. Tämä onkin luonnollista, sillä tällä kerralla soittoa ei ollut haittaamassa luokkaantunut käsi - olkoonkin, että B.B. itse väitti viimeksi kätensä olleen kaikesta huolimatta täysin OK.

KUNINGAS PORISSA
Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 4/1979)

Yllä oleva otsikko saattaa tuntua turhan mahtipontiselta, mutta bluesin kuninkaaksi useissa yhteyksissä nimetyn B.B. Kingin esiintyminen Porin 14. jazz-festivaaleilla oli juuri niin täysipainoinen ja vakuuttava, samaten kuin yleisöönmenevä, että nimitys puolustanee paikkaansa. Vuoden tauon jälkeen festivaalijärjestäjät olivat katsoneet asiakseen hankkia Poriin jälleen myös bluestaiteilijan ja uskoisin, että Kingin upea esitys sai aikaan sen, että ensi vuoden festivaaleilla koemme jälleen bluesin sykkeen.

B.B. King on aiemmin käynyt Suomessa kaksi kertaa 70-luvun alkupuolella, viimeksi lokakuussa 1973. Noista ajoista on miehelle kertynyt silminnähden lisää painoa, mutta esiintymistä ei moinen seikka haitannut lainkaan, joskin kitara oli hieman huvittavan näköinen muhkealla vatsalla. Eri asia on sitten kuinka terveys kestää muodonmuutoksen. Se mitä minä pelkäsin eniten aiheutui tietoisuudesta, ettei B.B. King ole kuluvalla vuosikymmenellä juuri mainittavan arvoisia levytyksiä tehnyt, vaan lähes kaikki hänen viime vuosien levynsä ovat olleet bluesin kannalta kutakuinkin merkityksettömiä. Hämmästyttävää onkin, miten mies kykenee lavalla unohtamaan levyminänsä ja olemaan se bluesin kuningas, jollaisena hänet on opittu tuntemaan. Ennen konserttia pidetyssä lehdistötilaisuudessa olisikin mieleni tehnyt kysyä, vieläkö hän ylipäätänsä pitää itseään bluesmuusikkona juuri viimeaikaisten levyjensä valossa. Mutta kun King avoimeen ja ystävälliseen tyyliinsä kertoi uskovansa vankasti bluesin olemassaoloon ja tulevaisuuteen, olisi moinen kysymys ollut lähinnä sopimaton.
Itse Kirjurinluodon konserttitilaisuudesta on päivälehdissä jo kirjoiteltu huomattavan positiivissävyisiä arvosteluja, joten niilläkin BN:n lukijoilla, jotka eivät Porissa olleet lienee tässä vaiheessa varsin selvä kuva B.B. Kingin esityksestä. Näin ollen ei kovin laajasanainen konserttiarvio ole enää tarpeellinen, vaan annettakoon tilaa ohessa oleville valokuville.
Kingin kymmenmiehisen orkesterin koostumus ei ehkä kuitenkaan ole kovin laajasti lukijoiden tietoisuudessa, joten orkesterinjohtaja/trumpetisti Calvin Owensin ohella yhtyeessä soittivat John Willie Cook & Lonnie Lalanne-tpt, Steve Sherard-tbn, Conrad Josephs & Edgar Synigal-saxes, Phil Blackman-pno/org, Leonard Gill-gtr, Russell Jackson-bs ja Calep Emphrey-dms. Varsin tuntematonta väkeä siis, mutta vanha tuttavuus on ainakin kakkoskitaristi Gill, jonka soitantoa on kuultavissa Bobby Kingin "Chaser"-LP:llä (MCM 900.292). Ilmeisesti hän on todennut maineikkaan bluesmuusikon yhtyeen kakkoskitaristin paikan turvatummaksi tulolähteeksi kuin Chicagon bluesklubien koluamisen.
Kaksi ensimmäistä instrumentaalia yhtye soitti ilman johtajaansa ja näistä varsinkin avausnumero heti osoitti, että kyseessä oli todella asiansa osaava, jäntevä kokoonpano. Svengi oli hurja ja orkesterinjohtaja Owensilla oli oma vaikuttava osuutensa siihen. Hän piiskasi soittajia mahtipontisiin suorituksiin, jakaen sooloja sekä innostaen yleisön mukaan heti alkutahdeista lukien.
Kun King sitten astui lavalle oli yleisö jo lähes myytyä miestä, ja jatkossa Blues Boy korjasi pisteet kotiin väkivahvalla esiintymisellään. Muhkea laulu ja sitä tukeva ilmeikäs kitarointi eivät jättäneet epäilyksille sijaa, B.B. King on yhä edelleen suuri bluesin tulkitsija. Aivan muutamaan otteeseen (kappaleessa "Caldonia") tuntui yhtyeen tempo jopa liian hurjalta ja King oli hukkua vellovan taustan sekaan, mutta jatkossa seurannut "How Blue Can You Get" pitkine, mielikuvituksellisine kitaraintroineen palautti asiat oikeille raiteilleen. Muutenkin sydäntäni lähinnä olivat vanhat tutut blueskappaleet, kun taas funkyrytmejä tavoittelevat uudemmat numerot eivät saaneet minua samalla tavalla syttymään. Vahvimmillaan Kingin laulu oli ehkäpä kappaleessa "Shopping Instead", mutta paljon siitä ei jäänyt jälkeen tutumpi "I Got Some Help I Don't Need". Konsertin päätteeksi nähtiin vielä vanha tuttu kikka, eli B.B. luovutti plektransa yleisön joukkoon ja siitäkös riemu vielä yltyi. Hän ei tahtonut päästä millään lavlta pois, ja innokas yleisö sai ansaitsemansa todella lämpimät ja sydämelliset kiitokset bluesin kuninkaalta.

B.B. KING HELSINGIN KULTTUURITALOLLA
Teksti: Risto Kuokkanen
(julkaistu BN-numerossa 3/1980)

B.B. King kävi pitkän maailmanympärikiertueensa pohjoisimmassa kääntöpaikassa huhtikuun 10. p:nä. Mukana oli yhdeksän miehen orkesteri, joka konsertin aluksi soitti 30 minuuttia r&b-jatsia hieman liian kovaa, mutta taitavasti. Orkesteria johti Calvin Owens, joka vastasi myös kaikista musiikin sovituksista. Owensin työskentelyä oli nautinto katsella. Hän tuntui saavan hyvin harjoitetun orkesterinsa toimimaan juuri haluamallaan tavalla. Mikä vielä nautittavampaa, hän sai sen toimimaan myös B.B:n haluamalla tavalla kontrolloiden orkesterin sointia, volyymia ja jakaen sooloja maestron ilmeitä ja liikkeitä oivallisesti tulkiten.
Pappa Kingin saavuttua lavalle olivat siis volyymit ja sävyt kohdallaan. B.B. oli valloittava. Laulu on mahtavaa, kitaransoitto täydellistä ja esiintyminen sydämellistä. Ohjelmisto oli ilmeisesti pääosn sama kuin viime kesänä Porissa. B.B:n Lucille-kitara soi kuin taivaan urut. Äänen täyteläisyys, nyanssit ja kesto olivat sellaisia, ettei levyjä kuuntelemalla uskoisi. B.B. King –tyylistä modernia bluesia soittaa edelleen parhaiten maailmassa B.B. King, ja laulaa. Vaikka kitarasoolot olivat aina pitkiä ja muutkin soitinsoolot, jotka olivat nekin jatsahtavuudessaan erinomaisia, kohtuullisen pitkiä, kuultiin laulua aivan tarpeeksi. B.B. osoitti, että hän on laulajana nyt yhtä vahva kuin ennenkin. Minä kyllä sanoisin, että parempi, koska ääni on voimakkaampi, mutta taipuu ja nyansoi silti herkästi.
King aloitti tutulla Caldonialla, jatkoi pitkällä kitarasoololla ja siirtyi eteenpäin ohjelmistossa vanhoja ja uudempia kappaleita ja tempoja vaihdellen. Välillä hän käveli orkesterinsa edessä kuin isä lapsikatraassaan käyden soittimellaan vuoropuheluja muiden instrumenttien kanssa. Muu orkesteri tuntui erityisesti huvittuvan B.B:n yrittäessä jallittaa pianistia kitarallaan. Koskettava jakso konsertissa oli kun B.B. kävi välillä urastaan kertoen sikermänä läpi vanhoja hittejään 40-luvun lopulta ja 50-luvulta. Voimakas tunnelataus säilyi hyvin läpi konsertin, heikkeni hetkeksi vain uusimmissa nykyiset markkinatutkimukset huomioivissa sävellyksissä.
Orkesterissa soittivat: Calvin Owens – musiikin johto, tpt, Leonard Gill – gtr, Galep Emphrey – dms, Russell Jackson – bs, Joseph Carrier – pno, Edgar Synigal – baritone sax, Robert Garner – tenor sax, Ed Bewill – trombone, Lonny Lalanne – trumpet.

B.B. KINGIN 5. KERTA
Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 5/1981)

Totta tosiaan, B.B. Kingin syyskuinen konsertti Kulttuuritalon lavalla oli miehen jo peräti viides vierailu tämän maan kamaralla edellyttäen, että olen pysynyt laskuissa mukana. Itselläni on ollut tilaisuus olla todistamassa jokaista näistä käynneistä, joten mitäpä uutta minulla enää voisi olla sanottavaa miehen esityksistä. Pari seikkaa tämän viimeisimmän konsertin tiimoilta voinee ehkä kuitenkin tulla kirjatuksi.

Ensinnäkin itse musiikkiin kuulumattomana piirteenä mainittakoon herra Kingin uusi kampaus. Mustien keskuudessa yleistyneen tavan mukaisesti B.B:kin on suoristuttanut luonnonkiharansa ja tuloksesta voi itse kukin tehdä omat johtopäätöksensä oheisen (ja kansi-) kuvan perusteella.
Kingin keikkayhtye (nk. Festival Orchestra) on parin viime vuoden ajan pysynyt jäsenistöltään varsin muuttumattomana, mikä on ilman muuta positiivinen asia. Valitettavasti yhtyeen torvisektio oli tämänkertaisella vierailulla kuitenkin typistynyt orkesterinjohtaja/trumpetisti Calvin Owensin ohella ainoastaan kahden miehen (tpt + sax) vahvuiseksi. Tästä vajaamiehityksestä johtuen kappaleiden taustat olivat epämiellyttävän kireitä ja aistittavissa oli selvää liiallisen yrittämisen tuntua, aivan kuin kaksi soittajaa olisi yrittänyt hoitaa neljän miehen urakan. Muilta osin Kingin yhtye soitti varsin saumattomasti yhteen ja maestro itse esiintyi lavalla tuttuun hyväntahtoiseen herrasmiestyyliinsä. Mukavahan näissä B.B. Kingin konserteissa on iltapuhdettaan aina silloin tällöin viettää, mutta toivon mukaan hän ei kuitenkaan aivan lähivuosina jälleen Suomeen tupsahda.

B.B. KING PORISSA
Teksti: Juhani Laikkoja
(julkaistu BN-numerossa 4/1987)

B.B. King vieraili tänä kesänä (11.7.) laskujeni mukaan kuudennen kerran Suomessa ja jo toistamiseen Pori Jazz –festivaaleilla. Edellisestä kerrasta oli ehtinyt kulua kahdeksan vuotta. Tuolloinen big band oli nyt supistunut seitsemän miehen yhtyeeksi. Siihen kuului tavanomaisen komppiryhmän (rummut, basso, toinen kitara, koskettimet) lisäksi kaksi saksofonistia sekä yhtyeen musiikillinen johtaja, trumpetisti James Bolden. Toinen saksofonisteista oli B.B:n sukulaispoika Lelandista nimeltään Walter King.
B.B. esiintyi lauantain pääkonsertissa. Tavan mukaan tuo tilaisuus venyi huomattavan pitkäksi. Viimeisenä esiintyjänä hän pääsi aloittamaan vasta kello yhdeksän tienoilla illalla. B.B. oli selvästi pääesiintyjä, jota varsin lukuisa yleisö jaksoi odottaa koko pitkän ja kolean päivän.

Yhtye aloitti tavanomaisella instrumentaaliverryttelyllä ennen kuin maestro saapui lavalle. Käyntiin lähti Louis Jordanin Let The Good Times Roll ja sellaisena meno jatkui koko seuraavan runsaan puolitoistatuntisen, jonka konsertti kesti. Yleisvaikutelmaksi jäi se, että B.B. lauloi melko vähän, esimerkiksi yleensä erinomainen ja tunteikas laulusuoritus Got My Mind To Give Up Living eli Shopping Instead sujui sinänsä mainiona kitarainstrumentaalina. Mutta mikäs miehen kitarointia on kuunnellessa, kutsuihan Ilpo Saunio B.B:tä peräti bluesin Paganiniksi tämän ensimmäisen Suomen vierailun yhteydessä, ja varsinkin kun B.B:n soitto kuulosti paremmalta kuin pitkään aikaan. Laulun vähäisyyteen saattoi vaikuttaa melkoisen kylmä ja kostea ilma sekä myöhäisen ajankohdan mukanaantuoma väsymys. Kaiken kaikkiaan innostunut yleisö sai seurata varsin mukavaa ja ammattitaitoista esitystä, kuinkas muuten. B.B. näytti viihtyvän lavalla ja selvästi nautti yleisön arvonannosta. Yhtyeensä jäsenille hän jakoi melko runsaasti soolotilaa. Mieleenpainuvaa soittoa esittivät puhaltajien (erityisesti trumpetistin) ja pianistin lisäksi komppikitaristi, joka oli nimeltään kai Leon Warren. Sen sijaan uusi valkoinen basisti ei ollut edeltäjänsä Russell Jacksonin kaltainen taituri, mutta pätevä kuitenkin, toinen saksofonisti sekä pianisti ovat jo pitkään kiertäneet B.B:n mukana.
Ohjelmistoon kuului muun materiaalin ohella tuttu Caldonia, Why I Sing The Blues, How Blue Can You Get, Ain't Nobody's Business If I Do ja Thrill Is Gone. Uudemmasta tuotannosta kuultiin B.B:n viimeisin hitti, Into The Night, joka on nimimelodia John Landisin ohjaamasta elokuvasta Yön selkään sekä versio Wilson Pickettin In The Midnight Hour:sta, niin ikään samasta elokuvasta. Näyttää siltä, että syyskuun kuudestoista päivä 62 vuotta täyttävä B.B. King jatkaa keikkailuaan Bluesin Suurlähettiläänä ympäri maailman vielä varsin pitkään. Ehkäpä tulevina vuosina tulee jälleen tilaisuus antautua Lucillen valtaan.

KUNINGAS VÄSYY?
Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 2/1989)

Mitähän tässä pitäisi itsestään oikein ajatella? Arvioin viime Blues Newsissa B.B. Kingin tuoreimman albumin ja tuomitsin sen likipitäen miehen uran pohjanoteeraukseksi. Sitten King saapuu konsertoimaan kaupunkiin ja vetää Kulttuuritalon salin täyteen. No, mainittu BN ilmestyi vasta konsertin jälkeen, ja eipähän BN toisaalta taida juurikaan pystyä massojen liikkeitä ohjaamaan. Eikä minun mielipiteilläni sitäpaitsi taida olla paljon painoa bluesin harrastajien keskuudessa. Ihan kelpo tapahtuma B.B:n vierailu joka tapauksessa aina on, joten yleisömenestys rohkaiskoon ohjelmatoimistoja tuottamaan bluesia maahan jatkossakin.

Ne elementit, jotka tuhosivat B.B:n tuoreimman albumin loistivat onneksi poissaolollaan. Lavalle ei syntikkasoundeja eikä rumpukoneita oltu järjestetty. Tästä huolimatta tilaisuudesta jäi hieman valju maku. Olin hieman yllättäen hyvin pitkälti samaa mieltä kuin Hesarin kriitikko Jukka Hauru todetessaan B.B:n taantuneen parhaista päivistään.
Kingin kitara oli liikaa esillä laulun kustannuksella, se soi kummallisen säröisen epäpuhtaasti ja karkeasti totutusta maalailevan kauniista fraseologiasta poiketen. Konsertti alkoi kyllä perin lupaavasti, mutta vaipui keskivaiheillaan yksitotiseen junnaamiseen. Uskoin kaiken muuttuvan hyväksi, kun Guess Who:n kitaraintro tulvahti ilmoille. Mutta hämmästys oli melkoinen, kun intro sen kun jatkui ja jatkui, ja lopputuotteena oli sitten vain instrumentaali. Vieressä istunut kaunotar olisi kyllä ansainnut kuulla B.B:n muhkeaäänisen julistuksen, kuka on se suuri rakkaus. Juuri hitaissa, tunnelmallisissa, laajoja äänivaroja vaativissa balladeissa B.B. tuntui ääntänsä panttaavan. Sen sijaan Caldoniat ja Good Times Rollit huudtetiin kurkku suorana. Nobody Loves Me But My Mother ja How Blue Can You Get sujuivat humoristisen huulenheiton merkeissä ja niistä riehaantuneena kunkku vetreytyi jälleen konsertin loppua kohden. Yleisö vaati – ja myös sai – pakolliset "encoret", minkä jälkeen oli vielä vuorossa tuttu manööveri: B.B. lahjoitti plektransa valitsemalleen kuulijalle. Tämäkin jippo on tosin kärsinyt inflaation, kun taskusta löytyneiden varaplektrojen lahjoittamisen jälkeen adjutantti toi takahuoneesta vielä pussillisen tehdastuoreita muoviesineitä kansanjoukolle jaettavaksi.

PORI JAZZ 1995 - B.B. KING
Teksti: Juhani Laikkoja
(katkelma artikkelista "Kesäfestarit - Pori Jazz", julkaistu BN-numerossa 4/1995)

Tänä vuonna vietettiin jo kolmannennetkymmenennet Pori Jazz –juhlat. Merkkivuosien juhlintaa ei sen kummemmin huomannut, ellei sellaisena pidä ohjelmiston panostamista todella suuriin bluesin (B.B. King), soulin (James Brown, Wilson Pickett) ja rock'n'rollin (Chuck Berry) tähtinimiin sekä toisaalta isoihin orkestereihin. Erilaisten kauppakojujen ja myyntipisteiden määrä oli myös lisääntynyt entisestään. Useimmat varmaan osoittautuivat tarpeellisiksi uuden yleisöennätyksen, 65 000 lipun lunastanutta, myötä. Panostaminen suuriin nimiin Kirjurissa kannatti. Ihmisten soulin nälkä houkutteli paikalle torstaina 20 000 maksanutta (25 000 siipeilijät ym. mukaanlukien) ja B.B. King viehätti 9 500 maksanutta.

Perjantaina Kirjurissa esiintyi todellinen B.B. King, jonka konstailematon esitys ja olemuksesta huokuva inhimillinen lämpö sai kuulijan hyvälle tuuelle. Aiemmin päivällä kaupunginjohtaja Martti Sinisalmi oli luovuttanut Kingille Porin kaupungin avaimet. Kaiketi kahdeskymmenes henkilö, joka tämän huomionosoituksen on saanut. Toivottavasti huomasitte katsoa jazzjuhlilla tehdyn B.B. King –specialin, varsinkin, jos ette olleet paikalla. Miehestä kiinnostuneiden kannattaa yrittää saada käsiinsä myös keväällä ilmestyneen Guitar Player –lehden erikoisnumero B.B. King: Blues Legend. Itse konsertti oli parituntinen jakautuen kahteen osaan. Toinen oli ns. bluesklubi, jossa basisti Michael Doster ja kitaristi Leon Warren istuivat Kingin kanssa tuoleilla fonistien Walter King (yhtyeen johtaja ja Kingin veljenpoika), Melvin Jackson ja trumpetisti James Boldenin seuratessa sivusta. Tähän osuuteen sijoittuivat koskettavimmat hetket kuten Five Long Years ja Guess Who. Muutenkin konsertti oli antoisa, vaikka Kingillä on ollut mukana harvemminkin kuultuja esityksiä, kuten Whole Lot Of Lovin' tai Little Miltonin We're Gonna Make It, joka soveltuu Kingille mainiosti.
Mainittakoon vielä loput orkesterin jäsenet, paljon soolotilaa saanut pianisti James Toney sekä rumpalit Caleb Emphrey ja Tony Coleman, joka orkesterin kuopuksena on ollut mukana vain viisi vuotta.

PORI JAZZ 1998 - B.B. KING
Teksti: Markku Pyykkönen
(katkelma artikkelista "Kesäfestarit - Pori Jazz", julkaistu BN-numerossa 4/1998)

B.B. Kingiltä ei kukaan mitään uutta ja yllätyksiä enää edes odottanutkaan. Vuoden 1996 hienon Kirjurinluoto-keikan tasolle ei ehkä päästy, mutta kuten aina, B.B. on hyvässä vedossa. Se sama ohjelmisto lähes vuodesta toiseen, tai ei nyt sentään, jotain bravuureita ei kuultu kummallakaan keikalla. Ja yksi aivan uusi tuliterä kappalekin kuultiin, miehen joulukuussa ilmestyvältä uudelta albumilta löytyvä "I'll Survive". Hurraa! Olenkin jo kovasti odottanut B.B:ltä uutta cd:tä (ei siis mitään viimeaikojen duettolevyjä supertähti-vierailijoineen). Perjantai-illan Workshop-hallissa, mikä osoittautui varsin hyväksi konserttipaikaksi (paljon parempi se oli kuin edesmennyt Rauma Factory), joku yleisöstä antoi B.B:lle oikein kuninkaallisen kruunun (mistä aineesta sitten olikin valmistettu), jonka mies hieman vaatimattomasti hämillään laittoi hetkeksi päähänsä. Hän oli myös erittäin otettu saamastaan punaisesta ruususta, jonka hän asettikin loppukeikan ajaksi kitaran kaulaan. Ainoa seikka mitä ihmettelen, mitä B.B. tekee kahdella rumpalilla, nautittavammin soittanut Calep Emphrey olisi riittänyt, toinen rumpali Tony Coleman soitti paljon suoraviivaisemmin. Juttutuokio B.B. Kingin kanssa jäi taas haaveeksi, täytyi tyytyä tällä kertaa juttutuokioon Tony Colemanin kanssa (mies muuten laulaa Otis Grandin tulevalla levyllä) - sekä katselemaan Maarit Tastulan haastattelua A-Studiossa (ja taas kuulemaan, mistä se Lucille-kitara sai oikein nimensä). No, varmasti B.B. King tulee Poriin taas parin vuoden kuluttua, jospa silloin tärppäisi?

PUISTOBLUES 2000 - B.B. KING
Teksti: Vesa Walamies
(katkelma artikkelista "Kesäfestarit – Puistoblues", julkaistu BN-numerossa 4/2000)

Viime vuonna arvon lehdessämme keskusteltiin välistä kiivaankinpuoleisesti live-esitysten ja erilaisten tallenteiden keskinäisestä suhteesta. Silloin jäi syystä taikka toisesta ottamatta esille se mielestäni erinomaisen oleellinen tosiseikka, että varsin monet tämän sektorin keskeiset muusikot ovat jo poistuneet keskuudestamme ja siten tutustuttavissa vain toistolaitteiden välityksellä. Voidaanpa perustellusti katsoa niinkin, että pääosa etenkin vanhan maalais-bluesin ja myös perinteisen chicago-bluesin tärkeimmistä taitajista on jo aikapäiviä sitten siirtynyt ns. taivaskanavalle ja että heidän nykyiset seurailijansa ovat suuressa määrin vain perinteen jatkajia.
Koska Riley B. King kuitenkin on yhä hengissä ja itse asiassa korkeahkosta iästään huolimatta vielä ihan hyvänlaisessa voinnissa, päätin lähteä Järvenpäähän hankkimaan vihdoin viimein niitä suoranaisia live-vaikutelmia hänen taiteestaan. Tätä aikaisemmin en näet vielä koskaan ollut nähnyt taikka kuullut häntä elävältä. Jälkeenpäin tuumaillen tuli mieleen, että Blues Boyn asemalla omassa arvomaailmassani olisi hyvinkin saattanut olla eduksi, jos en olisi matkaani tehnyt.
Tokihan B.B:llä oli nytkin tukenaan aivan erinomainen ja lähemmäs 10-henkinen orkesteri, ja havaintojeni mukaan hän on sekä soittonsa että myös laulunsa osalta edelleenkin oikein voimallisessa vedossa, mutta mitään syviä blues-tunnelmia hän ei kyllä saanut välitetyksi ainakaan mainittavissa määrin. Legendaarinen Howlin' Wolf piti kaiketi loppuun asti itseään pikemminkin "entertainerina" eli viihdyttäjänä kuin minään varsinaisena muusikkona, koska hän ei mielestään osannut soittaa riittävän hyvin mitään instrumenttia. B.B. King on kyllä kiistatta aivan virtuoosimainen kitaristi, mutta hän jos kuka on tätä nykyä huomattavasti enemmän suoranainen viihdetaiteilija kuin perinteisen katsantokannan mukainen blues-artisti.
Alkuunsa tuo Kingin Puistoblues-osuus tuntui perin lupaavalta. Jo edellä kehaisemani rutinoitu ammattimiesporukka soitteli ensin noin vartin verran, jonka jälkeen mestari itse asteli pitkin lavaa ja istahti sitten tuolilleen. Varsin tasokkaita olivat todellakin sortiltaan myös B.B:n vahvanlainen laulu ja kaunissointinen kitarankäsittely, mutta ne hänen naureskelulla höystetyt välispiikkinsä koin melkoiseksi tyylirikoksi. Ainakin niiden jälkeen oli kovin vaikeata virittäytyä sellaisiin tuskaisiin tunnelmiin, joita löytyy kosolti esim. hänen mainiolta 60-luvun live-levyiltään kuten 'At The Regal' ja 'Blues Is King'. Reilusti yli tunnin mittaisen King-satsin mauttomuudet vain lisääntyivät loppuun päin ja huipentuivat plektrojen heittelyllä ynnä muilla markkinatempuilla höystettyyn päätösmarssiin.
Varsin luultavasti enemmistö tuosta Järvenpään kesäisen musiikkitapahtuman lomailuhenkisestä yleisöstä ei pannut yhtään pahakseen vanhan mestarin hyväntahtoista leppoisuutta. Itse olin kuitenkin tullut hakemaan sieltä kokolailla toisenlaisia kokemuksia, jollaisia olen aiemmin ammentanut lukuisia kertoja aidosta ja rehdistä blues-musiikista, niin levyiltä kuin lavoiltakin. Kun sellaiset jäivät nyt pääosin saamatta, taidan vastaisuudessa nauttia B.B. Kingistä vain noiden tallennusten välityksellä.

PUISTOBLUES 2000 - B.B. KING
Teksti: Sami Ruokangas (+ Pertti Nurmi)
(katkelma artikkelista "Kesäfestarit – Puistoblues", julkaistu BN-numerossa 4/2000)

Kuten asioista aina, B.B. Kingin esiintymisestäkin löytyy monta erilaista mielipidettä. B.B. Kingin kuusi kertaa livenä nähneenä ei minulla ollut tällä kertaa ihmeempiä odotuksia. Tiesin, että tulisimme saamaan ikäänsä nähden uskomattoman hyväkuntoiselta blues hyväntahdon lähettiläältä annoksen hienoa – aitoa ja rehellistä – tulkintaa. Ja niin kävi taas. Vaikka King on nähty Suomessa usein, mieltä lämmitti se, että mestari oli saatu Puistobluesin pääkonserttiin.
Kokemukseni Järvenpäässä poikkesivat täysin Vesa Walamiehen edellä kuvaamista. Kingin keikkasetti ei ole viime vuosina juurikaan muuttunut. Sikäli ”saman keikan” jo monesti ennenkin nähneenä yllätyin omista vahvoista tunteistani Kingin esiintyessä. Huomasin kuuntelevani upean bändin säestämää kuningasta liikuttuneena kyyneleet silmissä. Edellisen kerran saman reaktion on minulle aiheuttanut Ray Charles Pori Jazzissa vuotta aiemmin.
Puistobluesissa en ollut ainoa Kingiä tippa linssissä diggailut. Häntä kuulemma kuuntelivat omiani vastaavissa tunnelmissa ainakin lehtemme herrat Pertti Nurmi ja Honey Aaltonen sekä eräät Puistobluesin järjestäjistä. (Hienon keikan lopussa kuultu ”Please Accept My Love” säväytti nyt keski-ikäistä äijää aivan kuin nuorta jätkää 30 vuotta sitten – ehkä sentään kypsemmin – B.B. Kingin ”Live & Well” –albumilla, joka oli kaikkien aikojen ensimmäinen musta blueslevyni. –Pertti Ñ)
Musiikin tenho ja vaikutus on tietysti monien tekijöiden summa. Järvenpäässä lämmin kesä oli kauneimmillaan, ympärillä oli paljon tärkeitä ystäviä ja kaikki oli hyvin.

B.B. KING JAKSAA YHÄ! - Bluesin kuningas Helsingin jäähallissa 26.5.
Teksti: J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 3/2004)

B.B. King oli täällä taas... ja hyvä niin. Bluesin tunnetuimmaksi supertähdeksi jo kauan aikaa sitten noussut veteraani jaksaa yhä kierrellä ympäri maapalloa. Keikkoja kertyy edelleen huikeat pari sataa/vuosi. Se on aikamoinen määrä liki 80-vuotiaalle vanhukselle. Ei voi kuin ihastella artistin kutsumusta työlleen. On varmasti myös selvää, ettei B.B. enää voi kauaa jatkaa kiertämistä tällaiseen malliin. Ehkä juuri siksi katsoinkin aiheelliseksi taas kerran mennä katsomaan yhtä suurinta bluessuosikkiani. Tällä kertaa Kingin toi lyhyelle Pohjoismaiden kiertueelle hänelle Ruotsissa myönnetty Polar Music Prize –palkinto.

Soitto jäähallissa alkoi klo 20. Tuolloin lavalle astellut Matti Oilingin johtama Oiling Boiling Rhythm'n'Blues Band tarjosi viihdyttävän, joskin biisivalinnoiltaan alan harrastajille turhankin yllätyksettömän puolituntisen. Bluesmama Brown Sugar Dixonin sairastuttua vokalisoinnista ja myös kitaroinnista vastasi Pepe Ahlqvist. Yhtä Ahlqvistin originaalia lukuun ottamatta setti sisälsi hyvin esitettyjä ja tunnettuja rytmibluesstandardeja tyyliin "Got My Mojo Working", "Night Train", "Stormy Monday" jne.
B.B. Kingin orkesteri aloitteli heti klo 21 jälkeen. Mustista miehistä koostunut bändi sisälsi pari oudompaa kasvoa. Rytmikitaraan oli Leon Warrenin tilalle tullut häntä sekä ulkoisesti että soittotyyliltään paljolti muistuttava Charlie Dennis. Bassossa oli aikoinaan Bobby "Blue" Blandin bändiin kuulunut Reginald "Reggie" Richie. Mieshän nähtiin Suomessa myös Blandin keikoilla kymmenisen vuotta sitten. Muuten trumpetisti James "Boogaloo" Boldenin johtama 7-miehinen bändi oli tuttua porukkaa aikaisemmilta Suomen vierailuilta. Orkesterin n. 15 minuutin osuus sisälsi kaksi kappaletta. Molemmat olivat hyviä instrumentaaleja. Aluksi oltiin hieman hämyisän funkahtavissa tunnelmissa. Toisessa biisissä tunnelmoitiin hitaan bluesin sävyissä. Soundit olivat heti alusta asti mallikkaat (näin ainakin istumapaikallani aivan permannon etuosassa).
Nykyään 78-vuotias bluesin kuningas, B.B. King saapui lavalle n. klo 21.25 tutun intron saattelemana. Tunnelma hallissa nousi heti kattoon. Lähes täysi jäähallillinen yleisöä vastaanotti mestarin seisaaltaan. Kitaristi otti kohteliaisuudet tyylikkäästi vastaan ja istahti lopulta "Lucillen" kanssa lavan eteen sijoitetulle tuolilleen. Miehen polvet ovat nykyään niin heikossa kunnossa, että kävely alkaa jo olla vaivalloista. Keikoilla hän joutuukin istumaan penkillä koko ajan. Muutoin hyväntuulinen King vaikutti pirteän oloiselle. Miehen jykevä ääni oli mainiossa kunnossa ja ajatus tuntui kulkevan muutenkin terävästi. Miehen kitarointi oli aluksi aavistuksen verran totuttua kankeamman oloista, mutta soitto parani loppua kohti.
Viimeisimpiin Suomen keikkoihin verrattuna King jutusteli huumorilla höystettyjä juttujaan aikaisempaa enemmän. Mukaan mahtui myös muutamia etukäteen sovittuja komediallisia "väittelyjä" ja bändin "ojennuksia". Näiden ohjelmanumeroiden osuus painottui kuitenkin enemmän konsertin alkuosaan. Eniten soolotilaa B.B. antoi pianistilleen James Toneylle.
Keikka alkoi "I'll Survive" –biisillä. Kappaleen aikana B.B. kertoi itseironiseen tyyliinsä terveydestään ja mieltymyksistään naisiin saaden yleisöön heti erinomaisen kontaktin. Alkupään biisien vahvimmaksi esitykseksi muodostui uudelta "Reflections"-cd:ltä löytyvä "I Need You So" –balladi. B.B. selvästi nauttii kappaleesta ja saikin puserrettua siihen rutkasti tunnetta ja voimakasta vokalisointia. "Please Accept My Love" tarjosi lisää bluesballadeja. "Caldoniasta" taas kuultiin puhejaksoineen todella pitkä ja tempoltaan hurjan nopea versio.
Puhaltajien poistuttua kuvasta ja bändin supistuttua vain peruskokoonpanoon "Lucille"-kitara pääsi enemmän ääneen. Pitkällä B.B:n lapsuudesta kertoneella introlla alkanut hidas "All Over Again" sisälsikin tähän asti keskittyneintä ja hienointa kitarointia. Sama jatkui "Nobody Loves Me But My Mother/How Blue Can You Get" –sikermällä. "Paying The Cost To Be The Boss" toi kaivattua temponvaihtelua settiin, kunnes taas oli aika palata hitaamman bluesin pariin. "Key To The Highway" rauhallisena versiona oli tyylikäs. Jo pitkään Kingin livesetin perusbiiseinä olleet "Darling, You Know I Love You", "Rock Me Baby" ja "Thrill Is Gone" kuultiin tälläkin kertaa hyvinä esityksinä. Näistä "Darling" esitettiin instrumentaalina.
Puhaltajat palasivat takaisin tukemaan B.B:tä kahden viimeisen biisin ajaksi. Päätöskappaleeksi valittu rento ja rullaava "I Know" sopi tilaisuuden loppuun mainiosti. Yleisön laulattaminenkin onnistui mallikkaasti. Sitä ehdittiinkin jo hieman harjoitella "Rock Me Baby'n" aikana. Bändiesittelyjen jälkeen, reilun puolentoista tunnin jälkeen maestro oli valmis jättämään lavan. Ennen poistumistaan hän jäi vielä toviksi jakamaan tuttuun tapaansa plektroja ja ketjuja eteen tungeksineelle yleisölle.
Karismaattinen bluesin kuningas onnistui siis taas valloittamaan runsaslukuisen yleisönsä. Musiikilla on ihmeellinen voima. Ilman mitään ulkomusiikillisia rekvisiittoja, tuolilta soittaessaan ja laulaessaan B.B. ottaa kyllä yleisönsä. Kotimaan iltapäivälehdet noteerasivat konsertin melko näyttävästi. Arvostelut olivat Kingiä mairittelevia tyyliin "Tähän asti vuoden paras suuri konsertti", "B.B. jaksaa heilua ja ottaa yleisönsä vaikka istualtaan" jne. Myös yleisön laaja ikäjakauma oli ilahduttavaa havaita. Erityisesti oli hauska löytää jäähallista myös nuorta, alle parikymppistä yleisöä. Tämä porukka parveili lopussa ihailevasti kädet pystyssä lavan edessä B.B:n jakaessa plektrojaan.
Toivottavasti B.B:llä on vielä runsaasti hyviä elinvuosia jäljellä. Eläkkeelle hän tuskin suostuu milloinkaan jäämään. Kuinka kauan mies sitten jaksaa terveytensä puolesta kiertueilla, jää vain arvailujen varaan. Kun B.B. King poistuu kuvioista jää nuoremman polven bluesartisteille joka suhteessa jättiläismäisen suuret saappaat täytettäväksi...

Bändi: James Toney (keys), Charlie Dennis (g), Reginald Richards (b), Calep Emphrey Jr (dr), James Bolden (tpt, band leader), Stanley Abernathy (tpt), Walter King (sax)

Biisilista: B.B. King Intro – I'll Survive – Bad Case Of Love – I Need You So – Please Accept My Love – Caldonia – All Over Again – Nobody Loves Me But My Mother / How Blue Can You Get – Paying The Cost To Be The Boss – Key To The Highway – Darling You Know I Love You (instr.) – Rock Me Baby – Thrill Is Gone – I Know

BN KONSERTEISSA – B.B. KING
Teksti: Aimo Ollikainen
(julkaistu BN-numerossa 5/2006)

B.B. King on kuulemma jäähyväiskiertueella, ja ei se ihme olekaan, hän alkaa olla aika varttunut, yli 80 vuotta sitten Mississippissä syntynyt, siis eläkeiässä jo, ja kiertänyt maita ja mantuja ahkerasti. Pertti Nurmen mukaan tämä oli B.B. Kingin 12. kerta Suomessa, ja näistä Pertti on nähnyt ja kuullut 11. Tämän kunniaksi Pertti meni ja pääsi tapaamaan B.B. Kingiä konsertin jälkeen ja luovutti hänelle parikin taulua, joissa on Pertin ottamia kuvia verestyksenä menneistä vuosista. Näitä voi joskus tulevaisuudessa käydä ihailemassa perustettavassa B.B. King –museossa Indianolassa.

B.B. Kingiin verrattuna illan esileikkijä, rumpali Matti Oiling on vielä teinikamaa, kuten yhtyeensä Oiling Boiling Rhythm & Blues Bandinsäkin. Kokoonpanoon kuului perussoitinten (kitara, basso, sormio, rummut) lisäksi torvisektio (kaksi saksofonia ja trumpetti). Mr. Blues, Pepe Ahlqvist toimitti laulusolistin ja kitaristin virkaa, ja hyvin toimittikin. Paljon nämä veljet ovat soittaneet yhdessä, ja niinpäs homma kävi, ammattitaitoinen porukka kaikin puolin. Suosionosoitukset olivat ansaittuja. Matin välijuttelutkin ovat hauskoja.
Tuota välijuttelua tuli sitten enemmänkin, kun itse B.B. King tuli lavalle. Liekö lämpimikseen höplännyt vai pidentääkseen keikkaansa säädyllisiin mittoihin tarvitsematta rääkätä itseään liikaa bluesin soitannolla. Yleisö oli vastaanottavaista, liiankin. Taputti ja mölisi jokaiseen sanaan, joka ylhäältä lavalta annettiin. Kait osoittaakseen, että englantia täällä osataan, ei olla 60-luvun Pässikoskelta. Mutta ei se mitään, soitanta oli nautittavaa, maestron äänessä tietysti kuuluu tiimalasin kääntely ja kilometrien taittuminen.
Tavan mukaan performanssin aloitti yhtye keskenään, soitellen soolojaan vuorotellen. (Melvin Jackson – saksofoni, James Bolden – trumpetti, Stanley Abernathy – trumpetti, Walter King – saksofoni, James Toney – koskettimet, Calep Emphrey – rummut, Reggie Richards – basso ja Charlie Dennis – kitara). Ja sitten me taputettiin. Pitempiä matkoja pyörätuolissa istuva Blues Boy King käveli lavan poikki tuolilleen, josta istuallaan hän aloitti tämänkertaisen blues-ristiretkensä meille savolaisten jälkeläisillekin. Kuulumiset ja sairaudet ja muut tärkeät asiat kerrottuaan, Lucille pääsi ääneen. Sama hurmaava sointi, lyhyin soolon pätkin, tuosta Gibsonista lähtee edelleen.
Suhteellisen helpolla nuo puhaltajat ainakin pääsivät. Puhaltajat jäähylle, koskapa jäähallissa oltiin, ja perusyhtye soittamaan maestron kanssa – kitaravetoista meininkiä – jutustellen Viagrasta ja naisista. Varsinkin kappaleen Ain't That Just Like A Woman yhteydessä tuli juttua – kaksi- ja monimielistäkin. Ja sitten me taputettiin. Ohjelmassa kuultiin tuttuja kappaleita vuosien varrelta, kuten You Are My Sunshine, Rock Me Baby ja Key To The Highway.
Konsertin lopulla torvimiehet tietenkin palasivat lavalle, kuultiin komea, miltei pakollinen Thrill Is Gone – eikä mitenkään intohimottomasti. Kovan ja kilvoittelevan elämän B.B. King on viettänyt, lapsiakin toistakymmentä, ainakin siementä on kylvetty. Jo tuolla ansiolla luulisi Äijän olevan noiden valittujen pyhimysten joukossa. Ainakin hän esitti vakuuttavasti, että "I want to be in that number" kappaleessa When The Saints Go Marching In.
B.B. Kingin poistuessa lavalta me nousimme ylös ja taputimme kunnolla ja hartaasti – kenties viimeisen kerran täällä Suomessa. Sanoisin, että tämä oli kunnon viihdettä.
Jumalaarakastava kollegani oli palaamassa USAsta työmatkaltaan ja istui B.B. Kingin vieressä lentokoneessa ja höpötteli kuulemma niitä näitä kalastuksesta lapsen tekoon, eikä tunnistanut miestä siksi bluesmuusikoksi, eli ei B.B. Kingin vielä pitäisi lopettaa – tunnettavuus vaatisi vieläkin ponnisteluja.

Live & Well
(Stateside SSL 10297) -69
A (1) Don't Answer The Door (2) Just A Little Love (3) My Mood (4) Sweet Little Angel (5) Please Accept My Love
B (1) I Want You So Bad (2) Friends (3) Get Off My Back Woman (4) Let's Get Down To Business (5) Why I Sing The Blues

Viime numeron B.B. King –jutussa totesin, etten vielä ole kuullut hänen uusinta levyään Live & Well (Stateside SSL 10297), mutta että ennakkotiedot lupaavat hyvää. Nyt on sekin kuultu ja voi vain sanoa: mikä levy! Live-puoli koostuu etupäässä hitaista jutuista, mutta Kingin parissa ei tarvitse pelätä pitkästymistä. Hyvä esimerkki hänen valtavasta tyylistään on ensimmäinen piisi Don't Answer The Door, jossa hän pitkällä soololla rakentaa itsensä ja yleisön ensin kliimaksiin, laukaisee ja ryhtyy vasta tämän jälkeen laulamaan. Just A Little Love tuo jälleen uuden näytteen hänen kyvyistään: äijä laulattaa yleisöään kuin Sampo Soijärvi, mutta syvä fiilinki ei silti katoa hetkeksikään. Viimeisenä kuullaan balladi Please Accept My Love ja voisinpa vaikka vannoa, että B.B. on ainoa tyyppi maailmassa, joka saa tämänkin imelyyden kuulostamaan todelliselta, rehelliseltä.
B-puoli on todella Well. Oikeastaan Well, well, well! Komppi on vaihdettu moderniin soul-boogaloohon, josta vastaavat tekijämiehet. Rummut ja piano ovat säästeliäitä, basso luiruaa pitkin rantoja. Puhaltajia on käytetty erittäin ekonomisesti ja kitara on vahvasti pinnassa. Kaikki piisit ovat tietysti omia, vahvoja sanoituksia ja viimeinen, Why I Sing The Blues, todellinen blueslaulajan uskontunnustus.

Teksti: Timi Varhama
(katkelma BN-numerossa 2/1970 julkaistusta artikkelista "Blues on record – Mestarit vauhdissa")

In London
(ABC ABCX 730) -71
A (1) Caldonia (2) Blue Shadows (3) Alexis' Boogie (4) We Can't Agree
B (1) Ghetto Woman (2) Wet Rayshark (3) Part Time Love (4) Power Of The Blues (5) Ain't Nobody Home

L.A. Midnight
(ABC ABCX 743) -72
A (1) I Got Some Help I Don't Need (2) Help The Poor (3) Can't You Hear Me Talking To You (4) Midnight
B (1) Sweet Sixteen (2) I Believe I've Been Blue Too Long (3) Lucille's Granny

Mielipiteet mestarin viimeisimmistä kiekoista, jotka EMI pienen viivyttelyn jälkeen ystävällisesti tuotti maahamme, ovat vaihdelleet jonkin verran. On puhuttu "kuninkaan uusista vaatteista", eläkeiästä, taantumisesta, liiallisesta kuluttamisesta, kaupallistumisesta. Totta onkin, että tämän päivän King on kaukana vanhasta B.B:stä, joka vielä vuonna 1965 ja 1966 tehdessään loistavat live-levyt Live At The Regal ja Blues Is King oli Amerikan mustan yleisön viimeinen kansallinen bluessuosikki ja hyvin vähän tunnettu tämän kansanosan ulkopuolella. Nykyinen B.B. on kansainvälinen supertähti, joka on yhtä kotonaan Las Vegasin hienoimmassa yöklubissa kuin hallituksen vankilakiertueella, tekevätpä miehestä kuulemma oikein elämänkerta-filmiä. Selvää on, että tämä kaikki heijastuu miehen levyissä, vaikkei hän itse olisi tietoisesti mitään muutoksia musiikkiinsa halunnut tehdä.
Yhtä kaikki, tulos on mielestäni yhä hyvin kuuntelukelpoista. Lontoo-sessio lienee monien henkilöiden toiveiden toteutuma – ei vähiten B.B:n – jota tehdessä on vietetty hauskoja hetkiä puolin ja toisin. Välitön tunnelma on aistittavissa myös levyltä, vaikkei musiikki aina olisikaan niin onnistunutta. Säestävän peruskokoonpanon muodostavat nykyisin Stonesin kanssa työskentelevät Jim Price, trumpetti, ja Bobby Keyes, tenorisaksofoni, ynnä Gary Wright, urut ja piano, Klaus Voorman, basso, sekä Jim Keltner, Jim Gordon ja/tai Ringo Starr, rummut. Yhdellä raidalla heidät korvaa Alexis Korner ja Humble Pie –yhtye, toisella Jellybread-yhtye, lisäksi vierailevat mm. Peter Green, Duster Bennett, Dr. John The Night Tripper ja Jerry Ragovoy.
Kappalevalikoima käsittää etupäässä vanhoja tuttuja – niin Kingin kuin muiden – numeroita, joista Caldonia ja Part Time ovat keskentekoisia jumputuksia, Shadows ja Agree hitaasti rytkyttäviä ja vahvatunnelmaisia, Power rytkyttelee reippaammin, mutta olisi sekin ehkä vielä kaivannut hiomista. Heinähai ja Boogie ovat vastaavanlaisia instrumentaaleja – jälkimmäisellä King soittaa tietääkseni ensimmäistä kertaa kitaraa akustisena levyllä. Ghettonainen tapailee kovasti Thrill Is Gone –hitin linjaa hyvine sanoituksineen, mollikulkuineen ja jousitaustoineen. Viimeiseksi laitettu Ragovoyn sävellys – saatavissa myös singlenä – on taas puhdasta listatavaraa sovituksineen ja kuoroineen. Ei mitään vikaa siinäkään, kun vaan hyväksyy Kingin sellaisena mitä hän nykyisin on.
Los Angelesin keskiyössä on tunnelma ollut paljon hiotumpaa, joskaan ei välttämättä parempaa. Riippuu jälleen siitä, mitä ominaisuuksia kuuntelija musiikissa periaatteessa arvostaa. Mukana ovat tällä kertaa mm. Taj Mahal, tämän vanha kitaristikumppani Jesse Edwin Davis (slideä, slideä!), Miss. Indian. Seeds –levyltä tuttu kitaristi Joe Walsh sekä veteraanipianisti Victor Feldman. Help The Poor (instrumentaaliversio tässä) ja Sweet Sixteen (saatavana myös singlenä) ovat tuttua King-ohjelmistoa ja niillä onkin säestäjänä äijän oma yhtye Sonny Freemanin johdolla.
Midnight ja Lucille's Granny ovat nautiskelevia instrumentaaleja, joissa kitaristit heittelevät soolovuoroja toisilleen, ja loput kolme ovat B.B:n ja sanoittaja Dave Clarkin uusia aikaansaannoksia, hyviä tekstillisesti, mutta musiikillisesti varsin vähän uutta luovia. Muutamille kappaleille sotkettu tuuba – ilmeisesti Tajin keksintöä! – ei kertakaikkiaan sovellu B.B:n sulavaan kaupunkilaistyyliin. Hiljaista taustaverkkoaan taustalla punova wah-wah –kuviointi istuu kuvaan paljon paremmin. Kehitys kulkee! Äänitystaso on molemmilla levyillä erinomainen. Ehkä liiaksikin. Vaikka Lontoo-sessiossa onkin havaittavissa hutilointia ja hätiköintiä, ei L.A:n kaltainen turha hienostelu, varovaisuus, taitavuus, miksaus ym. pysty tunkeutumaan ainakaan vanhan diggarin kovettuneeseen kivisydämeen asti. Vaikka näin ehkä saavutetaankin uusia, laajempia piirejä bluesin pariin, oma toivomukseni on, että seuraavaksi äijä repäisisi taas oikein kunnolla, antaisi Lucillen vinkua ja kurkun korista ilman mitään jälkikäteisiä "pehmennyksiä" ja "tarkennuksia". Sillä parempi vaaksa väärääkin kuin vaipuminen bluesin Wes Montgomeryksi, kaikkien hyväksymäksi ja ihailemaksi mutta taiteellisesti tuottajien toimesta rajoitetuksi kamarikitaristiksi.

Teksti: Timi Varhama
(julkaistu BN-numerossa 2/1972)

Guess Who
(Probe SPB 1063) -72
A (1) Summer In The City (2) Just Can't Please You (3) Any Other Way (4) You Don't Know Nothin' About Love (5) Found What I Need (6) Neighborhood Affair
B (1) It Takes A Young Girl (2) Better Lovin' Man (3) Guess Who (4) Shouldn't Have Left Me (4) Five Long Years

Niiden, joiden mielestä blues EI OLE popmusiikkia, sopisi mielestäni kammeta lähimpään levykauppaan ja poimia tämä levy kännyynsä muiden samanlaatuisten kansioiden, Tom Jonesien ynnä muiden joukosta. Siinä äijä poseeraa etukannessa, karnevaalinkirkkaissa kuteissa, napa paljaana, könällään hietikolla maaten aurinkolasit ja Lucille vierellään. (Koskapa tummaihoiset ihmiset ja jalopuiset kitarat eivät tiettävästi pysty paljon entisestään ruskettumaan, on kyseessä arvattavasti yllättävä uupuminen rasittavan ilonpidon jälkeen.) Takakannessa sankarimme kahlailee jorpakossa auringon laskiessa mailleen kaukaisten vuorien taakse ja sisäkuoressa on sama kullankeltainen meri ja auringonlasku viehättävän naisfiguurin taustalla.
Jos tämän perusteella ei vielä arvaa levyn sisältöä, sopii panna kuulokkeet korville. Sieltä se soljuu nelikanavaisena stereona taivaallisten jousien ja enkelikuorojen siivittämänä: POPMUSIIKKI. Puhdas ja pelvoton popmusiikki, joka sulostuttaisi kenen tahansa sävelradiokuuntelijan vaihkaista vahakorvaa. Meinaan, että onhan tuo B.B:n viimeaikainen linja jo ennestään tunnettu, mutta jollei tämä nyt ole popmusiikkia niin ei sitten mikään.
Ensimmäinen kappale todella ON se sama Lovin' Spoonfulin vanha hitti, josta muistaakseni Danny Lipsanenkin aikoinaan levytti suomalaisen version. Ja Guess Who ON se Jesse & Jo Anne Belvinin iki-ihana, pliisu soul-balladi siitä jostakusta jossakin, joka todella rakastaa Sinua ja arvaapa vain kuka se on, dum-dum-dum... Ja, ja... ja kaikesta huolimatta, sittenin: tämä on itseään B.B. Kingiä, tämä on BLUESIA!
Pyydän lukijaa tarkistamaan BN 17:sta arvioni B.B:n kahdesta edellisestä kiekosta sekä BN 15:sta vanhan artikkelini Stereobluesia, jossa tutkailin nykytilannetta tässä "kansantaiteellisen" bluesin ja "kaupallisen" popmusiikin ottelussa, joka lienee jatkunut yhä uusin jatko-ajoin aina Bessie Smithin ja Blind Lemon Jeffersonin ensimmäisistä levyistä lähtien. Onko tämä B.B:n viimeisin ylittänyt tässä kamppailussa "hyvän maun" siniviivan, on jokaisen päätettävä itse kohdaltaan. Itse olen päätynyt ratkaisuun, että ei ole, mutta se saattaa johtua vain siitä, että mielestäni hyvä soul, jazz, jopa pop (niin vanha kuin uusi) on nautittavampaa kuultavaa kuin huono blues. Etenkin jos esittäjänä on B.B. King. Näitä kaikkia aineksia tällä levyllä on mukana, hyvin soitettuna, sovitettuna, tuotettuna. Bändi on sama kuin Hesan konsertissa vahvennettuna lisäpuhaltajilla mm. Butterfield Blues Bändistä, tuottajana tuttu Joe "Ears" Zagarino. B.B. itse laulaa ja soittaa kohtalaisesti, huonoa tavaraa mies on aivan liaan hyvä päästämään ulos. Haastattelulausunnoista päätellen hän vain todella uskoo, että tämä on parasta, mitä hänen tällä hetkellä tulisi yleisölle tarjota. Jos joku hänen mielipidettään tässä aktiivisesti on taivutellut, se on hänen nykyinen managerinsa Sidney A. Seidenberg, mies, jota B.B. – kaikki kunnia hänen omille taidoilleen – paljolti saa kiittää nykyisestä asemastaan.
B.B. on joskus sanonut, että hän tyylillisesti liikkuu jossakin Muddy Watersin ja Lou Rawlsin välimailla. Tietysti bluesdiggarin kannalta on valitettavaa, että hän tällä levyllään entisestään lähestyy viimemainittua, mutta toisaalta ymmärrän Seidenbergiä kun tämä sanoo, että B.B. on aivan liian hyvä jätkä haaskattavaksi vain muutamien kymmenien-satojen-tuhansien "asiantuntevien" bluesharrastajien nautinnoksi, kun hänestä pienin ponnistuksin pystyisivät nauttimaan miljoonat "tavalliset" kuuntelijat.

Teksti: Timi Varhama
(julkaistu BN-numerossa 1/1973)

To Know You Is To Love You
(Probe 5C 062-94747) -73
(katkelma artikkelista "Vinkuviihdettä – eli kitarakuninkaat kaupan kujanjuoksussa")

Kesken kiivaimpien väitteideni bluesin periaatteellisesta popolemuksesta ja nykybluesin näivettymisestä yleisille poplinjoille jouduin nielemään B.B. Kingin edellisen kiekon Guess Who Kesäkatuineen kaikkineen, kehtasinpa vielä kehuakin mokomaa tunnustaen hyvän popin, soulin, jazzin ja muun olevan mielestäni miellyttävämpää kuultavaa kuin huonon bluesin (BN 1/73). No, tässä sitä nyt ollaan vilpittömän mielen ja puhtaan omantunnon kanssa valtaisan vastaavanlaatuisen levyvuoren edessä! Kysymys kuuluu: kuinka kahlaisi kunnialla läpi kaupallisesta kermakakkukasasta puhkumatta puristista pahoinvointia ja kaatamatta kuninkaallisia valtaistuimia kuin myös kastelematta kriitikonsukkiaan? Kun tuli Freddietä ja Albertiakin niin kehuttua viime numerossa Montreuxin johdosta eikä se B.B:kään niin kauhea ollut viime konsertissaan!
No, ei auta valittelu, rohkeasti vain asiaan. B.B:n uusi levy on entistä modernimpi ja popmaisempi ja suunta on selvästi souliin päin. Taustatekijätkin ovat aivan uudet: tekopaikka on Philly-soulin keskus Sigma Sound Studios, taustamuusikot paikallisia studiosoittajia (Earl Young, rummut, Ronnie Baker, basso, Norman Harris, kitara, jne) ja tuottaja myös paikallinen suuruus Dave Crawford, joka myös soittaa keyboardeja, laulelee taustoja ja on säveltänyt suuren osan kappaleista. Toinen levyllä esiintyvä keyboards-artisti tai oikeastaan neljäs kaiken kaikkiaan on itse Stevie Wonder, mistä jo arvannettekin, ettei keyboards tällä levyllä tarkoita mitään spannilaista pianonpimputtelua, vaan jos jonkinlaista sähkövimpainta moogeihin ja mellotroneihin asti. Kappaleista mainittakoon Stevien ja hänen x-vaimonsa Syreeta Wrightin säveltämä otsikkokappale, lähes yhdeksänminuuttinen eepos, mutta tehokas kuin mikä. Pisimmälle vietyä soulia, lähes street funkya, King yrittää tulkita Luther Ingramin piisillä Respect Yourself, mutta ei aivan vakuuta, jos ei kohta mitenkään epäonnistukaan. Vanhaa Kingiä edustaa yksi modernisoitu bluesballadi omasta kynästä, yksi tasapaksu hidas blues ja yksi pitkä rutinoitu instrumentaali nimeltä Thank You For Loving The Blues. Voinee vain todeta, että "thank you for playing the blues, Mr. King, and all the best for your new pop career!"

Teksti: Timi Varhama
(julkaistu BN-numerossa 5/1973)

The Best Of B.B. King
(ABC ABCX-767) -73
A (1) Hummingbird (2) Cook County Jail Introduction (3) How Blue Can You Get (4) Caldonia (5) Sweet Sixteen
B (1) Ain't Nobody Home (2) Why I Sing The Blues (3) The Thrill Is Gone (4) Nobody Loves Me But My Mother (And Even She Can Be Jivin' Too)

Tämä kiekko ilmestyi USA:n markkinoille parisen vuotta sitten, ja kun B.B. King on muun muassa vierailujensa ansiosta tunnettu artisti myös Suomessa, rohkenen otaksua levyä näkyneen jo täkäläisissäkin puodeissa. Myös ko. tuotteeseen puuttumiseni vaatii tavanomaista suurempaa uskaltamusta, sillä en muista kirjoittaneeni miehen edesottamuksista aikaisemmin kuin korkeintaan pari riviä, enkä itse asiassa omista tällä hetkellä yhtään ainoata Kingin LP:tä, kun tämänkin olen olennaisilta osin suoritetun nauhoittamisen jälkeen pop-musiikkiin orientoituneelle sukulaismiehelleni ojentanut. Kuullut olen kyllä Blues Boyn albumeita kymmenisen kappaletta ja virkistettyäni muistiani Timin n:ossa 8-9 olevalla ja viiden vuoden iästään huolimatta yhä varsin lukukelpoisella tarinalla, päätin lausua aiheesta muutaman selvittävän ja myös varoittavan sanan.
Sillä kyseessä ei ole missään tapauksessa kokoelma B.B:n parhaita ikuistuksia, vaan onpahan vain lievästi omalaatuinen yhdistelmä vuosina 1969-71 äänitetyillä LP:illä Live & Well, Compeletely Well, Indianola Mississippi Seeds, Live At Cook County Jail, In London ja L.A. Midnight olevista paloista. Mikäli miehen parhaasta tuotannosta puhutaan, niin silloin on syytä kiinnittää huomio kohtuuhintaiseen alkuaikojen (1952-61) suurimmat menestykset esittelevään levyyn 14 Great R&B Hits (Sonet SLP-59) ja väkeviin live-LP:isiin At The Regal (ABC 509, ABCS 724) ja Blues Is King (ABC 10889, Bluesway 6001), joiden kaikkien rinnalla hänen viimeisimmät saavutuksensa vaikuttavat varsin valjuilta ja mitäänsanomattomilta.
Suoraan sanoen en oikein pysty suosittelemaan levyä juuri kenellekään, sillä sen kappaleet on niin oudosti ja epäyhtenäisen tunnun luovasti valittu, että lähes jokainen kanta-LP:istä on selvästi parempi kuin tämä kokoelma. Mitäpä muutakaan voi sanoa, kun mukaan on mahdutettu erillisinä kappaleina puolisen minuuttia kuulutusta & vankilayleisön ääntelyä (A2) ja runsas minuutti B.B:n sinänsä kiintoisaa pianonsoittoa lauluineen (B4) miehen parhaimman aseen kitaran jäädessä muillakin urilla albumin huikaisevan kohokohdan "How Blue Can You Get" introa lukuun ottamatta pahasti taka-alalle. Tosin vaikuttaa siltä, että koska kummatkin puolet alkavat viihdemusiikilla ja koska kakkospuolelta löytyvät singlemarkkinoilla vv. 1969 ja 1970 menestyneet ja sinänsä kohtalaisen kuuntelukelpoiset "Why I Sing The Blues" sekä "The Thrill Is Gone", tuote onkin tarkoitettu myyntikiihokkeeksi ns. yleiselle yleisölle eikä suinkaan varsinaiselle bluesväelle, mutta mitä ihmettä ne Timin ylistämät "tavalliset" musiikinkuuntelijat tekevät tutulla ja jo hieman ikääntyneellä materiaalilla?
Ei sillä eikä millään, että yhtyisin niiden kuoroon, jotka vaativat B.B. Kingiä luopumaan nykyisestä myyvästä tyylistään ja palaamaan takaisin pelkän bluesin esittäjäksi, sillä etenkin hänen konserttinsa ovat sirkustempuista huolimatta edelleenkin nautinnollisia elämyksiä, ja kysymyshän on hänen toimeentulostaan. Mutta ABC-Paramount voisi kyllä omaksi parhaakseen hieman tarkemmin harkita, millaisia levyjä kannattaa milloinkin julkaista.
Osaakohan muuten kukaan selittää minulle kappaleen "The Thrill Is Gone" alkuperää? Se kun käsitykseni mukaan muistuttaa aika lailla John Lee Hookerin LP:llä Hooker 'N' Heat olevaa toteamusta "The Feeling Is Gone", mikä on myös äänitetty v. 1970?

Teksti: Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 5/1975)

B.B. KING & BOBBY BLAND
Together For The First Time - Live!
(Dunhill 2-50190) -74
A (1) Introduction / 3 O'Clock In The Morning (2) It's My Own Fault Baby (3) Driftin' Blues (4) That's The Way Love Is
B (1) I'm Sorry (2) I'll Take Care Of You (3) Don't Cry No More
C (1) Don't Want A Soul Hangin' Around (2) Medley: Good To Be Back Home / Driving Wheel / Rock Me Baby / Black Night / Cherry Red / It's My Own Fault Baby / 3 O'Clock In The Morning / Oh, Come Back Baby / Chains Of Love / Gonna Get Me An Old Woman
D (1) Everybody Wants To Know Why I Sing The Blues (2) Goin' Down Slow (3) I Like To Live The Love

BOBBY BLAND & B.B. KING
Together Again... Live
(ABC Impulse ASD 9317) -76
A (1) Let The Good Times Roll (2) Stormy Monday Blues / Strange Things Happen (3) Feel So Bad
B (1) Mother-In-Love Blues / Mean Old World (2) Everyday I Have The Blues (3) The Thrill Is Gone / I Ain't Gonna Be The First To Cry

Edellinen lp taisi jäädä jostain syystä arvioimatta BN:ssä, mutta jälkimmäistä tutkailin numerossa 6/76=42 (- toim. huom: ks. arvio alla!). Eikä näitä nytkään ole syytä kovin pitkään repostella, ei näissä mitään suuria mustan musiikin tähtihetkiä kuulijoille tarjota; kummankin soolo-lp:t ovat selkeästi parempia.
Ideahan ei sinänsä ole hassumpi. Kun kerran kummatkin mustan bluespitoisen musiikin huippunimet olivat saman levy-yhtiön palkkalistoilla, niin järjestettiin hieman keinotekoinen live-äänite: haalittiin konserttisaliin muutama sata kuulijaa, juotettiin esiintyjäkaksikolle muutama kalja ja käskettiin jutella mukavia, muistella menneitä ja kelailla vanhoja hittejä. Epäilen pahasti, että yleisön seasta "löytyvät" pari laulatettavaa mimmiä on järjestetty sinne etukäteen... Viisaampaa olisi ollut suunnitella edes hieman musiikkipuolta päätähtien kanssa - nyt on kummallakin lp:llä (edellinen on jopa tupla) lukematon määrä erilaisia möhläyksiä päällekkäin hoilaamisineen, eri sävellajeineen jne. No, ovathan nämä pariin kolmeen kertaan kuunneltuina ihan hauskoja levyjä, mitä todistaa sekin, että ainakin ensimmäistä myytiin kultalevyksi saakka, mutta ei näitä päivästä toiseen jaksa kuunnella sitten millään. Vai onko joku toista mieltä? Todettakoon vielä sen verran, että ensimmäinen lp oli parempi, jälkimmäinen alkoi jo maistua perin puisevalta tolkuttoman pitkine kappaleineen ja loputtomilta tuntuvine "feel good?" -hokemisineen.

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 4/1982)


Kappalevalikoima on suoraan sanottuna tympäisevä, mutta mulkoiltuani muutamana päivänä levyn kansia (Bobbylla taitaa olla uusi minivague) karkaisin kuitenkin lopulta mieleni ja tökkäsin lp:n pyörimään. Ja sitähän se on mitä sopi odottaakin. Miesten ensimmäinen yhteinen yritys saavutti peräti kultalevyn, ja oli paikoittain ihan viihdyttävää kuultavaa (lähinnä siksi, että B.B. oli kohtalaisessa kaljassa joutuen ilmeisesti olosuhteiden pakosta jättämään Bobbylle laulutilaa, ja kyllähän kaverusten jutusteluakin kuuntelee). Mutta nyt ei päästä läheskään samanlaiseen rentoon tunnelmaan, huulenheitto on puisevaa, ja musiikki muutamasta hyvästä hetkestä huolimatta enimmäkseen junnaavaa (kuunnellessani lp:tä ensimmäistä kertaa kurkottauduin toiveikkaasti kääntämään levyä, kun "Feel So Bad" oli tulvinut ilmoille noin 3 minuuttia, mutta eikös mitä: vielä oli 5 ja puoli jäljellä, ja se vietetään yrittämällä laulattaa vastahakoista yleisöä. Yäk.).
A1 sentään on varsin tukevaa touhua - sävelmä ei ole se Shirley & Lee -hitti, vaan aikaisemmin mm. Ray Charlesin levyttämä - ja ukot painavat yhteis- ja vuorolaulua sotkeutumatta systeemeissä kuin muutaman kerran. "Stormy" ja "Thrill" ovat sen verran vahvoja sävelmiä, että niistä on vaikea kehitellä aivan kelvotonta esitystä. Edellisestähän Bobby on tehnyt huippuversion jo Duke-aikoinaan, eikä nyt tietysti päästä lähellekään, mutta lp:n parhaimmistoa A2 silti on. B.B. arastelee jostain syystä "Thrill"-kappaleen levyttämistä, johon Bobby möläyttää: "How come you can't cut it? It's your tune!" Väärässähän Bobby on, sillä sävelmä on yleisesti merkitty Roy Hawkinsin nimiin, ja niin nytkin - mukaan on tosin päässyt myös joku R. Darnell, ja todennäköisesti kappale on Hawkinsiakin vanhempaa perua. Todettakoon tässä myös, että yleensä Chuck Willisille kirjattu "Feel So Bad" on tällä kertaa Lightnin' Hopkinsin käsialaa - kumpikaan ei liene oikea. "Thrill" menee muuten loppupuolella yleisön seasta "löytyneen" (?) Viola Jacksonin laulattamiseksi, joka lopulta tunteekin itsensä sexyksi, kun Bobby on ensin aikansa kysellyt jotta "Do you feel good?". Lp:n parasta bluesia on A2:n ohella B1, jonka Bobby laulaa hyvin, vaikka B.B. häiritseekin välihuudoillaan parhaansa mukaan. B2:sta en viitsi sanoa mitään, sillä se on tässä turhaan mukaan otettujen kappaleiden joukossa kaikkein turhin. Nykyisin tehdään niin paljon huonoja levyjä, ettei tätä oikeastaan pitäisi painaa ihan maan rakoon - saahan Bland sentään tilaa laululleen, vaikka aikaa meneekin turhassa "feel good?" -hokemisessa ja taustabändin junnauksessa. Live-levyt eivät kuitenkaan koskaan ole musiikillisesti erityisen antoisia, ja paljon paljon mieluummin olisin vastaanottanut uuden Bland-albumin.
Taustabändistä todettakoon, että joku totinen torvensoittaja on ilmeisesti kuullut olevan fiksua, jos laulajan säkeisiin vastataan riffeillä. Niinpä hän puhalteleekin ihmeellisiä lirutuksia ja törähdyksiä onnistuen varsin hyvin hukuttamaan alleen laulun nyansseja muutamassa kohdassa. Ja tuosta 60-luvun alussa muodissa olleesta urkujen taustaulinasta voitaisiin kyllä jo vähitellen luopua.
Kyllähän tämän pari kertaa jaksaa kuunnella jopa lievästi kiinnostuneena, mutta kun välihuudot ja muut temppuilut alkavat jäädä mieleen, niin kyllästyminen on nopea ja perusteellinen. Eli "It ain't the real thing", kuten Bobby tuoreimmalla, kehutulla ja lp:llä julkaisemattomalla singlellään toteaa. Suositellaan miesten kertakaikkisille faneille ja blues-muzakin harrastajille.

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 6/1976)

Friends
(Probe 50062-95811) -75
A (1) Friends (2) I Got Them Blues (3) Baby I'm Yours (4) Up'at 5 AM
B (1) Philadelphia (2) When Everything Else Is Gone (3) My Song

Jostain syystä B.B:n viimeisimmät levyt on puolihuolimattomasti aliarvioitu. King on kärsinyt vanhojen diggarien piirissä kuuluisuuden inflaation: "Eihän se hyvä oo ku kaikki sen tietää."
Guess Who on erinomainen, To Know You vielä parempi ja nimimelodia singlenä oli yksi 73-vuoden parhaista.
Entäs tämä uusi? Nimikappaleesta jo huomaa miehen nuortuneen, virkistyneen. Laulu läpi levyn ehdotonta puhumattakaan kitaroinnista. Enhän minäkään tätä bluesina pidä, mutta välistä on niin, että ei blueskaan ole sen sinisempää. Nykysoulin konstein tehtyä 60-luvun soulia. Parhaimmistoa edustavat nuo pumpulinpehmeät balladit, joista erottuu A5, melodista unimusiikkia. Tietysti mukaan mahtuu yksi kömmähdys. B1 on näppärää instrumentaalihommaa, mutta sittenkin turhaa.
Miksi mies ei saisi tehdä tällaista, kun on tehnyt ikänsä blueskiekkoja? Veikkaan, että nämä uudet nousevat arvoonsa vasta vuosien päästä, ja silloinhan näitä on vaikeampi hankkia, joten sittenkin kannattaa ostaa.

Teksti: Pentti Leppänen
(julkaistu BN-numerossa 2/1975)

King Size
(ABC AB-977) -77
A (1) Don't You Lie To Me (2) I Wonder Why (3) Medley: I Just Want To Make Love To You / Your Lovin' Turns Me On (4) Slow And Easy
B (1) Got My Mojo Working (2) Walkin' In The Sun (3) Mother Fuyer (4) The Same Love That Made Me Laugh (5) It's Just A Matter Of Time

Guitar Player -lehden haastattelussa B.B. on sanonut, että hänen soitossaan kullakin vuosikymmenellä taustarytmi on heijastellut aina kyseisen ajan muotisuuntauksia. Kun boogie oli suosiossa, hän käytti sitä taustallaan. Ja kun 1970-luvulla soul- ja rock-musiikki ovat vallitsevina, niin B.B. käyttää niiden rytmejä hyväkseen.
Tämä osittain selittää B.B:n tyylin muuttumisen tällä vuosikymmenellä. Ja toisaalta tietysti se, että kukapa jaksaisi jatkuvasti vuositolkulla jauhaa samoja, vanhoja juttuja samalla vanhalla tyylillä. Ja vielä kolmanneksi kun huomioidaan, että B.B. selvästi pyrkii suuntaamaan musiikkiaan uudelle yleisölle ja uusille markkinoille, niin pitäisi olla selvillä ne lähtökohdat, joista nyky-B.B:tä on tarkasteltava. Vanhoille bluesintoilijoille nämä nykyiset B.B.-tuotteet eivät ole tarkoitetut ja saavatkin siltä taholta osakseen vain sarkastisia hymähdyksiä.
Kaikki edellä esitetty pätee hyvin tähän (tätä kirjoitettaessa) uusimpaan B.B.-kiekkoon. Käsitystä vielä alleviivaa sekin, että levylle on kelpuutettu uusina versioina sellaisia vanhoja ja kuluneita kappaleita kuin A3:n alkuosa sekä B1. Ja täydennykseksi voidaan todeta, että tuttuja ovat myös B2 (Percy Sledge) sekä B5 (Brook Benton).
Toisaalta on sanottava, että B1:n pelastaa paljolti taustalla oleva maukas medium-tempoinen funky-komppi - nimenomaan Sonny Burke'in syntetisaattorityöskentelyn ansiosta, joka on tosi hienosti eleetöntä ja itse asiassa lähes kuulumatonta. Samanlaista on myös A1:ssä, ehkä vielä parempana.
Niin ikään esiin kannattaa vetää hyvät urkurit James Toney ja Ronnie Barron. Muutenkin levyn taustat on tehty kautta linjan hyvin ja jopa ruudikkaasti. Vahva puhallinsektio töräyttelee tosi komeasti. Esimerkiksi voi ottaa vaikkapa vain baritonisaksofonissa olevan Jerome Richardsonin, vanha Quincy Jones -konkari muuten. Upeita sooloja kuullaan myös muiden fonistien toimesta: Jimmy Forrest (tenori) ja Ernie Watts (alto).
Myös itse B.B. tuntuu saaneen pontta pyttyyn enemmän kuin aikoihin. Näin ainakin verrattuna niihin parin vuoden takaisiin juttuihin, joissa äijä keskittyi nyyhkysouliin. Varsinaisia balladeja tällä kiekolla onkin vain yksi, A2. (Jossa muuten kuullaan harvinaisen heikko ja mitäänsanomaton B.B:n (?) kitarasoolo.)
B.B:n kuulu kitarasoundi on tietysti entisellään, ja soolot purevat paikoin varsin ärhäkkäästi. Laulajana B.B. tuntuu edelleen olevan elämänsä kunnossa. Hyvä laulajahan hän aina on ollut, siitä todistaa osaltaan jatkuva sijoittuminen BN-pollissa aivan kärjen tuntumaan.
Vanhoille B.B.-faneille en tätä juuri suosittelisi, ellei sitten halua tsekata, missä vaiheessa idoli tällä hetkellä on. Sen sijaan hyvästä pop- ja soul-musiikista kiinnostuneelle levy on ehdottomasti suositeltava. Ehkä siinä samalla heräisi kiinostus vaikkapa aitoon bluesiinkin.

Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 6/1977)

Take It Home
(MCA 3151) -79
A (1) Better Not Look Down (2) Same Old Story (Same Old Blues) (3) Happy Birthday Blues (4) I've Always Been Lonely
B (1) Second Hand Woman (2) Tonight I'm Gonna Make You A Star (3) The Beginning Of The End (4) A Story Everybody Knows (5) Take It Home

Kun on vuosikaudet tottunut yhdistämään B.B. Kingin nimen ja ABC-levymerkin - hän on levyttänyt ko. merkille vuodesta 1962 lähtien - odottaa tavallaan kiinnostuneena, mitä uusi levymerkki tuo tullessaan. Koko 70-luvun ajanhan B.B. on pysynyt varsin etäällä bluesista ja mielestäni syvimmässä aallonpohjassa hän oli kyseisen vuosikymmenen puolivälissä, josta osoituksina levyt "To Know You Is To Love You" (ABC 794) ja "Friends" (ABC 825). Hänen tuoreemmat LP:t ovat olleet jo kuunneltavampia, kuten myös tämä MCA-tuote, joskaan se ei tyylillisesti juuri poikkea edeltäjistään.
Merkittävimpänä tekijänä levyn jonkinlaiselle tasolle pitäisin erittäin pätevää säestysyhtyettä, sekä levyn teknistä toteutusta, josta osavastuun kantaa henkilö nimeltään Rik Pekkonen. Hieman miinusta tuolle tekniselle toteutukselle aiheuttaa se, että rummut on äänitetty liian suurella voimakkuudella. Etenkin B1:llä tämä seikka häiritsee, varsinkin kun kyseisellä kappaleella rumpusäestys on perin kehno. Mahtipontisesta säestysyhtyeestä johtuen Kingin kitara jää hieman taka-alalle, mutta toisaalta hän myös soittaa kitaraansa tavallista säästeliäämmin, joten "Lucille" on tällä kertaa pikemminkin säestys- kuin sooloinstrumentti. Monilla urilla mukana oleva lauluyhtye tukee mainiosti Kingin laulua, toisin kuin olisin kuvitellut, ja on täten aivan ylivoimainen verrattuna virkaveli Albertin uusilla levyillä hymisteleviin enkelikuoroihin.
B.B. Kingin levyt ovat usein olleet perin lyhykäisiä kestoltaan, eikä tämäkään kiekko ole kuin reilun puolen tunnin mittainen. Levykansissa kerrotaan kaikki kokoonpanot, minkä lisäksi laulun ystävien iloksi seuraa mukana kaikkien laulujen sanat. A1 on muuten kappale, josta saattaisi singlenä tulla jonkinlainen hitti. Ei siis mikään mullistava LP, jos ei aivan heikkokaan.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 1/1980)

There Must Be A Better World Somewhere
(MCA 5162) -81
A (1) Life Ain't Nothing But A Party (2) Born Again Human (3) There Must Be A Better World Somewhere
B (1) The Victim (2) More More More (3) You're Going With Me

Eipä taida meikäläinen olla aiemmin arvostellut B.B:n levyjä. Enkä olisi siihen puuhaan enää luullut ryhtyvänikään B.B:n levyjen viimeaikaista tasoa ajatellen.
Tätä B.B:n uusinta on kuitenkin yllättäen lähes ilo esitellä. Ei se hänen parhaimpiensa tasolle kohoa, mutta osoittaa kuitenkin musiikin selvää tervehtymistä ja näyttämisen halua. Poissa ovat kuorot ja jouset, poissa discorytmit ja muut krääsät. A3 ja B1 ovat sitä itseään eli selvää bluesia sellaisena kuin olemme sitä B.B:ltä tottuneet odottamaan. Loput kappaleet ovat sitten erilaista soulia. A-puolella hitaampaa ja bluespitoisempaa, B-puolella rotevampaa tavaraa.
Materiaali on siis melko vahvaa, eikä se mikään ihme olekaan, kun katsastaa levystä vastuussa olevat säveltäjänimet – Doc Pomus ja Dr. John. Dr. John soittaa myös pianoa ja tiukkaan rytmiryhmään kuuluvat Pretty Purdie, Wilbur Bascomb ja Hugh McCracken, alan miehiä siis. Torvisektio koostuu myös taitavista muusikoista. Saksofonisooloista vastaavat Hank Crawford ja David "Fathead" Newman.
Mitäpä tästä muuta sanomaan. Hauskaahan se on havaita, että B.B:kin vielä osaa, monet kun olivat kokonaan menettäneet toivonsa.

Teksti: Seppo Elonen
(julkaistu BN-numerossa 4/1981)

Blues'n'Jazz
(MCA 5413) -83
A (1) Inflation Blues (2) Broken Heart (3) Sell My Monkey (4) Heed My Warning (5) Teardrops From My Eyes
B (1) Rainbow Riot (2) Darlin' You Know I Love You (3) Make Love To Me (4) I Can't Let You Go

Tämä on B.B. Kingin 41. LP, julkaistu hänen 57. syntymäpäivänsä kunniaksi. Niin että yrittäkääpä itse keksiä jotain uutta ja tuoretta sanottavaa B.B:stä tai hänen musiikistaan.
Tämän levyn erikoisuus tai "juju" nyt joka tapauksessa on siinä, että B.B. on kutsunut studioon lähinnä jazz-muusikkoja, ja musiikissakin on sen mukainen sävy. Mukana on sellaisia kovia nimiä kuin rumpali Oliver Jackson, kitaristi Billy Butler, trumpetisti Woody Shaw, pianisti Lloyd Glenn ja tenorisaksofonisti Arnett Cobb, jonka soolosuoritukset ovat edelleen muhkeaa kuultavaa. Kappalevalikoimakin on melko onnistunut ja B.B. itse hyvässä vedossa, joten tämä on itse asiassa aika hyvä levy. Minä ainakin pidän siitä.

Teksti: Seppo Elonen
(julkaistu BN-numerossa 5/1983)

Six Silver Strings
(MCA 5616) -85
A (1) Six Silver Strings (2) Big Boss Man (3) In The Midnight Hour (4) Into The Night
B (1) My Lucille (2) Memory Lane (3) My Guitar Sings The Blues (4) Double Trouble

Six Silver Strings -kiekkoa mainostetaan juhlallisesti Kingin 50. LP-julkaisuksi ja kansitekstit ovat sen mukaiset, joutavanpäiväistä höpinää. En tiedä kuinka tuohon lukemaan on päädytty, mutta kaipa se on koko lailla lähellä totuutta, mitä tulee oman levy-yhtiön erilaisiin albumeihin. Itselläni on muodossa tai toisessa 45 B.B:n erisisältöistä kakkaraa ja muutamia aukkoja on tiedossa. Jos sen sijaan kaikki rinnakkaisjulkaisut (United-Crown-Custom-Kent, ABC-BluesWay) sun muut otetaan mukaan laskuihin, tulee ainakin toinen viisikymppinen täyteen. Kingin LP-diskografiasta kiinnostuneille paljastan, että moinen kooste - monin LP-kansikuvin varustettuna - löytyy itävaltalaisen Blues Life -julkaisun numeroista 28 ja 29.
Kuten tiedetään, Kingin viimeisten 15 vuoden tuotanto pitää sisällään jos jonkinlaista moskaa, mutta myös ihan kiitettävää materiaalia - tuoreena esimerkkinä LP Blues'n'Jazz (MCA 5413). Siitä mennään nyt kyllä alaspäin, vaikka varsinkin ykköspuolen ajan kuunteluvireeni pysyi vetreänä. En ole varma, johtuuko kyllästymisestä vai kappaleiden huonoudesta, että kakkospuoli ei enää sytytä. Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Lisäksi vierastan periaatteessa B1:n ja B3:n tyyppisiä lurituksia, joilla artisti laulaa: "minun kitarani" tai "minun Lucilleni", vaikka säveltäjä ja sanoittaja on aivan joku muu.
Jimmy Reed varmaan kääntyy haudassaan kuullessaan A2:n, ja ankarin puristi joutuu luultavasti haudan partaalle samasta syystä. Minua voimakkaan diskosävytteinen "Boss" kuitenkin jotenkin liikahduttaa (en taidakaan olla puristi, täh). Samaten Wilson Pickettin legendaarisessa A3:ssa on sykähdyttävää potkua. Kolmas mainitsemisen arvoinen raita on elokuvan Into The Night nimimelodia. Muutkin kyseisen leffan B.B.-tallenteet sisältyvät käsittääkseni tälle LP:lle, joten Soundtrackia ei tarvitse ainakaan Kingin takia hankkia.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu alunperin BN-numerossa 1/1986 yhteisarviona LP:n B.B. King: "King Of The Blues Guitar - Guitar Instrumentals"/Ace Records kanssa)

King Of The Blues: 1989
(MCA 255952-1) -89
A (1) (You've Become A) Habit To Me (2) Drowning In The Sea Of Love (3) Can't Get Enough (4) Standing On The Edge (5) Go On
B (1) Let's Straighten It Out (2) Change In Your Lovin' (3) Undercover Man (4) Lay Another Log On The Fire (5) Business With My Baby Tonight

Suunnilleen niin kauan kuin muistan, tässä tapauksessa liki 20 vuoden ajan, on aina uuden B.B. King -albumin ilmestyttyä ainakin jossain alan julkaisuissa kirjoitettu, että kyseessä on miehen uran huonoin äänite. Aina silloin tällöin väite on varmaan pitänyt paikkansa ja hyvin lähelle mennään myös nyt. Rumpukoneet ja syntetisaattorit eivät todellakaan istu bluesin kuninkaan imagoon, jos eivät ne mielestäni tosin istu mihinkään muuhunkaan, mitä musiikiksi kutsutaan. Ennen kaikkea B.B:n on täysin naurettavaa ja typerää edes yrittää päivittää hänen rooliaan vallitsevia valtavirtauksia apinoiden.
Levy on surkea ja epämiellyttävä, ei sille mitään mahda. En tosin aio alentua yhtä tökeröihin kommentteihin, jollaisia eräs - nyt onneksi tehtävistään vapautettu - pääkaupunkiseudun paikallisradion bluesohjelmien vetäjä on suustaan päästellyt. Tämän nk. "bluestoimittajan" mielestä B.B:n olisi pitänyt kuolla jo 20 vuotta sitten. Vain suuri tyhmyys, tietämättömyys ja ymmärtämättömyys voivat tuottaa moista kielenkäyttöä.
Levy kierähtää liikkeelle täydellä diskotohinalla. Rumpukoneet jauhavat tappavan yksitotista, persoonatonta monotoniaan, syntikat ja mitä kummallisimmat kosketinsoittimet mouruavat epäinhimillistä mouruaansa. B.B. yrittää parhaansa ja laulaa tutulla tunnevoimallaan ja paatoksellaan parhaansa mukaan. Mutta ei A-puolen kaltaisella materiaalilla voi mistään tulla mitään. Tai eivät kappaleet sinällään aivan torsoja ole, mutta tapa millä ne on sovitettu tuoksi raskaan raastavaksi elektroniikkaviidakoksi on sielua ja korvia repivää. A4 sentään antaa pientä toivon pilkahdusta paremmasta. B.B:n kitaraa en ole löytävinäni koko levypuolelta lainkaan, kunnes olen tajuavani - voin tosin olla väärässä - että onhan se siellä mukana, mutta sekin on jollain elektronivemputuksella murhattu lähes tunnistamattomaksi korinaksi.
Kakkospuoli on jo hieman inhimillisempi. Siellä tulee heti vastaan B.B:n jumalainen kitara ja sovitukset sekä soittimet pysyvät selvästi paremmin kurissa kuin A-puolella. Pökköä rakkauden pesään heittävä B4 on jopa ihan mukava raita. Kappaleet ovat järjestään liian pitkiä kautta levyn. Kun sanottava on loppunut, hoetaan yksitotisesti vain kappaleen nimeä kerta toisensa jälkeen. Aivan kuin yleisradioiskelmissä on tapana. Suurin osa materiaalista on levyn tuottajien - joita on monta - käsialaa. Tapa se on tämäkin tuoda kyvyttömyytensä julki, sijaiskärsijän välityksellä. B.B. parka. Et ole ansainnut tällaista.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 1/1989)

There Is Always One More Time
(MCA 10295) -91
A (1) I'm Moving On (2) Back In L.A. (3) The Blues Come Over Me (4) Fool Me Once (5) The Lowdown
B (1) Mean And Evil (2) Something Up My Sleeve (3) Roll, Roll, Roll (4) There Is Always One More Time

"Tämä on urani paras albumi ja toivottavasti pidätte siitä." Nämä ovat B.B. Kingin häkellyttävät saatesanat uudelle albumilleen "There Is Always One More Time". Epäilen. Kingin studiotekeleet ovat olleet viimeiset 15-20 vuotta tasoltaan hyvin kirjavia vaihdellen kohtuullisen käyttökelpoisesta blues-viihdykkeestä suoranaisiin säälittävyyksiin. Edellinen "The King Of The Blues, 1989" -levy oli väkinäinen ja naurettava yritys pukea Kingin musiikkia 1990-lukulaiseen kaapuun, joten epäilylle on ilman muuta sijaa. Toisaalta B.B. on julkaissut reilun vuoden sisällä kaksi erinomaista konserttialbumia, eikä esimerkiksi herran viime kesän Tammisaaren esiintymisessä ollut merkkiäkään tulen hiipumisesta. Lähtöasetelmat uudelle albumille ovat siis sekavat. Kuinka kuninkaan käy? Onko valtiaan ote kirpoamassa?
Helpottuneena voin vastata näihin kysymyksiin: hyvin ja ei. "There Is Always One More Time" pitää ainakin minut uskollisten alamaisten riveissä. B.B. on löytänyt arvolleen sopivat ja taidettaan ymmärtävät apujoukot ja tuloksena on erinomainen levy. Tämä ei tietenkään ole bluesia sanan muinaisimmassa ja ummehtuneimmassa merkityksessä. Viihdettä sanoisi puhtoisin puristi. Hyvin soitettua, laulettua, tunteella tehtyä ja kieltämättä erittäin viihdyttävää musiikkia sanon minä. Musiikkia, joka kuullostaa luontevasti vuoden 1991 Riley B. Kingiltä. 1950-60-luvun hurmos on tietysti takana, mutta Kingillä on kuitenkin edelleen sanottavaa - ja tällä albumilla kunkun puhe kaikaa painokkaampana kuin aikoihin. Kiitos ja kumarrus tästä Stewart Levinen selkeälle tuotannolle ja Joe Samplen ja Will Jenningsin työstämälle erittäin vankalle materiaalille. Uudemman King-tuotannon perusvirheet eli mauton soundipolitiikka ja lattea kappalevalikoima on toisin sanoen vältetty.
Levyllä soittaa pienehkö studioyhtye kitara ja kosketinsoitin -kokoonpanolla, ilman jousia, puhaltimia ja massiivisia kuoroja. Kaikilla mukanaolijoilla tuntuu olevan kirkas ajatus mielessään siitä, mitä ollaan tekemässä ja niinpä bändi soittaa kautta linjan hallitun vähäeleisesti ja tiukasti. Tietty soinnin steriiliys on itsestäänselvyys, joka ei ainakaan minua juuri häiritse. Luonteva ja pakoton kokonaisuus ratkaisee enemmän. Itse pääasialle eli B.B. Kingin laululle ja soitolle jää runsaasti tilaa, eikä turhaan puristamiseen ja ylitulkintaan ole näin tarvetta. Maestro soittaa aivan kuin B.B. King, taloudellisesti ja ylivoimaisella tyylitajulla - ja vieläpä erittäin hyvällä ja luonnollisella saundilla. Gibson puhuu asiaa ja tutuimmatkin maneerit soivat tuoreesti, käsinkosketeltavalla latauksella. Vaikka harrasta soolosoittoa saadaan kuulla kautta levyn, mistään ylitsepursuavasta kitarailoittelusta ei tällä levyllä kuitenkaan ole kysymys, sillä Lucille on ainakin minun katsannossani tämän levyn kakkosesiintyjä. Valokeilassa on B.B. King - laulaja ja tulkitsija, joka on todella huimassa vedossa. Kingin ääni soi komeasti ilman yliampuvaa huutoa sävykkäänä ja puhuttelevana. Jos sana "intiimi" ei olisi niin typerä, kuvaisin sillä B.B:n laulantaa ja ylipäätään koko levyn atmosfääriä. Ja mikäpä Kingin tulkitessa, kun on kelvollista materiaalia mitä tulkita. Soulahtavat keskitempoiset r&b-laulut luovat perusvireen, jota maustetaan parilla laiskan pulskealla shufflella sekä molempien puolien päätösballadeilla. A-puoli ja B-puolen kolmas raita ovat tiimin Sample-Jennings työtä ja tasajykevää hittimateriaalia kautta linjan. Intensiivisenkään kuuntelun jälkeen on liki mahdotonta nimetä selviä huippukohtia, kaikissa raidoissa tuntuu olevan puolensa. Back In L.A. ja The Blues Come Over Me sekä Arthur Adams -nimisen viisunikkarin laatimat B2 ja B3 ovat funkahtavaa sielunpuserrusta, joka ajoittain muistuttaa varsin paljon Robert Crayn taustavoimien laulutuotantoa. Amyn, Walkerin ja kumppaneiden kaavamaisuutta ja räikeähköä laskelmointia ei näissä lauluissa kuitenkaan ole - ainakaan minun mielestäni.
Levyn lyriikat istuvat kuin hansikas B.B:n imagoon ja taiteelliseen ominaislaatuun, samanaikaisesti hienostuneeseen ja rankkaan tulkintaan. Fool Me Once soi uhmakkaana soul-shufflena, kun taas The Lowdown ja levyn nimikkoraita henkivät jylhää gospelin arvokkuutta. Edellinen vaikuttaa yllättäen siltä kuin Samplen ja Jenningsin sana- ja sävelkynää olisi kuljetellut itsensä Percy Mayfieldin haamu. Näin nasevan hauskaa ja syvähenkistä bluesballadia ei tapaa juuri muualla kuin Mayfieldin tuotannossa. Albumin päätösraidan loistokkuus ei ole yhtälailla yllättävää, sillä kappaleen tekijänä seisoo suluissa nimi Doc Pomus, jonka hiljattainen edesmeno repäisi paikkaamattoman aukon Rhythm & Bluesin lauluntekijäkaartiin. Kingin paatoksellinen tulkinta laulusta ja ylipäätään koko albumi on mahtava kunnianosoitus Pomusin elämäntyölle ja persoonalle. Pomusin hengessä tämä on aito r&b-levy. Kaupallinen tuote, jota sadattuhannet ihmiset mielellään kuuntelevat, ja josta periaatteessa kuka tahansa voi nauttia. Paitsi ehkä "pidemmälle ehtineet bluesin harrastajat". Heille tämä saattaa olla umpiviihdettä.

Teksti: Pekka Laine
(julkaistu BN-numerossa 1/1992)

King Of The Blues
(MCA MCAD4-10677) -92
CD 1 - 1949-66
(1) Miss Martha King (2) She's Dynamite (3) Three O'Clock Blues (4) Please Love Me (5) You Upset Me Baby (6) Everyday I Have The Blues (7) Rock Me Baby (8) Recession Blues (9) Don't Get Around Much Anymore (10) I'm Gonna Sit In ‘Til You Give In (11) Blues At Midnight (12) Sneakin' Around (13) My Baby's Comin' Home (14) Slowly Losing My Mind (15) How Blue Can You Get (16) Rockin' Awhile * (17) Help The Poor (18) Stop Leadin' Me On (19) Never Trust A Woman (20) Sweet Little Angel # (21) All Over Again (22) Sloppy Drunk * (23) Don't Answer The Door Pt. 1 & 2 (24) I Done Got Wise (25) Think It Over (26) Gambler's Blues #
Kesto 74'02"

CD 2 - 1966-69
(1) Goin' Down Slow (2) Tired Of Your Jive # (3) Sweet Sixteen Pt. 1 & 2 # (4) Paying The Cost To Be The Boss (5) I'm Gonna Do What They Did To Me (6) Lucille (7) Watch Yourself (8) You Put It On Me (9) Get Myself Someone (10) I Want You So Bad (11) Why I Sing The Blues (12) Get Off My Back Woman (13) Please Accept My Love # (14) Fools Get Wise * (15) No Good (16) So Excited
Kesto 74'46"

CD 3 - 1969-75
(1) The Thrill Is Gone (2) Confessin' The Blues (3) Nobody Loves Me But My Mother (4) Hummingbird (5) Ask Me No Questions (6) Chains And Things (7) Eyesight To The Blind # (8) Niji Baby # (9) Blue Shadows (10) Ghetto Woman (11) Ain't Nobdy Home (12) I Got Some Help I Don't Need (single edit) (13) Five Long Years (14) To Know You Is To Love You (15) I Like To Live The Love (16) Don't Make Me Pay For His Mistakes
Kesto 72'48"

CD 4 - 1976-91
(1) Let The Good Times Roll # (+ Bobby Bland) (2) Don't You Lie To Me (3) Mother Fuyer (4) Never Make A Move Too Soon (5) When It All Comes Down (I'll Still Be Around) (6) Better Not Look Down (7) Caldonia # (8) There Must Be A Better World Somewhere (9) Play With Your Poodle (solo) * (10) Darlin' You Know I Love You (11) Inflation Blues (12) Make Love To Me * (13) Into The Night (14) Six Silver Strings (15) When Love Comes To Town (+ U2) (16) Right Time, Wrong Place (+ Bonnie Raitt) (17) Many Miles Traveled * (18) I'm Moving On (19) Since I Met You Baby (+ Gary Moore)
Kesto 73'26"

* = aiemmin julkaisematon
# = live

Komean paketin ovat jenkit kieltämättä koonneet B.B. Kingin uran varrelta. Kotelo on yksinkertaisuudessaan tyylikäs, ja vihkosessa on tekstiä ja kuvia - joukossa monia sellaisia, joita ainakaan minä en muista ennen nähneeni - peräti 74 sivun verran. Vihon kanteen on kuvattu sininen plektra, jossa lukee tietysti boxin sankarin nimi.
B.B. Kingin uraa tuskin tarvitsee tämän lehden lukijoille sen kummemmin selitellä. Enkä aio tätä pakettia muutenkaan läpikäydä kovin yksityiskohtaisesti; jokainen tarkistakoon itse, mitä kokoelmista löytyy. Tarkkana saa kyllä ollakin, ja apuvälineeksi suosittelen Leadbitter/Slavenin uusittua painosta; B.B:llä kuten monilla muillakin bluesmiehillä oli keräilijän kannalta kiusallinen tapa levyttää menestyksekkäimmät kappaleet useaan otteeseen. Todettakoon heti alkuun, että yleensä kolmella ensimmäisellä CD:llä on kyse singlellä ilmestyneestä otoksesta (siitä, mikä kulloisellekin ajanjaksolle ko. kappaleesta sattuu osumaan), viimeisen kiekon esitykset sitä vastoin ovat ajan hengen mukaisesti paljolti albumitavaraa. Boxilla tehdään suuri numero niistä raidoista, joita ei ole aiemmin ilmestynyt lp:llä, ja nekin erotellaan, jotka eivät ole aiemmin ilmestyneet albumilla USA:ssa...! Jenkkilevy puhtaimmillaan siis.
Siitä syystä vähän ihmettelinkin, miksi laatikko tarjoaa niinkin vähän äänitteitä Kingin varhaiselta kaudelta; mukana on ainoastaan ensilevyn Bullet 309 toinen sivu (1) ja seitsemän Biharin veljesten tuotetta pääasiassa RPM-merkiltä (2-7, 9). Outona lintuna on sekaan heitetty Paul Gaytenin tuottama komea hidas blues (8), joka tehtiin Chessille v. -58 Kingin yrittäessä (onnistuneesti) puristaa Biharin veljeksiltä parempaa sopimusta juuri rauenneen jatkeeksi, ja julkaistiin aikoinaan saksalaisella Chess-albumilla. Euroopassahan englantilainen Ace on huolehtinut siitä, että B.B:n komeat 50-luvun äänitteet ovat olleet hyvin saatavilla, mutta onkos niitä julkaistu viime aikoina USA:ssakin? Enpä osaa sanoa, vihkosessakin jätetään (tarkoituksellisesti?) mainitsematta kaikki mahdolliset Crown-, United-, Kent- ym. -albumit, joilla nuo Biharien äänittämät raidat saattaisivat olla. Rahahan tässä kuitenkin on tainnut ratkaista - tietysti MCA pakkaa boxille mieluummin omia ABC-, BluesWay- ja MCA-tuotteitaan kuin Biharien raitoja, joiden oikeudet omistaa USA:ssa vihon mukaan Flair/Virgin.
Kingin ensilevy oli ajalle (v. -49) tyypillinen vähän jähmeä r&b-kappale, jota dominoivat puhaltajat ja Tuff Greenin soittama jykevä basso. Kitara ei tässä näyttele juuri minkäänlaista osaa - kuten ei ensimmäisessä levyn RPM:ssäkään, sillä "She's Dynamite" (323) on roteva jump-raita, jolla B.B. ryhtyy pianistin ja puhaltajien avustamana kilpasille lähinnä ajan kovien shouterien kanssa. Säveltäjäksi on tietysti merkitty B.B. King, vaikka kyseessä oli cover Tampa Redin levystä RCA Victor 22-0123; minulta Redin esitys on ikävä kyllä kuulematta, mutta tuskinpa sillä ihan yhtä kovaa mentiin. Mikäli B.B. olisi jatkanut näin puhtailla r&b-linjoilla, hänen levytyksensä olisi raakattu ensimmäisestä Leadbitter/Slavenista liian kaupallisina...
Nuo varhaisimmat äänitteet eivät kylläkään kovin kaksisesti myyneet. Pavlow (- toim. huom: Big Al Pavlow: "The R & B Book", Music House Publishing, 1983 & "Hot Charts, Top Singles Of The Month (1950-1959)", Music House Publishing, 9-osainen sarja, julk. 1990-1992) mainitsee ensimmäiseksi merkittäväksi menestykseksi "Woke Up This Morning'in" varhaismuodon "My Baby's Gone" (RPM 318) vuodelta -51. Sittenhän alkoi tapahtua. Kitaraa kuultiin jo rutkasti raidoilla (3-5), jotka olivat Kingin suurimpia hittejä, listaykkösiä kaikki kolme vuosina 1952-54. Tosin (4) ja (5) päätyivät kärkeen vain jukebox-tilastoissa; myyntilistoilla ne jäivät kakkospallille, siitä pitivät huolen The 5 Royales, Johnny Ace ja The Charms. Mutta kovaa tavaraa olivat myös B.B:n levyt, etenkin murhaavalla Elmore-kuviolla alkava "Please Love Me", eikä näissä saksofonejakaan hyljeksitty.
Pavlowin mukaan Kingillä oli vuosina 1951-59 peräti 40 merkittävää myyntimenestystä, vaikkei sitä tämän koosteen perusteella uskoisi; jo mainittujen hittien lisäksi saadaan nimittäin kuultavaksi vain tuttuakin tutumpi blues-standardi (6) vuodelta -55 ja yksi B.B:n kaikkein tunnetuimmista esityksistä, "Rock Me Baby". Vihkonen ilmoittaa levytysajankohdaksi vuoden -58, uusittu Leadbitter/Slaven taas arvelee, että se purkitettiin joskus vuoden 1961 paikkeilla eli B.B:n viimeisten Bihari-äänitteiden joukossa. Vihon mukaan levyllä soittaa urkuja Maxwell Davis!!! Mitähän länsirannikon legendaarisimpiin studiofonisteihin lukeutunut Davis tykkäisi uudesta instrumentistaan... Urkuja levyllä ei tietenkään kuulla, pianoa kylläkin - Leadbitter/Slavenin mukaan asialla on Jimmy McCracklin. Biharin veljeksille tehdyn sarjan päätteeksi on valittu yksi B.B:n kehnoimmista levytyksistä kautta aikojen, Ellingtonin viihdesävelmä (9). Ei tätä varmaan ole kovin usein nykykuulijoille tarjolla ollut, eikä olisi nytkään ollut väliksi. B.B. laulaa kuin flunssainen ja tautiaan parilla pullollisella lääkinnyt Bing Crosby ja pönäkkä tausta kitisevine sordiinoilla varustettuine trumpetteineen on ällöttävä - kuten sävelmäkin. En siedä tätä edes Sam Cooken esittämänä, vaikka hän siitä paremmin selviytyikin. B.B:n taustalla on joko Tommy Dorseyn (L/S) tai Duke Ellingtonin (vihko) orkesterista koottu joukko; olkoon nyt kumpi hyvänsä, tämä äänite ei B.B:n sädekehää kirkasta.
King siirtyi Fats Dominon houkuttelemana ABC-Paramountille vuoden -62 alusta, ja tilanne parani taloudelliselta kannalta katsoen huimasti. Biharin veljeksethän eivät tunnetusti olleet kovin avokätisiä provisioiden suhteen, vaikka muuten mukavia miehiä useiden mustien artistien - myös B.B:n - mukaan olivatkin. Ironista kyllä Dominon ura tyssäsi ABC:llä lähes kertaheitolla, mutta esimerkiksi Lloyd Price ja Ray Charles kohosivat (monien mielestä musiikin laadun kustannuksella) suuriksi tähdiksi myös valkoisten markkinoilla - ja sinne oltiin työntämässä myös B.B. Kingiä. Taustat paisuivat ja muuttuivat selvästi sovitetuiksi, joskus käytettiin kuoroa ja jopa viuluja.
Vihossa kehaistaan oikein erikseen, kuinka Leonard Featherin säveltämä Louis Jordanin vanha menestys "How Blue Can You Get" kohosi ensimmäisenä B.B. Kingin singlenä Hot 100 -listalle (sija 97...). Niin, tottahan tuo muuten on, paitsi ettei se ollut ensimmäinen - "Be Careful With A Fool" (RPM 494) ja "I Need You So Bad" (RPM 498) viipyivät viikon verran Hot 100 -listan sijoilla 95 ja 85 jo vuonna -57. R&B-listoilla niitä ei nähty, eikä ihme - nämä taisivat kuulua samaan sarjaan kuin omiin kokoelmiini päätynyt kammottava viihdelällätys "How Do I Love You" / "You Can't Fool My Heart" (RPM 490)... B.B. sanoo muuten vihon haastattelussa, että "Bim Bam" (RPM 479) on ainoa hänen levyttämänsä kappale, joka tuntui ja tuntuu yhä vastenmieliseltä. Kiintoisaa...
Mahtoi ABC:n johtomiehiä harmittaa, kun Kingin singlemyyntiä hallitsivat vuosina 1962-67 selvääkin selvemmin Biharien arkistoistaan kaivamat vanhat äänitteet - noita Kent-merkillä julkaistuja levyjä näyttäytyi tilastoissa peräti 9 kappaletta ABC:n neljää vastaan, ja "Rock Me Baby" eli boxin ykköslevyn raita (7) käväisi pop-listoilla peräti sijalla 34. Kaikkiaan Biharit saivat Kingin yhtiönvaihdon jälkeen 12 miehen singleä listoille, viimeisen niinkin myöhään kuin v. -71. Liekö ennätys alallaan...?
Ei ihme, että B.B:n ensimmäiset ABC-tuotteet ovat ikäänkuin jääneet Biharien julkaisujen jalkoihin. Ykkös-CD:llä niitä sitten saadaan kuultavaksi vähän enemmänkin, vuodelta -62 jopa viisi äänitettä (10-14). Ne kuten vielä pari seuraavaakin raitaa sovitti ja tuotti yhä Maxwell Davis. Uusi vuosikymmen erottuu kuitenkin muhkeammissa ja "soulahtavammissa" taustoissa, ja sävelmissäkin tähyiltiin laajemmille markkinoille muutamalla nopealla, etten sanoisi popahtavalla yrityksellä kuten (13). Mutta silti tehtiin myös upeita blueseja, mainittakoon erikseen vaikkapa Little Willie Littlefieldin yhdeksisen vuotta aikaisemmin levyttämästä kappaleesta "The Midnight Hour Was Shining" (Federal 12137) muokattu hieno, vakuuttavasti esitetty "Blues At Midnight". Maininnan ansaitsee myös B.B:n levyksi epätavallinen ja synkeä (21) vuodelta -65; säveltäjä on Carl B. Adams - onko joku tehnyt tämän aiemmin?
Julkaisematon (16) osoittautuu sykkiväksi instrumentaaliksi, (22) taas on lonksottava (ja kurluttava, urut voimalla mukana...) versio vanhasta mm. Sonny Boy I:n hoilaamasta renkutuksesta, joka nyt on viety Jimmy Rogersin nimiin.
Kingin levyjen soundi uudistui lisää, kun tunnettu ja arvostettu orkesterinjohtaja Johnny Pate pistettiin hänen sovittajakseen. Ensin oli kuitenkin vuorossa Sid Feller. Muistan kuinka hänen tuottamansa ja sovittamansa "Help The Poor" sai varsin paljon mainostilaa Billboardissa v. -64, ja kohosihan se tilastojen hännille. Oma pettymykseni oli kuitenkin melkoinen, kun lopulta kuulin kappaleen - vahvaksi mustaksi levyksi olettamani esitys oli kevyt, alistuneen oloinen lattari-perkussioilla ja tyttökuorolla maustettu sävelmältään (Charlie Singleton) vähän ontuva laulu. Sittemmin on ällistyttänyt kitaran puuttuminen kuvioista. Jossain taustalla se varmaan on, muttei ilmeisesti edes B.B:n soittamana. Onneksi näillä linjoilla ei jatkettu, ja vuoden -50 Louis Jordan -levyltä noukittu "Never Trust A Woman" oli jo vankempaa B.B:tä, vaikka taustalle ilmaantuivatkin sittemmin liki jatkuvasti mukana kurluttavat sähköurut. Suurin menestys saavutettiin perinteisemmillä King-linjoilla, esimerkkinä v. -66 julkaistu miehen kovin hitti vuosikausiin, cover Jimmy Johnsonin myös listoilla käyneestä komeasta bluesista (23).
Vaikkei Pate ehkä ollutkaan paras mahdollinen henkilö sovittamaan Kingin levyjä, niin hänen ansiokseen on laskettava se, että tuolloin alkoi sarja B.B:n korkealle arvostettuja live-levytyksiä ns. "oikeassa ympäristössä". Tuttu (20) on lp:ltä "Live At The Regal".
Manageriksi v. -67 tullut Sid Seidenberg ilmeisesti vaikutti paljon siihen, että B.B:lle ryhdyttiin tosissaan haeskelemaan uusia markkinoita rock-kuulijoiden joukosta, hehän olivat 60-luvun loppupuolella jälleen kerran "löytämässä" bluesin, ja nyt jopa sähköisen bluesin. B.B:stä tuli ABC:n perustaman uuden levymerkin BluesWayn "tähti". Kakkos-CD koostuu näistä 60-luvun lopun äänitteistä. Kappaleet - niin live-äänitteet kuin studio-tuotteetkin - ovat varsin pitkiä, CD:llähän on mittaa liki 75 minuuttia ja raitoja on vain 16. Singlellä kaksiosaisena julkaistu (3) on tässä täydellisenä 6-minuuttisena ottona. B.B:n suurin hitti tältä ajanjaksolta oli mojova keskitempoinen blues (4), joka kiipesi r&b-tilaston sijalle 10. Kovasti samantyylinen jatkolevy (5) päätyi samaan putkeen sijalle 26.
Yli kymmenminuuttinen tarinointi (6) ja saman miehen eli Bob Thielen tuottama (7) ovat esimerkkejä vain lp-levyillä julkaistuista King-levytyksistä. Uusi aluevaltaus oli myös Quincy Jonesin elokuvaan "For The Love Of Ivy" tuottama raita (8), joka ei kuitenkaan tyylillisesti eroa mitenkään muista Kingin tuonaikaisista levytyksistä - hidas, selkeä blues, ja myyntiäkin piisasi listoille saakka. Jonkinlaista rokahtavaa ja funkahtavaakin soundia yritettiin joskus vuoden -69 tienoilla saada aikaan tuottaja Bill Szymczykin johdolla, ja tuloksista raidat (10-13) myivätkin kohtuullisesti. Näihin vähän funkahtaviin tuotoksiin lukeutuu myös aiemmin julkaisematon (14). Kakkos-CD:n selkeimpiin blueseihin kuuluu lp-raita (15) vuodelta -69.
Vuonna -70 B.B. King saavutti tähän mennessä suurimman hittinsä tulkinnallaan Roy Hawkinsin vuoden -51 menestyksestä "The Thrill Is Gone" (Modern 826); B.B. pääsi mustan musiikin listoilla peräti kolmanneksi Royn kuudetta sijaa vastaan. Hawkinsilla ei ollut aikoinaan mitään asiaa pop-tilastoihin, mutta King jylläsi peräti sijalle 15 tehden lopullisen läpimurtonsa myös valkoisen yleisön tietoisuuteen. B.B:n versiota on moitittu sokerisuudesta, olivathan tällä Szymczykin tuottamalla ja Bert De Coteauxin sovittamalla raidalla mukana myös jouset. No, jousia oli käytetty Kingin levyillä jo paljon aikaisemmin, eikä siitä päästä mihinkään, että miehen versio on aavemaisine tunnelmineen komea levy. Boxilla on säveltäjiksikin vihdoin merkitty Roy Hawkins ja Rick Darnell....
"The Thrill Is Gone'n" menestyksen myötä B.B:lle avautuivat ovet sekä TV:n tunnettuihin show-ohjelmiin että mantereen hienoimpiin viihdytyspaikkoihin aina Las Vegasia myöten, eikä levymyynnissäkään ollut valittamista. Kolmannen CD:n raidat (4-6), (10-12) ja (14-15) olivat kaikki varsin kovia hittejä soul-listoilla päätyen jok'ikinen myös pop-tilastoihin. Samaan läjään kelpasi jo aiemmin äänitetty edellisen CD:n päätöskappale ja tietysti myös pari Kent-singleä... Jonkinlaista pehmenemistä näillä 70-luvun äänitteillä ilmeni, ja taustalle kelpuutettiin rock-ympyröistä tuttua väkeä kuten "Hummingbirdin"säveltäjä Leon Russell tai toinen valkoinen pianisti Carole King (no relation...!?), jonka sävelmiä ei ainakaan tältä CD:ltä kuitenkaan löydy. Carolellahan niitä parinsa Gerry Coffinin kanssa olisi piisannut: olisi ollut kiva kuulla B.B:n luikauttavan vaikka "It Might As Well Rain Until September", jolla Carole teki ensiesiintymisensä listoilla v. -62 (Dimension 2000)... Kovin hitti CD:n alkupuolen kappaleista oli "Thrill'in" ohella sitä muistuttava hidas blues (6) - juuri se raita, jolla Carole oli pianistina.
Raidat (7-8) äänitettiin Japanissa v. -71, ja B.B. oli vahvassa vedossa. Näitä tuskin on ollut ihan yleisesti aiemmin saatavilla. Raidat (9-11) puolestaan levytettiin Lontoossa samana vuonna, osa dubbauksista tehtiin tosin jälkikäteen USA:ssa. "Ghetto Woman'illa" tähdättiin yhä "Thrill'in" jäljille, mutta resepti alkoi jo väljähtyä. Jerry Ragavoyn säveltämä "Ain't Nobody Home" puolestaan on urkuineen ja tyttökuoroineen kesy verrattuna Howard Taten viisi vuotta aikaisempaan hittiin (Verve 10420).
Vuonna -73 B.B. lähestyi yhä enemmän soulia levyttäessään Stevie Wonderin ja Syreeta Wrightin sävelmän (14) ja Dave Crawfordin nikkaroiman laulun (15). Nämä jopa äänitettiin silloisessa soulin kehdossa eli Philadelphiassa. Menestys oli hyvä - soul-listoilla päästiin sijoille 12 ja 6, ja pop-puolellakin meni Top 40:n raja kevyesti rikki. Vuonna -75 B.B. levytti Las Vegasissa originaaliin verrattuna nopeahkon ja ponnettoman version Z.Z. Hillin vuoden -71 hitistä (16); tämä ilmestyi ainoastaan albumilla, ja oli vihon mukaan B.B:n itsensä tuottaman lp:n huippuraita. Hmmm...
Neljäs CD alkaa Bobby Blandin kanssa tehdyllä duetolla; vanhojen kaverusten yhteislevytykset mahdollisti vihdoin se, että Don Robey myi Duke/Peacock -firmansa vuonna -73 ABC:lle. Kauan homma silti muhi, sillä (1) purkitettiin livenä vasta v. -76; kyseessä on vanha Louis Jordan -numero, ja tämä letkeä ja hyväntuulisen tuntoinen esitys kävi kaupaksikin kohtalaisen hyvin - korkein noteeraus oli sija 20. Blandin röhkäisyt tuntuvat silti ajoittain suorastaan piinallisilta... Pykälää paremmin listoilla pärjäsi Crusaders-rumpali Stix Hooperin säveltämä funkahtava (4); yhteistyö Crusadersin kanssa tuli mahdolliseksi ABC:n nielaistua Blue Thumb -merkin, jolle Crusaders aikaisemmin levytti. Myös kaksi seuraavaa uraa ovat Crusaders-projektin tulosta; taustalla laulaa soulin perheyhtye Waters. Lienee tarpeetonta sanoa, että etäisyyttä "Miss Martha King'in" kaltaisiin levytyksiin alkaa olla melkoisesti.
Kingin rakkaus Louis Jordaniin näkyy jälleen live-versiona "Caldonia'sta". Julkaisematon (9) on täyttä pilaa, vajaan minuutin mittainen akustisen kitaran kanssa pyöritelty soolo, joka päättyy nauruun. Eikä Lloyd Glennin pianon säestyksellä hoilattu (12) ole juuri sen kummempi. Kappaleelle on löytynyt peräti kahdeksan säveltäjää; onkohan tämä Helen Reddyn soul-hitti (!) vuodelta -79? Vaikea sanoa, kun en ole ko. tähtösen tuotantoon kummemmin perehtynyt. Väliin mahtui pari raitaa, joilla B.B:n taustalla soitti iso bändi, mukana sellaiset r&b- ja jazz-suuruudet kuin Don Wilkerson, Lloyd Glenn ja Arnett Cobb. Kyllähän näitä kuuntelee; (10) on tuttu bluesballadi jo Biharien ajoilta - ykköshitti itse asiassa vuodelta -52 ja (11) jälleen Jordania.
Elokuvan "Into The Night" nimisävelmä oli melkoinen menestys mustilla listoilla (sija 15), mutta Doc Pomusin ja Dr Johnin säveltämä (16) leffasta "Air America" ei pärjännyt, vaikka laulukaverina oli Bonnie Raitt. Paremmin se silti sujuu kuin onneton pop-renkutus (15), jolla B.B:n kanssa esiintyy irlantilaisyhtye U2. Vokalisti Bono on kehno laulaja, ja B.B:kin käyttää ilmeisesti myötätunnosta tekaistua growlia... Valkoisen rock-yleisön kosiskelu pop-tähtien avulla jatkuu boxin päätösraidalla, joka ei suinkaan ole vanha Ivory Joe Hunter -klassikko vaan Gary Mooren sävellys, eikä itse asiassa ollenkaan hullumpi esitys näiden Kingin viimeaikaisten aikaansaannosten joukossa. Oma suosikkini näistä tuoreemmista äänitteistä on kuitenkin alakuloinen (14).
Boxilla käydään läpi B.B:n koko ura, ja matkalla on ainakin edetty - pistäkääpäs ensimmäinen CD pyörimään heti, kun olette neljännen saaneet soitettua läpi...! Laatikko on ilmeisesti suunniteltu pääasiassa ns. suurelle yleisölle - rock-väelle, joka haluaa tutustua kenties vielä heikohkosti tuntemansa blues-suuruuden uraan tarkemmin. Siihen suuntaan viittaa sekin, että tälle on huolellisesti poimittu sellaisia raitoja, joiden taustalla soittaa rockin sankareita. Jo mainittujen lisäksi täältä löytyy esim. Al Kooper... BN:n lukijat ovat varmasti paljon normaalia tarkemmin selvillä B.B. Kingin urasta, joten jätän enemmittä kommenteitta itse kunkin harkittavaksi, onko boxi tarpeellinen vai ei. Monelta syvemminkin bluesiin perehtyneeltä harrastajalta saattaa hyvinkin puuttua 60-luvun ABC-materiaalia, eikä liene oikeudenmukaista narista 50-luvun äänitteiden epäsuhtaisen vähäisestä osuudestakaan, koska boxi on MCA:n. Ulkoselta ja tekniseltä toteutukseltaan se joka tapauksessa on kerrassaan komea.

PS: Jaa minkäkö blueslevyn arvioin seuraavaksi? Katsotaan, katsotaan - olisiko aika runtata Lightning Hopkinsin Aladdinit...?

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 6/1992)

Blues Summit
(MCA MCD 10710) -93
(1) Playin' With My Friends (+ Robert Cray – kitara, laulu) (2) Since I Met You Baby (+ Katie Webster – piano, laulu) (3) I Pity The Fool (+ Buddy Guy – kitara, laulu) (4) You Shook Me (+ John Lee Hooker – kitara, laulu) (5) Something You Got (+ Koko Taylor – laulu) (6) There's Something On Your Mind (+ Etta James – laulu) (7) Little By Little (+ Lowell Fulson – kitara, laulu) (8) Call It Stormy Monday (+ Albert Collins – kitara, laulu) (9) You're The Boss (+ Ruth Brown – laulu) (10) We're Gonna Make It (+ Irma Thomas – laulu) (11) I Gotta Move Out Of This Neighborhood / Nobody Loves Me But My Mother (12) Everybody's Had The Blues (+ Joe Louis Walker – kitara, laulu)

Tämä CD on kyllä varsinainen bluesin huipputason kokous (summit). Edellinen "kokous" oli paljon pienimuotoisempi, kun mukana oli vain japanilaisia bluesartisteja ("Live – Guitar Workshop Special", ks. BN 140). Sitä edeltävä "summit" oli taasen arvokkaampi, nimittäin jos näitte myös Suomen TV:ssä näkyneen konsertin "A Blues Session" vuodelta 1986/87. Silloin B.B:n vieraina olivat Albert King, Stevie Ray Vaughan, Eric Clapton, Gladys Knight, Etta James, Chaka Khan, Billy Ocean, Paul Butterfield, Dr. John ja Phil Collins. Ja voi pojat ja tytöt, tuo oli varsin nautittavaa katsella ja kuunnella. Kai näitte?
Tämänkertaiseen blues summittiin ei yleisöä päästetty, vaan homma äänitettiin studioissa (Memphisissä ja Berkeleyssä), ja muutenkin se eroaa noista aikaisemmista siten, että nyt B.B. King duetoi vieraidensa kanssa. Tunnelma on varsin leppoisa ja mukava eikä siis ollenkaan toraisa niinkuin vaikka poliitikkojen meetingeissä. Tuskinpa mitään kädenvääntöä tai nyrkeillä puhumista on siis harrastettu?
Kappaleiden tuttuus ei tunnu tässä tapauksessa häiritsevän tippaakaan. Onpahan ohjelmisto etupäässä varsin klassista tavaraa vai mitä? Kappale (2) on alunperin Ivory Joe Hunterin ikuistus vuodelta 1956 (Atlantic 1111) ja (3) on Bobby Blandin ohjelmistoa vuodelta 1960 (Duke 332). (4): Muddy Waters, 1962 (Chess 1827), (5): Chris Kenner, 1961 (Instant 3237), (6): Big Jay McNeely & His Band, 1957/59 (Swingin' 614), (7): Junior Wells, 1958/59 (Profile 4011), (8): T-Bone Walker, 1947 (Black & White 122), (9): LaVern Baker & Jimmy Ricks, 1961 (Atlantic 2090), (10): Little Milton, 1965 (Checker 1105).
"I Gotta Move Out Of This Neighborhood" on B.B:n uusi sävellys, ja isäntä esittää tämän hitaan ja varsin tyypillisen B.B. Kingmäisen kappaleen orkesterinsa säestyksellä. Hän on yhdistänyt sen vanhaan kappaleeseensa "Nobody Loves Me But My Mother" vuodelta 1970 (ABC 11290).
Joe Louis Walkerin kera esitetyn "Everybody's Had The Blues" Walker lienee levyttänyt itsekin pari vuotta sitten, mutta Robert Crayn kanssa duetoitu "Playin' With My Friends" on Crayn ja tuottajansa Dennis Walkerin tätä tilaisuutta varten kyhäämä biisi.
En viitsi näitä duettoja sen tarkemmin setviä. Kuunnelkaa ja päätelkää itse mitä pidätte! Minä ainakin pidän, osin muutamat vierailijat vähän pettivät odotuksiani, varsinkin Katie Webster ja Ruth Brown. Itse kappaleista "We're Gonna Make It" on sovitettu liian nopeaksi. Hieman hitaampana se toimisi paremmin. Joku seikka tökkää vähän myös "I Pity The Poor" –esityksessä.
Toisaalta muutama esitys, joissa on eri säestyskokoonpano, antaa mukavasti vaihtelua. Eli nuo Berkeleyn äänitykset, joilla soittaa Joe Louis Walkerin The Boss Talkers (12) sekä Robert Cray Band (1) ja (4) (jälkimmäisellä myös slidekitaristi Roy Rogers). Myös muutamilla muilla esityksillä oman mausteensa soppaan antavat sellaiset muusikot kuin valkoisen Texas-bluesin huippunimi Kim Wilson (huuliharppu), legendaarinen neworleansilainen studiomuusikko Lee Allen (saksofoni), kova Memphisin studiokitaristi Teenie Hodges sekä The Memphis Horns.
Tuskin näitä duettoja on kovinkaan pitkään mietitty tai harjoiteltu. Jotkut nopeat sovitukset ja siitä vain purkkiin. Aluksi on kyllä vähän vaikeata kuvitella sellaiset erilaiset blueskolossit kuin Hooker ja B.B. duetoimassa, mutta niinpä vain homma toimii ja suorastaan majesteetillisesti. Eivätkä esimerkiksi B.B. ja Albert Collins yritä soittaa toisiaan suohon, tosin Albertin kitarasoolo on sen verran murskaava, että Bee jättäytyy suosiolla taka-alalle.
Mutta kaikkein eniten olen tältä CD:ltä soitellut Lowell Fulson –duettoa "Little By Little". Ensinnäkin itse biisi on alunperin varsin tanakka nopeatempoinen, toiseksi sillä kuullaan Bee Been upea kitarasoolo, ja kolmanneksi minuun vetoaa Fulsonin lyhyt lauluosuus sekä hänen ytimekäs lyhyt kitarasoolonsa sen verran, että ei voi kuin manailla omaa saamattomuuttaan, kun en ole kerinnyt tsekata Fulsonin uusinta "Hold On" –albumia (viime vuodelta).
Kuten CD:n kannessa luvataan: klassista bluesia – klassisia artisteja – klassisia duettoja (no ainakin osa...?). Mikäs sen mukavampaa, kyllä tätä kelpaa soitella. Tämä on jo kolmas perättäinen hyvä albumi B.B. Kingiltä 90-luvulla. Mitenkähän ensi kerralla?

Teksti: Markku Pyykkönen
(julkaistu BN-numerossa 4/1993)

Lucille & Friends
(MCA MCD 33008) -95
(1) When Love Comes To Town (-88, + U2) (2) Playin' With My Friends (-93, + Robert Cray) (3) To Know You Is To Love You (-73, + Stevie Wonder) (4) Caught A Touch Of Your Love (-87, + Grover Washington Jr.) (5) All You Ever Give Me Is The Blues (-91, + Vernon Reid, julkaisematon!) (6) You Shook Me (-93, + John Lee Hooker) (7) Spirit In The Dark (-94, + Dianne Schuur) (8) Can't Get Enough (-88, + Mick Fleetwood & Stevie Nicks) (9) Since I Met You Baby (-92, + Gary Moore) (10) BB's Blues (-92, + Branford Marsalis) (11) Better Not Look Down (-79, + The Crusaders) (12) Frosty (-93, + Albert Collins) (13) Hummingbird (-70, + Leon Russell & Joe Walsh) (14) Ghetto Woman (-71, + Gary Wright, Mac Rebennack & Ringo Starr) (15) Let The Good Times Roll (-76, + Bobby Bland)

Tämä huikeakestoinen, yli 77-minuuttinen, ilmeisesti B.B. Kingin 70-vuotisjuhlalevyksi ajateltu CD olisi pitänyt esittelemän jo BN:n viime numerossa, joka sekin oli King-kansikuvineen omalta osaltaan omistettu tämän bluesin suurimman kuninkaan merkkipäiville. Mutta viime lehdestä jäi muutenkin puolisen tusinaa levyarviosivua odottamaan julkaisuaan...
Mitään varsinaista uutta CD ei oikeastaan sisällä, mikä ilmenee ylläolevasta kappale- ja esiintyjälistauksesta. B.B. (ja tuottajansa) onkin ilmeisesti halunnut juhlalevyllään välittää läpileikkauksen kunkun parista viime vuosikymmenestä muiden viihdemaailman valioiden kanssa. (Huomatkaa: yhdistän B.B. Kingin nimeen sanan ”viihde”, ilman se kummempaa paheksuntaa.) Muutoinkin B.B:llä on aivan viime vuosina tuntunut olleen mieltymys yhteislevytyksiin; ajatellaanpa vaikka viimevuotista albumia jazzlaulajatar Dianne Schuurin kanssa (jolta esimerkkinä raita (7)), sekä sitä edeltävä, mahtava superbluesstaroja vilisevä CD Blues Summit (esimerkkeinä raidat (2, 6)). Jos B.B:n uraa ja levytyksiä ajattelee, tulee kuitenkin tuskin ensimmäisenä mieleen yhteistähtiesiintymiset. Paljon sellaisiakin tilaisuuksia on kuitenkin ollut, kuten havaitaan.
Ajallisesti CD kattaa neljännesvuosisadan B.B:tä ystäviensä seurassa. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1970 kappaleella Hummingbird (13), joka julkaistiin aikoinaan LP:llä Indianola, Mississippi Seeds, jonka vanhemmat bluesarit muistanevat karmaisevasta meloonikitarakannestaan. B.B:llä oli takanaan silloisen uransa komein kaupallinen menestys Thrill Is Gone -kappaleellaan ja tuottajaporras yritti selkeästi lanseerata häntä rock-kansan tietoisuuteen. Poppareiden Leon Russellin ja Joe Walshin sekä jousien, tamburiinien ja tyttökuoron siivittämä kappale on itse asiassa yököttävä, mutta antaapahan sinällään perspektiiviä B.B:n taiteilijakuvalle. Henkisesti samankaltaista ”slick”-kamaa kuullaan muilla 70-luvun alkupuolen näytteillä (3, 14). 70-luvun puolivälin Bobby Bland -duetosta (15) siirrytään vuosikymmenen taitteen (11) kautta suoraan 80-luvun lopulle, josta löytyy B.B:n varmaan kaikkien aikojen eniten maailmalla soinut levytys When Love Comes To Town pop-yhtye U2:n keralla. Niillä ansioillaan kappale on sijoitettu CD:n avaukseksi.
Aivan kuin huomaamatta CD:lle kätkeytyy jopa yksi julkaisematon raita vuodelta -91 (5). B.B:n seurana on Vernon Reid, jonka muista mahdollisista maineteoista tunnustan olevani täysin tietämätön. Sanottakoon, ettei yksin tämän kappaleen takia CD:tä millään muotoa kannata hankkia - viestiksi runsaan B.B.-kokoelman omaaville. B.B's Blues (10) vuodelta -92 on peräti kymmenminuuttinen huikaiseva, rauhallinen jazzmaalailu fonisti Branford Marsaliksen kera. Ehdin jo kehuskella Blues Summit -albumin poimintoja (R. Cray (2), J.L. Hooker (6)). Kun puffaan vielä Albert Collins -vainaan kanssa toteutettua Frosty-renkutusta (12), on CD:n anti pääosiltaan esitelty pähkinänkuoressa.
Vaikka musiikki sinällään ei kaikilta osiltaan sykähdytä, on levyn julkaisemisen taustaidea täysin kannatettava. Albumi palvelee suht hyvin B.B. Kingin myöhäisuran yleisesittelynä suurelle yleisölle, ja B.B.-addikteille se on ihan passeli maamerkki odotellessa, mitä Kuningas vielä ehtii saamaan aikaan. Toivottavasti paljon.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 5/1995)

Deuce's Wild
(MCA MCD 11722)
(1) If You Love Me (+ Van Morrison) (2) The Thrill Is Gone (+ Tracy Chapman) (3) Rock Me Baby (+ Eric Clapton) (4) Please Send Me Someone To Love (+ Mick Hucknall) (5) Baby I Love You (+ Bonnie Raitt) (6) Ain't Nobody Home (+ D'Angelo) (7) Pauly's Birthday Boogie (+ Jools Holland) (8) There Must Be A Better World Somewhere (+ Dr. John) (9) Confessin' The Blues (+ Marty Stuart) (10) Hummingbird (+ Dionne Warwick) (11) Bring It Home To Me (+ Paul Carrack) (12) Paying The Cost To Be The Boss (+ The Rolling Stones) (13) Let The Good Times Roll (+ Zucchero) (14) Dangerous Mood (+ Joe Cocker) (15) Keep It Coming (+ Heavy D) (16) Cryin' Won't Help You (+ David Gilmour & Paul Carrack) (17) Night Life (+ Willie Nelson)

Kunkku jatkaa 90-lukuaan duettoalbumien merkeissä ja skaala on uutuudella ainakin lavea fiilisten vaihdellessa liukkaasti tunnelmasta toiseen.
Tavoitteleekohan mies uutta yleisöä, täältä löytyy jopa räppiä. Heavy D lienee alansa huippuja, mutta minulta ei irtopisteitä räppäämiselle irtoa. Melkoinen yllätys on tuttu (3), joka on koneräpähtävä, jäykkä ja kokolailla turha versio. Meno muuttuu makoisammaksi, kun siirrytään funkymmän matskun pariin. Bonnie Raittin vierailema (5) toimii, eikä ole ihan vapaa soul-vaikutteistakaan. Raita (6) on myös funky, mutta tahdeiltaan pirteämpi. Soul-rutistaja Dionne Warwick yltää (10):llä yhteen levyn komeimmista suorituksista. Piisin tuttuus ei vaivaa ollenkaan. Raidan (13) Zucchero on aiemmin kilpalaulanut Paul Jonesin keralla, tuttu esitys on jopa yllättävän hidas ja funky. Sam Cooke -raidalle (11) on asennettu soulin lisäväriksi gospelia.
Levyn parhaan balladin tittelistä käydään kova kisa, mutta pisimmän korren vetää kuitenkin (2), jolla Tracy Chapmanin suorastaan hauras ääni ja tuhti B.B.-sointi kohtaavat oivallisesti. Dr. Johnin karhea tulkinta istuu hyvin kunkun nykytuotannon helmelle (8). Avaus- ja päätösraidat sijoittuvat myös balladisektorille. Avaus taitaa olla parempi ennen kaikkea kauniin soolotuksensa ansiosta. Percy Mayfieldin (4) omaa hyvän haikean tunnelman. Laitetaan vielä Joe Cockerin vierailema modernisti keinuva (14) samaan nivaskaan.
On levyllä toki boogietakin, ja homma etenee liukkaasti hilpeällä boogie woogie -instrulla (7). Marty Stuartin vierailema rankkojen soolojen perusjuntta (9) taitaa olla levyn nopein raita. Rollarit veivaavat midiboogieta raidalla (12), enkä minä käy moittimaan paitsi Jaggerin "laulua". Progemies David Gilmour yllättää tulkiten peruskamaa raidalla (16).
Lyhyestä arvio kaunis. Kunkku ei yllätä jos ei petäkään. Kyseessä on miehen 90-lukulaiset standardit hyvin täyttävä albumi.

Teksti: Mikke Nöjd
(julkaistu BN-numerossa 6/1997)

Blues On The Bayou
(MCA D 11879) -98
(1) Blues Boys Tune (2) Bad Case Of Love (3) I'll Survive (4) Mean Ole' World (5) Blues Man (6) Broken Promise (7) Darlin' What Happened (8) Shake It Up And Go (9) Blues We Like (10) Good Man Gone Bad (11) If I Lost You (12) Tell Me Baby (13) I Got Some Outside Help I Don't Need (14) Blues In "G" (15) If That Ain't It I Quit

En tiedä, monesko B.B:n pitkäsoitto on kyseessä, ainakin se poikkeaa edukseen viime vuosien lukuisilla vierailijoilla lastatuista duetto- ym. levyistä. Tällä kertaa perusajatuksena on ollut B.B:n konserteissaankin harjoittama "back to basics". Levyllä esiintyvä orkesteri on sama, joka nähtiin viime kesänä Porissa. Pääosaltaan juuri tämän miehistön kanssa B.B. on konsertoinut keskimäärin 225 iltaa vuodessa, ja monet vuodet. Joten B.B. halusi tallentaa tämän mielestään kaikkien aikojen parhaan orkesterinsa musisointia myös levylle. Miehet vetäytyivätkin neljäksi päiväksi studioon levyttämään livenä muutamia Blues Boyn vanhoja ja joitakin uudempiakin lauluja. Paikka oli Tony Daiglen Dockside studio Lafayetten kaupungissa Louisianassa. Siitä siis levyn nimi. Tuloksena on rento, kaikkien asianomaisten rautaisen ammattitaidon ja soittamisen ilon hyvin välittävä blueslevy. B.B:n erinomaista, yhä kehittyvää kitaransoittoa kuullaan runsaasti ja laulussakin hän on yhä vakuuttava. Yhtyeen jäsenistä eniten soolotilaa saa pianoa ja urkuja soittava James Sells Toney. Myös toinen kitaristi Leon Warren pääsee parilla kappaleella näyttämään taitojaan. Torvisektio on mukana vain kappaleilla (1-4), (9), (11) ja (13). He tyytyvät riffailemaan tai luomaan muuten taustaväriä.
Vähän olin pettynyt ettei soolotilaa ollut irronnut James Boldenin (tp) tai Melvin Jacksonin (sax) kaltaisille soittajille. Mutta näin on kai tahdottu ja yli puolet levystä siis hoituu peruskokoonpanolla em. herrat Toney ja Warren, Michael Doster (b), Calep Emphrey Jr (dr) ja Tony Coleman (perc).
Kappaleista enemmän tai vähemmän uusia taitavat olla (1), (5), (9), (14) ja (15). Lopuista pääosa lienee peräisin Bihari-ajoilta, toisena "tekijänä" kun mainitaan usein joko Ling tai Taub. "Mean Ole' World" on enemmän kuin vähän velkaa T-Bone Walkerille eikä levyn menevin kappale, jump-blues (8) jossa B.B. saa lauluapua bändin jäseniltä, tarkkaan ottaen ainakaan sanoituksen osalta ole B.B:n tekoa. Muutenkin B.B. kierrättää varsin tehokkaasti myös omia oivalluksiaan. Instrumentaaleja on mukana kolme.
Hieno aloitus sekä (9) ovat hitaahkoja blueseja, joissa koko bändi pääsee hyvin esiin B.B:n kitaran ollessa pääosassa. (15) on toteutettu peruskokoonpanolla ja poikkeaa rytmiikaltaan levyn muista kappaleista tuoden esiin mm. basisti Dosterin taitoja. "I'll Survive" on "levyn hitti". B.B. levytti sen jo noin 1959/60 Bihareille. Tekstiläpyskässä hän esittää toiveenaan, että jos levyltä jokin kappale nostetaan esiin, se olisi tämä, koska vasta nyt hän kykenee tulkitsemaan kappaleen sanoman riittävällä painokkuudella. Samaa selviytymisen temaktiikkaa käsittelee vakuttaavasti myös (5). Molemmat kappaleet kuultiin myös Porissa viime kesänä. "I'll Survive'en" on myöhemmin lisätty jouset Phil Marshallin toimesta, kuten myös hienoon bluesballadiin (7). Kolmas jousitettu on (1), yksi levyn vaikuttavimpia esityksiä mm. B.B:n laulun ansiosta.
Eiköhän tässä ole jo tullut selväksi kuinka hyvästä levystä on kyse. Rakenteeltaan se noudattelee hidas-nopea –vuorottelua. Tässä on ehkä tullut painotettua noita hitaampia herkkuja, mutta levyn menopuoli toimii myös erinomaisesti, sulavalla vaivattomuudella. Levyn alusta (2) käy heti malliesimerkistä. Nimestään huolimatta (14) ei ole instru vaan painokasta mättöä, jolla B.B. jälleen havahtuu naisseuralaisensa kelvottomuuteen. Erilaiset parisuhdeongelmat tuntuvat olevan/olleen aina B.B:n miltei ainoa bluesin aihe. Viisitoista vaimoako vai mitä niitä nyt on ollut. Vaan eipä valittamista kun tutkailee miehen pitkää uraa ja tätä levyä, sen viimeisintä saavutusta.
I'll survive.

Teksti: Juhani Laikkoja
(julkaistu BN-numerossa 6/1998)

Completely Well
(MCA MCD 11768) -98 [-69]
(1) So Excited (2) No Good (3) You're Losin' Me (4) What Happened (5) Confessin' The Blues (6) Key To The Highway (7) Cryin' Won't Help You Now (8) You're Mean (9) The Thrill Is Gone

Live In Cook County Jail
(MCA MCD 11769) -98 [-71]
(1) Introductions (2) Every Day I Have The Blues (3) How Blue Can You Get? (4) Worry, Worry (5) Medley: 3 O'Clock Blues / Darlin' You Know I Love You (6) Sweet Sixteen (7) The Thrill Is Gone (8) Please Accept My Love

Kunkun vanhoja lp:itä on alettu julkaista uudelleen remasteroituina ja vieläpä sopuhintaan. Soundit ovat kerrassaan muhkeat, kuten eräs tuttuni tiivisti osuvasti puhuttaessa tämän aikakauden musiikista: "Kiva näitä on nyt cd:nä kuulla, kun kuuluu se soittokin, eikä pelkkä kohina kuten muinaisesta höyryradioon kytketystä levarista." Nyt esiteltävien tuotosten ohella on jo julkaistu vuoden -79 "Take It Home" -kiekko.
Kingin vuoden -69 jättihittiä "The Thrill Is Gone", jonka mies lainasi Roy Hawkinsilta, seurasi nyt käsiteltävä pitkäsoitto. Funkyä ja bluesia yhdistelevällä kiekolla on meno kautta linjan hurjaa, heti avauksesta lähtien täräytetään kuulijaa kunnon iskulla. Lisää funkyä saamme (3):lla, jolla loistavat miehen soulahtava laulu ja erinomainen kitarointi, ja ne kun vielä yhdistyvät taustan urbaaniin sykkeeseen, niin makupala alkaa olla kasassa. Vielä raita (7) valottaa kunkun funkyä menoa, ote on suorastaan tyly niin laulun kuin soitonkin osalta, eikä käy moittiminen tätäkään. Piisi toimii ikäänkuin alkusoittona studio-live-instrulle (8), jolla B.B. näyttää monille rankan jätkän maineessa oleville ns. kitarakaapin paikan. Kuninkaan titteli ei irtoa helpolla ja tästä paremmaksi laittaminen ei olekaan mikään pikkuhomma.
Tottakai kiekolta löytyy myös aimo annos bluesia, kuten hidas ja muhkeasti soiva (2), tai tunnelmoiva bluesballadi (4), joka välillä tanakoituu. Rotevasti rullaava Jay McShann -numero (5) roimine kitaraosuuksineen jaksaa viehättää samoin kuin hienosti välillä kiihdyttelevä mediumblues (6). Hittipiisi "Thrill..." päättää sitten kiekon kauniisiin tunnelmiin ja yhä vaan tämä jaksaa ottaa otteeseensa.
Live-kiekkoja on B.B:ltä julkistettu läjäpäin ja niillä on taso ollut hyvinkin vaihteleva. Käsittelyn alla oleva tallenne "Live In Cook County Jail" lukeutuu kuitenkin niihin klassisimpiin keikkakiekkoihin.
Materiaali on - tai ainakin pitäisi olla - tuttua, joten joka raitaa en käy ruotimaan. Tuona iltapäivänä v. -70 oli Kunkku ja bändinsä aivan pitelemättömässä iskussa, eikä tällä kertaa kannata karsastaa tuttuja piisejä. Äänityksestä on melkein 30 vuotta, mutta se on kestänyt ajan hammasta erittäin hyvin - ja tähän kohtaan sopiikin kommentti bluesin ajattomuudesta. King heittää 100%:n shown, ollen jotenkin niin ylimaallisesti läsnä ja välittäen niin laulullaan kuin soitollaankin niin vahvoja fiiliksiä, että ne purevat yhä myös näin kaiuttimien kautta. Oma lukunsa on vielä Kunkun lukuisat herjat ja yleisön reagointi niihin. Keikka oli umpirautaa. Ovatkohan alkuperäiset nauhat hukassa, kun levyltä löytyy tauko siinä kohden, missä lp piti kääntää, ja kun mitään bonuksia ei ole levylle ilmaantunut, soittoajan lyhyydestä huolimatta?
Kaksi erinomaista kiekkoa, joita ei voi paremmuusjärjestykseen asetella. Suosittelen tasapuolisesti kumpaakin.

Teksti: Mikke Nöjd
(julkaistu BN-numerossa 3/1999)

Live In Japan
(MCA MCD-11810) -99
(1) Every Day I Have The Blues (2) How Blue Can You Get? (3) Eyesight To Blind (4) Niji Baby (5) You're Still My Woman (6) Chains And Things (7) Sweet Sixteen (8) Hummingbird (9) Darlin' You Know I Love You (10) Japanese Boogie (11) Jamming At Sankei Hall (12) The Thrill Is Gone (13) Hikari #88

"Live"-levyistä ollaan tunnetusti montaa mieltä, kuten elävän musiikin seuraamisesta muutoinkin, joista mielipiteitä on vaihdettu BN:nkin sivuilla aivan hiljattain. "Live"-äänitteitä pidetään useasti helpon rahan lähtökohdista tehtyinä, tai oikeammin, likaisena rahat pois -meininkinä. Eihän artistin nimittäin tarvitse tehdä muuta kuin heittää normaali, tai mieluiten laadukas lavakeikka, ja taustalla joku huolehtii musiikin taltioinnista. Tässä on esillä kolme tuoretta "live"-CD:tä, joista on hankala sanoa lopullista juuta tai eitä, joten hankintoja harkitsevan on milteipä pakko miettiä asiaa omista lähtökohdistaan. (- toim. huom: Teksti on julkaistu alunperin osana kolmen cd:n yhteisarviota, jossa muut käsitellyt levyt ovat Muddy Waters: Honey Bee/Wolf Records ja Luther "Guitar Jr" Johnson: Live At The Rynborn/M.C. Records.)
B.B. Kingillä on useita huikeata klassikko-"livejä", joista esimerkkeinä "Blues Is King", "Live At The Regal" ja "Live In Cook County Jail" sekä Bobby Blandin kanssa tehdyt parit konserttialbumit. Kun levykokoelmasta löytyy noin 80 B.B. King -albumia, joista tusinan verran "live"-levytyksiä olisi perusteltuna alkuarvauksena vaikea suhtautua innostuneesti "uuteen" konserttiäänitykseen. Kun nyt oli kuitenkin kyseessä ainoastaan Japanin markkinoille aikanaan julkaistun tupla-LP:n kansainvälinen julkistaminen CD-painoksena oli vastaanottoni hyvinkin myönteinen.
Levyn musiikki purkitettiin kahdessa konsertissa maaliskuun 4. (syntymäpäiväni, muuten) ja 7. päivänä 1971. B.B:n silloinen ABC-levy-yhtiö ei tietoisesti halunnut julkaista näitä äänitteitä muualla kuin Japanissa, koska B.B:ltä oli vast'ikään, noin puoli vuotta aiemmin tallennettu mainittu komea "Cook County Live", joka nousi kohisten jopa myyntitilastoihin. Lisäksi B.B:lle oli jo ehditty buukata tulevaksi syksyksi '71 tähtikaartilla höystetty "In London" -albuminsa. Markkinat eivät olisi varmaankaan vetäneet kolmea B.B.-albumia vuoden sisällä. B.B. oli tuolloin 70-luvun alussa sen tähteyden ja ukkoylijumaluuden kynnyksellä, josta hänet tätä nykyä maailmanlaajuisesti tunnetaan. Edellisenä vuonna oli ilmestynyt hänen valtaisan hieno ja kaikkien aikojen suurin hittinsä "Thrill Is Gone", jota menestykset ovat sitten seuranneet toinen toisensa jälkeen. "Thrill" sisältyy myös täysin odotetusti ja välttämättömyytenä tämän "liven" keikkarepertuaariin. Muutoinkin kappaleet ovat isolta osaltaan tuikituttua lava-B.B:tä, "Everyday...", "How Blues...", "Sweet 16...". Säestysyhtye on kutakuinkin sama kuin "County Cookilla" ja, sanomattakin selvää, aivan erinomainen. Niin kutsutuilla "uusilla" kappaleilla (4, 10, 11, 13) esiintyy jokaisessa jotain Japaniin vivahtavaa, eikä liene vaikea arvata, että ne ovat suurimmaksi osaksi paikan päällä improvisoituja pitkähköjä instrumentaalivedätyksiä. Tuo ei ollut mikään kielteinen kommentti, vaan pikemminkin lakooninen toteamus. Kokonaisuutena B.B. on oma ylväs itsensä ja hänen tavaramerkkinsä ovat hyvin ja viljalti edustettuina. Pitkiä vuolaita kitaraintroja ja -sooloja seuraa mahtipontinen, julistava laulu siten kuin vain B.B. King osaa ja taitaa.
Saapas nähdä, miten B.B. Kingin kohdalla käy, kun hänestä joskus - toivottavasti vasta pitkän ajan kuluttua - maallinen aika jättää. Rupeaakohan erinäisiä, kummallisia "live"-äänityksiä tippumaan markkinoille bluesin ystävien ihmetykseksi ja ärsytykseksikin.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 4/1999)

Let The Good Times Roll - The Music Of Louis Jordan
(MCA 112042-2) -99
(1) Ain't Nobody Here But Us Chickens (2) Is You Is, Or Is You Ain't (My Baby) (3) Beware, Brother, Beware (4) Somebody Done Changed The Lock (5) Ain't That Just Like A Woman (6) Choo Choo Ch'Boogie (7) Buzz Me (8) Early In The Mornin' (9) I'm Gonna Move To The Outskirts Of Town (10) Jack, You're Dead (11) Knock Me A Kiss (12) Let The Good Times Roll (13) Caldonia (14) It's A Great, Great Pleasure (15) Rusty Dusty Blues (Mama Mama Blues) (16) Sure Had A Wonderful Time Last Night (17) Saturday Night Fish Fry (18) Nobody Knows You When You're Down And Out

Voi tietysti ajatella, että B.B. King on mennyt tekemään tällaisen levyn ns. swing-boomin myötä, mutta yhtä paljon on varmasti syytä siinä, että hän on nähnyt hyvän tilaisuuden kunnioittaa esikuvansa ja arvostamansa artistin/viihdyttäjän musiikkia. Alaotsikko ”The Music Of Louis Jordan” ei tarkoita kappaleiden tekijyyttä, sillä varsin luetettavan tuntuisista säveltäjätiedoista selviää, että vain kappaleilla (2), (8), (14) ja (17) Jordan on merkitty yhdeksi tekijöistä. Sehän ei tietysti Jordanin arvoa ja merkittävyyttä vähennä. Jordanin menestys oli huimaa, ja B.B:n valitsemista kappaleista valtaosa oli Top 3 -hittejä vuosina 1942-49, esim. (1) peräti 17 viikkoa listaykkösenä v. -46. Vain kappaleille (14), (16) ja (18) en löytänyt listasijoitusta.
B.B:n tulkinnat ovat varsin ”uskollisia” ja kappaleiden kestot pysyvät kolmen minuutin huitteilla. Pääosassa onkin Jordanin musiikki - ja se muodostaneekin levyn suurimman ongelman, jos vertailukohta/alkuperäinen on hyvin mielessä. Mutta ongelma koskee vain ns. pidemmälle ehtineitä, ja tämä on aivan mainio levy aloittaa asianharrastus ja syvällisempi perehtyminen.
B.B:llä on taustalla varsin kovatasoinen ryhmä. Torvet sovittanut ja alttoa Jordanin tavoin soittava Hank Crawford pääsee hyvin esille. Myös trumpetisti Marcus Belgrave säväyttää ja tenoristi David ”Fathead” Newman on mies paikalaan. Dr. John ilahduttaa pianonsoitollaan kautta levyn ja duetoi kappaleen (2) B.B:n kanssa. Huumori on tärkeä käyttövoima tässä musiikissa, ja meno on enimmäkseen ronskia. Räväkimmillään se on kappaleissa (13) ja (14), joihin rumpali Earl Palmer pistää potkua miltei rock'n'rolliksi asti. Hammond-urut (Neil Larsen) kuuluvat myös kuvaan joillakin kappaleilla ja rytmikitaristi Russell Malone pääsee paremmin esille kappaleissa (16) ja (17). Bluesimpaa menoa edustavat kunnialla (4), (9), (15) ja (18).
B.B:n konserttien vakioaloittaja ja aiemminkin levyttämä (12) saa tässä totutusta poikkeavan sovituksen. Myös bluesmiesten suosima (5) on maukkaasti sovitettu. Kappaleella kiinnittyy huomio kivasti kutittelevaan kitarointiin. Kokonaisuuden kannalta kitaransoitto ei materiaalista johtuen ole niinkään pääosassa tällä cd:llä. Sitäkin lajia kuullaan kyllä, erinomaisesti soitettuna, musiikkiin orgaanisesti liittyen.
Kaiken kaikkiaan tämä on varsin hyvä levy, joskaan ei ehkä viimesyksyisen "Blues On The Bayou'n" luokkaa, jos vertailla pitää. Laulajana B.B. Kingin nuoruuden kiihkeys on vaihtunut bluesin vanhemman valtiomiehen rentoon ja varmaan luentaan/tulkintaan. B.B. vanhenee arvokkaasti, ja suo bluesin ja yleensä hyvän musiikin ystäville mainioita hetkiä musiikkinsa parissa - oli sitten kyse tallenteista tai konserttitilanteista. Vähemmästäkin voi olla kiitollinen.

Teksti: Juhani Laikkoja
(julkaistu BN-numerossa 6/1999)

The RPM Hits 1951-1957
(Ace CDCHD 712) -99
(1) Three O'Clock Blues (2) Please Love Me (3) You Know I Love You (4) Woke Up This Morning (5) Story From My Heart & Soul (6) Please Hurry Home (7) Bad Luck (8) You Upset Me Baby (9) Whole Lotta' Love (10) Every Day (I Have The Blues) (11) Sneakin' Around (12) Ten Long Years (13) Cryin' Won't Help You (14) I Want To Get Married (15) Sweet Little Angel (16) Troubles, Troubles, Troubles (17) I Need You So Bad (18) I Wonder (19) Be Careful With A Fool (20) (I'm Gonna) Quit My Baby (21) On My Word Of Honor (22) I'm Crackin' Up Over You (23) Shut Your Mouth (24) Did You Ever Love A Woman (25) Blind Love (26) When My Heart Beats Like A Hammer

Kuluva vuosi on kuin yllättäen muodostunut todelliseksi B.B. King -juhlaksi, sillä MCA on pakollisen kokoelman lisäksi pukannut uusintajulkaisumarkkinoille eräitä miehen merkkiteoksia 60- ja 70-luvun taitteesta (kts. BN 177) ja saa nyt erinomaista taustatukea Acelta, joka vyöryttää peliin henkeäsalpaavan koosteen ajalta, jolloin bluesin kuningas otti valtikan haltuunsa. Homman kruunaa vielä loistelias ja useimmille ennenkuulematon livetaltiointi Japanista maaliskuulta 1971.
Ace-koosteen sisältämä materiaali on tietenkin jokaisen blues-intoilijan levyhyllyn ehdoton pönkkä. Parasta ässäjulkaisussa on se, että koskaan aikaisemmin Kingin varhaisia singlehittejä ei ole kuultu näin hyvillä soundeilla. Itse aloittelin alan levyjen hamstraamista kohtuullisen kauan sitten uuden Ace-cd:n kanssa osittain samoilla vesillä kalastelleella Sonet-koosteella "B.B. King: 14 Great R&B Hits". Muistan ihmetelleeni, että levy rätisi pahasti, vaikka vinyyli näytti virheettömältä. No, enää ei rätise! Acen veijarit ovat työstäneet koosteen "parhaista mahdollisista lähteistä", eikä liene liioiteltua yhtyä kannen väitteeseen siitä, etteivät Kingin varhaishitit ole koskaan kuulostaneet näin hyviltä.
Jos lukijoissa on allekirjoittaneen kaltaisia aloittelijoita bluesin jalossa harrastamisessa, niin heidän kannattaa korjata tämä levy pikavauhdilla talteen. Mukana on mm. 14 R&B-listan Top Ten -esitystä sekä liuta muita herkkuja. Kyseessä on häkellyttävä kiteytymä erään kaikkien aikojen merkittävimmän blues-artistin keskeisestä tuotannosta, jolla hän loi maineensa. Kingin raju kitarointi ja kiihkeä laulu vangitsevat kuulijan. Tästä on työlästä pistää paremmaksi, eikä siihen ole tosiasiallisesti pystynyt edes kruunupää itse, vaikka onkin kypsyttänyt tulkintojaan ja pidentänyt soolojaan vuosien varrella.
Ace-kiekko tuo jälleen kerran esiin erään Kingin uraan kuuluneen arveluttavan piirteen, jota on tämänkin lehden palstoilla analysoitu mm. Vesa Walamiehen toimesta (BN 137 ja 139). Kun Ray Toppingin ja Ted Carrollin ansiokkaita kansitekstejä tavaa, niin huomaa, että yksi ja toinen Kingin legendaarisista hiteistä on enemmän tai vähemmän suora kopio muiden artistien kappaleista. Nimeä muuttamalla ne kuitenkin useimmiten merkattiin miehen alkuperäisteoksiksi. Miksikään lauluvarkaaksi en ole kuitenkaan havainnut Kingiä koskaan nimitettävän. Tämän koosteen avuja on siis sekin, että mahtimiehen inspiraation lähteet saavat ansaitsemansa huomion. Oli tavallaan onni, että King ymmärsi lainailla hyviä ideoita, koska hän sai niistä harvinaisen paljon irti. Esimerkiksi vuonna 1951 Memphisin NMKY:n tiloissa kelamankalle tallennettu (1) esittelee nuoren B.B:n ja Tuff Greenin orkesterin huikeassa vireessä. Levytystä valvoi itse Joe Bihari. En tiedä oliko Lowell Fulsonilla aikanaan mitään huomautettavaa sen suhteen, että kyseessä oli alunperin hänen tekemäkseen merkitty kappale. Toisaalta King itse menetti osan omien kappaleidensakin tekijänoikeuksista muille, mm. mystiselle nimimerkille S. Ling.
Taannoisessa omaelämänkertakirjassaan King ei ujostele sanoa, että on halunnut saavuttaa ns. crossover-menestystä myös pop-listoilla, eikä oikein vieläkään ymmärrä, miksi se on jäänyt niin vähiin. Yritystä siihen suuntaan oli näköjään jo 50-luvulla, kun B.B. levytti Plattersin imelän (21):n. Muilta osin tämä kiekko on kuitenkin enimmäkseen armotonta tykitystä, jossa liikutaan roots-musiikin perusarvojen tyyssijoilla. Toki B.B. osasi välillä hillitä menoa ja esim. (3), (5) ja (11) ovat maukkaita R&B-balladeja. Aina ei mies edes luukuta kitaraansa, vaan soolohommat hoidetaan oikeaoppisesti saksofonilla. Kuninkaan mainetta ja merkitystä ei ihmettele, kun kuuntelee minkälaisen tunnelatauksen mies lataa sekä lauluunsa että soittoonsa vaikka (12):n kaltaisella hituribluesilla tai lievästi rytmikkäämmillä (13):lla ja (14):lla.
Rajuinta meininki on Elmore-henkisillä (2):lla ja (9):lla sekä räväkästi eteenpäin puskevalla (6):lla. (4) on mainio rytmipala, joka tempaa väkisin mukaansa. Keskitempossa kulkevat puolestaan mainio (7) sekä perustehokas (8). (10):n kaltaisesta klassikosta ei pahemmin löydy sellaista kehua, jota ei olisi aiemmin sanottu. Kiintoisa yksityiskohta on kuitenkin muutos B.B:n levytysten teknisessä toteuttamistavassa, joka kieltämättä kuuluu kitarasoundissa. Samaa legendaosastoa kuin (10) on tietenkin myös (15). Nämä piisit ovat seuranneet B.B:tä koko hänen uransa ajan.
Taso on tällä koosteella häkellyttävä ja jokaisen piisin voi liioitteluun sortumatta kehua. Esimerkiksi (16), (17) ja (18) ovat äärimmäisen tyylikästä tavaraa, jossa King saa loistavaa tukea säestäviltä huippumuusikoilta. Tietty kaavamaisuus ei haittaa. Sitä alkaa tulla jopa riippuvaiseksi esimerkiksi näiden esitysten alkurakenteista: lyhyttä torvi-introa seuraa B.B:n naseva kitarariffi ja sitten alkaa usein aikalailla Roy Brown -vaikutteinen laulutulkinta. Meiningin aggressiivisuusaste vaihtelee lempeästä rankempaan ja tylyimmästä päästä on taatusti (23). Kuin varmimmaksi vakuudeksi koosteen loppuun on sijoitettu Kingin majesteetillisimpiin tulkintoihin lukeutuva (26). Tähän ei ole lisättävää, eikä poisotettavaa!

Teksti: Antti Vainio
(julkaistu BN-numerossa 4/1999)

Makin' Love Is Good For You
(MCA 112 299-2) -00
(1) I Got To Love This Woman (2) Since I Fell For You (3) I Know (4) Peace Of Mind (5) Monday Woman (6) Ain't Nobody Like My Baby (7) Makin' Love Is Good For You (8) Don't Go No Farther (9) Actions Speak Louder Than Words (10) What You Bet (11) You're On Top (12) Too Good To You Baby (13) I'm In The Wrong Business (14) She's My Baby (15) It's Still Called The Blues

"I've got a right to love my B.B. King" - Ihanaa jälleen kerran nähdä ja kuulla bluesin kuningasta kesän Puistoblues-festarilla, sanoopa asiasta kuka hyvänsä mitä hyvänsä. Ihanaa oli myös tutustua B.B:n tuoreimpaan levyuutuuteen, joka on oiva jatko hänen huikaisevan hienolle "Blues On The Bayou" -edeltäjälleen. Tuntuu lievästi ilmaistuna käsittämättömältä, miten syyskuussa 75 vuotta täyttävä B.B. pystyy kerta toisensa jälkeen loihtimaan taatun laadukkaita uutuuslevyjä. Tai ehkei se ole käsittämätöntä, ehkä se on Kuninkaan merkki.
Tämänkertaisen levyn teemana on lähes yksiselitteisesti rakkaus sekä sen ilmeisen välttämättömät ilmenemismuodot, petolliset naiset ja tunteiden hiipuminen, kuinkas muuten. CD:n ainoat rakkaustematiikasta poikkeavat raidat taitavat olla A.C. Reedin tavaramerkki (13) sekä levyn päätöskappale, jota mainostetaan jostain syystä "bonus"-raidaksi. Naisilkeyttä kuvaavat lyriikat ovat paikoin nokkelia kuten avausraidalla: "When I was giving her my money, she treated me like I was B.B. King; Now I ain't got no money left, now she treats me like I'm not even a human being."
Toisaalta rakkauden (ja rakastelun) ylistys saa B.B:ltä myös arvoisensa tulkinnat. CD:n terhakkaalla nimikappaleella "Makin' Love Is Good For You" hän motivoi rakastelun kuntoakohottavaa vaikutusta ja toteaa lisäksi, että mikäs sen ketterämpi tapa tutustua toiseen ihmiseen kuin rakastelu hänen kanssaan. Niin siis tuumaa tämä tusinan lapsen isä, jotka - kuten tunnettua - on kaikki eri naisten kanssa hankittu...
Kautta levyn meille tarjoillaan komean juhlallista laulua, niin kuin B.B. King vain osaa - laulua on jopa enemmän kuin häneltä enää ikävuosien karttuessa uskaltaa odottaa. Lavallahan B.B:n laulu on vuosien saatossa vähenemistään vähentynyt. Myös kitara soi tutun vuolaan puhuttelevasti, ja paketin kruunaa hienot sovitukset sekä uljas bändi, loistavin mitä bisneksestä löytyy, joka vilisee tuttuja nimiä B.B. Kingin takaa vuosien varrelta.
Enpä ihmettelisi, jos tämä levy tarttuisi monen B.B. Kingin Puistobluesissa näkevän kotimatkaseuraksi Vanhankylänniemen levymyyntitiskeiltä. Sitä ainakin suosittelen, ellei tule tutustuneeksi levyyn jo ennen Puistobluesia. Samojen myyntitiskien liepeiltä kannattaa muuten ostaa kotimatkalle myös uusi, hieno Blues News-Radiomafia -yhteistuotanto-CD "Blues Power". Näissä levyissä pitäisi riittää bluespoweria pitkälle kesään.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 3/2000)

B.B. KING & ERIC CLAPTON
Riding With The King
(Reprise 9362-47612-2) -00
(1) Riding With The King (2) Ten Long Years (3) Key To The Highway (4) Marry You (5) Three O'Clock Blues (6) Help The Poor (7) I Wanna Be (8) Worried Life Blues (9) Days Of Old (10) When My Heart Beats Like A Hammer (11) Hold On I'm Comin' (12) Come Rain Or Come Shine

Hehkutin Blues Newsin viime numeron levysilmäilyjen alkajaisiksi Kuninkaan keväällä ilmestynyttä "Makin' Love Is Good For You" –albumia, joka oli upea jatkumo viime syksyn loisteliaalle "Blues On The Bayou" –CD:lle. Kesän kynnyksellä ilmestyi myös tämä B.B:n ja Eric Claptonin kimpparatsastus, joka on julkaistu Claptonin Reprise-levymerkillä. B.B. on siten saanut omalta MCA-merkiltään kauniisti luvan lainata itseään ja vierailla "kilpailijan" leivissä. Levy on sittemmin noussut myyntitilastojen keulille ympäri maailmaa. Elokuisella Saksan matkallani osui CD silmiini erään tavaratalon levyosaston myyntitiskillä vitriinissä numero kaksi, mikä kertoi levyn olevan Saksan pop-CD –pitkäsoittojen myyntitilastoissa kyseisellä sijalla. Eittämättä levyn saavuttamaan myyntimenestykseen on suurempi merkitys Claptonilla kuin konsanaan B.B:llä, mutta Kingille on – tottakai – valmis hyväksymään avosylin julkisuutta ja mammonaa millä tavalla hyvänsä.
Heti perään täytyy julistaa, vankasti omana mielipiteenäni, ettei tämä CD pärjää kahdelle edelliselle B.B.-albumille. Niillähän oli takana B.B:n loistelias, vuosikymmenten saatossa yhteenhioutunut keikkabändi, joka on oppinut ymmärtämään johtotähtensä jokaisen eleen ja aivoituksen. Sillä korostui jälleen kerran oman säestysbändien valtava merkitys. Nyt sen sijaan taustajoukkoina ja rytmiryhmässä kuullaan arvatenkin Claptonin mukanaan tuomia soittajia, joilla bluessäestyksen ymmärrys on ihan eri galaksilta. Eniten minua mättää rumpalin häiritsevä krooninen paukutus, joka on omiaan tärvelemään muutoin pääsääntöisesti ihan kelvollisen menon. Minun on annettu ymmärtää, että tämä Steve Gadd on joku aivan hillitön stara ja rumputaivaiden tavoiteltu kiertotähti. Ehkä näin on rock- tms. piireissä, mutta minun bluesnautinnolle kiitos ei. Huh huh, tulikohan nyt poljettua taas jotain merkittäviä varpaita... Vai voiko syypäänä ollakin lähes jokaisella raidalla säestäjätiedoissa esiintyvä "drum programming" –hemmo, mene ja tiedä? On muuten mielenkiintoista, ettei levyllä ole mukana puhaltajia lainkaan.
CD:n ehdottomasti parasta, tunnevoimaisinta ja tihkuvinta B.B.-bluesia kuullaan toisaalta rentouttavilla akustisilla esityksillä Big Bill Broonzyn ja Big Maceon vanhoista klassikoista "Key To The Highway" ja "Worried Life Blues" sekä toisaalta B.B:n omilla sotaratsuilla "Ten Long Years", "3 O'Clock Blues", "Help The Poor", "Days Of Old" ja "Heart Beats Like A Hammer". Ihan tyylikäs tunnelmapala on myös CD:n päätöskappale. Nämä kahdeksan raitaa ovat aivan omaa luokkaansa ja nousisivat ilman kohjoa rumpalia edellisten B.B-albumien tasolle.
Voi, jos koko CD olisi haluttu tehdä samassa musiikillisessa perimähengessä. Jäljelläolevista neljästä raidasta levyn nimikappale on lähinnä teemansa ja viestinsä puolesta vielä ihan OK, mutta vanha soulrevitys (11) on heikko ja turhanpäiväinen vedätys eikä istu levyn henkeen oikein mitenkään. Mutta kaikista heikoimmilla ollaan kahdella hirvittävällä Doyle Bramhall –sävellyksellä (4) ja (7). Tämä Bramhall näkyy olevan levyllä nk. "vierailija". Jospa hän olisi jäänyt vierailematta, niin eipä olisi tuonut mukana surkeita säveliäänkään, ja CD:n laadukas yleisilme olisi voitu täydentää paremmin kokonaisuuteen istuvalla materiaalilla. Pyykkösen Markulta sain kuulla Billboard-lehdessä kerrotun, että kaikki CD:n 12 kappaletta julkaistaan kuutena seitsentuumaisena vinyylisinkkuna jukeboximarkkinoita silmälläpitäen.
Olen aina silloin tällöin huomannut miettiväni, mikä mahtaa jäädä tämän BN:n ilmestymishetkellä 70 vuotta täyttävän B.B:n mammuttimaisen pitkän uran vihonviimeiseksi levyksi. Toivoakseni se ei ole "Riding With The King" vaan levy, jolla Kuninkaan säestäjänä toimii kuninkaallinen The B.B. King Orchestra. Sydämelliset onnittelut joka tapauksessa!

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 4/2000)

Best Of The Kent Singles
(Ace CDCHD 760) -00
(!) Why Does Everything Happen To Me (2) Days Of Old (3) You've Been An Angel (4) Please Accept My Love (5) Sugar Mama (6) Mean Ole Frisco (7) Sweet Sixteen Pt.1 & 2 (8) I've Got A Right To Love My Baby (9) Partin' Time (10) Walkin' Dr. Bill (11) Peace Of Mind (12) Someday (13) My Something Baby (14) Gonna Miss You Around Me (15) My Reward (16) Rock Me Baby (17) Beautician Blues (18) Blue Shadows (19) Eyesight To The Blind (20) Five Long Years (21) It's A Mean World (22) The Jungle (23) Worry Worry Worry (24) Your Fool (25) That Evil Child
Äänitteet vv. 1958-62

Vihkossa on kuva, jossa B.B. uusii sopimustaan Biharin veljesten Kent-firman kanssa v. -58 ja virnistelee tyytyväisen näköisenä. Mahtoiko kulissien takana kumminkin kuhista, eli oliko ilmassa jo aavistus kunkun alkuvuodesta -62 toteutuneesta siirtymisestä isommalle ABC:lle? Mies levytti joka tapauksessa viimeisinä Kent-vuosinaan ällistyttävän määrän, BR:ssä liki viisi sivua – pantiinko B.B. säilömään tavaraa varastoon? "Mahdollisimman paljon kamaa purkkiin" –fiilistä lisää se, että versioita bluesklassikoista ja muiden sävelmistä on varsin paljon. Mutta Biharin veljekset olivat kokeneita kehäkettuja ja satsus kannatti: monet menivät komeasti listoille myös Blues Boyn tulkintoina, mainittakoon nyt oudoimmista vaikka Roy Brownin (17); Royhan oli yksi B.B:n laulajaesikuvista. ABC haukkasikin aluksi niinsanotusti paskaa – vuosina 1962-67 B.B. saavutti 13 listahittiä, ja niistä neljä oli ABC:llä, peräti yhdeksän Kentillä!! Sittemmin tahti muuttui, ja Bluesway/ABC:n parempi markkinointikoneisto nosti B.B:n levyt myös Hot 100 –listalle huipentumana "The Thrill Is Gone" vuonna -70. Kent julkaisi kumminkin sitkeästi tätä 50- ja 60-lukujen vaihteen materiaalia, ja (24) näyttäytyi tilastoissa vielä v. -71!
Tietysti nämäkin B.B:n raidat ovat olleet periaatteessa tarjolla moneen otteeseen, albumeitahan on läjäpäin (Crown, Kent, United). Biharit kumminkin modernisoivat B.B:n levytyksiä etenkin firmanvaihdoksen jälkeen eli vuodesta -62 lähtien dubbaamalla mukaan mm. tanakampaa rytmisektiota, puhaltajia ja joissain tapauksissa kuoroja ym. krääsää, ja tarvitaan todellinen King-fanaatikko ottamaan niistä selvää. Nyt on joka tapauksessa tarjolla nimenomaan Kentin singlejulkaisuilla ilmestyneitä versioita, ja tietysti hittejä on rutkasti mukana; poikkeuksia on kaksi: "The Woman In Love" (Kent 492, sija 31 v. -68) ja "Worried Life" (Kent 4526, sija 48 v. -70), joiden dubbaamattomat originaaliotokset ilmestynevät tulevilla Ace-levyillä. "I Stay In The Mood'in" (Kent 450, sija 45 v. 66) poisjätölle ei anneta selitystä, kukaties syy on sama? Vihossa todetaan lisäksi, että cd:llä on vältelty kappaleita, joille lisätty instrumentaatio ei tuonut mitään parannusta, pikemmin päinvastoin. Miten lie; vaikea minun on kuvitella, että jousisektio olisi alun perin ollut studiossa kun raitaa (25) äänitettiin...
B.B:n levyillä flirttailtiin kumminkin jo 50-luvun lopussa aika häpeilemättä populaarimpaan suuntaan, hyvänä esimerkkinä vaikkapa Clarence Garlowin sävellykseksi merkitty (4); tällä rullaavalla Louisianan r&b-laululla on kuoro (The Vocal Chords), ja kitarointi jää tyystin taustalle. Yhtä vähäiseksi jäi Lucillen osuus jousitaustaisella balladilla (15). Jouset sahaavat myös raidoilla (11) ja (12), eikä B.B. järin vakuuttavalta kuulosta etenkään edellisellä, mutta tuloksena oli iso hitti (sija 7) ja myös (12) mahtui listoille.
Mutta valtaosa cd:n kappaleista on tanakkaa bluesia. B.B. laulaa voimalla – välillä mikrofonitekniikka ei kestä joten säröä syntyy – ja kitarakin soi niin kuin noihin aikoihin tapana oli; komeita, kirkkaita kuvioita ja iskeviä sooloja, ei nykyisten rock-tähtien viisiminuuttisia vinkutrippailuja. Dubattuja tai ei, hienoa musaa nämä ovat. "Rock Me Baby" on yksi ensimmäisiä mieleeni jääneitä blueslevyjä, mahdoinkohan kuulla sen jo v. -64 Radio Luxenburgista? Ja hyvältä tämä ikiklassikko edelleen tuntuu; pianoa soittaa muuten Jimmy McCracklin. Jämäkkä blues on myös avausraita, vaikka B.B. kieltämättä kuulostaakin hyvinvoivalta keskiluokkaiselta herrasmieheltä, jos sattuu muistamaan Roy Hawkinsin mustanpuhuvan ja epätoivoa täynnä olevan originaalin. Lähes yhtä pahasti Kingin version jalkoihin on jäänyt Big Joe Turnerin "Sweet Sixteen"; varsin erilaisiahan nämä kyllä ovat. Nyt saadaan B.B:n täysimittainen (pt 1 & 2) esitys Ahmet Ertegunin sävelämäksi merkitystä klassikosta, ja kappalehan meni vielä uudelleen listoille Kingin ABC-levytyksenä v. -72.
Tutkikaahan hyllyjänne, sillä yllättäviä puutoksia saattaa löytyä itse kultakin. Ja nythän nämä King-bravuurit soivat paljon komeammin kuin vaikka Unitedin vinyyliprässäyksillä.

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 4/2000)

A Christmas Celebration Of Hope
(MCA 088 112 756-2) -01
(1) Please Come Home For Christmas (2) Lonesome Christmas (3) Back Door Santa (4) Christmas In Heaven (5) I'll Be Home For Christmas (6) To Someone That I Love (7) Christmas Celebration (8) Merry Christmas Baby (9) Christmas Love (10) Blue Decorations (11) Christmas Comes But Once A Year (12) Bringing In A Brand New Year (13) Auld Lang Syne

Luin hiljattain mielenkiintoisen tutkimuksen, jossa todettiin että valtaosa uusista joululevyistä on julkaistu vain pelkästään hyötytavoittelun takia. Kyselyyn osallistuneista 34% sanoi, että myös suurin osa uusista joululevyistä on musiikillisesti huonompia kuin normaalilevytykset. 25% ei kiinnosta joulumusiikki ja vain 22% sanoi nauttivansa kuulemistaan uusista joulukappaleista tai vanhojen tuttujen kappaleiden tuoreista sovituksista. Ja 12% on samaa mieltä, mutta heitä ei kiinnosta itse joulukappaleet vaan se, että heidän suosikkiartistinsa esittävät ne.
Tuossa yllä siis tiukkaa ja lahjomatonta faktaa! Minua on aina myös joulumusiikki kiinnostanut, joten joka joulu tulee aina hommattua joitakin joululevyjä. On täysin totta, että monet joulubiisit ja -levyt on tehty liian hätäisesti - niitä kuullessa katoaa hyvin nopeasti niin joulun kuin bluesin/soulin/gospelin henki. Mutta hyvin tehty uusi joulubiisi tai uusi raikas sovitus jostain vanhasta sotaratsusta saa mielen hyvälle tuulelle. Hyvin varovainen näitä kokonaisia joulu-ceedeitä hankkiessa saa silti olla - ja usein saa varautua pettymykseen, kun lätyltä ei löydykään kuin muutama kelvollinen esitys. Onneksi joskus tulee onnistuneitakin hankintoja. Plussan puolelle päästään myös B.B. Kingin tuoreella joulutuotoksella. Sitä ei siis tarvitse ampua upoksiin.
B.B. Kingin musiikilla on paljon ystäviä aina bluespiirien ulkopuolella asti, joten luultavasti tätä joululevyä myös ostetaan - tai sitten ei? Levyllä ei edes tavoitella suoranaisesti omaa etua tai hyötyä, sillä kaikki levyn tuotot ohjataan City of Hope -nimiselle monimuotoiselle tutkimus- ja hoitolaitokselle, joka auttaa syöpää, HIV:iä/AIDS:ia, diabetesta ja muita katastrofaalisia tauteja sairastavia.
Ei siinä vierähtänyt näköjään kuin puoli vuosisataa B.B. Kingin koko levytysurasta, ennen kuin äijä sai ulos ensimmäisen joulualbuminsa. Jo silmäys kappaleluetteloon paljastaa, että kaikkein kalutuimmat laulut on jätetty pois - et löydä Kulkusia, Petteri Punakuonoa, Pikku Rumpalipoikaa etkä edes Valkeata Joulua, mistä kiitos - vaan King tarjoaa oikeastaan juuri sellaisia kappaleita, joita äijältä odottaakin kuulevansa, kuten "Please Come Home For Christmas", "Lonesome Christmas", "Merry Christmas Baby" ja "Christmas Comes But Once A Year". Siis tämä ei tunnu niin perinteiseltä joululevyltä - sellaiselta, jota kuunnellaan vain jouluna - vaan tätä pystyy kuuntelemaan muulloinkin, tosin ei sentään kesähelteillä. Joten - jos olet B.B. King -fani, niin kyllä tämä albumi tuo jotain ekstraa joulun henkeä joulupyhiksi.
Kyllähän BeeBeen äänessä kuuluu jo selvästi vanhan miehen ote, mutta Lucille soi entisellään - ja hyvin. Monet kappaleista on vedetty tylysti shufflena, mutta oikeasti ihan makeasti - onhan äijän tiukka vakiobändi asialla.
B.B. heittää uusiksi vuonna 1960 Kentille levyttämänsä kappaleen "Christmas Celebration", joka lienee Jesse Thomasin sävellys eikä BeeBeen. Kappale on hieno joulublues, joka poimittiin mukaan loistavalle japsikokoelmalle "Blue Blue Christmas - 20 All-Time Greatest Xmas Blues". Levy on vielä tänäkin päivänä paras joulublues-ceedee mitä löytyy. "Christmas Celebration" on julkaistu muillakin kokoelmilla, mutta ainoastaan japsit ovat yhdistäneet singlen molemmat puoliskot yhdeksi pitkäksi kappaleeksi. Muilla julkaisuilla kuullaan vain Part 1. Kingin uusi versio kappaleesta jää selvästi jälkeen - ei mahda mitään. Cd:ltä löytyy myös pari instrua, mutta jotenkin itse koen kaikki jouluinstrumentaalit vain täytepaloiksi muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, enkä ole niistä niin hirveästi kiinnostunut. Nämä tosin on puettu sellaiseen asuun, että niitä ei aivan heti joulukappaleiksi edes tunnista, kuten B.B:n oma uusi sävellys "Christmas Love". "I'll Be Home For Christmas" on myös tällä kertaa instru - ja koska olette viimeksi kuulleet urkusoolon Kingin kappaleella? Kolmannen instrun, varsin perinteikkään Auld Lang Synen, sentään tunnistaa joulunajan lauluksi.
Muutenhan tämä joululevy ei ole nyt niin hirveän kummoinen. Toisaalta joululevyjä arvioitaessa itse käytän huomattavasti lievempiä kriteerejä verrattuna "normaaleihin" julkaisuihin. Tietysti jonkinlainen taso pitää olla - enkä arvioi niitä muutenkaan hampaat irvessä vaan sopivan rennosti. Itse asiassa minusta tällä cd:llä on viisi vallan erinomaista joulubluesia: "Lonesome Christmas" (Lloyd Glenn), "Back Door Santa" (Clarence Carter), "Christmas In Heaven" (The Dominoes), "Blue Decorations" (säv. Gillespie) sekä "Christmas Comes But Once A Year" (säv. Milburn-Schubert). Näitä tuttuja joulubiisejä voi kyllä suositella ahkeraankin kuunteluun. Mitään upouutta onnistunutta joulubiisiä (joita aina haen joulu-ceedeiltä) levy ei kuitenkaan tarjoa.
Tuoreella, lähinnä rock- ja pop-artistien jouluversioita sisältävällä kokoelmalla "A Very Special Christmas 5" B.B. King ja Blues Travelersin huuliharpisti & laulaja John Popper vetäisevät duettona "Back Door Santa" -biisin. On vähän makuasia, kumpi versio on parempi. Omalla levyllään B.B. esittää sen mukavana shufflena, mutta tässä duetossa taas bändi vetää tosi tiukasti ja molemmat solistit (yllättäen myös Popper) laulavat intensiivisesti. B.B. taas skulaa Lucillea paremmin tuossa omassa versiossaan.

Teksti: Markku Pyykkönen
(julkaistu BN-numerossa 6/2001)

The Modern Recordings 1950-1951
(Ace CDCHM2 835) -02
CD 1
(1) Mistreated Woman (2) Mistreated Woman (#) (3) B.B. Boogie (#) (4) B.B. Boogie (5) The Other Night Blues (6) The Other Night Blues (#) (7) The Other Night Blues (8) Walkin' And Cryin'(#) (9) Walkin' And Cryin' (10) Walkin' And Cryin' (11) My Baby's Gone (#) (12) Don't You Want A Man Like Me (*) (13) Don't You Want A Man Like Me (#) (14) Questionnaire Blues (15) B.B. Blues (*) (16) B.B. Blues (*) (17) B.B. Blues (#)
CD 2
(1) A New Way Of Driving (2) Fine Lookin' Woman (*) (3) Fine Lookin' Woman (#) (4) Fine Lookin' Woman (*) (5) Shake It Up And Go (#) (6) She's Dynamite (#) (7) She's A Mean Woman (*) (8) She's A Mean Woman (#) (9) Hard Workin' Woman (#) (10) Hard Workin' Woman (*) (11) Pray For You (12) Pray For You (*) (13) 3 O'Clock Blues (#) (14) That Ain't The Way To Do It (#) (15) That Ain't The Way To Do It (16) She Don't Move Me No More (#)
(#) = Alkuperäinen RPM-julkaisuversio
(*) = Aikaisemmin julkaisematon versio

Aluksi muutamat varoituksen ja/tai kehoituksen sanat: Tämä tupla-CD ei ole tarkoitettu amatööribluesharrastajille. Se on selkeästi osoitettu bluesille ja tässä tapauksessa B.B. Kingin bluesille vihkiytyneille filatelisteille. Kappalelistauksesta voi räknätä, miten CD-kaksikon 33 raidalta löytyy vain 18 eri kappaletta. Rinnakkaisottoja ja -versioita on siis 15, niistä kahdeksan (*):llä merkittyä on aiemmin julkaisemattomia. Ruksilla (#) olen merkannut listaukseen ne kappaleet, jotka näkivät aikoinaan päivänvalon Modern-levy-yhtiön RPM-merkin savikakkuina. Jäljelle jäävät ilman mitään merkintää olevat raidat on julkaistu joko jollain aikaisemmalla Ace-koosteella tai vaihtoehtoisesti vanhalla, 30 vuoden takaisella, harhaanjohtavasti nimetyllä Kent/United -vinyylillä "Original Folk Blues".
CD:n kansivihkon tekstit laatineet Peter Gibbon, Roger Armstrong ja Bill Dahl jatkavat levyn sisällön hengen mukaisilla pilkun nupsutuslinjoilla. Teksteissä selvitellään yksityiskohtaisesti Modern-levyfirman harjoittamaa levytystietojensa kirjaamismetodiikkaa ja -logiikkaa tai paremminkin niiden puutteita sekä annetaan seikkaperäisen yksityiskohtainen kuvaus, miten ja missä järjestyksessä nämä äänitteet aikoinaan 50 vuotta sitten syntyivät.
CD:n sisältö kattaa siis vuodet 1950-51, ja kattaa tyhjentävästi. Mukana ovat KAIKKI B.B:n kyseisten vuosien tiedossa olevat julkaistut ja julkaisemattomat äänitteet muutamaa torsoa kappaleenpätkää lukuun ottamatta, jotka eivät kuulemma ansaitse tulla kuulluiksi. Saas nähdä, josko nekin vielä joskus tungetaan jonkun albumin "arvokkaiksi" lisäraidoiksi - toivottavasti ei... B.B. oli ennen näitä levytyksiään vieraillut levytysstudiossa ainoastaan kerran, vuonna 1949, jolloin hänen ensimmäiset äännähdyksensä oli julkaistu kahdella Bullet-merkin savikakulla. Niillä äänitteillään ei blueskitaran tuleva kuningas vielä edes soittanut kitaraa. Tilanne muuttui tämän CD:n, myös Memphisissä purkitetuilla, tallenteilla. Aluksi hieman tapaileva ja yksinkertainen kitarointi taipui pikkuhiljaa siksi jumalalliseksi taiteeksi, josta on myöhempinä vuosina saatu nauttia yltäkylläisesti. Toki jo näilläkin äänitteillä on B.B. huikaisevassa vedossa, ja kaikessa on aistittavissa mitä tuleman piti. On syytä pitää mielessä, että kyseessä oli 25-vuotias nuorukainen ja elettiin vuosia 1950-51.
CD:iden 33 kappaleen kestäessä kuullaan keskimäärin pari versiota kustakin kappaleesta. Eri versiot eivät yleisesti ottaen juurikaan poikkea toisistaan, mutta siitä huolimatta äänitteet antavat diskografisesti orientoituneelle bluesdiggarille ikimuistettavia kuunteluelämyksiä.
Yksi CD:iden lisävahvuuksia on pääsääntöisesti erinomaisesti ritinöistä siivottu äänenlaatu. Vain parille raidalle (esim. 8-10, 12) on jäänyt tähteiksi laahaavia rahinoita. Minulla on hyllyssäni pari-kolmekymmentä B.B:n savikakkua, joilta olen monasti todennut, miten ne ovat - tai olivat - dynamiikaltaan ja äänentasoltaan erittäin vahvoja ja monia muita aikalaisiaan levymerkkejä jämäkämpiä soundeiltaan.
Saapas nähdä, kuinka kauan Ace vielä saa ammennettua julkaisuja B.B. Kingin 1950- (ja 60-)luvun varhaistuotannosta. CD:itä on ilmestynyt jo ainakin kymmenkunta ja niitä edeltävällä vinyyliaikakaudella älppäreitä saman verran. Yksi varmasti hankinnan arvoinen kooste on "The Vintage Years" -nimeä kantava neljän CD:n Ace-boxi (ABOXCD 8). Hankinnan arvoinen on ehdottomasti myös tämä tupla, kunhan ymmärtää, mikä on pelin henki.
B.B. King on ja oli Kuningas!

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 3/2002)

B.B. KINGIN KLASSISET VUODET - Kuninkaan varhaisäänitteet 4 cd:n boxilla

B.B. Kingin varhaistuotannon ystäviä hellitään tänä vuonna runsain mitoin. Alkupaloina saatiin keväällä tuhti, keräilijöille suunnattu tupla-cd mestarin Memphisissä Modern Recordsille tekemistä äänitteistä. "The Modern Recordings 1950-51" oli huolella suunniteltu ja toteutettu kokonaisuus (levyarvio BN-195). Heinäkuussa 2002 ilmestynyt "B.B. King: The Vintage Years" –boxi (Ace ABOXCD8) on myös hieno työnäyte Acelta. Paketti ilmaantui kauppoihin suunnitellusta aikataulusta myöhässä, mutta silmäillessä kokonaisuutta on tämä pieni myöhästyminen helppo antaa anteeksi.

Sisältö

"Vintage Years" –kokoelman toteutuksesta on vastannut John Broven (tunnettu mm. "Walking To New Orleans – The Story Of New Orleans Rhythm & Blues" –kirjan kirjoittajana). Laatikko on malliltaan ns. "pystyboxi" (n. 31*16 cm) ja etukantta koristaa tyylikäs vuosikertakuva maestrosta kitaransa kanssa. Sisältä löytyy 4 cd:tä ja 75-sivuinen, boxin kokoinen kirjanen. Levyjen sisältö koostuu Kingin alunperin Modern Recordsin alaisille RPM-, Kent- ja Crown-yhtiöille tekemistä äänitteistä 50-luvulta ja 60-luvun alkupuolelta. Kuunneltavana on 106 biisiä, joista 5 on täysin ennenjulkaisemattomia. Lisäksi monet kappaleet ovat ensi kertaa Ace:n julkaisulla mukana. Kahta perusteltua poikkeustapausta lukuun ottamatta vaihtoehto-ottoja ei kiekoilta löydy. Levyt on koottu tietyn teeman alle ja jokaista cd:tä komistavat varsin näyttävät kannet biisilistauksineen ja etikettikuvineen. Päällekkäisyyksiä "The Modern Recordings" –kiekon kanssa löytyy tietysti nimikkeiden osalta runsaasti, mutta kannattaa muistaa tupla-cd:n erilainen "luonne" sen monine eri ottoineen. Kymmenisen vuotta sitten ilmestyneen MCA:n "King Of The Blues" –boxin kanssa yhtäläisyyksiä sen sijaan on vähän (vain 10 biisiä). Viimeisimpien yksittäisten King-kiekkojen, "His RPM Hits 1951-57" (Ace CDCHD 712) ja "Best Of The Kent Singles" (Ace CDCHD 760) kanssa päällekkäisyyksiä on ensinmainitun kanssa 18 biisiä 26:sta ja jälkimmäisen kanssa 18 kappaletta 25:stä.
Soundit cd:eillä ovat uskomattoman hyvät. Ero esim. Acen ja Flairin 10-15 vuoden takaisiin B.B. King –kokoelmiin on huomattava puhumattakaan vanhoista Crown-, Kent- tai United-älppäreistä. Ace on tehnyt todella hienoa jälkeä uudelleenmasteroinneissaan.
Chris Popmanin suunnittelema kirja on aivan oma lukunsa. Se jakautuu seitsemään eri osioon. Siinä mm. käydään selkeästi läpi Colin Escottin johdolla jokainen paketilla esiintyvä kappale. Sama mies vastaa Peter Gibbonin kanssa kirjan valtavista diskografialistauksista valottaen vielä esseen muodossa B.B:n varhaista uraa. John Broven paneutuu levy-yhtiöiden asioihin haastatellen mm. Sun-pomoa Sam Phillipsiä. Mielenkiintoisten tekstien lisäksi aineistoa löytyy mm. pikkutarkoille "B.B.-filatelisteille". Kirjan kuvitus on lisäksi loistavaa tasoa. Hyvin sommitellut, harvinaisemmat vuosikertakuvat ovat kiehtovaa nähtävää. Kuvien informatiivisuuden suhteen on selvästi nähty vaivaa. Esillä on mm. kuvia B.B:n muinaisista keikkapaikoista. Kiinnostavia ovat myös monet Memphis-aiheiset otokset sekä keikkapotretit lähes viidenkymmenen vuoden takaa.

Musiikki

Colin Escott valaisee oivasti kirjan alkupuheessaan "The blues, every day" B.B:n varhaisuran musiikillista henkeä. Hän toteaa vapaasti suomennettuna, että "puoli vuosisataa sitten nykyisellä bluesin supertähdellä, B.B. Kingillä oli hyvin erilainen tilanne kuin tänään. Hänellä oli paljon todistettavaa. Hänen palkintohyllynsä oli tyhjä niinkuin jääkaappinsakin aika ajoin. Hän esitti musiikkiaan lähes ainoastaan afroamerikkalaiselle yleisölle. Se oli musiikkia eteläisten kalja-kuppiloiden ja värillisten hotellien yleisöille sekä Beale Streetille ennen sen muodostumista teemapuistoksi. Se on bluesia ennen kuin sitä alettiin opiskelemaan ja analysoimaan. Se on nälkäisen B.B. Kingin musiikkia."
Hienoja levytyksiähän nämä Modern-ajan King-bravuurit ovat. B.B:n aluksi hieman kankean särmikäs kitarointi muuttui 50-luvun puolenvälin paikkeilla teräväksi ja nautittavaksi tyylittelyksi. Boxi onkin täynnä upean Kingin purevaa single-string –kitarointia sekä vaivattoman kuuloisia ja tunteikkaita laulusuorituksia. Taustoilla on kuultavissa maukkaita sovituksia sekä ilmavaa, eri instrumenteille tilaa antavaa musisointia. Osa materiaalista on varmasti tuttua pitkään bluesia harrastaneille. Mukaan mahtuu kuitenkin vähemmän tunnettuja, harvinaisiksi luokiteltavia ja jopa julkaisemattomiakin nauhoitteita. Katsotaanpa seuraavaksi hieman tarkemmin yksittäisiä levyjä ja erityisesti niiden ennenjulkaisemattomia raitoja.

Aikakauden B.B. –klassikot

CD 1:
The Great B.B. King
(1) 3 O'Clock Blues (2) You Know I Love You (3) Woke Up This Morning (4) Please Love Me (5) Blind Love (6) You Upset Me Baby (7) Every Day I Have The Blues (8) Ten Long Years (9) Crying Won't Help You (10) Did You Ever Love A Woman (11) Bad Luck (12) Sweet Little Angel (13) Why I Sing The Blues * (14) Worry Worry (15) Sweet Sixteen (16) My Own Fault (17) Good Man Gone Bad (18) I'll Survive (19) Walking Dr. Bill (20) You're Breaking My Heart (21) Gonna Miss You Around Here (22) Downhearted a.k.a. How Blue Can You Get (23) Ain't Nobody's Business (24) Rock Me Baby
(kesto n. 77 min, * = ennenjulkaisematon)

Kiekko sisältää Kingin suurimmat menestykset vuosilta 1951-1964. Se esittelee myös muutamia artistin klassikoiksi ja omiksi suosikeiksi muodostuneita esityksiä. Kiekon tunnetuimpiin esityksiin kuuluvat "Every Day", "Woke Up This Morning", "Please Love Me", "Three O'Clock Blues", "You Upset Me", "Sweet Sixteen" ym. ovat edelleen upeita levytyksiä, mutta varmasti monille Kingin musiikkia pidempään harrastaneille tuttuakin tutumpia. Toki ne tämän tyyliselle läpileikkaukselle ilman muuta kuuluvat. Mutta kokonaan klassikkojen varaan tätä kiekkoa ei ole rakennettu. Esimerkkinä mainittakoon cd:llä ensimmäistä kertaa esiintyvä mainion vuoden 1960 Kent-singlen (Kent 346) B-puoli (17). Kiekon ainoana ennenjulkaisemattomana äänitteenä kuullaan "Why I Sing The Blues" –kappaleen vaihtoehto-otto vuodelta 1956. Se eroaa melkoisesti Kingin myöhäisemmästä, 60-luvun lopulla levyttämästä versiosta. Tämä bokxilla kuultava versio kappaleesta on täysipainoista ja vahvaa 50-luvun B.B. Kingiä.

Tyyli hioutuu 1951-53

CD 2:
Memphis Blues'n'Boogie
(1) B.B. Boogie (2) Mistreated Woman (3) The Other Night Blues (4) Walkin' And Cryin' (5) My Baby's Gone (6) Don't You Want A Man Like Me (7) She's Dynamite (8) B.B. Blues (9) A New Way Of Driving (10) Questionnaire Blues (11) Hard Workin' Woman (12) She's A Mean Woman (13) Pray For You * (14) That Ain't The Way To Do It (15) She Don't Move Me No More (16) Fine Lookin' Woman (17) My Own Fault Darling (18) Shake It Up And Go (19) Gotta Find My Baby (20) Some Day, Somewhere (21) You Didn't Want Me (22) Story From My Heart And Soul (23) Boogie Woogie Woman (24) Highway Bound (25) Neighborhood Affair (26) Why Did You Leave Me (27) Praying To The Lord (28) Please Help Me
(kesto n. 78 min, * = ennenjulkaisematon)

Cd:n nimi kuvaa varsin hyvin sen sisältämää musiikkia. Levyn pääosassa ovat Kingin varhaiset Memphisin ja Houstonin nauhoitukset. Sam Phillipsin tuotantojäljen vaikutus on cd:n alkuosan raidoilla ilmeinen. Muutamat esitykset kulkevat rosoisesti tyypilliseen Sunin mustien artistien tapaan. B.B. kierrättää ja lainailee tapojensa mukaan tuttuja bluesteemoja muokaten niistä omanlaisiaan versioita. Eräillä alkupään biiseillä kitaroinnista vastaa Calvin Newborn "Blues Boyn" keskittyessä lauluun. Aivan vuosikymmenen alussa B.B. hakee vielä kitaristina muutenkin omaa tyyliään. Soitto on ajoittain melko kulmikasta. Kehitystä tapahtuu kuitenkin nopeasti. Kuunnelkaapa vaikka raitojen (24), (26) ja (27) kitarointia vuodelta 1953 ja verratkaa niitä varhaisiin Memphis-nauhoituksiin. Roy Brownin laulutyylin vaikutus tulee myös hyvin selkeänä esiin muutamilla raidoilla. Erityisen hyvänä esimerkkinä toimii (12) vuodelta 1951. Kiekon ainoa ennenjulkaisematon kappale (13) kulkee "Worried Life Bluesin" hengessä ja sisältää B.B:n aggressiivisilla soundeilla ryyditettyä kitarointia.

Bluesia rock'n'rollin varjossa 1954-59

CD 3:
Take A Swing With Me
(1) Love You Baby (2) When My Heart Beats Like A Hammer (3) Woman I Love (4) Everything I Do Is Wrong (5) Whole Lotta' Love (6) Boogie Rock (House Rocker) (7) Dark Is The Night, Pt. 1 (8) Dark Is The Night, Pt. 2 (9) Let's Do The Boogie (10) Sweet Little Angel (11) Confessin' The Blues * (12) Baby, Look At You (13) You Don't Know (14) Be Careful With A Fool (15) Recession Blues (16) Days Of Old (17) You Know I Go For You (18) Don't Look Now But I've Got The Blues (19) Sweet Thing (20) I've Got Papers On You, Baby (21) Tomorrow Is Another Day (22) Sneakin' Around (23) Please Accept My Love (24) Early In The Morning (25) On My Word Of Honor (26) Don't Get Around Much Anymore (27) Why Not * (28) Precious Lord
(kesto n. 78 min, * = ennenjulkaisematon)

Viisikymmenluvun puolivälissä Kingin tyyli alkoi olla varmalla pohjalla ja hänen vaikutuksensa alko näkyä monien blueskitaristien joukossa. B.B. oli mustien kansallinen artisti, joka soitti bluesia rock'n'rollin läpimurrosta huolimatta. Tosin vuosikymmenen lopulla repertuaaria alettiin hieman laajentamaan yleisöpohjan lisäämiseksi. Mutta vain vähän. Kyllä B.B. oli edelleen silloinkin nimenomaan bluesartisti.
Vuonna 1954 kitaristi esiintyi ensi kerran Harlemin Apollo-teatterissa Bill Harveyn bändin kanssa. Vuotta myöhemmin syntyi The B.B. King Revue, jossa orkesterin johdosta vastasi pianisti Milliard Lee. King ja hänen tasokkaat orkesterinsa olivat suosittuja omiensa parissa. He pitivätkin yllä käsittämätöntä keikkatahtia. Huippuunsa esiintymismäärät kohosivat vuonna 1956, jolloin niitä kertyi huimat 342 yhden illan kiinnitystä. "Me soitimme aidossa 'Chitlin Circuitissa', kaikissa noissa pienissä paikoissa Louisianassa, Pohjois- ja Etelä-Carolinassa, Georgiassa, Floridassa ja ympäri Texasia", kertoo yksi B.B:n orkesterin tuon ajan puhaltajista George Coleman kirjasessa. "Yleisö oli mustaa, valkoisia ei sallittu keikkapaikalla. Se oli rotuerottelun aikaa. Joskus keikkoja jouduttiin keskeyttämään puukotuksen tai ampumavälikohtauksen takia. Paikoissa ei ollut mitään tuuletusta tai ilmastointia ja olimme keikoilla läpimärkiä. Tulipalon syttyessä olisimme kaikki olleet loukussa", hän muistelee. Trumpetisti Calvin Owensin mukaan keikkojen kesto oli tuohon aikaan yhteensä neljä tuntia. "Ensimmäinen setti kesti n. 2 ½ tuntia, jonka jälkeen pidettiin ½ tunnin tauko. Viimeinen setti kesti vielä kokonaisen tunnin. Se oli todella rankkaa työtä", toteaa Owens.
Studiossakin syntyi hienoa jälkeä pääosin Maxwell Davisin hienojen sovitusten pohjalta. Suurin osa tämän kovatasoisen kiekon sisällöstä julkaistiin alunperin RPM-sinkuilla tai Crown-LP:illä. Jo edellä mainituista 50-luvun lopun kokeiluista popin, jazzin ja doowopin suuntaan saadaan vain muutama esimerkki cd:n loppupuolella. Ennenjulkaisemattomia kappaleita löytyy kiekolta kaksi. King on hyödyntänyt useammankin kerran urallaan Walter Brownin & Jay McShann Orchestran 40-luvun alun hittiä "Confessin' The Blues". Tällä kertaa tuo (11) svengaa mainiosti jämäkkänä shufflena B.B:n kitaroinnin ja tulkinnan ollessa järeää tasoa. Myös toinen ennenjulkaisematon, viulujen siivittämä (27) on kelpo esitys lievästä viihteellisyydestään huolimatta.

Viimeiset levytykset Kentille ja Crownille

CD 4:
King Of The Blues
(1) I'm A King (2) Baby Please Don't Go * (3) Mean Old Frisco (4) I've Got A Right To Love My Baby (5) Fishin' After Me (Catfish Blues) (6) Partin' Time (7) Bad Luck Soul (8) You Done Lost Your Good Thing Now (9) Get Out Of Here (10) Hold That Train (11) Bad Case Of Love (12) Let Me Love You (13) Mashed Potato Twist (14) Got 'Em Bad (15) Christmas Celebration (16) Down Now (17) Beautician Blues (18) Worst Thing In My Life (19) Blue Shadows (20) It's A Mean World (21) Five Long Years (22) Make Me Blue (23) Blues Stay Away From Me (24) Long Gone Baby (25) Jungle (26) That Evil Child
(kesto n. 78 min, * = ennenjulkaisematon)

B.B. Kingillä oli 60-luvun alkuvuosina pari suurempaa listamenestystä: "Sweet Sixteen" (#2 r&b-listoilla vuonna 1960) ja "Rock Me Baby" (#34 pop-listoilla vuonna 1964). Muutaman muunkin pikkumenestyksen myötä innostuivat Biharit julkaisemaan Kingiltä halpahintaisia Crown-LP:itä. Vuosina 1957-1963 niitä julkaistiinkin peräti 12 kappaletta. "Blues Boyn" sinkut alkoivat ilmestyä vuodesta 1958 lähtien kyseisenä vuonna perustetun Kent-yhtiön nimissä. Vuonna 1962 B.B. siirtyi tunnetusti levyttämään isolle ABC-yhtiölle. Tästä huolimatta hänen sinkkujaan ilmestyi tasaisesti joka vuosi Kentillä aina vuoteen 1972 asti. Menestyskin oli aluksi parempaa tasoa kuin suuremmalla ABC-firmalla. Biharit hyödynsivät tylysti vanhaa Kingin materiaalia julkaisemalla sitä uudelleenmuokattuna. Soitinvalikoimaa täydennettiin ja yleisön ääniä lisättiin vanhojen raitojen päälle erilaisten "dubbausten" avulla. Kuluttajille tuon ajan levytysten alkuperän jäljittäminen oli ja on edelleenkin välillä aika työlästä ja hankalaa. Tosin boxin kirjasen diskografiat selventävät asiasta kiinnostuneita mukavasti.
Tältäkin kiekolta löytyy taas kosolti loistavia sekä myös vähemmän tunnettuja äänitteitä. Jälkimmäisistä kelpaa esimerkiksi hyvin ensimmäistä kertaa cd:llä kuultavissa oleva pienen bändin tukemana esitetty (12). Vuoden 1965 Modernille tehdyistä äänitteistä lienee harvinaisin taas kerran "Worried Life Bluesin" teemaa mukaileva keskitempoinen (22). Levyn päättävät kaksi viimeistä biisiä (25) ja (26) ovat molemmat Biharien toimesta dubattuja äänitteitä. Näistä B.B:n viimeinen Kent-single, "That Evil Child" (Kent 4542) kuulostaa jo aika paljon "Thrill Is Gone" -henkiseltä viuluineen ja mollisävyineen. Kiekolta löytyy myös yksi joululaulu (15), joka on tunnelmaltaan aika kaukana perinteisistä joululauluista. Tämä biisi toteutetaan puhtaana bluesina. Kappale sai aikoinaan jopa pientä listamenestystä. Neljännen cd:n ainoa ennenjulkaisematon kappale on vanha bluesklassikko "Baby Please Don't Go". B.B. kitaroi siinä jälleen kerran terävästi, mutta jämäkästä kokonaisuudesta huolimatta miksikään unohtumattomaksi biisin esitys ei muodostu.
"B.B. King: The Vintage Years"on hieno kunnianosoitus bluesin kuninkaalliselle. Samalla se asettaa nämä hänen 50-60-lukujen Modern-nauhoitteensa ansaitusti entistä näkyvämmälle jalustalle. Boxi on erinomainen tapa tutustua yhden kaikkien aikojen tärkeimmän bluesartistin varhaistuotantoon. Pidempiaikaisiakin B.B.-diggareita sen luulisi kiinnostavan laadukkaan toteutuksen, ennenjulkaisemattomien ja harvinaisempien raitojen sekä upean kirjasen myötä. Hintahaarukka boxin suhteen näyttää liikkuvan reilun 60-75 euron välillä levyliikkeestä riippuen. Oman boxini sain edullisesti "Rommi-Toivoselta" Tampereen Big Chiefistä.

Teksti: J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 4/2002)

Reflections
(MCA 0602498010440) -03
(1) Exactly Like You (2) On My Word Of Honor (3) I Want A Little Girl (4) I'll String Along With You (5) I Need You (6) A Mother's Love (7) (I Love You) For Sentimental Reasons (8) Neighborhood Affair (9) Tomorrow Night (10) There I've Said It Again (11) Always On My Mind (12) Cross My Heart (13) What A Wonderful World

Kunkun uusin on silkkaa viihdettä. Levyn kannessa King kertoo, että nämä standardit ovat hänen omia suosikkikappaleitaan, joiden levyttämistä hän on suunnitellut pitkään. Bluesfanille levy on pettymys. Luulisi, että viuluilla sokeroitu viihdemusiikki on B.B. Kingin laulama siedettävämpää kuin monen muun, mutta näinkään ei ole asia. Levyn kuluneimmista kappaleista on kaikista olemassa muiden aiemmin tekemiä parempia versioita. Ikä alkaa painaa mestaria ja useammassa biisissä hänellä on ongelmia laulun kanssa. Kuulostaa siltä kuin Kingillä olisi vaikeuksia pysyä laulajana studiobändin perässä. Vaivautunut kuulija voi jopa kuvitella, kuinka hän yrittää vaivoin tavata sanoja ja nuotteja ympärillä pauhaavan viulumaton jäljessä.
Parhaiten toimivat hitaat balladit, Kingin oma "Neighborhood Affair" ja Lonnie Johnsonin "Tomorrow Night". Lucille-kitara on yhä ääneltään oma ainutlaatuinen itsensä ja hetkittäin Kunkku laulaakin hyvin.
Bändinä on nimekäs ammattilaisryhmä, koskettimissa Joe Sample, bassossa Nathan East, kitarassa Doyle Bramhall II ja rummuissa äskettäin Paul McCartneyn kiertuebändissäkin soittanut Abe Laboriel Jr. Miehet soittavat vähäeleisesti ja tarkasti, mutta rumpalia lukuun ottamatta turhan mauttomasti ja persoonattomasti. Bändi myös hukkuu paikoin jousimassan alle.
Kingin äänessä ja kitarassa on yhä niin valtavasti karismaa, että heikkouksista huolimatta tätäkin levyä huomaa pyörittävänsä vaivatta, etenkin taustamusiikkina. Eihän hyvän viihdemusiikin olekaan tarkoitus herättää suurempia tunnekouhuja kuulijoissa, vaan luoda turvallinen tasokas tausta viihtymiselle. Sitä tämä kiistämättä on.
King on arvostuksensa ansainnut jo 1950-luvulla, joten tämän levyn jälkeenkään en voi allekirjoittaa suomalaisissa bluespiireissä esitettyjä herjauksia siitä, kuinka B.B. muka olisi "parfymoitu pelle", eikä "oikeata" bluesia lainkaan. Väitän, että tästäkin levystä löytyy enemmän aitoa bluesperinnettä kuin monesta teennäisen rujosta maalaisretroilusta, joita mm. Fat Possum -merkki markkinoi muka erityisen aitona bluesina.
Kingillä on halutessaan valta ja kyky laulaa vaikka viihdettä tai virsiä, kuulostaen silti vain itseltään. Se erottaa hänet peruspelimannista ja siksi hän on kuningas.

Teksti: Sami Ruokangas
(julkaistu BN-numerossa 4/2003)

My Kind Of Blues
(Ace CDCHM 881) -03
(1) You Done Lost Your Good Thing Now (2) Mr. Pawnbroker (3) Understand (4) Someday Baby (5) Driving Wheel (6) Walking Dr. Bill (7) My Own Fault (8) Fishin' After Me (Catfish Blues) (9) Hold That Train (10) Please Set The Date - bonus tracks: (11) Sunny Road (12) Running Wild (13) Blues At Sunrise (14) Drifting Blues (15) Somebody Done Changed The Lock On My Door (16) Looking The World Over (17) Walking Dr. Bill (18) Hold That Train
(1-10) = Crown LP 5188 (1960)

Wails
(Ace CDCHM 882) -03
(1) Sweet Thing (2) I've Got Papers On You Baby (3) Tomorrow Is Another Day (4) Come By Here (5) The Fool (6) I Love You So (7) The Woman I Love (8) We Can't Make It (9) Treat Me Right (10) Time To Say Goodbye - bonus tracks: (11) You've Been An Angel (12) Yesterday (13) My Silent Prayer (14) I Stay In The Mood (15) Why I Sing The Blues (16) Trouble In Mind (17) Everyday I Have The Blues (18) Yes, Indeed
(1-10) = Crown LP 5115 (1959)

En ole jaksanut pitää lukua, kuinka monta B.B. Kingin uusintajulkaisualbumia brittiläinen Ace on pukannut markkinoille, mutta lukema liikkunee jossain kahdenkymmenen paremmalla puolella. Nyt Ace on käynnistänyt uuden 10-15 euron välimaastoon hinnoitellun sarjan, jossa liikutaan Kingin tuotteliaan 1960-luvun taitteen molemmin puolin sijoittuvalla Kent/Crown -kaudella. Idiksenä on tuupata ulos Kingin Crown-älppäreitä aiemmin julkaisemattomilla lisäraidoilla ja hienosti uudelleenmasteroiduin soundein varustettuna. Lisäraidoilla on tarkoituksena myös panostaa CD:llä tähän asti julkaisemattomiin Kent-singleihin. Acen utopistinen hama päämäärä on julkaista CD-muodossa B.B. Kingin koko tuotanto Biharin tuottajasuvun levymerkeillä! Näiden tuotoksien kiinnostavuutta ja arvoa edistävät alkuperäiset LP-kansikuvitukset (supistettuna 12*12 sentin CD-kokoon) sekä asialliset kansitekstit.
Levyistä numerosarjaltaan ensimmäinen Ace 881 sisältää itse asiassa hieman uudempaa materiaalia kuin Ace 882. Levytysvuodet ovat pääosiltaan noin 1960 ja 1959. Sanon "noin" siksi, että B.B. Kingin levytysajankohtien yksityiskohtainen setviminen on melkoinen diskografinen painajainen. "My Kind Of Blues" -levyn uudelleenjulkaisu on kannaltani erityisen kiehtova teko, koska kokoelmissani on vain alkuperäisen Crown-LP:n rinnakkainen Ember-versio ja sekin ainoastaan kasettinauhoituksena. Crown 5115:stä minulla on taasen vuonna 1970 julkaistu kahdella lisäraidalla ryyditetty Kent 539 -versio "The Incredible Soul". Kuten tunnettua, ilmeisesti kaikki Kingin Crown-albumit julkaistiin uusiksi suht tuoreeltaan rinnakkaislevymerkeillä United ja/tai Custom.
Musiikillisesti CD:t ovat huomattavan erilaisia. Vanhemmilla äänitteillä (Ace 882) B.B:n takana soittaa pääsääntöisesti hieman vanhakantainen "viiskytlukuinen" Basie/Ellington -tyylinen iso yhtye. Puhallinsektiossa on B.B:n luottomiehiä kuten Kenny Sands, Henry Boozier (tpt), Lawrence Burdine, Johnny Board (saxes) ja rummuissa joko Sonny Freeman tai Ted Curry. Seuraavana vuonna (Ace 881) 1960 on siirrytty riisuttuun pikkuyhtyecomboon, jonka johtohahmona on hersyvä pianisti Lloyd Glenn sekä basisti Ralph Hamilon ja pelkistettyyn tyyliin soittava rumpali Jesse Sailes. Ison orkesterin ryydittämä B.B. on ajoittain täyttä ruutia huhkaessaan säkeiden ja kitarasoolojen sekaan tiukkoja ähkyjä, mutta joskus mentiin peräti riman alle: pliisu pop-lallattelu "Come By Here" on pöyristyttänyt minua aina, niin nytkin. Pikkuyhtye-King edustaa jo selvästi modernimpia, "kuuskytlukuisia" rentoja soundeja.
Molemmilla CD:illä on kahdeksan lisäraitaa. Niillä on pyritty ylläpitämään kumpaisenkin kiekon yleishenki. Isoyhtyelevyn lisäraidoista kolme (11, 12, 15) näkee päivänvalon vasta nyt, muut viisi ovat joko Kent-singleillä tai toisilla Crown-albumeilla julkaistuja. Niistä kaksi viimeistä raitaa on suorastaan jättiyhtyekamaa, edeltävällä niistä on takana Count Basien, jälkimmäisellä puolestaan Tommy Dorseyn orkesteri. Pikkuyhtyelevyn lisäraidoista jopa kuusi (11-15, 18) kuullaan ensimmäistä kertaa nyt herran vuonna 2003.
Näistä(kin) äänitteistä pystyisi helposti kirjoittamaan pienen romaanin. Se tuskin lienee aiheellista. Tätä kirjoittaessa on kolmas osa ehtinyt ilmestyä. Siihen palattaneen myös Blues Newsissa (?). Kun B.B. Kingiltä julkaistiin aikoinaan kaiken kaikkiaan 12 Crown-vinyylialbumia, jää vain nähtäväksi, miten Ace aikoo hoitaa uusiojulkaisemisensa. Kuningas jaksaa kiinnostaa - kerätään koko sarja.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 4/2003)

(The Soul Of) B.B. King
(Ace CDCHM 986) -03
(1) Going Home (2) The Letter (3) You Never Know (4) Please Remember Me (5) Come Back Baby (a.k.a. Can't We Talk It Over) (6) You Won't Listen (7) Sundown (8) You Shouldn't Have Left (9) Boogie Rock (a.k.a. House Rocker) (10) Shake Yours - bonus tracks: (11) The Road I Travel (a.k.a. Hard Luck Blues) (12) Eyesight To The Blind (13) Green And Lucky Blues (14) Dust My Broom (15) Dreams (a.k.a. Just A Dream) (16) Love, Honor And Obey (17) Don't Let It Shock You (18) A Woman Don't Care
(1-10) = Crown LP 5359 (1963)

Brittiläisen Ace-levyfirman B.B. Kingin Kent/Crown -kauden uusiojulkaisusarja on päässyt neljänteen osaansa. Nyt on vuorossa kahdeksalla lisäraidalla (11-18) ruuditettu vuonna 1963 julkaistu "The Soul Of B.B. King", joka alkuperäisessä Crown-formussaan (LP 5359) kulki pelkällä "B.B. King" -nimikkeellä. Oma vinyyliversioni on Custom-halpismerkin julkaisu numeroltaan CS 1052, ja LP julkaistiin aikoinaan myös Unitedilla.
Albumi oli B.B:n vihoviimeinen eli 12. Crown-älppäri, ja kunkku itse oli ollut jo pari vuotta ABC Paramount -levy-yhtiön leivissä. Biharin bisnesveljekset halusivat kuitenkin vielä jatkaa rahastusta arkistoissaan olevaa matskua julkaisemalla. "Soul Of" -albumille koostettiin aika erikoisesti äänitteitä suunnilleen kymmenvuotisjaksolta alkaen 1950-luvun alusta. Vanhimmista levytyksistä "Please Remember Me" ja "Come Back Baby" sekä huikeasti rokkaava instrumentaali "House Rocker" vuosikymmenen puolivälistä luovat mainion perspektiivin tuoreemmille 60-luvun äänitteille.
CD:n kahdeksalla lisäraidalla on sarjan aiempien osien tavoin pyritty - ja onnistuttu - ylläpitämään albumijulkaisun yleisilme. Bonusraidoista kolme (11, 15, 16) on (kaiketi) aiemmin CD:llä uudelleenjulkaisemattomia Kent-sinkkuja 1960-luvun alusta. "Eyesight To The Blind", "Green And Lucky Blues" ja "Dust My Broom" ovat puolestaan B.B:n huomionosoituksia bluessuuruuksille Sonny Boy II, Tampa Red ja Elmore James. Näistä Tampa Red -laina "Green And Lucky" on kokonaan ennenjulkaisematon tallenne. Samaten on CD:n toiseksi viimeinen raita "Don't Let It Shock You", joka kinourkuineen ja hieman kankeine rytmeineen olisi oikeastaan voinut unohtaa arkistokaappiin pölyttymään.
Lyhyestä virsi kaunis. Vuoden parhaiden luettelostakin voi vielä vakuuttaa itsensä, että Acen hinnaltaan edullisen B.B.-sarjan keräämistä kannattaa jatkaa.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 1/2004)

Blues In My Heart
(Ace CDCHM 996) -04
(1) You're Gonna Miss Me (2) Got 'Em Bad (3) Troubles Don't Last (4) Your Letter (5) I Can't Explain (6) The Wrong Road (7) I Need You Baby (8) So Many Days (9) Downhearted a.k.a. How Blue Can You Get? (10) Strange Things unissued bonus tracks: (11) Your Good Lovin' Man (12) Love My Baby (13) My Baby's An Angel (14) Loving You In Vain (15) My Baby's Dynamite (16) What Have I Done (17) You've Got My Hands Tied (18) My Sometime Baby
(1-10) = Crown LP 5309 (1963)

Tässä sitä taas ollaan – ei Blues Newsia ilman Kunkun uutta Ace/Crown –uusintajulkaisua. Blues In My Heart on Acen CD-uusiosarjan viides osa. Vastine-LP:n alkuperäinen julkaisuvuosi oli 1963. Niin oli laita myös viime numerossa katsastetun "Soul Of..." –albumin kohdalla. Nämä kaksi kiekkoa olivat aikoinaan B.B:n viimeiset Crown-julkaisut. Tällä kertaa CD:n bonusraidat ovat peräti aitoja ennenjulkaisemattomia B.B.-kappaleita eivätkä pelkkiä uusio-ottoja.
1960-luvun alkupuolella B.B:n ura oli huolestuttavassa seisokissa eikä listahittejä siunaantunut. Ristiriitaisesti hänen bluesinsa olivat silti hienoja ja hienostuneita kuten tämä(kin) CD osoittaa. Tasokas pikkuyhtye johtajanaan pianisti Maxwell Davis ja fonistina ilmeisesti Plas Johnson loivat oivan alustan B.B:n aistikkaille tulkinnoille. Hieman samanoloista ja rytmiikoiltaan kovin samankaltaistahan matsku kieltämättä on, mutta mitäs siitä, jos formaatti on toimiva. Levyn ehdoton helmi on käsittääkseni B.B:n ihkaensimmäinen ja tietenkin hieno versio sittemmin hänen keikkaohjelmistonsa vakioteemaksi muodostuneesta "How Blue Can You Get" –tilityksestä.
CD-bonusraidat ovat taattua tasavahvaa B.B. Kingiä, eivät mitään täyteainetta. Ne olisivat liki poikkeuksetta voineet päätyä single- tai LP-julkaisuille siinä missä moni julkaistu B.B.-äänite.
Siinäpä se. "Blues In My Heart" päätyy luonnollisesti Crown-sarjan keräämisen aloittaneiden levyhyllyihin. Mitää syytä ei ole, miksi näin ei olisi. Ja aiheeseen palataan taas pian, sehän on tietty.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 2/2004)

Easy Listening Blues
(Ace CDCHM 1011) -04
(1) Easy Listening Blues (2) Blues For Me (3) Night Long (4) Confessin' (5) Don't Touch (6) Slow Walk (a.k.a. Slow Burn) (7) Walkin' (8) Hully Gully (Twist) (9) Shoutin' The Blues (10) Rambler - bonus tracks: (11) Really The Blues (a.k.a. Slidin' And Glidin') (12) Low Rider (13) 3 O'Clock Stomp (a.k.a. Poontwangle) (14) Mashing The Popeye (15) Mashing The Popeye Pt.2 (a.k.a. B.B. Rock) (16) King's Rock Jazz (17) Talkin' The Blues (18) Boogie Rock (a.k.a. House Rocker)
(1-10) = Crown LP 5286 (1962)

Taidamme olla nyt tämän B.B. Kingin Kent/Crown -uusintajulkaisusarjan puolivälissä, kun esittelyssä on kuudes osa, aikanaan vuonna 1962 Crownilla julkaistu pelkkiä instrumentaaleja sisältänyt kymmenraitainen "Easy Listening Blues". Lisäarvoksi on CD:lle etsitty mukaan kahdeksan samanhenkistä lisäraitaa. Joidenkin teorioiden mukaan Biharien tuottajasuku yritti päästä "Easy Listening" -albumilla mukaan samoille kala-apajille, joilla Freddy King kalasti huikeilla 60-luvun alun kitarainstrumentaaleillaan. Totuuden nimissä täytyy sanoa, että näillä suht vaatimattomilla esityksillään kuningas-BB nosti ehdottomasti sen pienemmän fisun. Levy oli ja on suoraan sanottuna aika pitkäpiimäistä kuultavaa, vaikkei kovin pitkä olekaan. Hienostuneen pianistilegenda Lloyd Glennin johtama pikkuyhtyecombo (org, bs, dms) on sinällään moitteeton, eikä B.B:n Lucille-kitaransa hyväilyä voi juuri kyseenalaistaa, mutta mikään levyn kymmenestä raidasta ei sävellyksenä nouse esiin tasaisesta massasta. "Easy Listening" on itse asiassa osuva nimi, tarjolla on helposti sulateltavaa kepeää (tanssi)musaa. Peräti yllättäen huomio kiinnittyy siellä täällä, vaikkapa kolmosraidalla, B.B:n odottamattoman kömpelöön soittoon.
CD:n lisäraidoista (11, 14, 16) ovat ennenjulkaisemattomia, tosin "Popeye" eli Kippari-Kalle on ainoastaan julkaisematon otto. "Really The Blues" ja etenkin "King's Rock Jazz" ovat silkkaa jazzbluesia, joilla mukaan astuneet puhaltajat pääsevät sooloilemaan olan takaa. Jälkimmäinen esitys on kuin jostain B.B:n konsertista irroitettu orkesterin lämppäriraita ennen Kingin lavalle astumista. Nyt B.B. on kuitenkin jo joukossa mukana ja soittaa melko lähelle niitä hieman säröisiä soundeja, joita häneltä nykyisinkin lavoilla kuullaan. Aika ällistyttävää, kun aikaeroa on nelisenkymmentä vuotta. Lisäraidat (13-15) edustavat 60-luvun alussa vallinneeseen tanssihuumaan kohdistettuja kaupallisia pyrkimyksiä.
CD päättyy yllättäen kahteen varhaiseen vuoden 1955 kitarainstrumentaaliin, jotka muodostivat aikoinaan RPM 435 -savikakun levypuolet. Tuolloin oli ilmeisen poikkeavaa (ainakin B.B:n kohdalla), että levyjulkaisun kummakin puolet olivat instrumentaaleja. Niinpä myyntimenestys oli onneton ja kuulemma "Boogie Rockia" ei ole koskaan uudelleenjulkaistu missään muodossa. Hieman tuo väite ihmetyttää, sillä ainakin vanhalta Blue Horizon -LP:ltä "Take A Swing With Me" kappale näyttäisi löytyvän - liekö sitten eri otto. Täytyypä joskus tarkkuuskuunnella, kun hyllystä sattumoisin löytyvät sekä RPM-savikiekko että tuo Blue Horizon -vinyyli. Nämä raidat ovat joka tapauksessa koko CD:n ylivoimaisesti parhaat ja pelkästään niistä kannattaa maksaa noin 12 euron levyhinta - alkuperäisestä RPM:stä joutuisi pulittamaan ehkä kymmenkertaisen hinnan.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 4/2004)

More B.B. King
(Ace CDCHM 1034) -05
(1) Bad Case Of Love (2) Get Out Of Here (3) Bad Luck Soul (4) Shut Your Mouth (5) Baby, Look At You (6) You're Breaking My Heart (7) My Reward (8) Don't Cry Anymore (9) Blues For Me (a.k.a. Groovin' Twist) (10) (Ain't That) Just Like A Woman - bonus tracks: (11) Lonely (12) You're Gonna Miss Me (13) I Can Hear My Name (a.k.a. My Black Name) (14) And Like That (15) Just A Dream(a.k.a. Dreamin' Blues) (16) Broken Promise (17) Mercy Mercy Baby (18) I Wonder Why
(1-10) = Crown LP 5230 (1961)

Tarina jatkuu, puolimatkan pyykki on ohitettu, kun vuorossa on 7. jakso tässä (ilmeisesti) 12-osaisessa B.B. Kingin Crown-albumien uudelleenjulkaisusarjassa. Muutamaan edelliseen osaan verrattuna nyt on siirrytty ajallisesti pari vuotta taaksepäin, kun vuorossa on alunperin vuoden '61 lopussa julkaistu Crown LP 5230. Se ilmestyi myös United- ja Custom-vinyyleillä nimellä "Blues For Me". Alkuperäisalbumi(e)n kymmentä siivua on CD:lle vahvistettu kahdeksalla bonusraidalla.
Kuten käytännössä monet Crown-albumit, niin samaten "More" oli lähinnä massamarkkinoille suunnattu koostekiekko B.B:n Kent-singletuotannosta. Levyn kymmenestä raidasta vain "Don't Cry" ja "Blues For Me" eivät olleet ilmestyneet sinkuilla. Albumimateriaali on vuosilta 1960/61, poislukien viitisen vuotta vanhemmat "Shut Your Mouth" ja "Baby Look At You". Biharin tuottajakopla oli nimittäin leiponut ne tyylilleen uskollisesti muusta taikinasta poikkeavaan kakkuun. Ne, samoin kuin levyn kolme ensimmäistä raitaa ovat komeaa ison yhtyeen ryydittämää R&B-poljentoista Kingiä. "Breaking My Heart" on pikkuyhtyeen säestyksellä puristettu tihkuva blues. Sen jälkeen on tarjolla kaksi jousiorkesterin lilluttamaa balladia, jotka heittivät Kuninkaan suoraan poppariosastoon. B.B:n laulu on komeaa, tottakai, mutta kyllä nämä pistävät bluesdiggarin rykäisemään pariinkin kertaan. Alkuperäisalbumin kaksi viimeistä raitaa, lattarivaikutteinen, hieman harhaisesti nimetty "Blues For Me" tai "Groovin' Twist" sekä Louis Jordanilta lainattu "Just Like A Woman", ovat vereviä instrumentaaleja.
Bonusraitaosastoon on kerätty B.B:n 1960-luvun alun Kent-singletuotantoa, lähinnä sinkkujen kakkospuolia, joita ei ole totuttu näkemään aiemmilla uusintajulkaisuilla. Niin muodoin ne puoltavat hyvin paikkaansa ja ovat lisäksi pääosiltaan hienoja esityksiä. Poikkeuksena ehkä bonuksista ensimmäinen ("Lonely"), joka on peruja samasta vuoden 1961 lällärijousisessiosta kuin edellä kuvatut kaksi raitaa. B.B. King oli siirtynyt ABC-Paramountin leipiin 1962, joten nämä Kent/Crown -äänitteet kilpailivat julkaisemisensa aikaan (1964-66) markkinoilla ABC-tuotannon rinnalla. Ne eivät kuitenkaan aiheuttaneet ABC:lle samanlaista päänvaivaa kuin B.B:n vuoden 1964 iso Kent-hitti "Rock Me Baby".

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 1/2005)

Singin' The Blues
(Ace CDCHM 1041) -05
(1) Please Love Me (2) You Upset Me Baby (3) Every Day I Have The Blues (4) Bad Luck (5) 3 O'Clock Blues (6) Blind Love (7) Woke Up This Morning (8) You Know I Love You (9) Sweet Little Angel (10) Ten Long Years (11) Did You Ever Love A Woman (12) Crying Won't Help You - bonus tracks: (13) Whole Lotta Meat (14) I'm Cracking Up Over You (15) I Stay In The Mood (16) When My Heart Beats Like A Hammer (a.k.a. Million Years Blues) (17) Jump With You Baby (18) Lonely And Blue (19) Dark Is The Night Pt. 1 (a.k.a. The Blues Has Got Me) (20) Ruby Lee
(1-12) = Crown LP 5020 (1957)
(13-16, 19) = julkaisemattomia ottoja

Näyttää olevan teemana, että ei Blues Newsia ilman B.B. Kingin Crown-antologiajulkaisua - vuorossa on kahdeksas osa. "Singin' The Blues" (Crown 5020) oli liki 50 vuotta sitten keväällä 1957 Kunkun Crown-halpissarjan ihkaensimmäinen julkaisu. Vinyyli sisälsi "Best of" -tyyliin tusinan Kingin RPM-äänitteitä LP-julkaisua edeltäviltä vuosilta 1951-57. Kyseessä ei ollutkaan mikään likainen tusina, sillä äänitteistä kaikkiaan yhdeksän nousi Rhythm & Blues -myyntitilastoihin. Ykkössijoituksia oli peräti neljä ("3 O'Clock Blues" -51, "You Know I Love You" -52, "Please Love Me" -53, "You Upset Me Baby" -54) ja kolmospallille nousseita vielä kaksi ("Woke Up This Morning" -53, "Bad Luck" -56). Listasijoitusten ulkopuolelle jäivät vain "Blind Love" ja "Did You Ever Love A Woman". CD:n ja alkuperäisen vinyylin sisältämä versio klassikosta "Sweet Little Angel" ei ollut sama, joka kipusi vuonna 1957 R&B-myyntitilastojen kahdeksannelle sijalle. B.B. Kingin huikeita kitaralickejä sisältävästä, Bill Harveyn ja Maxwell Davisin huikeiden orkesterien ryydittämästä loisteliaasta klassisesta kamasta on tottavie kysymys.
Bonusraitaosastoon on kerätty viisi julkaisematonta ottoa B.B:n vuosien 1954-56 levytyksistä (ks. kappalelistaus). Musiikin seassa kuullaan paikoitellen joidenkin ottojen varaslähtöjä ja niiden päälle Kunkun sekaan heittämiä reheviä naurunremahduksia. CD:n takakannesta ja kansiteksteistä voi tulkita ensiksikin, että B.B. purkitti levytyksistään lukuisan määrän ottoja ja toiseksi, että niitä löytyy tätä nykyä röykkiöittäin Acen arkistoista. Mieleeni tuli aika pelottava ajatus, että tämän sarjan päätettyään Ace alkaa julkaista massiivisia eri ottoja sisältäviä B.B. King -koosteita. Niinkin hienosta musiikista kuin on kysymys, täytyisi raja kuitenkin vetää jollekin järkevyystasolle.
Julkaisemattomien raitojen lisäherkkuna tarjoillaan vielä RPM 450 -originaali "Ruby Lee" tiettävästi ensimmäistä kertaa täysimittaisena CD-uudelleenjulkaisuna sekä alkuperäisen RPM 425 -savikakun ("Jump With You" + "Lonely And Blue") molemmat levypuolet. Näistä etenkin "Lonely And Blue" on tärkeä, koska sitä ei ole tietääkseni koskaan aiemmin uudelleenjulkaistu. Juuri sen takia kyseinen RPM 425 -savikakku piti hankkia joskus takavuosina levyhyllyyn pölyttymään.
CD-vihkoon on kopioitu alkuperäisen LP:n etu- ja takakannet, joiden etukannessa B.B. esiintyy perin harhaanjohtavasti akustisen kitaran kera. Niin tai näin, kyseinen vinyyli on historian saatossa huomattavan runsaasti myynyt tuote. Se on sattumoisin ehditty julkaista Acen toimesta jo aiemminkin: Ace-CD:llä CDCHD 320 oli sen lisäksi mukana toinen Crown-albumi, "The Blues" (Crown LP 5063). Muutoinkin mainittu B.B. Kingin hittiosasto on uudelleenjulkaistu lukemattomia kertoja ja lienee likipitäin kaikkien hallussa. Siitä huolimatta niiden jälleenmarkkinointi tässäkin yhteydessä puoltaa mainiosti paikkaansa. Joka tapauksessa juuri lisäraidat tekevät CD:stä erityisen himoittavan, mikä on tämän sarjan tarkoituskin. Pikkasen reilu kymmenen euron myyntihinta ei ole tästä herkusta paha hinta.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 2/2005)

Sweet 16 (DVD)
(Gravity Limited 500410)
(1) To Know You Is To Love You (2) I Believe In My Soul (3) Why I Sing The Blues (4) Ain't Nobody Home (5) Sweet Sixteen (6) The Thrill Is Gone (7) Guess Who (8) I Like To Live The Love
(Kesto 48 minuuttia, väri, aluekoodivapaa [0], ohjaaja: Leon Gast, tuottajat: Leon Gast ja Keith Robinson)

Hyvät nyrkkeilyn ystävät! Ennen kuin mennään musiikillisen annin pariin, niin sanotaan muutama sana tästä historiallisesta tapahtumasta. Vuonna 1974 Kinshasassa, Afrikan Zairessa Muhammad Ali tyrmäsi 8. erässä itseään paljon nuoremman ja väkivahvan George Foremanin, ottaen vihdoin toisen kerran takaisin maailmanmestaruustittelin, mikä häneltä oli viety vuonna 1967 hänen kieltäydyttyään lähtemästä Vietnamiin sotimaan. Zairen nyrkkeilytapahtuma kulki osuvasti nimellä "Rumble In The Jungle", ja luonnollisesti Ali oli Zairen kansan keskuudessa hyvin suosittu. Arvostettu ohjaaja-tuottaja Leon Gast oli joukkoineen filmannut dokumentin 35-milliselle filmille Technicolor-värein. Vuonna '96 samaisesta tapahtumasta julkaistu dokumentti "When We Were Kings" (ks. BN 175) sai parhaan dokumenttielokuvan Oscarin.
Ottelun yhteydessä järjestettiin kolmipäiväinen musiikkifestivaali, jossa esiintyi lukuisia afroamerikkalaisia artisteja kuten James Brown, Pointer Sisters ja The Spinners. Koko tapahtuman kantava idea oli "Paluu Juurille". Festivaalilla kävi kuuntelemassa ja tanssimassa yhteensä 80 000 ihmistä. Sen tuottivat Lloyd Price, Stewart Levine ja Hugh Masekela sähkötukka-promoottori Don Kingin avustuksella. Tämä 48-minuuttinen DVD on taltiointi B.B. Kingin osuudesta tuossa tilaisuudessa. Liki 50-vuotias B.B. King on hyvässä vedossa, pulputen energiaa ja voimaa. Taustalla oli soittamassa muusikoita hänen jo tuolloin pitkän uransa varrelta; yli 20 vuotta (1974) B.B:n bändijohtajana toiminut luottomies Hampton Reese, 17 vuotta tiukkaa biittiä iskenyt rumpali Sonny Freeman, 7 vuotta tenorisaksofonia puhaltanut Bobby Forte ja 5 vuotta pianoa kilkutellut Ron Levy (syntymänimeltään Reuvin Zev ben Yehoshua Ha Levi) sekä festivaalin iso, svengaava taustabändi puhaltimineen ja perkussioineen. Lähes kolmensadan keikan vuosivauhdilla esiintynyt B.B. King yhtyeineen kuulosti hyvältä ja se näkyi myös saumattomana ja varmana kokonaisuutena. Hän esitti väkevästi ja tunteella tuttuja standardejaan ja antoi Lucillensa laulaa niin ilon kuin surunkin säveliä.
DVD alkaa Stevie Wonderin ja Syreetan tekemällä kappaleella "To Know You Is To Love You", jonka alkuperäisellä levytyksellä olivat mukana The Memphis Horns ja Stevie Wonder soittamassa pianoa. Jo vuonna 1960 levytetty "Sweet Sixteen" (Kent 330) on alun perin Ertegunin "tekemä" Big Joe Turnerin tunnettu vuoden 1952 RnB #3-hitti, minkä B.B. virvoitti ja vei listoille toiseen kertaan. Siitä tuli myös yksi hänen settinsä vakionumeroista. Tässä vaiheessa filmillä nähdään tuleva raskaan sarjan maailmanmestari Muhammad Ali, joka otti otteluun valmistautumisen rennosti tullen nauttimaan B.B:n ja muiden artistien musisoinnista toisin kuin jäykkä Foreman, joka vältteli mediaa ja kansaa viettäen lähes kaiken aikansa vetäytyneenä hotellihuoneeseensa ja harjoitussalilleen.
Sanotaan että soundi lähtee sormista, mutta siinä on, ennen kaikkea oltava tunteellisia sävyjä. B.B. kysyykin, miksi laulan bluesia eli "Why I Sing The Blues" (Bluesway 61024). Sävykäs biisi vuodelta 1969 on sosiaalisesti latautunut ja funkahtava, ja sijoittui sekin aikoinaan hyvin RnB-listalla (#13). B.B. oli myös yksi kielen venyttämistekniikan edelläkävijöistä, soittoonsa hän lisää myös tunteikasta vibratoa saaden kitaran ikään kuin puhumaan. B.B. King onkin sanonut, että kitaran soittaminen on kuin totuuden kertominen: "Sinun ei koskaan tarvitse olla huolissasi saman asian toistamisesta, jos kerroit totuuden. Ei tarvitse teeskennellä tai peitellä. Jos joku kysyy sinulta uudestaan, ei sinun tarvitse ajatella tai surra sitä. Minulle soittaminen on samanlainen juttu. Jos laitat itsesi täysillä soittamiseen jonkun muun asemasta, ja kun menet seuraavan kerran lavalle, ei sinun tarvitse olla huolissasi, koska siellä se on - se olet sinä. Ole aito. Monet kitaristit ovat niin teknisiä, että kaikki on niin oikein. Se on hyvä - se näyttää, että olet harjoitellut. Mutta, kun tyyppi elää tekemisistään, tunnet sen. En voi kertoa mitä kuuntelen, mutta kun kuulen sen, tiedän sen. Todellinen soundi tulee sisimmästäni."
Vuonna 1970 ABC:lle levytetty "The Thrill Is Gone" (Bluesway 61032) muodostui Kingin uran todelliseksi hitiksi ja hän sai laulun ansiosta ensimmäisen Grammy-palkintonsa. "The Thrill Is Gone" on Roy Hawkinsin vuonna 1951 tekemä ja Biharin veljesten Modern-levymerkille levytetty hittibiisi, tarina miehestä, joka on kokenut vääryyttä naisensa taholta mutta on vapaa jatkamaan omaa matkaansa. Se on täyttä bluesia sanoitusta myöten. B.B. King esivenyttää ja sitten kiusaa kieliä ylös ja alas lisäten mukaan sävykkään vibraton, ja antaa tunteen viedä. Hänen musiikkinsa on kiinni hetkessä eikä siitä tule kaavamaista. Viimeisenä B.B. laulaa tunteellisen bluesballadin, "Guess Who". Vuonna 1972 julkaistiin myös samanniminen albumi (ABCX 759). Alkujaan se tunnettiin samettikurkkuisen 50-luvun huippulaulajan, Jesse Belvinin hittilauluna (RnB #7 v. '59), jonka Jessen vaimo, Jo Anne, oli kirjoittanut. B.B. on omistanut laulun faneilleen ja se kuuluu hänen settiinsä siinä missä muutkin standardit. 70-luvulla B.B. King sai nauhan hittejä, ja oikeutetusti; hän ei kaihtanut kokeilujen tekoa. Hän levytti Philadelphiassa pari mahtavaa myyntimenestystä "To Know You Is To Love You" ja "I Like TO Live The Love" samalla silkkisellä rytmisektiolla, mikä voimisti myös Spinnersin ja O'Jaysin hittejä. Molemmat kappaleet kuultiin myös tässä konsertissa.
Kun B.B. soittaa, hän myös laulaa, kitarallaan. Hän ei soita monia nuotteja, kuten useat kitaristit, ja se tekee hänen musiikistaan yksinkertaista ja nautittavaa. "Kun soitan sooloa, kuulen laulavani kitarani kautta. Ja kuulen nuotin ennen kuin soitan sen. Minun on kuultava se ja se on sama juttu säkeiden kanssa. Minun on soitettava juttuni omalla tavallani, eihän kukaan toinen pysty asettamaan hattua päähäsi niin kuin sinä itse sen asettaisit. Soittaessani yritän kuvailla asioita ihmisille. Se on kuin keskustelua, jossa sanon asioita tietyllä tavalla. Useimmiten soitan silmät kiinni mutta pystyn kuitenkin näkemään kaikki ihmiset ympärilläni. Näen heidät niin kuin he sanoisivat, 'Okei, tajusin'."
DVD-tallenteen kuvanlaatu on hyvä, samoin ääniraita. B.B. Kingin bluesissa kuuluu arkipäivän soundi, ja jotakin salaperäistä taikaa ja arvoituksellista jännitettä siinä vain on.

Teksti: Antero Tirronen
(julkaistu BN-numerossa 3/2005)

B.B. KING & FRIENDS
80
(Geffen 0602498842461) -05
(1) Early In The Morning (2) Tired Of Your Jive (3) The Thrill Is Gone (4) Need Your Love So Bad (5) Ain't Nobody Home (6) Hummingbird (7) All Over Again (8) Drivin' Wheel (9) There Must Be A Better World Somewhere (10) Never Make Your Move Too Soon (11) Funny How Time Slips Away (12) Rock This House

Bluesin lähes viimeinen elossa oleva legenda ei suostu hellittämään, vaikka ikävuosia tuli plakkariin viime syyskuun 16. päivä käsittämättömät 80 pyöreätä. Ei muuta kuin uusi CD kehiin juhlan kunniaksi. Pääasiassa duettoesityksistä koottu albumi purkitettiin viime huhtikuussa 10 päivän sisällä kolmessa eri levytysstudiossa niinkin etäällä toisistaan kuin New Yorkissa, Kaliforniassa ja Lontoossa. Panna nyt vanha mies matkustamaan tuolla tavalla. Levyn päätösraita oli tallennettu jo aiemmin helmikuussa Las Vegasissa. B.B. kumppaneineen tarjoaa satsin Kuninkaan ikimuistettavimpia sotaratsuja sekä bluesin komeimpia standardeja. B.B. laulaa yksin vain raidoilla (3) ja (7). Muilla on seurana joukko enemmän tai vähemmän kulttiartisteja. Säestysbändi on, tottakai, erinomaisen tasokas.
CD:n varhaisaamuisella avausraidalla Van Morrison laulaa B.B:n vieraana keskinkertaisesti ja soittaa huuliharppua vielä keskinkertaisemmin. Sen perään Z.Z. Topin Billy Gibbonsin elähtänyt laulu kuulostaa huomattavasti ikääntyneemmältä kuin häntä huomattavasti iäkkäämmän Kuninkaan konsanaan. Kolmosraidan vieras Eric Clapton ei ole äänessä kuin kitaroineen. Upea "Thrill Is Gone" on monesta yhteydestä tuttuine kitarafilleineen aina yhtä sykähdyttävää kuultavaa ja kahden huippukitaristin vuoropuhelu on hunajaa.
Little Willie Johnin sävellegendalla "Need Your Love So Bad" tuo CD:n ensimmäinen naisvieras Sheryl Crow peliin uusia värityksiä, mutta ei kylläkään minkäänlaisia väristyksiä. Tämä ehkäpä kantriartisti (?) Crow on luvalla sanoen kovin ponneton etten sanoisi perin kehno laulaja. Hänen lauluosuutensa on dubattu jälkeenpäin eri studiokäynnillä, vaan eipä olisi tarvinnut. Samoin on jälkiäänitetty Daryl Hallin lauluosio viitosraidalla "Ain't Nobody Home". Hän vetää toistaiseksi pisimmän korren levyn tähänastisista apulaulajista. Kappaleen alkuperäisversio löytyy B.B:n 1970-luvun alun "In London" -albumilta. Samalta aikakaudelta on Leon Russellin sävellys "Hummingbird", joka ei erityisemmin sytyttänyt aikanaan LP:llä "Indianola Mississippi Seeds". Eikä sytytä nytkään, kun tukilaulaja (ja -kitaristi) John Mayer on tyyppiesimerkki Ollikais-Amin määritelmän mukaisista lampaan määintää imitoivista vokalisteista. "Indianola"-vinyyli muistettaneen yhdestä blueshistorian karmeimmista levykansista, jossa "komeilee" vesimelonista väsätty kitara. Vastaava "lammas"-määrittely pätee Eagles-yhtyeessä kaiketi kannuksensa hankkineeseen Glenn Frey´hin Jr. Parkerin maineikkaalla "Drivin' Wheel" -vedolla. Tätä ennen on kuuntelijaa onneksi armahdettu pelkästään B.B:n omalla soololaulusuorituksella tuttuakin tutumalla hienolla "All Over Again" -sävelmällä. Siinä on Kunkun vierailijana Dire Straits -kitaristi Mark Knopfler.
Doc Pomus/Dr. John -sävellyksellä "There Must Be A Better World Somewhere" astuu kehiin CD:n ensimmäinen oikea laulaja (B.B:n ohella), Gloria Estefan. Maailmaa syleilevä parantaminen sujuu näiden kahden tähden välityksellä luontevasti ja tyylikkäästi. Originaaliversio - ilman Estefania tietenkin - löytyy B.B:n vuoden 1981 samannimiseltä LP:ltä. "Never Make Your Move Too Soon" -originaali taisi puolestaan olla vuoden 1978 "Midnight Believer" -albumilla. Sittemmin kappale on kuultu useasti mm. konserteissa. Tällä kertaa The Who -ikoni Roger Daltreyn rokkihuudossa on kappaleelle juuri sopivaa lisäsärmää.
Levyn parivaljakoista korjaavat potin kirkkaasti kotiin B.B. yhdessä Bobby Blandin kanssa kantri-Willie Nelsonin balladilla "Funny How Time Slips Away". BB:t kurnuttavat siinä kuin aikoinaan legendaarisilla 70-luvun puolivälin yhteisalbumeillaan.
CD:n viimeisen raidan Jimmy Rogers -rokkerin vieraasta, Elton Johnista tarvitsee tuskin paljon sanoa. Sanotaan kuitenkin sen verran, että tällä riehakkaalla päätöksellä Elton Johnin piano kilkkaa mukavasti, lauluosio jätettäköön kohteliaasti kuvailematta.
80-vuotisjuhlalevy ei sisällä varsinaisesti mitään uutta eikä se ole missään nimessä Kuninkaan albumien parhaimmistoa. Siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi soisin tämän olevan Kuninkaan kuninkaallisen levytysuran viimeinen albumi, jotta hän pääsisi/suostuisi – tai hänet päästettäisiin/suostutettaisiin – viettämään lokoisia eläkepäiviä niin kauan kuin siihen on edes pienikin mahdollisuus.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 5/2005)

Live
(Geffen DVD B0010362) -08
(Geffen CD B0009770) -08
(1) Manhattan Blues (*) (2) Two I Shoot Blues (*) (3) Mr. King Comes On Stage (4) Why I Sing The Blues (5) I Need You So (6) Bad Case Of Love (7) Blues Man (8) When Love Comes To Town (9) All Over Again (10) Just Like A Woman (*) (11) A Whole Lot Of Loving (*) (12) Don't Answer The Door (*) (13) You Are My Sunshine (14) Darling, You Know I Love You (*) (15) Rock Me Baby (16) Key To The Highway (17) The Thrill Is Gone (18) Guess Who (*) (19) When The Saints Go Marching In
(*) Kappaleet vain DVD:llä. DVD Bonus: Behind-the-scenes – Making the DVD (14'30") / Message from B.B. to his fans (9'15").

Aivan syyttä suotta toivotimme jäähyväiset ja antoisia eläkepäiviä Kuningas B.B. Kingille Blues Newsin puolentoista vuoden takaisen syysnumeron BN-5/2006 kannessa. Kuten muistettaneen, viitekehyksenä oli tuolloin hänen Suomeenkin rantautunut 80-vuotisjäähyväiskiertueensa. Eläkkeelle jääminen tuntuu kuitenkin olevan Kuninkaalle vallan mahdoton ajatus. Hänellä on juuri parhaillaan (maaliskuussa) menossa Jenkeissä ties monesko "jäähyväiskiertue", jonka Denverin konserttiin olen sattumoisin minäkin osallistumassa 11. huhtikuuta.
Tämä DVD/CD-paketointi on peruja siltä "aidolta" syksyn 2006 jäähyväiskiertueelta. Tallenteet purkitettiin lokakuun lopussa pidetyssä neljässä eri konsertissa B.B. Kingin nimeä kantavilla klubeilla Memphisissä ja Nashvillessä. Olen merkannut oheiseen kappalelistaukseen (*):lla ne vedot, jotka löytyvät vain ja ainoastaan DVD-versiolta. Pienellä laskuopilla havaitaan, että CD on 12-raitainen osajoukko DVD:n annista ja sinällään mielestäni tuikiturha julkaisu. Miksi hankkia CD, jos/kun sama tavara löytyy lukuisilla lisähöysteillä varustettuna kuvallisessakin muodossa? No okei, aivan kaikilla ei välttämättä ole DVD-pyöritintä (terveiset Honeylle ja Raappahousulle) ja onhan maailmassa tietenkin sokeitakin ihmisiä. Tästäkin huolimatta CD-kuorta koristava tarra "B.B.'s first new live CD in almost 2 decades" on laiha perustelu pelkän soittopyörylän julkaisemiselle. Tämä riittäköön kommenteiksi CD:stä.
On pakko todeta, että kaikesta tuttuudestaankin huolimatta DVD:n seuraaminen on kuninkaallisen haltioittava ja toisaalta nostalgisen liikuttavuuden sävyttämä elämys. Omalla kohdallani vaikuttimena on todennäköisesti tusinan B.B. King –konsertin myötä kumpuavat takaumat yli 35 vuoden ajalta, mutta uskon DVD-konserttien olevan nautinnollinen kokemus myös monelle monelle muulle. Koko paketti täytyy osata laittaa oikeaan perspektiiviinsä. Lavalla on yli kahdeksankymppinen bluessuurlähettiläs, jonka elämäntyön tuloksena blues on saavuttanut sen arvostetun musiikillisen statuksen, josta me kaikki olemme saaneet ja tulemme saamaan nauttia. Olisi siis suuri vääryys ja kohtuuttomuus moittia, jos Kuninkaamme lauluääni ei ole aivan sitä, mitä se on joskus ollut tai jos hänen kitaran soittonsa onnahtelee paikka paikoin. Teen hieman kornin vertauksen kokolailla samanikäiseen Chuck Berryyn, joka konsertoi hiljattain Helsingissä. Vaikka Berryn keikka oli omalla tavallaan elämyksellinen sekin, ei hänen karismansa ja musiikillinen yleiskuntonsa yllä lähellekään B.B. Kingin tasoa. Siitäkään huolimatta, että Berry jaksaa vielä liikkua lavalla, kun taas Kingin on tyytyminen istumatyöläisen rooliin.
Lähes kaksituntinen DVD-konserttikattauksessa läpileikataan B.B:n uran moent upeimmat levytykset, jossa Kuninkaan tulkintojen ja sydämellisen jutustelun lisäksi keskeisessä roolissa on hänen vuosien saatossa timantiksi hioutunut orkesterinsa. Ensimmäiset kahdeksan raitaa sujuvat koko ison orkesterin myötävaikutuksella, jonka jälkeen puhallinsektio poistuu takavasemmalle ja vuorossa on tiivistunnelmainen, myös kahdeksan kappaleen mittainen pikkucombo (B.B. + keyb, gtr, bs, dms) vaihe. Käynnistäjänään upea hidas blues "All Over Again" se on mielestäni DVD:n paras osio. DVD:n toteuttamisen yhden keskeisen lähtökohdan kerrotaan olleen B.B:n ja hänen yleisönsä välisen intiimin lämpimän vuorovaikutuksen välittäminen. Juuri näiden tulkintojen aikana tuo lataus onkin tiiviimmillään olletekin, että joitain kuulijoita/katselijoita saattaa keinotekoisen ja kornin oloinen jenkkihypetys ärsyttää. Puhaltajat palaavat stagelle aina hienon "Thrill Is Gone'n" myötä, ja heti perään tarjoillaan huikea kaunis "Guess Who" -tulkinta, joihin vain ei jaksa kyllästyä. DVD:n/CD:n marssipäätös on valitettavasti koko produktion turhin valinta, mutta täytyy muistaa, että olemme Amerikassa.
Kaksituntisen musiikkipaketin lisänä on lähes puolituntia "bonus"-materiaalia, joilla kartoitetaan DVD:n toteutusta ja taustavaikuttimia, katsastetaan hieman B.B. Kingin uraa, ja lisäksi Kuningas itse kertoo bluesista ja suhteestaan bluesiin. Filmin teossa on käytetty vankkaa ammattiosaamista ja selvästikin runsaasti fyrkkaa, kuvaukset on toteutettu lukuisilla kameroilla, leikkaukset on tehty taiten ja tyylillä, vaikka olisin itse viljellyt hieman rajallisemmin yleisöspotteja musiikin lomaan. DVD on teknisesti kaikin puolin erinomainen ja esimerkiksi Dolby digital tallennusformaatista on valittavissa käyttöympäristön mukaan joko 5.1- tai normaali stereoversio. Loistavan taiteilijan loistavan musiikin lisäksi mitä muuta voisi enää toivoa.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 2/2008)

Live At The BBC
(Universal 530-631) -08
(1) Caldonia (2) I Love To Live The Life (3) Night Life (4) When It All Comes Down (5) The Thrill Is Gone (6) I Gotta Move Out This Neighbourhood (7) When Love Comes To Town (8) Let The Good Times Roll (9) Stormy Monday Blues (10) Ain‘t Nobody Home (11) Five Long Years (12) How Blue Can You Get (13) Paying The Cost To Be The Boss (14) The Thrill Is Gone
(1-5) Hammersmith Odeon, London (10/78), (6-7) Glasgow Jazzfest (7/91), (8-12) Fairfields Halls, Croydon (6/98), (13-14) BBC Studios (1989)

Vuoden 2008 aluksi B.B. Kingiltä julkaistaan runsaasti live-materiaalia. Edellä esitellyn uuden, suht tuoreita konserttiäänitteitä sisältävän dvd/cd -yhdistelmän lisäksi Universal on tuonut markkinoille brittiläisen BBC-yhtiön tekemiä nauhoitteita menneiltä vuosikymmeniltä. Ne tulevat kolmesta eri ajankohdasta. Vanhimmat ovat vuodelta 1978 Lontoosta, loput 1990-luvulta Glasgowsta (v. 1991) sekä Greydonista (v. 1998). Lisäksi mukana on kaksi studioäänitettä BBC:n studioilta aivan 1980-luvun lopulta.
Kingin pitkältä ja merkittävältä uralta on runsaasti livemateriaalia saatavilla. Vilkaistessa liven kappalelistaa voi havaita sen olevan todella tutun oloista (mm. Thrill Is Gone" kaksi kertaa, "Stormy Monday", "Five Long Years"...). Väistämättä tulee mieleen julkaisun tarpeellisuus. Onkin siis syytä luoda hieman tarkempi katsaus sisältöön. 1970-luvulla King oli laajentanut repertuaariaan huomattavasti soulmusiikin puolelle. Takana olivat mm. albumit "To Know You Is To Love You" sekä "Midnight Believer", joilta molemmilta saadaan pari näytettä. Ensinmainitulta v. 1973 lp:ltä löytyvä (2) vedetään livenä studioversiota nopeampitempoisena. Samalla tästä Dave Crawfordin kynäilemästä sävelmästä menetetään jotain originellin esityksen sisältämästä maittavasta groovesta. Vähän samaa voisi sanoa pitkälle 1990-luvulle asti Kingin keikkarepertuaarissa säilyneestä raidasta (4). Olen aina jostain syystä pitänyt tästä kappaleesta eikä siitä liiemmin ole liveottoja tarjolla. Valitettavasti tämä hieman jumputtava esitys ei ole B.B:n parhaita versioita. Kaksi muuta Lontoon Hammersmith Odeonissa äänitettyä raitaa ovat tuttuakin tutumpia. Molemmat ovat laadukkaita esityksiä ilman yllätyksiä. Viimeisenä 1970-luvun taltiointina kuullaan "Thrill Is Gone". Se saa tällä kertaa poikkeuksellisen ruhtinaallisen kohtelun. Hidas ja tunteikas versio B.B:n tunnetuimmasta hitistä soi komeasti ja arvokkaasti. Soundillisesti nämä kaikki edellä esitellyt otokset jättävät vähän toivomisen varaa.
Siirryttäessä 1990-luvulle äänitteiden kokonaissoundi paranee. Hitaat bluesit (6, 9) esittelevät maestron hienoa kitarointia ja koko porukan nyanssiherkkyyttä. B.B. oli 90-luvulla hyvässä vedossa ja pystyi puhaltamaan henkeä niinkin kuluneeseen bluesklassikkoon kuin "Stormy Monday". Kuten kaikki Kingin keikoilla käyneet tietävätkin, muokkautui U2-yhtyeen B.B:lle räätälöimästä kappaleesta (7) kitaristin oman orkesterin käsittelyssä livenä hieman erilainen versio. Tämäkin on jo ollut kuultavissa vuoden 1991 Apollo-livellä sekä sekä edellä esitellyllä tuoreella konsertti-dvd/cd:llä. Myös seuraava, turhan nopeatempoisena esitetty kitaristin keikkojen vakioavaus (8) löytyy jo pariltakin maestron live-albumilta ("Together Again"/"Live At San Quentin"). Samalta vuoden 1998 keikalta nauhoitetut (11) ja (12) ovat taas tasapainoisempia ja totutun vahvoja esityksiä tuolloin jo yli 70-vuotiaalta Kuninkaalta. Vuoden 1971 "In London" -lp:ltä löytyvä (10) tuo hieman biisinä vaihtelevuutta standardipitoiseen kappalevalikoimaan. Versio on studio-ottoa karskimpi esitys sisältäen runsaasti Kingin kitarointia, jutustelua ja basistin sooloilua.
Loput kaksi kappaletta ovat siis studio-ottoja vuodelta 1989. Näistä (13) potkii eteenpäin napakasti ja saa asiallisen käsittelyn. Cd:n toinen "Thrill"-versio ei tuo mitään olennaisesti uutta jo moniin aikaisemmin kuultuihin versioihin. Yksi hyvä esitys alun perin Roy Hawkinsin esittämästä biisistä olisi aivan hyvin mielestäni riittänyt tällekin levylle.
Kuten jo varmasti kaikille on käynyt ilmi, ei tämä BBC-live ole mitenkään välttämätön hankinta "Blues Boyn" laajasta kataloogista. Kitaristin pitkäaikaisille ihailijoille julkaisun musiikillinen anti on aika minimaalinen. Muutamaa biisiä lukuun ottamatta liikutaan kovin tutulla ja turvallisella linjalla. Luulisi, että arkistoissa olisi löytynyt harvinaisempaakin materiaalia. Todettakoon vielä lopuksi vihon toteutuksen olevan kansikuvaa myöten tyylikäs ja kohtalaisen informatiivinen.

Teksti: J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 2/2008)

One Kind Favor
(Geffen 001179102) -08
(1) See That My Grave Is Kept Clean (2) I Get So Weary (3) Get These Blues Off Me (4) How Many More Years (5) Waiting For Your Call (6) My Love Is Down (7) The World Gone Wrong (8) Blues Before Sunrise (9) Midnight Blues (10) Backwater Blues (11) Sitting On Top Of The World (12) Tomorrow Night

Turha kuvitellakaan, että herrajahidalgokuningas B.B. King jäisi koskaan eläkkeelle. Se on nyt jo niin moneen kertaan todettu ja todistettu. BiiBii tullee kiertämään keikkalavoja ja purkittamaan bluesalbumeita niin kauan kuin ääni vähääkään pihisee ja sormet tippaakaan liukuvat kitaran kielillä. Viime juhla-Blues Newsin uutisointiin viitaten "One Kind Of Favor" –uutuus pyrkii palauttamaan mieliin tai herättämään henkiin BB:n uran 50-luvun alkuaikojen soundimaailman käyttäen aasinsiltanaan vielä tätäkin vanhempia blues klassikoita. Niinpä CD:n ensitahdeiksi on valittu Blind Lemon Jeffersonin aikanaan tiettävästi vuonna 1927 levyttämä "See That My Grave Is Kept Clean", tai yhtä kaikki "One Kind Favor" eli CD:n tunnussävel. Sen nytkähtelevä sovitus ja Jim Keltnerin omituinen rumpusynkooppi ei kuitenkaan ole erityisesti makuuni. Pikkunyanssina kappaleen varrella Dr. Johnin piano simuloi teeman mukaisesti kirkonkellojen kilkatusta. Tohtoris-John vastaa herkällä kosketuksellaan isolla panoksella jatkossa levyn kaikesta muustakin pianismista. Samaten monien arvostama Jim Keltner on valittu luottorumpaliksi albumille, ja isohko puhallinsektio takaa levylle tukevan messevän valumuotin.
On oikeastaan vääryys julistaa CD:llä ratsastettavan vanhoilla bluesklassikoilla, sillä varsinaisia standardeja ei ole kuin muutama (4, 8, 11, 12). Mielestäni niistä epäonnistuu avauksen lisäksi jossain määrin Howlin' Wolfilta periytyvä ruutitynnyri "How Many More Years". BiiBiin sinällään reippaasti hölkkäämä klassikko ei valitettavasti vain toimi, minkä tuottajien (ja B.B:n itsensä) olisi luullut ennakoivan jo etukäteen. B.B:n (tai tuottaja T-Bone Burnettin) suurimmiksi suosikeiksi voisi otaksua T-Bone Walkerin ja Lonnie Johnsonin, joilta molemmilta on omittu ohjelmistoon kolme siivua (Walker: 2, 3, 5; Johnson: 6, 10, 12). Parhaiten T-luupihviä kalutaan nähdäkseni T-Bonen hitaammalla tuotannolla "Get These Blues Off Me" ja "Waiting For Your Call", kun taas "I Get So Wearyn" rasitteena on turhaan raskaan oloinen rytmiikka. Hölkkäversioitu Lonnie Johnsonin "My Love Is Down" ei tee aivan oikein oikeutta Johnsonin kuuluisan taivaalliselle tilitykselle. Toisaalta omintakeinen sovitus tekee kappaleesta aivan omansa eikä vertailu taida olla edes mielekästä. Johnsoninkin kohdalla ollaan mielestäni parhaassa jamassa tämän "slow blues" –osastossa. Näistä ovat mainioita todisteita niin "Backwater Blues" kuin rakastettava ikisuosikkini "Tomorrow Night". Huomattavan vanhoja lainauksia ovat myös laulu-ja-soitinyhtye Mississippi Sheiksiltä imuroitu "World Gone Wrong" ja niin kovin monasti koluttu ja popularisoitu "Sitting On Top Of The World". B.B. Kingin veroinen legenda John Lee Hooker on armoitettu mukaan kappaleensa "Blues Before Sunrise" turvin. B.B. tekee siitä taustajoukkoineen hienon, hitaan, tiivistunnelmaisen esityksen. Kaiken kaikkiaankin juuri albumin hitaat bluesit ja balladit edustavat sen parhaimmistoa. Niissä B.B. Kingin laulu ja oikeastaan kitarointikin pääsevät edelleen parhaiten oikeuksiinsa.
CD:n 12-sivuisesta kansivihkosta on uhrattu 11 sivua vaihtelevatasoiselle mustavalkokuvitukselle. Varsinainen informaatio eli tallenne- ja soittajatiedot on tihrustettu toiseksiviimeiselle sivulle niin pikkuruisella fontilla, että lukemiseen tarvitaan suurennuslasia. Edes suurennuslasi ei auttanut selvittämään albumin tallennenumeroa, joten en ole voinut kirjata oheen täsmällistä Geffenin julkaisunjumeroa. Eikä tässä ole edes kyse ikänäöstä – siis minun. Sen sijaan iättömästä musiikista tässä on kyse.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 5/2008)