Pääkirjoitus - Lokakuussa 2011
Tämä ei ole sukupuolitemaattinen tai nais-mies-poliittinen kannanotto...
Hiljattain saimme lukea YLE:n nettisivustolta uutisotsikon ”Naisia kannustetaan musiikkialan menestyjiksi”. Ahaa, ajattelin ja jatkoin lukemista; ”naisten osuutta perinteisesti miesvaltaisessa musiikkiteollisuudessa pyritään kasvattamaan.” Keskeytin lukemisen. Menestykseen kannustaminen on toki kannatettavaa, sekä miehillä että naisilla. Mutta että naisten osuutta siis erityisesti pyritään kasvattamaan, miksi, millä perusteilla? Ovatko naiset kärsineet epätasa-arvosta tosiasiallisesti, suhteellisesti pienemmästä osuudestaan johtuen? Pitäisikö siis tällä(kin) alalla olla yhtä paljon naisia ja miehiä vai enemmän naisia kuin miehiä vai miten? Sukupuolikiintiöt? Mitkä olisivat soveltuvat (ja kenen mielestä) mies-nais-osuudet? Mitä asiallisia ja perusteltuja tavoitteita naisten osuuden kasvattamispyrkimyksen takana on?
Juttu sai siis heti alkumetreillään sukupuoli-tematiikan kytkemistä joka ikiseen asiaan ja keskusteluteemaan vieroksuvan allekirjoittaneen pysähtymään ja aloittamaan asian pienimuotoisen pohdiskelun. Kerrottakoon tässä yhteydessä kaikille minut ei-henkilökohtaisesti tavanneille (tai mikäli ei etunimenikään sitä avaa), että olen nainen. Tehtäköön myös tiettäväksi, että mielestäni sukupuolten välinen tasa-arvo on hyvä asia. Se on keskeinen arvo suomalaisessa yhteiskunnassa, josta kertoo jo se, että Suomessa kaikenlaisen yhteiskunnallisen päätöksenteon yhteydessä pyritään lähtökohtaisesti valtavirtaistamaan sukupuolinäkökulmaa, epäoikeu-denmukaisuuksien estämiseksi. Tuon lähtökohdan soveltaminen käytäntöön ei kuitenkaan tarkoita sitä, että aivan kaikkia asioita, kaikkia tilanteita, kaikkia käyttäytymismalleja, kaikkia elämän osa-alueita, kaikkia asennoitumisia, kaikkea tietoa, taitoa ja tiedettä tarvitsee välttämättä tarkastella tai käytänteitä muovata alleviivatusti nais-mies-näkökulmasta.
Musiikin harrastaneisuudessa ei Suomessa näytä olevan juurikaan sukupuolten välisiä eroja. Opetus- ja kulttuuriministeriön musiikkiharrastuksia koskevien tilastojen mukaan miehet (16%) soittavat vain hieman naisia (13%) enemmän jotain instrumenttia. Naisten yleisin soitin on piano (yli 60%, miehillä alle 20%) ja miehillä kitara (yli 50 %, naisilla alle 20%). Laulamista naiset ja miehet harrastavat yhtä yleisesti, samoin kuin musiikin kuuntelua.
Ylen jutussa todettiin, että musiikkialan johtavissa asemissa naiset muodostavat selvän vähemmistön ja Teoston tekijäasiakkaista alle viidennes on naisia. Näinhän se on, että nainen johtajana on harvinaisempi kuin mies, olkoonkin, että Euroopan maista Suomessa on ylipäätään eniten naisjohtajan alaisuudessa työskenteleviä (n. 40%). Tätä voi pohtia esimerkiksi kysymällä, onko ylipäätään menestyksen mitta se, että ihminen on esimiehen asemassa, sukupuolesta riippumatta? Ja onko naisilla korkeampaa ulkoapäin asetettua kynnystä/estettä musiikin ammattilaisuuteen kuin miehilläkään, vaan johtunevatko ammatinvalinnat nykyisin monista muista, ihmiseen itseensä liittyvistä tekijöistä, sukupuolesta riippumatta?
On totta, että Suomessakin on edelleen monin osin melko vakiintuneita käsityksiä siitä, millaiset työt ovat miehelle ja millaiset naiselle sopivia. Naisten, mutta myös miesten käyttäytymiseen vaikuttavat kuitenkin monet elämän aikana omaksutut toimintatavat ja käyttäymismallit. Kyse on myös siitä, millaisia edellytyksiä, mielenkiinnon kohteita, tavoitteita ja vaihtoehtoja koulutuksessa ja työelämässä itse kullakin henkilökohtaisesti on. Näin myös musiikkialalla. Sukupuolesta riippumatta.
On vaikea uskoa, että nyky-Suomessa musiikilliseen ammattiin pääsyyn sinänsä olisi sukupuoleen liittyviä jyrkkiä esteitä. Menestyksen eväät muodostuvat alalla kuin alalla yleensä osaamisesta, kokemuksesta, pätevyydestä – ja asenteesta. Toisaalta joka alalla, myös musiikin alalla, esiintyy tiettyä sukupuoleen liittyvää tuotteistamista, joka välillä tuskallisenkin selkeästi ajaa kaikkine ulottuvuuksineen itse asiaosaamisen ohitse. On söpöä tyttöä ja komeaa poikaa. Sukupuolisia ominaisuuksia korostetaan ja varsinainen asia jää taka-alalle. Eri asia on, mitä tälle hieman vastenmieliselle ilmiölle voi tehdä. Mikä painoarvo asetetaan esimerkiksi ulkomuodolle musiikkibisneksessä, estradi- ja levyesiintymisissä? Jos esimerkiksi soittotaito on kuralla tai jokseenkin keskinkertainen, pelastaako ulkomuoto ja hymy – ja jos, niin mihin mittaan? Mikä on esiintyvän taiteilijan ”kokonaispaketin” kriteeristö ja eri tekijöiden painoarvo? – Pitäisikö rumien ja totisten miesten ja naisten menestyksen edistämiseksi laatia jokin toimintaohjelma?
On sinänsä hyvä, että tasa-arvosta keskustellaan musiikkibisneksenkin puitteissa. Siitä ei kuitenkaan pitäisi tehdä itseisarvoa joka asiaan tai tilanteeseen, kuten ei muillakaan aloilla. On erittäin hyvä, että sekä naisia että miehiä kannustetaan musiikkialan menestyjiksi. Ja että esimerkiksi ihmisten soittohar-rastuksiin ei aseteta tavoitekiintiöitä siten, että pianon ja kitaran soiton harrastajat olisivat tasapuolisemmin 50% naisia ja 50% miehiä. Mutta pitäisikö sittenkin miesten osuuden näkökulmasta tehdä jotain sille, että kaikkiaan kulttuurialan työvoimasta enemmistö (noin 2/3) ja esimerkiksi tanssitaiteilijoista peräti 85% on naisia. Ja tämähän ei siis ole sukupuolitemaattinen tai nais-mies-poliittinen kannanotto.
Palaamme BN:n pariin vuoden 6. lehden ilmestyessä viimeistään viikolla 52. Sitä odotellessa voi toivotella jälleen hyviä musa-elämyksiä kaikille – ja olkaahan edelleen kiltisti! Ja niin, toimituskunnalle muistutuksena; seuraavan numeron aineisto-deadline on jo 25. marraskuuta!
Maiju Lasola
