Pääkirjoitus - Lokakuussa 2010
Bongasinpa tässä taannoin kotimarkettini lehtihyllyn ohi pyyhältäessäni Imagejulkaisun, jonka kannessa hehkutettiin raflaavaan sävyyn ”kirjan olevan pop”. Trendiaviisin mukaan kirjat ovat kuulemma ”nyt isompia hittejä kuin rocklevyt”. Kas kas, näinkö todella on – vai oltiinkohan sittenkin vain ottamassa ensimmäisiä sponsorirahoitettuja askeleita kohti lähestyviä joulumarkkinoita, tai kenties lokakuun lopulla Helsingin Messukeskuksessa pidettäviä kirjamessuja? Mutta itse asiaan: tottakai kirja voikin olla yleisesti ajateltuna pop, mutta miten sen sijaan on ”pop-kirjan” laita? Viime aikoina on Suomessa julkaistu myös lukuisia populaarimusiikkialan teoksia. Aihe on siis eittämättä ajankohtainen jopa meidän roots-diggareiden keskuudessa – onhan Blues Newsinkin edustamien musiikinlajien artisteista ja ilmiöistä laadittu peräti tänä vuonna useita sekä sisällöltään että kirjoitusasultaan ilahduttavan tasokkaita opuksia (mainittakoon vaikkapa Esa Kuloniemen kääntämät ansiokkaat Howlin’ Wolf- ja Marvin Gaye -biografiat sekä Jaakko Riihimaan ja John Fagerholmin uunituore elämänkerta ”Albert Järvinen”). Mutta onko sitten musiikkikirjoilla tosiaan nykypäivänä merkitystä – ja ennen kaikkea, ostetaanko niitä? Suurin osa kotimaisista kaunokirjailijoistakin jää nimekkäimpien tähtien varjossa vaille laajempaa julkisuutta saati kaupallista suosiota, joten voi vain kuvitella millaisia haasteita marginaalimusiikista teoksiaan laativat kynäilijät joutuvat työkentällään kohtaamaan. Niin perusfaktat kuin laajemmatkin selonteot aiheeseen kuin aiheeseen löytyvät suorastaan ärsyttävän vähäisellä vaivalla internetistä. Suomalaisten kielitaidon petraantuessa entisestään ja samalla kansainvälisten online-myyntikanavien käytön yleistyessä, ei blues- ym. juurimusiikin käännöskirjallisuuttakaan voi edes hyvällä tahdolla mieltää merkittäväksi bisnekseksi. Musiikin historiasta ja taustatiedoista pintaa syvemmältä kiinnostuneiden alan ”friikkien” määrä on yhä turhan vaatimaton muodostamaan kunnollista kuluttajaryhmää, vähemmän perehtynyttä ”kadunmiestä” taas on vaikea saada sijoittamaan pennosiaan hänelle entuudestaan tuntematonta nimeä käsittelevään paksuun ja kalliseen romaaniin. Entä osaavatko jo lähtökohtaisesti faneiksi julistautuvat musiikkikirjojen ostajat
suhtautua teoksiin asianmukaisen kriittisesti – ja sitä myötä, edellytetäänkö jokaiselta julkaisulta edes varsinaista laatua, uutta ja luotettavaa
tietosisältöä tai kenties jopa elämää suurempia lukukokemuksia? Vastauksia näihin kysymyksiin saataneen vain henkilökohtaisesti ko. kirjoihin tutustumalla, tehkäämme siis niin!
Aasinsillan kautta voimmekin siirtyä takaisin Blues Newsin ja lehtimaailman pariin. Kuten monet tietävät, yhden BN-numeron koostaminen
muistuttaa sekä työmäärältään että -rutiineiltaan hyvin paljon kovakantisen tietokirjan julkaisemista. Juurimusiikkikirjallisuuteen yhdistävä
tekijä on myös (valitettavasti) lokeroituminen varsin pieninumeroisen lukijakunnan tuotteeksi. Jos otetaan vertailukohdaksi esim. tämänvuotisen Puistobluespääkonsertin kävijät (paikalla n. 15 000 ”bluesin harrastajaa”), tästä massasta vain n. joka kahdeksastoista tunnustaa lukevansa Blues
Newsia säännöllisesti – eikä tämä suhdeluku ole kuluneiden vuosien saatossa edes juuri muuttunut, vaikka itse lehden voikin todeta kehittyneen
matkan varrella tasaisen varmasti – ja toivoakseni positiiviseen suuntaan! Onneksi meitä ”uskonharjoittajia” vielä silti riittää.
Toisena, joskin hieman kömpelömpänä aasinsiltana liittyen edellä sivuttuun Albert Järvinen -kirjaan – en voi olla mainitsematta tässä yhteydessä hiljattain saapunutta suruuutista Sami (Sebastian) Häkkisen (13.5.1976 - 15.8.2010) poismenosta. Sekä hyvässä että pahassa Cisse-isänsä esimerkin mukaisen elämän elänyt ja sen aivan liian varhain sairaskohtaukseen päättänyt Sami jää läheistensä muistoihin sydämellisenä, muut huomioon ottavana
ihmisenä – musiikinharrastajille taas vertaansa vailla olevana muusikkona, jonka sekä soitossa että ulkoisessa olemuksessa oli aistittavissa häkellyttävän paljon samoja piirteitä kuin maksakirroosiin 39-vuotiaana v. -90 kuolleen Hugo Christerin tekemisissä joitakin vuosikymmeniä aikaisemmin. Teini-ikäisenä itsekin basson soittimekseen valinneen Samin viimeiseksi levytykseksi jäi vierailu albumilla ”The BopCats & Friends: String-Go” syksyllä
-08 (ks. BN 3/09). Allapäin jäin pohtimaan, onko se rock’n’roll sittenkään aina niin ”happy”, kuten toimittaja-rumputaiteilija H. Aaltosellakin
on usein levyarvioidensa päätteeksi lausahtaa? Näin silti varmasti myös Sami olisi halunnut asian nähtävän, kuten Helsingin Sanomissa 13.9. julkaistuun kuolinilmoitukseen sisältyvät sanat omalla tavallaan saman viestin välittävät: ”My my, hey hey – Rock and roll is here to stay. Hey hey, my my – Rock and roll can never die”. Okei okei, uskotaan sitten: happy rock’n’roll itse kullekin – ja happy blues too!
Pete Hoppula
