Pääkirjoitus - Huhtikuussa 2011
Sosiaalisessa mediassa on kiertänyt varsin kuvaava tarina muusikoiden palkkioihin liittyen. Se on seuraavanlainen: Mies soittaa ohjelmatoimistoon ja kysyy 6-henkistä bändiä keikalle häihin. ”Sellaisen saa parilla tonnilla” ohjelmatoimistosta vastataan. Tilaaja menettää malttinsa; ”kaksi tonnia?! – MUSIIKISTA??!!!”. Myyjä: ”tehdäänpä näin; soittakaa putkifirmaan ja kysykää, paljonko maksaa 6 putkimiestä töihin kello kuudesta puoleenyöhön lauantai-iltana. Mitä tahansa putkimiehet palkakseen pyytävätkin, bändi tulee puolella siitä hinnasta.” Tilaaja ymmärtää pointin – vai ymmärtääkö...
Ammattien arvostusta mitanneessa selvityksessä ihmisiltä kysyttiin vajaan 400 eri ammatin arvostuksesta. Arvostetuimpia olivat totutusti lääketieteen alan tekijät ja ns. turva-alan ammatit (palomiehet, poliisi jne.). Vähiten arvostusta saivat mm. ovimiehet ja TVlupatarkastajat. Muusikot asettuivat arvostuksessa jaetulle 254. sijalle varastomiesten ja meijeristien kanssa. Putkimies löytyi sijalta 75.
Huolimatta epäluuloisesta suhtautumisestani kaikenmoisia rankinglistoja kohtaan jäin miettimään sitä, mitä tällaiset listaukset kertovat ihmisten maailmankuvista ja mielenmaisemista? Mihin perustuen ihmiset näitä käsityksiään muodostavat? Ammattiin tarvittavan koulutuksen, tietoviisauden vai taito-osaamisenko perusteella, vaiko ammattien rasittavuuden tai vaarallisuuden? Entä minkä käsitesisällön vastaaja on ”muusikolle” antanut? Olisiko tulos toisenlainen, jos ammattilistauksessa lukisi muusikoiden tilalla esim. ”Suomen vientiyhtyeiden muusikot” ja ”muut muusikot”, tai vaikkapa ”ammattimuusikot” ja ”harrastajamuusikot”?
Alussa kerrottu tarina on yksi peilauspinta muusikoiden arvostukseen. Käytännössä törmää valitettavan usein siihen, että taloudellisessa katsannossa(-kaan?) muusikoiden työtä ei arvosteta. Live-musaa tarjoavien baarien ja ravintoloiden palkkiokäytäntö ei aina noudata läheskään kohtuullista tasoa (toki löytyy poikkeuksia). Tämä on business-ajattelun näkökulmasta ymmärrettävää; keikkapalkkiot ovat osa keikkapaikkojen liiketoiminnan kulukarttaa. Talouden tasapainon perusta on, että tulot kattavat menot ja vielä enemmänkin, jotta juustoa jäisi yrittäjän leivän päälle. Tässä yhtälössä on välttämätöntä pitää huolta kuppilan putkistosta, myytävien tuotteiden hankinnasta jne. Menojen karsiminen kohdennetaan ”välttämättömyyksien” sijasta ”toisarvoisiin” asioihin, kuten ehkä juuri muusikoiden keikkapalkkioihin. Mutta jos livemusiikki on osa liikeyrityksen palvelutarjontaa, on sen laadun tasosta huolehtiminen yhtä tärkeää kuin putkiston kunnonkin. Kunnollinen keikkapalkkio turvaa hyvien esiintyjien saannin ja motivoi osaltaan musiikkityöläistä hyvään suoritukseen, aivan kuten muillakin ammattialoilla. Ja kun liiketoiminnan jälki on näiltäkin osin mahdollisimman hyvää, asiakkaat viihtyvät ja yrityksen jatkuvuuskin on osin todennäköisempää.
Asian toinen puoli on, että jotkut esiintyjät keikkailevat todella alhaisilla palkkioilla esille päästäkseen tai siellä pysyäkseen. Tämäkin on tietyssä mielessä ymmärrettävää; harva bändi on maineikas syntyessään, keikkaa täytyy tehdä joskus huonoilla ehdoilla eteenpäin päästäkseen tai bändikartalla pysyäkseen. Seurauksena on, että musamestat tottuvat saamaan esiintyjiä halvalla, palkkiotaso laskee ja lopulta kaikki muusikot harrastelija- tai ammattilaisstatuksesta riippumatta kärsivät seuraukset ekonomisesti nahoissaan. Ja lisäksi: kaikki soittajat eivät tosiaankaan kuulu Suomen Muusikkojen Liitto ry:n, eivätkä kaikki ravintoloitsijat Matkailu- ja Ravintolapalvelut ry:n, jotka ovat sitoutuneet esim. ravintolamuusikkojen TES:ssä määriteltyihin vähimmäispalkkioihin (orkesterin jäsenen päiväpalkka – max 6h – 113,99 euroa, lauantaisin ja aattoina 135,31 euroa).
Mikä siis neuvoksi, jotta sekä musikantit että keikkapaikkayrittäjät saisivat riittävästi lihaa/kasviksia henkensä pitimiksi? Tämä(-kään) teema ei ole pähkäilyn kohteena uusi, mutta jatkuvana ja toistuvana, usein ikävänä ilmiönä kestokeskustelun arvoinen. Itsekin aika ajoin esiintyjiä buukkaavana pidän tärkeänä sitä, että asia on aktiivisesti esillä ja kohtuullisia keikkapalkkioita perustelevia erilaisia näkökulmia yritetään kaikin keinoin tehdä ymmärrettäviksi sekä soittajille että etenkin bändien tilaajatahoille eli keikkamestoille. Uskoisiko siis valistuksen kantavaan voimaan; siihen, että järki ja tieto ajavat asiaa ja että markkinatalous (tässä tapauksessa vapaa, kohtuullinen ja inhimillinen kysynnän ja tarjonnan tasapaino) ajaa merkantilismin (itsevaltiuden kauppapolitiikka) ohi... – Usko live-musiikin voimaan kuitenkin on ja pysyy, ainakin allekirjoittaneella!
Palaamme BN:n pariin seuraavan lehden (3/11) ilmestyessä juhannusviikolla. Sitä odotellessa voi toivotella hyviä livemusa-elämyksiä kaikille – ja olkaahan edelleen kiltisti! Ja niin; seuraavan numeron aineisto-deadline on 20. toukokuuta.
Maiju Lasola
BN-numerossa 2/2011 julkaistuja levyarvioita:
Joe Bonamassa : Dust Bowl (Provoque)(kirj. Riku Metelinen)
The Del Moroccos : Blue Black Hair (Goofin')(kirj. Honey Aaltonen)
Roomful of Blues : Hook, Line & Sinker (Alligator)(kirj. Jari Kolari)
Nellie "Tiger" Travis : I'm Going Out Tonight (Benevolent Blues)(kirj. Juhani Laikkoja)
Black River Bluesman & Bad Mood Hudson : Double Headed Trouble (Gecko Yell)(kirj. Aimo Ollikainen)
Forest Lake Band : High Temperature! (FLB)(kirj. Jari Kolari)
Vesa Snygg sekä Satelliitti-yhtye : Rock'n'Roll - Hurlumhei! (Trichord-Levy)(kirj. Pete Hoppula)
Wentus Blues Band : Woodstock (Ruf)(kirj. Miranda Lindqvist)
Mac Curtis : Songs I Wish I Wrote (Bluelight)(kirj. Pete Hoppula)
