PORI JAZZ
Kirjurinluoto, Pori 12.–20.7.2024
Porin 57. Jazz-festivaali tarjosi taas tänäkin vuonna ison kattauksen musiikkia. Siitä yli puolet oli ilmaisen tarjonnan piirissä. Jo etukäteen julkisuudessa keskusteltiin paljon myöhäisistä pääesiintyjäkiinnityksistä ja vaikeudesta saada ”suuria” nimiä festivaalille. Tämä ehkä sitten konkretisoitui itse tapahtuman aikana, koska väkeä ei ollut toivottua määrää. Yleisöä oli järjestäjien ilmoituksen mukaan paikalla torstaina 10 500, perjantaina 12 000 ja lauantaina vain 9 500. Vertailun vuoksi todettakoon, että viime vuonna lauantaina oli pelkästään enemmän väkeä kuin tänä vuonna yhteensä kolmena päivänä. Lisäksi keskusteluihin nousi ristiriitaisen vastaanoton saanut sisäänpääsyuudistus, joka muutti koko maksullisen konserttipaikan K-18-alueeksi. Näin nuorempi sukupolvi suljettiin kokonaan alueelta pois. Tätä perusteltiin paremmilla ja joustavimmilla liikkumismahdollisuuksilla lavojen välillä. Nähtäväksi jää, toteutuuko tämä jatkossakin?
Kirjurinluodon konsertit olivat totutusti torstaista lauantaihin. Lavoja siellä oli kolme, joista perinteinen Lokki-lava keskittyi jazz-esiintyjiin sponsorin mukaan nimetyn Skoda-näyttämön ja pääareenan tarjoillessa sitten muuta rytmimusiikkia. Seuraavassa valikoituja havaintoja Kirjurinluodon pääkonserttien annista kolmen päivän ajalta.
Festivaalin sai kunnian aloittaa sateisena torstai-iltapäivänä Skoda-lavalla Inginmaa/Hypnomen. Tänä vuonna toisen pitkäsoittonsa julkaisseen kokoonpanon yhteistyö nitoo yhteen monia musiikillisia suuntia kiehtovalla tavalla. Heidän paletissaan Pekka Laineen johtaman Hypnomenin 1960-lukuinen groove yhdistyy Anna Inginmaan suomeksi tulkitsemiin pop-sävelmiin. Mukana on myös ripaus psykedeliaa soulin hehkua ja suomalaista iskelmäeleganssia unohtamatta. Kirjurilla Hypnomenin dynaaminen soitanta antoi täydellisen tuen Inginmaalle tulkita ja heittäytyä biisien vietäväksi. Vahvan lavapresenssin omaava laulajatar tuntui nauttivan joka sekunnista estradilla. Mikäpä siinä laulaessa, kun taustalta löytyi maukasta tremolosoundia kitarallaan paljon viljellyt Laine, basisti Jan Gröhn sekä Nieminen & Litmanen-duosta rumpali Jupe Litmanen ja kosketinsoittaja Sami Nieminen.
Perjantaina sade oli väistynyt auringon tieltä, kun niin ikään Skoda-lavalle astui nuorempaa sukupolvea edustava ja jonkin verran huomiota jopa ulkomailla saanut Grande Mahogany (oikealta nimeltään Jesse Essel). Osan elämästään ulkomailla asuneen Mahoganyn musiikilliset ja ulkomusiikilliset vaikutteet tulevat voimakkaasti 1960–70-luvun taitteen psykedeelisestä rockista, funkista ja afro-rock -fuusiosta. Päävaikutteiksi voisi hyvin kuvitella esim. sellaisia bändejä kuin Funkadelic ja Sly & Family Stone ja tietenkin Jimi Hendrix. Tähän soppaan on vielä sekoitettu ripaus nykyaikaa erilaisine looppeineen ja efekteineen. Bändin materiaali on omasta kynästä lähtöisin. Ulkoiselta habitukseltaan värikkäästi pukeutuva ja sitäkin kautta Hendrixiä muistuttava ghanalais-suomalainen Mahogany omaa hyvän äänen. Tulkinnat hän vetää pääosin Curtis Mayfield -tyylisellä falsettiäänellä ja spiikkaukset yleisölle englanniksi. Hänen kitaroinnissaan wah wah -pedaali on tärkeässä roolissa ja sitä kuultiinkin paljon. Kitaran varressa hän ei pyri olemaan mikään Hendrix vaan bändi (rummut, 2. kitara, basso, saksofoni/perkussiot) saa tilaa toteuttaa omaa visiotaan melko kokonaisvaltaisesti. Biisimateriaali on tässä vaiheessa vielä erityisesti melodioiden suhteen hieman raakilemaista. Ainekset ovat silti lupaavat. Mielenkiintoista seurata, miten homma tämän bändin ja artistin kohdalla etenee tulevaisuudessa.
Päälavalla toiminta käynnistyi torstaina Timo Lassy ja Jukka Eskolan Nordic Stew -projektin merkeissä. Kaksikkohan kävi levyttämässä New Orleansissa samannimisen kiekon, joka on täynnä heidän omasta terävästä kynästään lähtöisin olevaa originaalimateriaalia. Alkuvuodesta he olivat kiertueella New Orleans -muusikoiden kanssa Suomessa. Itse näin porukan erinomaisen keikan Tampereen Klubilla ja hieman epäilinkin, päästäisiinkö samaan huikeaan tunnelmaan isolla ulkolavalla ja kotimaiseksi vaihtuneen soittajiston myötä.
Hyvin homma toimi myös uusien, nuoremman polven säestäjien kanssa Porissa. Taustabändin muodostivat pianisti Juho Valjakka, basisti Antti Ahoniemi, rumpali Severi Sorjonen ja tuubaa soittanut Kenneth Ojutkangas. Sovitukset olivat tutun kuuloisia ja myötäilivät pitkälti levyversiota. Biiseistä hämyisän maalaileva Cross Atlantic Connection oli aiempaa pidempi ja jokainen bändin jäsen sai pitkähkön soolo-osuuden. Herkullisimmillaan meno oli kuitenkin vastustamattomasti nytkyttelevissä New Orleans -katufunkeissa kuten King Cake ja Sweet Holler. Näissä tärkeässä säestysosassa oli Kenneth Ojutkankaan tuuba sekä Severi Sorjosen svengaava rummutus. Viimeisenä biisinä kuultiin ”Nordic Stew”-kiekon ehkä tunnetuin kappale Duke Of Bayou. Sen jälkeen bändi poistui lavalta soittaen ja ilmestyen nopeasti uudelleen yleisön sekaan. Matka jatkui aina Skoda-lavan läheisyydessä sijaitsevalle fanimyyntipisteelle. Mukaansa poppoo sai yleisöstä koostuneen ja melkoiseksi kasvaneen second line -kulkueen. Veikkaan, että erinomaista ”Nordic Stew”-LP:tä ja paitoja meni aika mukavasti kaupaksi tungoksesta päätellen. Tästäkin keikasta jäi alkuvuodesta nähdyn vedon tapaan erittäin hyvä fiilis. Eskolan ja Lassyn kemiat sopivat ilmeisen hyvin yhteen ja se näkyy myös lavalla. Lisäksi musiikki on aivan ensiluokkaista ja siinä kuuluu New Orleansin katujen soundi sekä artistien aito kunnioitus sitä kohtaan.
Perjantaina päälavan aloittajana toimi niin ikään ansioitunut Suomi-jazzin kärkinimiin kuuluva Dalindèo. Omaperäistä jälkeä luova ja rohkeasti eri vaikutteita omanlaisekseen sopakseen muovaama yhtye on juuri julkaissut uuden albumin ”Tropicalia Nordica”. Sillä se esittäytyy aikaisempaan peilaten hieman modernimmilla mausteilla konetaustojakaan kaihtamatta. Mukaan jazz-soppaan on lisäilty vaikutteita niin Brasilian kuin Jamaikankin suunnalta. Sisältöä on myös kuvattu hauskasti sanoilla ”postmoderni surf-jazz-levy”. Keikalla pääosassa oli luonnollisesti uuden pitkäsoiton materiaali, vaikka myös ”Kallio”- ja ”Slavic Soul” -kiekoilta kuultiin myös siivut. Homma alkoi varsin rauhallisissa merkeissä. Hyväntuulinen bändinjohtaja Valtteri Pöyhönen sai kuitenkin tartutettua positiivista energiaansa niin bändiin kuin lavan eteen pikkuhiljaa kerääntyneen yleisöönkin. Loppua kohden tunnelma alkoi sähköistyä sävelmien rytmikkyyden lisääntyessä. Vauhdikkaat biisit, kuten Arctic Stomp, Slush And Surf sekä hauska ska-vedätys High Tide Dream olivat mainioita tunnelman nostattajia.
Torstain kattaukseen kuului myös maailmalla suosiota niittänyt Ana Popovic & Fantastafunk Big Band. Belgradissa syntynyt, mutta nykyään USA:ssa asuva kitaristi-laulaja tarjosi yhtyeineen isoa ja mahtipontista blues/rock -soundia, joka hieman kaatui omaan suureellisuuteensa. Siinä tuntui kaikkea olevan vähän liikaa. Hänen kahdeksanhenkisen säestysryhmänsä (rummut, perkussiot, basso, koskettimet, kaksi puhaltajaa sekä kaksi taustalaulajaa) oli hyvin ammattimaisen oloinen. Sävelmät kuitenkin vedettiin läpi pääsääntöisesti samalla isolla vaihteella ilman sen suurempia nyansseja. Aloin keikan aikana jopa miettiä, miltä homma olisi kuulostanut riisutummalla kokoonpanolla?
Popovicin keikalla esittämät sävelmät koostuivat lähes kokonaan hänen ”Power”-albuminsa menevästä, mutta keikalla hieman turhan yksipuolisen kuuloiseksi käyneestä originaalimateriaalista. Popovic itse sooloili ahkerasti painottaen Stratocasterinsa ylärekisterin ääniä ja otti välillä mukaan wah wah -pedaalia ja slideputkea. Näyttävästi punaisiin pukeutunut laulajatar teki kovasti töitä saadakseen yleisön innostumaan, osoitti sorminäppäryyttään runsailla kitarasooloillaan sekä piti puheen yleisölle intohimoisesta suhtautumisestaan musiikkiin. Silti kokonaisvaikutelma jäi valitettavan laimeaksi.
Kovaa tykitystä tarjosi myös espanjalainen, viime hetken kiinnityksenä Poriin saatu bassovirtuoosi Vincen García. Tällä kertaa keskiössä oli kitaran sijaan basso ja homman nimi oli funkia jazz-höystein turbovaihteella. Carcia osoittautui lavalla erittäin sympaattiseksi ja vauhdikkaaksi persoonaksi, jonka teknistä osaamista oli ällistyttävää katsella. Vaikka vauhti oli kova ja bassoa kuultiin enemmän kuin tarpeeksi, musiikillinen paletti ei alkanut missään vaiheessa puuduttaa. Bändi (kaksi puhaltajaa, kitaristi ja rumpali) oli erittäin tiukka ja osapuolten yhteissoitto, vuoropuhelut sekä koko yhtyeen rytmillisen ilmaisun rikkaus oli ihailtavan tasapainoista. Carcian pelkästään instrumentaaleista koostunut reilun tunnin setti sai hyvin myös yleisön puolelleen. Artistilta on julkaistu debyyttilevy viime vuoden puolella ja se kantaa nimeä ”Ventura”.
Lisää bassovoittoista meininkiä tarjosi lauantaina ranskalais-karibialaistaustainen, nykyään New Yorkissa asustava basisti/laulaja Adi Oasis. Hänen tyylinsä soittaa instrumenttiaan oli täysin erilainen kuin Carcian. Kiireetön, nautiskeleva ja rytmillisesti kiinnostava bassottelu toi useampaan kertaan mieleen artistin esikuviin kuuluvan Bootsy Collinsin. Vahvan lavaolemuksen ja hyvän tyylitajun omaava Oasis operoi musiikissaan neo soul/r&b/funk -akselilla ja tekee itse biisinsä. Oasis osoittautui myös erittäin ilmaisukykyiseksi laulajaksi, jonka korkeahko ja sävykäs ääni oli erityisen taipuisa ylärekisterissä. Sävelmät olivat lähes poikkeuksetta matalatempoisia, maalailevia ja musiikillisesti monikerroksisia. Leimaa antavaa niille oli kuitenkin funkahtava perusvire. Bändi oli pieni (rummut, kitara, koskettimet) ja se pysytteli pitkälti taustaroolissa koko keikan ajan. Muutamassa kappaleessa laulajatar keskittyi ainoastaan laulamiseen kosketinsoittajan hoitaessa basso-osuudet. Oasiksen uusin levy on vuodelta 2023 ja sen nimi on ”Lotus Glow”.
Nykyään 37-vuotias Cory Henry on esiintynyt aiemminkin Porissa. Jazzurkuri, pianisti, gospelmuusikko ja tuottaja on ollut soolouralla 2018 lähtien ja on tällä hetkellä kesäkuussa Amerikoista alkaneella maailmankiertueella. Hänen uusin albuminsa, ”Church” on tältä vuodelta ja sisältää hurmoksellista afroamerikkalaista gospel-meininkiä. Tuon kiekon sekä muutaman vuoden takaisen keikan perusteella omat odotukset olivatkin melko korkealla ennen lauantain päälavan esiintymistä. Konsertti alkoi melko rauhallisesti vanhan liiton r&b-tyylisellä instrumentaalilla hieman käsijarru päällä. Setin muuttuessa enemmän nyky-r&b:n suuntaan sama jarru pysyi kuitenkin yhä päällä. Itselleni ei oikein avautunut myöskään runsas konetaustojen käyttö. Varsinkin, kun bändi taustalaulajineen vaikutti hyvin osaavalta. Keikka ei oikein missään vaiheessa lähtenyt toivottuun lentoon. Artistilla oli myös jatkuvasti jopa hieman häiritsevässä määrin asiaa äänipuolen vastaaville. Ilmeisesti soundi ei ollut toivotun mukainen lavalla. Lisäksi karsastin Henryn puhelimen käyttöä keikan aikana. En yleisestikään ymmärrä toimintaa, missä yleisöä laulatetaan ja sitten kaivetaan kännykkä esille aletaan kuvata selfietä lavalta yleisöön päin. Joka tapauksessa Henryn keikka jäi muutenkin melko hengettömäksi ja rutiininomaiseksi suoritukseksi, josta ei suuremmin jää muisteltavaa.
Sateisena torstai-iltana Skoda-lavalla kuultiin eteläistä blues-rockia Allman Brothers -hengessä, kun Devon Allman Project valtasi areenan. Allman toi mukanaan yhtyeen, joka koostui basisti Justin Corginista, Allman/Betts-Bandin rumpali John Lumista, kosketinsoittajasta, perkussionisti (ja myös saksofonia soittaneesta) David Gomezista sekä toisesta kitaristista Jackson Stokesista. Bändin lavaote oli erityisesti kitaristien kesken energinen. Hammond-urut ja perkussiot sopivat myös Devon Allmanin tarjoilemaan southern-rock-meininkiin kuin nakutettu. Biisit olivat pitkiä, mutta eivät missään nimessä pitkästyttäviä, jamihenkisiä vetoja. Tunnin ja vartin kestäneeseen keikkaan mahtui vain kahdeksan kappaletta. Näistä aloitusnumero, hienosti kulkenut Fired Up oli Devonin bändin Royal Southern Brotherhoodin materiaalia. Tulevalta, elokuussa julkaistavalta ”Miami Moon” -kiekolta kuultiin instrumentaali Sahara. Tarttuva Down To The River taas on Devon Allman/Duane Betts -tuotantoa muutaman vuoden takaa ja sävykkäästi vedetty I’ll Be Around alkujaan detroitilaisen soul-yhtyeen The Spinnersin 1970-luvun kappale. Lisäksi mukana oli peräti kolme Allman Brothers -sävelmää setin eri kohtiin sijoiteltuna. Kakkosbiisinä vedetty One Way Out on tietysti alkujaan Sonny Boy Williamson kakkosen (Rice Miller) esittämä ja yhdessä Willie Dixonin kanssa tekemä blues-standardi, mutta Devonin versio pohjautui voimakkaasti Allmanien livetulkintoihin. Keskivaiheilla esitetty Dreams sisälsi ehkäpä keikan parhaan tunnelatauksen ja erittäin maukkaat, nyanssirikkaat soolot. Midnight Rider on tietysti klassikkokamaa. Viittauksia Allman Brothers -musiikkiin saatiin tuon jamihenkisyyden lisäksi myös Allmanin ja Stokesin kitaraharmonioista. Hämmästyksekseni emme kuulleet miehen uutta singleä White Horse, jota hän on kuitenkin muilla keikoilla soittanut.
Nykyään 51-vuotias Allman osoitti olevansa jämäkkä bändinjohtaja, sävykäs kitaristi ja hieman rajoittuneesta äänialastaan huolimatta kohtalaisen sielukas tulkitsija. Myös toinen kitaristi, Jackson Stokes ilahdutti todella tyylitajuisena ja kokonaisuutta nöyrästi palvelevana soittajana. Muutenkin bändin soundi oli ilmava ja täysipainoinen. Miehen ”Miami Moon” -albumi ilmestyy elokuun puolivälissä ja sillä ovat mukana mm. New Orleans -muusikot George Porter Junior ja Ivan Neville.
Jazzit on ilmoitettu järjestettävän myös ensi kesänä, vaikka tämäkin vuosi tulee olemaan tappiollinen. Myös pääesiintyjäkiinnityksiä on rohkeasti lupailtu vuodenvaihteen tienoille. Tämä olisi varmaan yksi tärkeä asia, miten markkinointiaikaa ja tätä kautta taloudellista puolta saataisiin suotuisammaksi. Toivottavasti asiat saadaan paremmalle tolalle jatkossa ja artistivalinnat onnistuisivat tätä vuotta tehokkaammin. Omasta puolestani toivoisin myös tuon K-18-uudistuksen poistuvan. Alueita voisi edes rajata niin, että nuorempikin sukupolvi pääsisi nauttimaan livemusiikista luodolle. Mielenkiintoista siis seurata, minkä suunnan festivaali tulee nyt ottamaan ja tulevatko toimitusjohtajan optimistiset lausunnot tulevaisuudesta pitämään paikkansa.
J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 4/2024)
Kuva: Grande Mahogany (c) Olli Nurmi
