GA-20
Tavastia, Helsinki 15.6.2023
Bostonin blueskomeetan toinen isku Suomeen tapahtui kiitettävän pikaisella aikataululla edellisvisiittinsä, vuolaan positiivisen kriitikkovastaanoton saaneen toukokuun 2022 debyyttiturneensa jälkeen. Heti 2019 ilmestyneellä esikoiskiekollaan ”Lonely Soul” blueskansan globaalisti aseista riisunut trio on jatkanut voittoisaa ristiretkeään aina perustamisestaan lähtien – ja myös tuorein studiopitkäsoitto, syksyllä 2022 julkaistu ”Crackdown” on jo mm. ennättänyt vallata Billboardin bluesalbumien listasijan numero uno. Uusintakäynnin saattoi siis olettaa kiinnostavan myös meitä pohjoisen tallaajia. Pysähdyspaikkoina Tavastian ohella toimivat tällä kertaa Tampereen Klubi, Turun Apollo sekä Nakkilan Verstas. Aivan laitojaan myöten turvoksiin ei kolmikko kuitenkaan saanut houkuteltua väkeä torstai-iltaiselle Helsingin-keikalleen. Tyhjillään ei sali missään nimessä silti ollut – mutta varsinaisen tungoksenkaan keskellä ei introvertin tarvinnut tällä kertaa lavan edessä kärvistellä. Suuntaa antavat veikkaukset yleisömäärästä liikkuivat 400–450 tietämillä, klubin kapasiteetin ollessa noin 700.
Ohjelmistoaan GA-20 vaikuttaa ruuvailevan kiertueiden lomassa vain harkituin hienosäädöin. Suomen esiintymiset taisivat siten hoitua pitkälti yhteen ja samaan settilistaan luottaen. Keikkansa se pohjaa suht tasaisesti kaikkien neljän älppärinsä materiaaliin, vaikka ”Crackdown” niistä päivänpolttavimpana ymmärrettävästi valinnoissa juuri nyt korostuukin.
Ainoastaan digisinkkuna 2021 julkaistu repivä uptempo-bluesshuffle No No sekä ”Crackdown”-raidoista Lloyd Price -cover Just Because, viidakkotahtinen Double Gettin’ ja laahustavampaan retro-biittiin nojaava Dry Run näyttävät muodostavan, mainitussa järjestyksessä GA-20:n vakiintuneen keikankäynnistysrutiinin. Nämä samat herätysaskareet epelit suorittivat kuuliaisesti myös Tavastialla, sisääntuloaan spiikeillä pohjustelematta. Yleisesti ottaen lähes kaiken puhumisen hoiti estradilla (kertomansa mukaan jo kuudennella Suomen-reissullaan ollut) ”kakkoskitaristi” Matthew Stubbs. Tilanteeseen sopivaa rentoa sanailua (sekä eritoten perskohtaisia kokemuksia paikallisesta juomakulttuurista) tällä Charlie Musselwhiten vanhalla soittoveikolla tuntuikin piisaavan.
Niin ikään tuttu ja takuulla myös monen odottama käänne oli karvoittuneista kitaristeista pörröpäisimmän ja samalla lauluhaluisimman Pat Fahertyn voimallisella johdatuksella tulkitsema kahden kappaleen mittainen muistelo-osuus Hound Dog Taylorille (Give Me Back My Wig ja She’s Gone), sekä mielenmaisemat Chicagon Maxwell Streetiltä pohjoismississippiläisiin kukkulamaisemiin yhtä luontevasti ohjannut versio R.L. Burnsiden Come On Inistä.
Kahden kitaristin vuoropuhelu nopeine soolovaihtoineen nostatti jännitettä vain entisestään siirryttäessä hetkeksi takaisin bändin oman säveltuotannon äärelle. Esikoislevyn nimiraidan What’d I Say -vivahteinen bluesrytistys Lonely Soul antoi vaihteeksi huomion Matthew Stubbsin reverbin täyteiselle kielisoittimelle. Puristusote säilyi tiukkana myös ”Crackdownin” raastavalla hiturilla I Let Someone In sekä saman kiekon maanisella Fairweather Friend -huhuilulla ja Susie Q -riffiä nokkelasti lainailevalla Easy On The Eyesilla – jukra, harvapa tällaista musiikkia nykyisin edes hoksaa esittää, saati kirjoittaa!
Stubbs antoikin vantteran vibrakätensä vatkata Bigsby-kammella varustettua Telecaster-mallista työkaluaan koko lipun hinnan edestä. Valokeila hakeutui häneen etenkin traditionaalisemmilla rhythm’n’blues -kappaleilla, joita keskivertoa hieman pidemmällä, noin puolitoistatuntisella keikalla toden totta riitti. Tavastialla esitetyistä covereista I Cry For You (Harold Burrage) ja My Baby’s Sweeter (Willie Dixon/Little Walter) soivat myös bändin tämänvuotisen ”Live In Loveland” -levyn tehokkaina avausnumeroina. Entistä alkuvoimaisempaa raivoa miltei The Sonics -henkisenä garagena toivat tarjontaan puoli-instrumentaalinen jami Hold It One More Time sekä kaistapäisesti rokannut Be My Lonesome.
Vaikka permannon puolella selvästi tapittikin Stubbsin ja Fahertyn soittotouhuja ihastelemassa liuta kotimaan kitaristieliittiä, rohkenee GA-20:n ilmaisun ja viihdyttävyyden suurimmaksi valttikortiksi silti nimetä Fahertyn kunnioitusta herättävän lauluäänen, joka käytännössä mahdollistaa ryhmän ohjelmiston taipumisen teknisesti ja tyylillisesti lukemattomien perussuorittajien yläpuolelle. Piiruakaan ei tosin ole aihetta väheksyä myöskään kollegoitaan täyteläisesti tukevaa rumpali Tim Carmania.
Kunkin jäsenensä suvereenista henkilökohtaisesta suoritustasosta huolimatta GA-20 osoitti silti jälleen erinomaisuutensa nimenomaan yhteen hiileen hönkivänä triona. Loppujen lopuksi orkesterin musiikki on häpeilemättömän ”retroa”, lähes ortodoksista bluesia, joka kuitenkin onnistuu välittymään kuulijoilleen harvinaisen genrerajattomalla tavalla. Ei epäilystäkään, etteivätkö esimerkiksi Suomessa nämä jäppiset saisi yhtä tuhoisaa jälkeä aikaiseksi niin Pori Jazzin, Flown kuin Sidewaysinkin esiintyjänä. Tavastialla, kaikessa rosoisuudessaan he olivat joka tapauksessa läpikotaisin elementissään, eikä juuri tuolloin tuskin kukaan katsomon puolella jaksanut miettiä vaikkapa satunnaisia äänentoiston epäpuhtauksia tai instrumenttien vireitä.
Ennen pakollista Hound Dog Taylor -päätöspuhdetta Let’s Get Funky (sisältäen langattomaan kitaramikkilähettimeen turvautuneen Fahertyn soolon mittaisen läpijuoksun koko klubin halki) sekä encoreen ympättyä hienoa Billy Gayles -lainaa Just One More Time tarjosi solisti vielä yksinään tätä nykyä harvemmin livenä tulkitsemansa flashbackin ”Lonely Soul” -albumilta: J.B. Lenoirin I Feel So Goodin sanoman johdattelemana olikin kansan helppo tehtävä purkautua hyvillä mielin ulos Urho Kekkosen kadun porttikongista takaisin kesäkuiseen stadin alkuyöhön.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2023)
Kuva: GA-20 (c) Pete Hoppula
