WALTER TROUT
Kulttuuritalo, Helsinki 18.4.2024
Hieman blues-köyhän talven jälkeen oli ilahduttavaa saada amerikkalainen blues-kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Walter Trout kaupunkiin. Maaliskuussa 1951 Ocean Cityssä, New Jerseyssä syntynyt muusikko ei enää ole ihan nuorinta bluespolvea. Hän aloitti uransa Jerseyn rannikon musiikkipiireissä jo 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ja muutti myöhemmin Los Angelesiin, missä hän toimi kitaristina sellaisille artisteille kuin John Lee Hooker, Percy Mayfield, Big Mama Thornton ja Joe Tex. Troutin 31. levy ”Broken” ilmestyi alkuvuodesta 2024 ja oli myös keskeisessä asemassa tunnelman ja sanoman osalta keikalla Kulttuuritalolla.
Vuodesta 1981 vuoteen 1984 Trout kuului Canned Heatiin ja vuodet 1984–1989 hän vaikutti kitaristina John Mayallin Bluesbreakersissa. Trout myös muisteli olleensa noin 40 vuotta sitten Helsingissä keikalla Mayallin kanssa. Vuodesta 1989 on Trout toiminut oman nimensä turvin ja erilaisten muusikoiden kanssa Walter Trout Band -kokoonpanonsa kanssa. Viimeksi hän kävi Suomessa 2018 ja silloin Puistobluesissa.
Ihan ilman kolhuja ei nyt 73-vuotias konkari ole vuosien läpi pärjännyt. Keikan aikana saimme kuulla varsin seikkaperäisen kuvauksen siitä, millaista on elää Los Angelesin kaduilla – lähdettyään New Jerseyn kodistaan ja nauttien kaiken maailman piristeitä. Kenenkään terveys ei silti kestä loputtomiin, vaikkeivat päihteet enää hänen elämäänsä kuulukaan. Loppu olikin vuonna 2013 hyvin lähellä, kun Trout sairastui kirroosiin ja c-hepatiittiin ja tarvitsi maksaelinsiirron. Tämän lisäksi hän kävi läpi useita verenkiertohäiriöitä aivoissa, jotka johtivat lähes täydelliseen muistin ja kävelykyvyn menetykseen. Tämän seurauksena piti kitaransoitto opetella uudestaan. Muusikko ei siten välttämättä ole enää parhaimmassa fyysisessä kunnossaan. Tuollaisten kokemusten jälkeen on lähes ihme nähdä Trout esiintymislavalla ja vielä omin voimin, vaikka askel selkeästi jo painaa. Ei hän ihan täysillä jaksanut vetää 1,5-tuntista keikkaansa nytkään, vaan siihen kuului bändin osin pitkät yksittäiset soolo-osuudet. Kun ottaa huomioon, että Trout on nyt pitkällä kiertueella, täytyy toivottaa hänelle voimia ja jaksamista.
Nykyisen Internetin aikana uskoisi, että olisi helppoa löytää niinkin yksinkertainen asia kuin Troutin bändin muusikot. Käytin työkaluja ChatGPT:stä lähtien, mutta ihan täydellistä kokoonpanoa en saanut selville ennen keikkaa. Alkuvuonna 2024 tehdyn Australian kiertueen jälkeen oli vielä kiipparisti vaihtunut. Helsingissä ja Kulttuuritalolla kokoonpano oli Walter Trout – 1. kitara & laulu, Michael Leasure – rummut, John Avila – basso & laulu, Brett Smith-Daniels – 2. kitara & laulu, Roland Bakker – koskettimet.
Troutin taustamuusikoista Michael Leasure on soittanut bändissä rumpuja jo lähes parin kymmenen vuoden ajan. Hän on musisoinut myös esimerkiksi Albert Collinsin kanssa sekä Edgar Winter Bandissä. Leasuren olemus rumpujen takana oli kuin Ronja ryövärintyttärestä otettu hahmo. Basisti John Avila taas oli habitukseltaan kuin heavy-metal -yhtyeläinen. Ei kuitenkaan mikään vähäpätöinen soittaja. Hän on työskennellyt sellaisten muusikoiden kuin Steve Vain, Neil Youngin ja Bob Dylanin kanssa. Roland Bakker jäi vähän taustalle, vaikka saikin pitkän soolo-osuuden kappaleessa Roland’s Blues. Joukon selvästi nuorin oli Brett Smith-Daniels. Hän toimi myös Troutin kitarateknikkona ja viritti tämän kitaran tarvittaessa.
Kulttuuritalo oli myyty ilahduttavan täyteen, joka selkeästi todisti helsinkiläisten kiinnostuksen Troutiin. Kuuntelin ennen keikkaa artistin tuotantoa, joten en odottanut mitään blueskonserttia, vaan tiesin luvassa olleen nykyisen muodin mukaista rock-bluesia. Ei Trout tätä mitenkään yrittänyt piilottaa, vaan kuultiin parinkin otteeseen kysymys: ”Do you like rock’n’roll?”, ja niin rokit lähtivät käyntiin. Setissä oli myös, ehkä vähän täytteenä, pari boogie-kappaletta. Toisen sellaisen kohdalla saimme kuulla sen syntyhistorian: Troutin uusin albumi ”Broken” oli jo kuulemma valmis, kun Michael Leasure sanoi: ”Olet soittanut maailman parhaimmassa boogie-yhtyeessä Canned Heatissä, mutta et ole koskaan levyttänyt yhtään boogieta.” Tuumasta toimeen ja sellainen tehtiin pikavauhtia levylle.
Elämä on täynnä kompromisseja ja niin on myös keikkapaikkojen valinta. Yleisön ikärakenteen takia ei varmaan suurin osa olisi jaksanut seistä 1,5 tuntia, joten istumakatsomo selkeästi ajoi asiansa. Harvemmin näkee näinkin monta rollaattoria ja pyörätuolia keikalla, joka tietysti on iloinen asia. Samalla se tosin kertoo jotain tämän musiikkityylin (epä)suosiosta nuoremman kuuntelijapolven keskuudessa.
Valokuvaajille annettiin ohjeeksi, että koko keikkaa saa kuvata, mutta pitää välttää liikkumista salissa, erityisesti kappaleiden aikana, ja eteen ei saanut tulla valokuvaamaan. Yleisöä ei myöskään päästetty saliin kappaleiden aikana. Tämä ei kuitenkaan estänyt sitä, että ihmiset poistuivat kesken esityksen mm. keskeltä permantoa, jolloin puolet rivistä joutui nousemaan. Syntyi eräänlainen haitariefekti. Lisäksi yleisö liikkui juomamukit käsissään pitkin salia. Tämä myös näkyvästi ärsytti Troutia niin paljon, että hän kommentoi erästä poistujaa sanoen: ”Älkää enää tarjoilko hänelle.” Voi tietysti olla, että tämän ikäluokan yleisöllä on jo tarve käydä tiheämmin wc:ssä, mutta ei juomien nauttiminen myöskään voi olla vaikuttamatta? Helsingissä ei oikein ole niin isoa klubia, johon mahtuu toista tuhatta ihmistä mukavasti istumaan ja nauttimaan virvokkeita, musiikkia samalla kuunnellen. Muusikoita kunnioittavaa nykyinen menettely ei ole.
Keikka koostui varmaan useimpia miellyttävästä kokonaisuudesta rockia, balladeja ja vähän bluesia. Ehkä odotin vähän enemmän bluesia, mutta ymmärrän hyvin realiteetit. Nyt ainakin boogiet tuntuivat hieman turhilta. Loppua kohden Troutille piti antaa lepovuoroa, ja bändin jäsenet saivat pitkiä soolo-osuuksia – ehkä jopa liian pitkiä. Aluksi en ymmärtänyt lainkaan 2. kitaristin Brett Smith-Danielsin roolia lavalla, mutta keikan edettyä pidemmälle hän osoittautui erittäin päteväksi soittajaksi. Pitihän kahden kitaristin myös käydä kaksintaistelu, jossa Smith-Daniels ei välttämättä jäänyt toiseksi kappaleessa We’re All In This Together. Levyllä Troutin parina oli Joe Bonamassa. joten Smith-Daniels sai kyllä laittaa taitonsa peliin. Broken-kappaleessa levyllä loi Trout herkän tunnelman yhdessä Beth Hartin kanssa. Voisi kuvitella, että vastaavaa olisi lähes mahdotonta saavuttaa keikalla, mutta John Avila suoriutui Beth Hartina tehtävästä loistavasti. Avila sai vielä toimia Dee Sniderina kappaleessa I’ve Had Enough, jossa yleisöä ehkä teatraalisesti houkuteltiin huutamaan ”I’ve had enough!”
En usko, että kovinkaan moni oli tullut Kulttuuritalolle torstaisena iltana odottaen jotain mullistavaa uutta musikaalista spektaakkelia. Minusta hienointa oli nähdä Walter Trout näinkin hyvässä soittokunnossa kaikkien vastoinkäymisten jälkeen. Hänen kommenttinsa elämisestä jatkoajalla, noin kymmenen vuotta sitten tehdyn maksansiirron ansiosta, tuli kyllä vilpittömästi sydämestä. Kiertävän muusikon taival on kuluttava ja toivonkin voimia Walter Troutin pitkälle turneelle, joka jatkuu Euroopassa, siirtyäkseen sitten Yhdysvaltoihin ja palaten takaisin Eurooppaan loppuvuodesta.
PS. Erityiskiitos Marie Troutille, joka nopeasti vastasi sähköposteihini ja ystävällisesti täydensi aukkoja biisilistassa sekä yhden bändin jäsenen nimen, jota en millään onnistunut saamaan keikalla oikein kirjoitettua muistiin.
Leif Laaksonen
(julkaistu BN-numerossa 3/2024)
Kuva (c) Leif Laaksonen
