STOMPIN’ AT SEA 2024
M/S Viking Gabriella, Helsinki-Tukholma-Helsinki 6.–7.9.2024
Suuren suosion saaneet Finnish Blues Societyn ja Viking Linen rootsristeilyt saivat jälleen yhden sulan hattuun, syyskuussa järjestetyn Stompin’ At Sean muodossa. Helsingistä Tukholmaan ja takaisin reissanneen kaksipäiväisen tapahtuman kattaus oli mukavan monipuolinen, riittävän mielenkiintoinen tarjoten varmasti jokaiselle jotakin. Ennen musiikkia saimme myös nauttia Blues Dance Helsinki -yhdistyksen tanssiesityksestä sekä opetuksesta, jota useampikin uskalikko lähti jopa kokeilemaan.
Perjantai-illan musiikillisen tarjonnan avasi Knucklebone Blues Band. Valinta oli tarkkaan harkittu juttu, sillä Knucklebone Oscar saa yleisön syttymään yhtä varmasti kuin pallosalama sytyttää heinäladon. Energisellä esiintymisellä hän porasi suoraan jäävuoren läpi saaden heti yleisön sympatiat puolelleen. Hän myös toteutti tavaramerkkinsä eli poistui lavalta yleisön joukkoon langattoman soittimensa kera. Kaikki jotka asian tiesivät, osasivat sitä odottaa, ja ne jotka eivät, saivat todellisen yllätyksen. Uusimmalta albumilta löytyvä Kekkonen Rock olisi saanut kuulua ohjelmistoon.
Lavalle astuminen Oscarin jälkeen ei ole helppo tehtävä kenellekään, sillä kuinka pistää paremmaksi? Tämä ei tietenkään mietityttänyt Jussi Sydänmäkeä hänen piiskatessaan The Hel-Gators -trioaan. Bändin sahaava musiikki liikkui Pirates-Dr Feelgood -akselilla, mutta soitossa kuuluivat yhtä lailla myös Sydänmäen rockabillytausta kuin Hurriganeskin. Omista kappaleista Curse Of The Pharaoh tuntui uppoavan yleisöön, kun taas oma suosikkini oli mm. Johnny Burnetten levyttämä Sweet Love On My Mind.
Risteilyn odotetuin esiintyjä, ainakin allekirjoittaneen mielestä, oli englantilainen Dylan Kirk avustajinaan The Finnish Killers, jonka muodostivat kitaristi Gona Lehtinen, basisti Iikku Riepponen sekä rumpali Japi Saario. Twentysomething-nuorukaisen innolla esiintynyt superlahjakas Kirk ylitti kaikki odotukseni. Muutaman kommentin onnistuin bongaamaan viereisistä pöydistä ja kaikissa oli selvä sanoma: tässä on rock’n’rollin tulevaisuus. Eipä asiaa olisi paremmin voinut sanoa. Ainoa, mitä jäin kaipaamaan, oli oikea piano, mutta soittopaikasta johtuen sellaisen roudaaminen paikalle tuskin olisi ollut edes mahdollista. Dylan Kirk puristi mehut, ja vaikka ilta jatkuikin vielä parisen tuntia risteilyn pääesiintyjien vahvassa komennossa, oli omalta kohdaltani aika painaa jo tässä kohtaa pää tyynyyn ja mennä valmistautumaan huomiseen levykauppakierrokseen. Ratkaisun mahdollisti ennen kaikkea se, että osa esiintyjistä oli joka tapauksessa koettavissa Gabriellan estradilla kumpanakin päivänä, joskin hieman erilaisin ohjelmistoin.
Lauantai-illan aloitti jälleen Blues Dance -esitys. Koska kertaus on opintojen äiti, niin tänään pääsi näyttämään, mitä eilisen illan opeista oli mieleen jäänyt, ja taisipa muutama uusikin oppilas käydä ottamassa ensiaskeleensa bluestanssin parissa. Tanssituokion jälkeen Constantine & The Call Operators astui lauteille. Konstantin Kovalevin johtama bändi johdatti meidät syvälle sinisten sävyjen syvyyksiin. Tuoreen debyyttialbumin materiaalin lisäksi kuultiin myös muutama lainaraita.
Trickbag-yhtyeestä tutun Tommy Mobergin luotsaama The Lowdown Saints sai vuoron seuraavana. Tässä bändissä Moberg toimii laulavana rumpalina ja levyltä tuttua nelikkoa oli vahvistettu harpistilla. Gustav ”Good Stuff” Almstedtin harputtelu tukevoittikin bändin soittoa. Kitaristit tukivat toisiaan ja ajoittain myös pientä kilpasoittoa harpistin kanssa koettiin.
Dylan Kirkin lauantain setti oli aavistuksen edellistä iltaa vaisumpi. Olisiko ollut kenties raitis meri-ilma tai jokin tehnyt tepposet, mutta nuorukaisen ääni kuulosti hieman rasittuneelta. Soitto kuitenkin kulki hyvin eikä taustajoukoissakaan tuntunut olevan väsymyksen merkkejä. Setin jälkeen oli pakko kostuttaa kurkkua ja baaritiskillä vuoroani odotellessani vieressä olevat herrat hehkuttivat, kuinka hyvin Kirk Dylan soitti, vaikkei näytä lainkaan isältään. Komppasin herrojen kommentteja, vaikken ollut aivan varma, ketä he luulivat Dylanin isäukoksi. Siinä vaiheessa kun minulta kysyttiin, tiedänkö kuka mahtoi olla bändin pianisti, meinasi vissypullo pudota kädestä…
Varsinainen showryhmä MFC Chicken lämmitteli molempina iltoina yleisön Barrence Whitfieldiä varten. Saksofonivetoisella Britannian nelikolla tuntui olevan todella hauskaa, ja vaikka soittovuoro oli kolmen todella tasokkaan esiintyjän jälkeen, se ei haitannut sen enempää bändiä kuin yleisöäkään. Rutiinilla he vetivät oman garagerockilla sävytetyn rhythm’n’blues-juttunsa läpi. Fonisti Spencer Evoy toimi pääasiallisena solistina, mutta ääneen pääsi myös kitaristi Alberto Zioli. Setin loppupuolella koko bändi rumpalia lukuun ottamatta astui lavalta musisoimaan yleisön sekaan.
Risteilyn kiistatta maineikkain esiintyjä oli pitkän linjan artisti, ensi vuonna 70 vuotta täyttävä Barrence Whitfield. Edellinen ilta jäi sattuneesta syystä näkemättä, mutta tänä iltana piti katsoa, vieläkö vanhalta herralta irtoaisi. Withfield saapui viidakkorytmien saattelemana lavalle ja King Kong potkaisi shown käyntiin ja imaisi välittömästi kasan tanssitaitoisia kuulijoita parketille. Illan setti oli tasokas ja eittämättä monen mieleen. Myös allekirjoittaneen mielestä homma meni vähintäänkin odotusten mukaisesti.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 5/2024)
Kuva: MFC Chicken (c) Juha Seila
