SAMANTHA FISH
Kulttuuritalo, Helsinki 30.10.2022
Samantha Fishin Suomen vierailua olin odottanut kuin veronpalautuksia. Monesti on tuntunut, ettei kumpikaan toteudu. Artistin edellinen visiitti Blues Caravan Girls With Guitars 2012 -kiertueella jäi näkemättä, koska olin onnistunut telomaan jalkani ja se oli kipsissä vielä viikkoja keikan jälkeen. Toinen mahdollisuus tuli, kun soolokeikka varmistui, joka kuitenkin peruuntui koronarajoitusten takia. Lopulta uusi päivämäärä saatiin sovittua, jota sitäkin siirrettiin varmaan kolme kertaa.
Mustaan nahkaan pukeutunut ja halloween-meikkiin sonnustautunut Fish asteli lavalle aivan aikataulun mukaisesti ja avasi pelin ehkä kenties tunnetuimmalla kappaleellaan Bulletproof. Hän näytti enemmän Suzi Quatro -tyyliseltä rokkarilta kuin blues-artistilta. Tosin hänen viimeisimmät albuminsa ovat olleet kallellaan enemmän rockin kuin bluesin suuntaan. Mutta turha tässä on ruveta pilkkuja viilaamaan, hyvä musiikki on hyvää genrestä riippumatta. Slidellä soitettu nelikielinen sikarilaatikkokitara soi komeasti ja Fish tarjoili maukkaita riffin poikasia. Kitara vaihtui valkoiseen Gibson SG -malliin ja energisesti soitettu You Better Be Lonely toimi levyversiota paremmin. Kolmantena kuultu Twisted Ambition oli saanut raskaan Black Sabbath -tyylisen paikallaan polkevan sovituksen. Viimeistään viettelevästi esitetty Chills And Fever sai yleisön innostumaan. Ainakin allekirjoittanut sai kylmiä väreitä, eikä studioversiolla mukana olleita torvia edes kaivannut. Levyllä turhan raskaan oloinen Highway’s Holding Me rullasi nyt huomattavasti reippaammin. Muutamat “Faster”-albumin kappaleet kuulostivat paremmilta kuin levyllä, mutta lähes falsettilaulettu Hypnotic ei kuulunut niihin. En olisi yöuniani menettänyt, vaikkei kappaletta olisi settiin valittu.
Illan mielenkiintoisin osuus oli puolivälin akustinen välipala, jossa Fish lainakitaran turvin tulkitsi “Wild Heart” -albumilta tutun Charley Pattonin sävelmän Jim Lee Blues sekä “Belle Of The West” -albumin parhaimmistoa edustavan kappaleen Need You More. Bändin palatessa takaisin lavalle saimme kuulla Neil Youngin sävellyksen Don’t Let It Bring You Down, jonka puolivälissä akustinen vaihtui lennossa takaisin sähkökitaraan.
Tämän jälkeen laitettiin iso vaihde silmään. Vanha sotaratsu Bitch On The Run yleisölaulatuksineen piiskattiin sellaiseen laukkaan, ettei perässä meinannut pysyä. Illan viimeisenä hitaana kuultu Dream Girl ei yltänyt samaan herkkyyteen kuin “Kill Or Be Kind” -albumin versio. Konsertin ensimmäisestä ja samalla myös ainoasta blues-annoksesta vastasi Either Way I Loose. Muistan lukeneeni joskus jotain sen suuntaista, että Fish olisi luopunut pedaalilaudastaan. Nyt sellainen kuitenkin mukana oli, minkä avulla hän loihti mielenkiintoisia avaruussoundeja Black Wind Howlin’ -kappaleen loppuun. Encorena saimme kuulla taas slidekitarointia sikarilaatikkokitaralla Bukka Whiten ohjelmistosta tutun Shake ‘Em On Downin voimin. Esityksellä myös kosketinsoittaja Matt Wade sai hiukan sooloaikaa.
Hiukan moitittavaakin on, sillä kun Samantha Fish, basisti Ronald Johnson ja rumpali Sarah Tomek oikein intoutuivat, soundi puuroutui parissa kohtaa, jolloin Fishin taidot kitaristina eivät päässeet oikeuksiinsa ja laulukin tuntui jäävän alle. Matt Waden osuus jäi hiukan vaisuksi, mutta rumpu- tai bassosooloja emme kaikeksi onneksi saaneet. Bluesia olisi setissä saanut olla enemmän, kenties joku räväkkä lainakappale, siis sellainen, jonka yleisökin olisi tunnistanut. Vaikka kyseessä oli kiertueen viimeinen keikka, niin merkkejä kiertueväsymyksestä ei ollut, vaan Fish oli erittäin energinen ja mielissään saadessaan soittaa Helsingissä. Toivottavasti lupaus tulla pian uudestaan toteutuu vielä tällä presidenttikaudella.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 6/2022)
Kuva: Samantha Fish (c) Leif Laaksonen
