ROBERT FINLEY
Kiertueella Suomessa 8.–10.7.2024
Soulbluesin ja rhythm & bluesin kultakurkuksi vasta myöhemmällä iällään kypsynyt ja kukoistukseen puhjennut Robert Finley (s. 1954) oli kolmi-iltaisine keikkoineen menneen kesän ehdoton ja huikein mustan musiikin kliimaksi Suomessa. Isoimpana vaikuttimena hänen värväämiseksi takaisin Suomeen vain vajaan vuoden tauon jälkeen oli mitä luultavimmin miehen upea keikka Rauma Blues 2023 -festarilla, josta raportoitiin, hehkuttaen totta kai, myös Blues Newsissa, aina hienoa kansikuvaa myöten. Olin omilla bluesreissuillani onnistunut bongaamaan Finleyn jo taannoin vuoden 2018 Cahors Blues -festarilla Ranskassa, jolloin hänen uransa oli vasta lähtemässä nousukiitoon. Silloisen herätyksen kokemisen jälkeen ryhdyin parhaani mukaan taustavaikuttamaan saadaksemme Finleyn maamme merkittävimmän bluesfestivaalin lavalle.
Finleyn ja seuranaan matkanneen laulajatartyttärensä Christy Johnsonin sekä kolmimiehisen, laadukkaan brittiläisen säestyskokoonpanon (Liam Spratt – kitara, Oliver Hopkins – basso, Charlie Love – rummut) ensimmäinen esiintyminen tapahtui Kokkolassa maanantaina 8. heinäkuuta. Alkuperäinen tavoitteeni oli kollata kaikki kolme keikkaa, mutta jouduin valitettavasti perumaan ajattelemani Pohjanmaan reissun. Seuraavien iltojen Tampereen ja Helsingin esiintymisiä minua ei olisi saanut mikään mahti jättämään väliin.
Tampereella 9.7. tupa oli täynnä loppuunmyydyssä G Livelab’ssa. Visiitti siellä oli minulle ensimmäinen laatuaan, ja jos oli musiikki kaikin puolin loistavaa, niin samaa täytyy todeta konserttiareenasta. Varmaankin yksi parhaista, ellei paras Suomessa. Akustiikka erinomainen, baari toimi hyvin, ja pääsylippuja, pääsääntöisesti istumapaikoille, myyty juuri sopivasti, ettei tullut liiallista ahtauden tuntua. Jos jostain pitää narista, niin valaistus olisi voinut olla valokuvausta silmällä pitäen ”avuliaampi”.
Kotikaupunkini Helsingin keikkapaikka 10.7., Korjaamo, joutui valitettavasti häpeään hämäläisten rinnalla, erityisesti akustiikan osalta. Mutta vielä enemmän meidän stadilaisten tulee hävetä umpilaiskaa osallistumista keikalle – lippuja oli ostettu vain noin 130 kappaletta, jos ymmärsin oikein. Käsittämätöntä! Ilmapiiri puolityhjässä Korjaamossa oli varsinkin keikan alussa sangen kalsea. Vaan kyllä vähäinenkin yleisö hurrasi pian innoissaan, kun tarjonnan upeus alkoi valjeta, eivätkä itse artistit olleet moksiskaan väen vähyydestä. Myös Finley julisti antavansa yleisölle kaikkensa, olipa paikalla 20 tai 20 000 kuulijaa. Sitä paitsi salissa oli pimeää, ja Finleyllä on silmäsairautensa seurauksena vajavainen näkökyky, vaikka toisaalta kertoilikin taannoin humoristisesti olevansa iskemättömän hyvä biljardissa juuri ”putkinäkönsä” ansiosta – suora linja pallolta pussiin, you see…
Keikkasetit olivat koko lailla samansisältöiset molemmilla areenoilla, tosin kappalejärjestys oli jossain määrin erilainen. Show’t kestivät peräti pari tuntia ja niiden aikana kuultiin viitisentoista kappaletta, jotka jopa kaikki taisivat olla Finleyn vuosien 2016–23 neljältä albumilta. Painotus oli ymmärrettävästi hänen tuoreimmalla ”Black Bayou” -kiekolla, jolta tarjoiltiin puolisen tusinaa pidennettyä live-tulkintaa. Juuri kyseisen huippu-CD:n kaksi kappaletta olivat molempien iltojen huikeimpia ja mieleenjäävimpiä tilityksiä: ihmisen elinkaaren lopputaipaleelle ja vanhainkotiympäristöön sijoittuva hidastempoinen Nobody Wants To Be Lonely, sekä reipasrytminen, lähes maaginen You Got It (And I Need It), joilla Finleyn käsittämätön ääniala taipuu vuoroin muhevasta baritonista kiihkeään falsettoon. Kolmas järisyttävän upea kohokohta oli vuoden 2021 ”Sharecropper’s Son” -albumilta poimittu kiihkeän tuskaisa I Can Feel Your Pain.
Finley käyttää Euroopan rundeillaan kustannussyistä usein englantilaismuusikoita. Vaikkei Finleyn brittiläinen taustajoukkio ole ollut mukana millään hänen levytyksillään, bändi hanskasi kuitenkin hämmästyttävän komeasti ja tyylitajuisesti sekä koko repertuaarin että Finleyn lauluväritykset ja -koukut, lopputuloksena upea kokonaisuus ja kuunteluelämys.
Finleyn Christy-tytär oli käytännössä koko ajan lavalla mukana niin taustalaulajana kuin tamburiinia helistellen. Lisäksi hänellä oli parit omat soolospottinsa, joista etenkin I’d Rather Go Blind -klassikko sujui erittäin tyylikkäästi. Christy tullee olemaan jatkossa enemmänkin framilla isänsä seurana, mikä voi olla hyväksi hänelle, mutta toisaalta saattaa viedä fokusta pois itse tähtiartistista. Joka tapauksessa perheellä on suunnitelmia Christy Johnsonin laulajanuran eteenpäin viemiseksi.
Oma lukunsa konserteissa olivat Finleyn liikuttavan koskettavat ja puhuttelevat välispiikit, joista henki hänen aito, sydämellinen ihmisläheisyytensä. Miehen useampaan kertaan tavattuani sekä lavan takana ja ulkopuolella että ennen ja jälkeen konserttien, voin vakuuttaa kyseessä olevan vilpitön ja kaikki tunteensa yleisölleen pyyteettömästi esille tuova artisti.
Tähän loppuun vielä linkki Heikki Suosalon laatimaan Tampereen konsertin arvioon sekä kiinnostavaan Robert Finleyn haastatteluun, joka onnistuttiin sopimaan juuri ennen konsertin alkua kiertuemanagerina toimineen Micke Björklöfin sekä Finleyn Suomeen tuottaneen Robban Hagnäsin ystävällisellä myötävaikutuksella ja huomaavaisuudella. Heille lämpimät kiitokset!
https://www.soulexpress.net/robertfinleyintampere2024.htm
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 4/2024)
Kuva (c) Pertti Nurmi
