RAUMA BLUES
Pääkonsertti 17.8.2024
Vuodesta 1986 asti järjestetty Rauma Blues ei tunnu pettävän koskaan. Euroopan tasollakin merkittäväksi alan festivaaliksi rankattu tapahtuma vakuuttaa alan harrastajat vuosi toisensa jälkeen lyömättömällä ohjelmistollaan. Myös muiden järjestelyjen suhteen moni muu festivaali voisi ottaa mallia siitä, miten asiat hoidetaan niin, että ihmiset viihtyvät. Lisäksi Raumalla se tärkein eli musiikki on aina kaiken keskiössä. Tämän vuoden pääkonsertit järjestettiin tuttuun tapaan kanaalin varrella sijainneella Teltta-Areenalla. Seuraavassa katsaus illan esiintyjiin ja musiikilliseen antiin.
Pääkonsertin kotimaisesta annista vastasi energisesti esiintynyt Million Dollar Tones. Riihimäkeläisorkesterin kokoonpanoon kuului laulajan sekä rytmiryhmän lisäksi kosketinsoittaja, kitaristi ja kolmen hengen torvisektio. Välillä puhallinosasto tarttui myös muihin rytmisoittimiin ja kuultiinpa mukana myös huuliharppua. Yhtyeen tyyli linkittyy vahvasti 1950-luvun rokkaavaan rhythm & bluesiin tuoden miellekuvia mm. sellaisista tuon aikakauden nimistä kuin Ike Turner & His Kings Of Rhythm sekä Johnny ”Guitar” Watson.
Meno keikalla oli vauhdikasta ja tyylitietoista. Autenttisuus ja tietyn aikakauden soundit olivat tarkasti huomioitu. Harmi vain, että keikalla yhtyeen soundi oli puuroinen. Kitara, huuliharppu ja puhaltajien äänet sulautuivat liiaksi toisiinsa ja niitä oli vaikea erottaa. Asiaa ei parantanut edes paikan vaihdot eri puolilla telttaa. Lisäksi voluumi oli aivan turhan kova. Tämä oli sääli, sillä isoa orkesteria ja sen jäsenneltyä soittoa sekä sovituksia olisi ollut mielenkiintoista kuulla tarkemmin.
Milloin Dollar Tonesin keikalla esittämä materiaali koostui huolella valituista, lähes kokonaan vauhtipuolella pysyttelevistä vanhoista covereista sekä yhtyeen johtohahmon, kitaristi Albert Hallikaisen omista sävellyksistä. Ne olivatkin hyvin tyyliin istuvia. Veikkaisin, että jos noita kappaleita ei entuudestaan tunne, niin on vaikea sanoa mikä on cover ja mikä oma sävelmä. Itselleni jäi erityisesti Hallikaisen biiseistä mieleen hyvää louisianalaistunnelmaa ja tremolokitaraa sisältänyt Lafayette Girl. Kun kerran rahkeita omaan tuotantoon tuntuisi löytyvän olisi hienoa, että yhtye turvautuisi yhä enemmän omaan tuotantoon ja muokkaisi kokonaisuutta vielä enemmän oman näköisekseen.
Munchenistä kotoisin olevan Muddy What? -trion muodostavat kitaristi Fabian Spang, hänen siskonsa, niin ikään kitaristi Ina Spang sekä rumpali Michi Lang. Porukkaa mainostettiin etukäteen sen esittämällä ”uudella bluesilla”. Musiikillisesti heidän bluesviritteinen palettinsa sisälsikin heijastumia sähköisestä primitiivibluesista folk-vaikutteiden kautta aina rockimpaan ilmaisuun. Silti koin heidän musiikkinsa enemmänkin vahvasti perinteisiin nojaavaksi kuin miksikään rajoja rikkovaksi tai uudeksi bluesiksi. Toki mukana oli hieman tavallisesta poikkeavia soitannollisia viritelmiä, mutta aika turvallisilla linjoilla mentiin.
Positiivina asioina esiin voisi nostaa Ina Spangin roolin. Hänen maalailevat, hieman psykedeeliset kitarasoolot ja wah wah -pedaalilla väritetyt kitarakuviot olivat sävykkäitä. Lisäksi nainen osoittautui taitavaksi mandoliinin soittajaksi. Muutenkin tuo soitin toi mukavaa lisäväriä heidän akustisvoittoiseen osuuteensa. Fabian Spang hoiti kitarallaan taustan bassokuviot ja vastasi lauluosuuksista. Rytmikkäimmissä kappaleissa bändisoundi oli hieman kolkko ja ohut ehkäpä juuri tuon basson puuttumisen takia. Pieni miinus tuli myös siitä, että laulu kuului heikosti ja sanoituksista oli lähes mahdoton saada selvää. Bändin lavaolemus oli kuitenkin pirteä ja hyväntuulinen. Erityisesti Ina Spang säteili ja fiilisteli tanssien lavalla. Hän myös innostui kiertelemään yleisön joukossa soittelemassa.
Lontoon ”Bluesin Mustaksi Ruusuksi” tituleerattu Sister Cookie osoittautui persoonalliseksi tapaukseksi. Lagosissa syntynyt laulajatar omaa upean, todella matalan ja persoonallisen äänen sekä hersyvän lavaolemuksen. Tästä hommasta oli totisesti hienostelu kaukana!
Naisen laajahko musiikillinen paletti liikkuu jossain bluesin, varhaisen soulin sekä rhythm & bluesin välimaastoissa bändin tuodessa keitokseen vielä jazz-sävyjäkin mukaan. Kokonaisuus oli kuitenkin eheä, koska naisella oli taito tehdä kaikista biiseistä itsensä näköisiä. Taustayhtyeen soundista voi löytää myös yhtäläisyyksiä mm. Sharon Jonesin taustoilla operoineen The Dap-Kingsien kanssa. Keikalla tärkeässä asemassa oli myös nelihenkisen bändin saksofonisti Alex Bland. Miehen foni väritti taitavasti laulajattaren tulkintoja ja antoi kokonaisuudelle persoonallisen, jazziin kallellaan olevan soundin. Krediittiä voi myös tästä antaa yhtyeen dynaamiselle rumpalille Robert Tylerille.
Sister Cookie käytti taitavasti äänensä taipuisaa alarekisteriä. Tunnelmat saattoivat vaihdella hyvinkin rajusta aina hienostuneen herkkään. Välillä hän viljeli myös villin kuuloista kurkkuääntään tuoden kappaleisiin rujoa ja raakaa otetta. Sävelmät olivat encorena kuultujen I Put A Spell On You’ta ja Work Songia lukuun ottamatta omia ja ne koostuivat pääosin hänen debyyttialbuminsa ”In The Blue Corner” materiaalista.
Chris Cain tuli Suomeen vain yhdelle keikalle ja lento takaisin Yhdysvaltoihinkin oli jo varhain seuraavana aamuna. Lavalla kypsään ikään ehtinyt veteraani ei jättänyt selittelyille sijaa ja otti innokkaan yleisön taakseen musiikillisella ilmaisullaan, josta ei toden totta tunnetta puuttunut. Vastavuoroisesti yleisön reaktiot ja vuorovaikutteisuus saivat myös Cainin herkistymään ainakin kerran keikan aikana artistin pyyhkiessä kyyneleitä silmistään.
Raumalla Cain osoitti kuuluvansa ehdottomasti tämän hetken bluesin ykkösliigaan. Miehen vahva läsnäolo, tunteikas, väistämättä B.B Kingin mieleen tuova laulu sekä sävykäs kitarointi oli ainakin yhtä vahvalla tasolla kuin parikymmentä vuotta sitten nähdyllä Suomen keikalla Jämsässä. Vaikka kuninkaiden, B.B:n ja Albertin vaikutteet ovatkin selkeästi poimittavissa hänen soitostaan, Cainilla on kuitenkin oma tyylinsä ja soundinsa. Kitaristina Cain on mestari fraseerauksen, soiton dynamiikan ja tunteen palon välittämisessä. Gibson soi harkitun voimakkaasti pureutuen suoraan kuulijan sieluun. Raumalla miehen taustalla operoi erittäin dynaaminen nelihenkinen italialaiskokoonpano, jota johti kitaristi Luca Giordano. Porukka vastaa usein Cainin säestämisestä Euroopassa.
Keikan ensimmäiset biisit mentiin lainaosastolla, joita alkupään setissä kuultiin yllättävänkin paljon. Keikka alkoi niinkin kalutulla B.B. King -vedolla kuin Whole Lotta Lovin’. Cain halusi muutenkin alkupuolella nostaa B.B. Kingin nimen esiin ja samalla raottaa hänen merkitystään itselleen. Pitkä tulkinta Kingin Darling, You Know I Love You -bluesballadista olikin tunneskaalaltaan hiuksia nostattava. Albert Kingin tunnetuksi tekemä Crosscut Saw taas kumarsi hänen toiselle merkittävälle esikuvalleen. Omaan materiaaliin siirryttiin neljän kappaleen jälkeen, jolloin artisti yhtyeineen veti erittäin funkyn version Hush Money -biisistä toiseksi viimeisimmältä Alligator-kiekoltaan. Cain kävi myös koskettimien takana tulkitsemassa oman, Ray Charles -tyylisen bluesinsa Sittin’ And Wonderin’, jossa bändin dynaaminen soitanta pääsi hienosti oikeuksiinsa. Loppupuolella meno yltyi yhä enemmän jamihenkiseksi ja yhtye pääsi myös sooloilemaan peräti kahteen otteeseen. Jämäkästi, mutta lämpimällä otteella bändiään johtanut kitaristi otti lopulta täydellisesti yleisön haltuunsa ja poistui lopulta lavalta ensin nöyrästi yleisölle kumarrellen. On vaikea kuvitella, että joku ei olisi ollut tyytyväinen Cainin Raumalla nähtyyn esitykseen. Niin vakuuttava Chris Cainin ja häntä säestäneen bändin esiintyminen oli.
Luther Allisonin pojalla, 58-vuotiaalla Bernard Allisonilla on myöskin jo pitkä ja komea ura takanaan. Kuten Rauma Bluesin ansiokkaasti kootussa esitelehtisessä todetaan, Bernardin juuret ovat Chicago-bluesissa, mutta hänen moderni bluesinsa sisältää runsaasti funk- ja rock-vaikutteita souliakaan täysin unohtamatta. Artistin uusin kiekko ”Luther’s Blues” sisältää hänen isänsä sävellyksiä, joita hän tulkitsee omalla tavallaan. Odotusarvo keikalle olikin, että otoksia tupla-LP:ltä ja hänen isänsä sävellyksiä tulee ehkä tavallista enemmän. Näin kävikin. Onneksi konsertissa kuultiin myös hänen omaa tuotantoaan sekä lopussa pari coveria Freddie Kingiltä ja Jimi Hendrixiltä.
Mies operoi lavalla valkoisella Gibsonin Les Paul -kitaralla, joka oli kytketty Fenderin Super Reverb -vahvistimeen. Soittimen soundi oli lämmin ja paksu. Välillä Allison väritti soittoaan maukkaasti wah wah-pedaalilla tuoden biiseihin kiehtovia rytmillisiä funk-elementtejä.
Keikka alkoi maukkaalla bluesinstrumentaalilla Send It In. Rullaavan avauksen jälkeen siirryttiin So Excited -biisiin, jonka rytmikäs funk/rock -meininki loi lisää jännitettä keikalle ja antoi viitteitä siitä, mihin basisti George Moyen, kosketinsoittaja Eric Cannavaron ja rumpali Matthew Kimathin muodostama tiukka taustabändi pystyy. Lisää funkya meininkiä tarjoili edellisten tapaan miehen omasta kynästä lähtöisin oleva Night Train. Tämän jälkeen siirryttiin kolmen sävelmän ajaksi ”Luther’s Blues” -albumin materiaalin pariin. Näistä esityksistä molliblues Bad Love oli erityisen hieno ja dynaaminen esitys. Bernard sooloili kitarallaan ajoittain todella vuolaasti ja tunteikkaasti. Tunnelmat vaihtelivat saman biisin aikana rajusta irrottelusta aina herkkään bändin seuratessa johtajaansa nyanssit huomioiden. Allisonin oma sävellys, soulahtava The Way Love Was Meant To Be taas toi keikan rakenteeseen sopivaa ilmavuutta ja keveyttä. Seuraavaksi kuultu Hendrixin Voodoo Child oli vähän turhan kaluttu valinta, vaikka se lopussa muuttuikin aivan erilaiseksi Stevie Ray Vaughan -tyyliseksi kitarajamitteluksi.
Sitten seurasi keikan selkeä suvantovaihe Allisonin siirryttyä lavan taakse ja bändiläisten aloittaessa omat, melko sekaviksi ja vähintäänkin irrallisiksi jääneet soolo-osuutensa. Keikan jännite laski selvästi liian pitkien osuuksien puuduttavassa sekamelskassa. Onneksi konsertille saatiin kunniakas loppu, kun kitaristi saapui takaisin esittämään keikkavakioihinsa kuuluvan, hänelle tärkeän Serious-kappaleen merkeissä. Tuo balladi on Bernardin mukaan Luther Allisonin tunnetuin sävellys, jonka hän esittää omalla tyylillään joka keikallaan. Pakolliset ”loppuhöyryt” päästeltiin Freddie Kingin Going Downin myötä. Samalla festivaali saatiin päätökseen vähän ennen yhtä. Väkimäärä oli tuolloin jo huomattavasti vähentynyt, mutta onneksi sitä sentään oli paikalla riittävästi tunnelman säilymiseksi loppuun asti.
Nuorekkaan oloinen Bernard Allison on lavalla karismaattinen artisti, jolla on taito Cainin tavoin välittää vahvoja tunnetilojaan kuulijalle. Intohimo musiikkiin ja sen esittämiseen näkyy ja kuuluu. Samoin yhteisenä piirteenä voidaan pitää hyvin kunnioittavaa asennetta yleisöä kohtaan. Molemmista jäi myös keikan perusteella hyvin sympaattinen vaikutelma.
Juttelin vielä keikan jälkeen lyhyesti Allisonin kanssa ja puhuimme mm. Luther Allisonista ja hänen vaikutuksestaan. Bernard sanoi, että hänelle tärkeä oppi oli isältään se, että aina pitää antaa kaikkensa lavalla ja välittää energiaa kuulijoille. Tuosta hän kertoi saaneensa hyvää käytännön oppia seuraamalla, miten hänen isänsä toimi useita tunteja kestäneillä keikoilla. Tätä energiaa hän haluaa myös itse välittää kuulijoilleen.
Tämän vuoden Rauman pääkonsertin kokonaisuus oli kaikin puolin hyvin rakennettu. Ohjelmisto oli monipuolinen ja kiinnostava. Erinomaisten pääesiintyjäkiinnitysten lisäksi on hienoa, että järjestävä taho tuo myös rohkeasti ja ennakkoluulottomasti eurooppalaisia nuoremman polven lupauksia lavalle. Tietty yllätyksellisyys ja monipuolisuus pitää kaikkien kuulijoiden mielen vireänä.
J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 4/2024)
Kuva: Chris Cain (c) Juha Seila
