PUISTOBLUES
Järvenpää 1.7.2023
Sinisävyinen Puistoblues
Suomen suvi on maailman suloisin. Se on tullut koettua monasti Järvenpään Puistobluesissa, mutta välillä ilmojen jumalat haluavat testata blueskansan omistautuneisuutta ja vääntelevät säänamiskoista suuntaan tahi toiseen. Tänä vuonna festariväen kestävyyttä testattiin pitkään kestäneen, kauniin kesäsään jälkeen kokonaisella viileällä sadepäivällä. Vanhankylänniemeen oli kuitenkin saapunut yllättävänkin hyvin väkeä suhteessa kelin kalseuteen, vaikka mistään hurjasta yleisöryntäyksestä ei ollut kyse. Paikalla olleet olivat kuitenkin sinnikkäästi mukana touhuissa ja hyvin moni seisoi lavan edessä sateessa koko päivän.
Puistobluesissa on näkynyt runsaita kukkaseppeleitä, mutta tänä vuonna tapahtuma pisti vielä vehreämmän (ja leikkokukkia kestävämmän) vaihteen silmään ja osti 425 mangrovepuuta paikkailemaan hiilijalanjälkeään. Mangrovet istutettiin Indonesiaan, mutta Puistobluesiin saatiin sentään VIP-loungeen loungeamaan ja myös hitusen esiintymään Andy McCoy, kyseisen Puistobluesin mangrovekampanjan kasvot. Minä en tuota esiintymistä todistanut, mutta jotain ääniä omiinkin korviini sieltä VIP-teltan suunnalta kantautui soittotauon aikana.
Kitaroiden ja ihmisten vuosirenkaat
Paikalle saapuessani rapsahteli niskaan jo jokunen pisara, mutta Ben Granfelt sai kuitenkin aloittaa settinsä suhteellisen kuivissa oloissa ja taivas aukeni vasta vähän myöhemmin. Granfelt viettää tänä vuonna 60-vuotisjuhlavuottaan sinisen Stratocasterinsa kera, joka saikin paljon puheenvuoroja esiintymisen mittaan, sinistraton lisäksi hänen käsistään löytyi mm. viisikymmenvuotias Jukka Orman vanha, vuoden 1973 Sunburst Stratocaster, jonka runko on kuulemma Benin ensimmäinen Kitarapajaostos. Soitin löytyi miehen kitaralaukkujen syövereistä, kun korona-aikaan tylsistynyt Granfelt siivosi kaappejaan. Kannattaa siis tylsistyä, tiedä mitä kaikkia aarteita nurkistaan löytää uudelleen.
Ben Granfelt vetäisi energisen setin, joka kurotteli kuulaana ja tunnelmoivana nostaen hattua muun muassa Gary Moorelle sekä Jeff Beckille. Jeff Beckiä Granfelt muisti setin lopuksi Cause We’ve Ended As Lovers -kappaleella, joka kiertyilikin ilmoille kauniisti mennyttä suuruutta kunnioittaen. Tuota ennen Granfelt esitti Faith, Hope And Loven, joka tuli maailmaan Ben Granfeltin Wishbone Ash -aikana.
Seuraavana esiintyi Altered Five Blues Band sadeverhon koristellessa lavan edustaa. Bändin solisti, vakuuttavaääninen Jeff Taylor, rehtori ammatiltaan, omisti myös yhden balladin vastikään menehtyneen bluesdiggaritalkoolaisen Antti-Jussi Suonenlahden muistolle. Muuten bändi pisteli menemään energistä bluessoitantoa, joka piti kansan tyytyväisenä. Tässä vaiheessa oli vähän jännät paikat, sillä Puistobluesin aikataulu oli vaarassa lentoyhteyksien sakatessa ja monen bändin ollessa vielä ties missä. Tämän johdosta Altered Blues Band esiintyikin puolisentoista tuntia perinteisen noin tunnin setin sijaan.
Wishbone Ashia kuultiin tosiaan jo Ben Granfeltin esiintymisen aikana, mutta nyt oli itse bändin vuoro tupsahtaa lavalle vetelemään reteää progea, rokkia, bluesia ja ties mitä, perusteellisen kahden kitaran rintaman kera. Ja kuinka sattuikaan, setin lopuksi lavalle kutsuttiin vanha tuttu Ben Granfelt liittymään mukaan kitaroiden kuoroon. Ja kun kerran bluesfestivaaleilla oltiin, oli kappale nimeltään Almighty Blues. Ennen soitannon alkua Ben kiitteli vanhaa toveriaan, bändin liideri Andy Powellia, joka oli mukana jo Wishbone Ashin taipaleen alkaessa vuonna 1969. Paljon hymyjä ja muisteloja sai osakseen myös bändin toinen kitaristi Mark Abrahams, jonka Ben kertoi bonganneensa parisenkymmentä vuotta sitten Leedsissä Wishbone Ashin keikalta eturivistä – nyt mies olikin sitten Granfeltin rinnalla lavalla. Wishbone Ash esiintyi puolisentoista tuntia ja meno oli erinomaista eikä vesisade pahemmin harmittanut.
Pyörremyrsky sateen keskelle
Onneksi lentoyhteydet vihdoinkin toimivat ja lavalle saapui suoraan kentältä tanskalainen Thørbjorn Risager & The Black Tornado villittämään yleisöä. Risager pahoitteli tunnin myöhästymistä ja johdatti bändin bluesin, boogien, pyllyhytkyn ja rokkenrollin taikaseokseen, jota maustettiin syvillä fiilistelyillä.
Keikan puolivälissä toinen kitaristi Joachim Svensmark kaivoi esiin sinisävyisen sliden Thorbjørn Risagerin kiitellessä yleisöä sadesäässä sinnittelystä kertoen tietävänsä suomalaisten olevan vahvaa kansaa. Seuraavaksi keskelle viileää sadetta rönsyili sadepisaraverhon lävitse esiin pitkiä, loitsivia uniliukuja jostain tuhannen ja yhden yön tarinoista. Ilman täytti hidas syke, joka puhutteli ihmiskehoa ja sydäntä, jolla on taipumus pyrkiä synkronoitumaan lähellä olevan kanssa. Tuon aloituksen tahdittamana oli helppo lähteä itseensä kiertyilevän hypnoottisen, levyversiota hitaamman ja aistikkaamman Never Givin’ Inin mukaan – ja leijailemaan nurmikon pinnasta höyrystyvän veden kera musiikin taian nostattamana. Tuo oli mielestäni yksi päivän kohokohdista yksinkertaisena loitsintana, jossa ei ollut mitään ylimääräistä ja joka kiireettömästi kasvoi ja tihentyi makoisasti kohottaen sekä lämpötilaa että sykettä. Youtubessa nuuskiessani huomasin, että joskus Svensmarkilla on kappaleen alussa käsissään jousi, jolla yllyttää kitarasta ylimaallisia sointuja – eikä esitys kuulosta ollenkaan huonolta myöskään kokonaisen jousirivistön kera.
Kuusipäinen Black Tornado toimi muutenkin hienosti Risagerin rinnalla torvisektioineen, ja bändiliideri oli itsekin iloissaan kumppaneidensa ulosannista ottaen kontaktia ja fiilistellen soolojen aikana. Puhallinpuolen vekkulit veikot ottivat pariin otteeseen myös cheerleader-vastuun ilmaan nostettuine, hitaasti rytmiä lyövine käsineen. Kokoonpanon tyylikäs, rento ja vähäeleinen tunnin pituinen esiintyminen karismaattisen ja raspiäänisen solistin johdattamana sai unohtamaan sateen ja kylmän ja teki lentojen viivästymisistä johtuneen odottelun ehdottomasti sen arvoiseksi. Varpaat olivat ehkä muuttuneet jo jääkalikoiksi, mutta syän sykki lämpimänä. Viihdytti ja kantoi. Saisipa tätä pian lisää.
Tiukkaan pakattua nostalgian lämpöä
Bluesin jumalat olivat suotuisia myös pääesiintyjän suhteen ja Canned Heat oli taas tien päällä, ja oli aika kunnon nostalgiafiilistelyn On The Road Again -kappaleen noustessa ilmoille ja haihduttaessa hiljakseen kalsan kelin puraisun. Sateen hiipuessa hipsi loppukin blueskansasta näkyviin sateensuojista ja lavan edessä oli jo ehtaa festarifiilistä. Time Was jatkoi settiä ja muistutti sekä vanhoista hyvistä ajoista että uskosta tulevaan. I’m Her Man lauloi rakkaudesta ja Shake It Don’t Break Itin jälkeen oli aika puhua rauhasta ja rakkaudesta sekä kappaleen liitoksesta vuoden 1969 Woodstock-festivaaleihin. Canned Heatin lähes alkuperäinen rumpali Fito de la Parra hihkaisi perään, että Suomellahan oli oma Woodstockinsa Turussa, jossa hän itsekin esiintyi silloin Canned Heatin riveissä. Kyse on vuoden 1971 Ruisrockista.
Laulaja Dale Spalding usutti kansaa pippaloimaan näin maaseudulla ollessa Going Up The Country -kappaleen tahdissa. Pippaloinnin jälkeen mies totesi, että kaikkihan täällä tietävät Charlie Musselwhiten ja ohjasi bändin Christo Redemptor -lainan taikaan. Silloin oli läsnä jo kesäisen festivaalin lämpöä ja keinuttavaa tunnelmointia pääskysten liidellessä taas taivaalla.
Koska kyseessä oli Canned Heat, niin seuraavaksi rokattiinkin taas täysillä Future Bluesin tahtiin. Dale kyseli josko yleisössä on bluesin rakastajia ja lisäsi heti että tietenkin on, Suomihan on yksi bluesin globaaleista pääkallopaikoista. Canned Heatin viitisenkymmentä vuotta sitten levyttämä Rollin’ And Tumblin’ oli jo silloin vanha kappale, totesi Spalding ja johdatti kansan pyöriskelemään bluesin ytimessä, kehottaen heti perään yhteispeliin, kun Let’s Work Together kutitteli nostalgiahermoja.
Täytyy myös mainita, että Fito de la Parran, Dale Spaldingin, kitaristi John Pauluksen ja basisti Rick Reedin lisäksi lavalla virnisteli erikoisesti myös hyvin tuttu hahmo, nimittäin oma M.A. Nummisemme Dale Spaldingin t-paidan printissä.
Puistoblues päättyi lopulta viisitoistaminuuttisiin pyllyhytkyboogiebileisiin, jotka lähettivät koko päivän urheana paikalla olleen kansan melkoisen varmasti tyytyväisissä ja nostalgisen hymyävissä tunnelmissa kotiin lämmittelemään.
Satu Saga
(julkaistu BN-numerossa 4/2023)
Kuva: Altered Five Blues Band (c) Satu Saga
