JOE BONAMASSA
Jäähalli, Helsinki 19.4.2023
Elettiin vuotta 2001, allekirjoittanut istui Puistobluesin nurmikolla auringon grillattavana ja lavalla soitti runsas parikymppinen nuori mies nimeltä Joe Bonamassa. Jossain määrin tuntui siltä, että hänestä voisi tulla jotain ja niin hänestä tulikin. Mitenkään vähättelemättä Bonamassan taitoja, niin asiaa on auttanut raskas markkinointikoneisto, loputtomalta tuntuva oheistuotteiden määrä ja pitkä rivi erilaisia levyjä. Eri puolilla maailmaa tallennetut livejulkaisut ovat mahdollistaneet sen, että hekin, joilla ei ole ollut tilaisuutta syystä tai toisesta Bonamassaa livenä nähdä, ovat voineet nauttia edes jonkinlaisesta keikkakokemuksesta.
Nyt yli 20 vuotta myöhemmin tuli tapaaminen Bonamassan kanssa uudestaan. Paikkana oli Helsingin jäähalli, sillä parempaakaan areenaa ei tässä kokoluokassa taida Helsingissä tarjolla olla, kun ”Hjalliksen halli” on sattuneesta syystä käyttökiellossa.
Ei ole harvinaista, että alussa soundit eivät ole aivan kohdallaan ja teknisiäkin ongelmia oli, kun Bonamassan kitarakamoihin tuli joku häiriö. Pienen odottelun jälkeen ääni kuitenkin palasi ja soitto jatkui eteenpäin, mutta soundit eivät illan aikana parantuneet lainkaan. Musiikki tuli riittävän kovaa ja puuroutui pahasti, etenkin silloin kun molemmat taustalaulajat olivat äänessä. Jotenkin tuntui, että heidän monitoreissaan oli jotain vikaa, eivätkä he kuulleet itseään, kun pyrkivät huutamaan. Kaikista pahimmat olivat rummut, jotka peittivät alleen lähes kaiken. Soundi oli mukavan tuhti, mutta miksi nupit piti kääntää kaakkoon? Virveli kuulosti siltä, kun ammuttaisiin pistoolilla korvan vieressä ja bassari vastaavasti taas kuulosti tykiltä. En lähde spekuloimaan, kuinka paljon paremmalta, jos yhtään, soundit kuulostivat permannolla tai päätykatsomossa, mutta sivukatsomossa piippuhyllyllä laulusta ei meinannut saada kunnolla selvää. Asiaa ei auttanut se, että PA oli suunnattu suoraan kohti katsomoa.
Kiertueväsymyksestä on turha ketään syyttää, koska keikka oli turneen ensimmäinen. Pientä jännitystä oli havaittavissa ja ehkä jetlag jyskytti takaraivossa. Alkumetreillä Bonamassa ei kiittänyt yleisöä ja ensimmäiset sanat saimme ehkä puolivälin paikkeilla. Kun hän vihdoin esitteli bändin, oli äänessä outo metallinen sävy. En tiedä, onko jäähallin akustiikka noin kehno vai oliko miksaajaksi palkattu puolikuuro kädetön henkilö, joka ei saanut ääntä kohdalleen.
Kappalevalikoima painottui viimeisimpien albumien sävellyksiin. “Royal Tea-” sekä “Redemption”-albumeilta kuultiin molemmilta kolme näytettä, mutta viimeisimmältä “Time Clocks” -levyltä vain yksi, The Heart That Never Waits. Suosikkikappaleitani Driving Towards The Daylight, Different Shades Of Blue tai Lonesome Road Blues ei soitettu. Asialla ei ole suurempaa väliä, sillä tuskin olisin niistä kuitenkaan näillä säädöillä nauttinut. Bluesia mukana oli odotetun vähän, ja setin mielenkiintoisimmat vedot olivat Coco Montoyan I Want to Shout About It sekä Big Bill Broonzyn Double Trouble, joskin kappaleiden vaatimat nyanssit eivät oikeuksiinsa päässeet. Loppupuolella myös kakkoskitaristi Josh Smith sai mukavasti sooloaikaa soittaen varsin mallikkaasti, sortumatta liiallisiin revittelyihin tai ylipitkiin sooloihin. Reese Wynans tuntui olevan vedossa, mutta kolkko pianosoundi latisti tunnelmaa.
Lonely Boyn aikana Telecaster vaihtui lennossa Flying V -kitaraan ja sävelmä sai jatkoksi ZZ Topin Just Got Paid -kappaleen, jonka alussa yleisöä kehotettiin nousemaan seisomaan. Esityksen soolo-osiossa flirttailtiin useammankin blues- ja rock-klassikon kanssa ja Bonamassa esitteli taitojaan myös Thereminin parissa. Encorena oli pitkään toiveissa ollut Mountain Time, jota ei aiemmin ole Suomen keikoilla soitettu.
Outoa oli, että oheiskrääsää ei myynnissä ollut lainkaan. Oliko niille käynyt kuten Reese Wynansin matkatavaroille, jotka eivät olleet tietään Helsinkiin löytäneet? Ymmärrän kyllä, että ison kiertuekaluston liikuttamisessa on kuluja ja soittajatkin palkkansa tarvitsevat, mutta 100 euroa kahdesta tunnista “kaurapuuroa” on mielestäni liikaa.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 3/2023)
Kuva: Joe Bonamassa (c) Steve Williams
