FAT CHANCE 10 VUOTTA
Malmitalo, Helsinki 4.10.2024
Kaikki näkemäni Fat Chance -keikat ovat olleet vähintäänkin hyviä, jotkut jopa erinomaisia. Juhlakeikan alkamista odotellessa pohdin, kuinka käy tällä kertaa, sillä odotukset olivat korkeat. Luotin siihen, että bändi tarjoaisi juhlakeikallaan jotain spesiaalia.
Ilta potkaistiin käyntiin tutun kuuloisella melodialla. Ai niin, tämä on Peter Gunn, mutta, hetkinen… laulettuna versiona. En ollut ikinä kuullut kappaletta tällä tavoin esitettynä, ja jos totta puhutaan, niin en edes tiennyt, että siinä on sanat. Salapoliisityön tuloksena löysin tiedon, että Jay Livingston ja Ray Evans kirjoittivat tekstin vuoden 1965 julkaisua ”Sarah Vaughan Sings The Mancini Songbook” varten. Bye-Bye (Peter Gunn) olikin mitä mainioin aperitiivi, ja vaikka sen olisi voinut soittaa myös instrumentaalina, niin valittamista ei missään nimessä ollut lauletussakaan versiossa. Ilta eteni mukavissa merkeissä ja tutut kappaleet, kuten Market Place tai Better Beware soljuivat odotusten mukaisesti. Ensimmäisen setin kohokohtia olivat I’d Rather Go Blind ja Summertime, joissa molemmissa tuli esille bändin tapa fiilistellä sekä solisti Merikukka Kiviharjun tyylitaju. Etenkin ensin mainitussa monet (voimakasääniset) naislaulajat pyrkivät lopussa huutamaan ja pilaamaan hienon kappaleen. Vaikka Merikukalta potkua tarvittaessa löytyisi, hän ei sorru moiseen kardinaalivirheeseen. Summertimen henkeä nostatti myöhäisen kesäillan tunnelmaa stimuloinut valaistus. Ensimmäisen osuuden lopetuksena toimi Bumble Bee.
Pienen hengähdystauon jälkeen selvisi, että jotain erityistä olisi vielä tulossa vierailijan muodossa, mutta ainakin kakkosrupeaman ensimmäinen kappale, Linda Hopkinsin tunnetuksi tekemä Shiver And Shake esitettiin saman viisikon voimin. Vaikkei Jailhouse Bluesia oltu lainkaan harjoiteltu, niin hyvältä se kaikesta huolimatta kuulosti. Lisämausteet tarjoili Hessu Pirhosen soittama Thelonious Monk -tyylinen pianosoolo. Setin puolivälissä astui luvattu vierailija, fonisti Jukka Vaajoensuu lavalle ja meille tarjoiltiin uudistettu versio ”Second Chance” -albumin Ruth Brown -raidasta Teardrops From My Eyes. Loppuilta sujui erittäin positiiivisissa merkeissä ja monet tutut kappaleet, kuten Going Down To Big Mary’s tai Hand Holdin’ Baby saivat mukavan lisän saksofonista. Viimeisenä kappaleena soitettu Caravan on kuulunut usean vuoden ajan suosikkeihini instrumentaalina. Kakkosalbumin päätösraita toimi fonilla maustettuna hyvin ja tunnelma nousi vähintäänkin toiseen potenssiin. Yleisö vaati lisää ja ilta päättyi ehkä aikataulusta johtuen ”maailman nopeimmin” vastattuun encoreen. Kukaan bändin jäsenistä ei edes ehtinyt poistua lavalta, kun he päättivät soittaa Them There Eyesin. Hieno ilta sai arvoisensa lopun.
Kuten alussa totesin, Fat Chance ei ole koskaan pettänyt eikä pettänyt täälläkään kertaa. Lopputulos oli jossain loistavan ja erinomaisen välimaastossa. Hessu Pirhonen loisti pianon takana ja Gona Lehtinen intoutui muutaman kerran kitaransa kanssa, mm. soittaen sitä hampaillaan. Hyvänä uutisena meille kerrottiin, että Jukka Vaajoensuu on jatkossa bändin kuudes jäsen. Vaikkei Fat Chancen musiikki mielestäni ole kaivannut mitään lisää, niin ainakin tämän illan perusteella kolmas sooloinstrumentti antoi kivasti lisäpotkua. Siitäkin huolimatta, että pariin kertaan foni rääkäisi vähän turhan tuhdisti.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 5/2024)
Kuva: Fat Chance (c) Riku Metelinen
