CHICAGO BLUES FESTIVAL 2023
Chicago 8.–11.6.2023
Chicago Blues Festival palasi nyt pandemian jälkeen normaaliin neljän päivän ohjelmistoon alkaen jo torstaina 8. kesäkuuta. Tapahtumaa on kutsuttu vuosia maailman suurimmaksi ilmaiseksi festivaaliksi, joka kerää yleisöä ympäri maailmaa. Sitä on järjestetty vuodesta 1984 lähtien, aiemmin nimellä Chicago Fest, vaikka Grant Parkissa pidettiinkin jo 60-luvun lopulla muutamana vuonna ilmaisia bluestilaisuuksia. Festivaalia järjestettiin samassa paikassa vuoteen 2017 saakka, jonka jälkeen se siirrettiin Millenium Parkiin lähemmäksi keskustaa. Millenium Parkissa oli aikaisemmin pidetty gospelfestivaalia ja erilaisia ilmaiskonsertteja pitkin kesää. Monet tapahtumakävijät ovatkin haikailleet paluuta Grant Parkin Petrillo-lavalle ja puiston alueelle. Millenium Parkin Jay Pritzker Pavilion -päälava on silti osoittautunut hyväksi valinnaksi parempine tiloineen ja äänentoistoineen.
Avausiltana ohjelman pääpaino oli nimenomaan Jay Pritzker Pavilion -lavalla, muina päivinä myös Rosa’sin teltassa (Rosa’s Lounge Blues Village) ja puiston toiseen päähän Gibson-lavan tilalle siirretyllä Mississippi-lavalla oli tasokasta ohjelmaa. Avausillan aloitti päälavalla Wayne Baker Brooks, Lonnie Brooksin nuorin poika, joka on tehnyt omaa uraa jo useamman vuoden verran menestyksekkäästi. Hänen jälkeensä lavalla nähtiin The Blind Boys of Alabama huuliharpisti Bobby Rushin kanssa. Gospelblues-legendat tuovat uskonnon bluesiin ja soulblueslegenda Bobby Rush, joka toi funkin bluesiin, aloitti shown kitaralla ja laululla mainiten, että on ollut 72 vuotta tien päällä ja täyttää 90 vuotta marraskuussa. Blind Boys of Alabama esitti vahvaa yhteislaulua, gospelnumeroita ja tuttuja kappaleita, kuten People Get Ready ja Spirit In The Sky. Bobby Rush tuli mukaan harppuineen setin loppupuolella mm. kappaleisiin Nobody’s Fault But Mine, Soldier In The Army Of Lord, Down In The Hole ja Amazing Grace. Aikaisemmin bändi on tehnyt yhteistyötä Charlie Musselwhiten kanssa, mutta ehkä Bobby Rushin mukanaolo selittyi hänen Chicago- ja soulblues-taustallaan. Jutut olivat tietysti huumoripitoisia ja harppukin istui taustalle, vaikkei Bobby olekaan taustamuusikkona tunnettu. Gospel-poljento on tuttu ja yhteislauluakin saatiin aikaan yleisön kanssa.
Illan päätti satavuotistribuutti Albert Kingille. Donald Kinsey, joka oli aikoinaan Kingin bändin jäsen, on valitettavasti sairastellut, ja esitti siksi vain kaksi kappaletta. Hän on työskennellyt myös mm. Bob Marleyn ja Peter Toshin rinnalla ja tehnyt pitkän uran veljiensä kanssa Kinsey Report -bändissä sekä isänsä Big Daddy Kinseyn yhtyeessä. Tribuuttibändiä johti nykyään soolouraa tekevä Rico McFarland. Hänen uraansa mahtuu työskentely Little Miltonin, Albert Kingin, Artie Whiten, Lucky Pettersonin ja Sugar Bluen yhtyeissä sekä monissa levytyssessioissa mm. Jimmy Johnsonin kanssa. Larry McCray Detroitista Michiganista on myös luonut soolouraa vuosia eri levymerkeillä. Viime kesän visiitti Puistobluesissa on monella muistissa, samoin kuin Bonamassan tuottama CD tämän merkillä. Carl Weathersbyllä on soittotyylissään eniten Albert Kingin vaikutteita, ja hän on tehnyt lukuisia omia levytyksiä – viimeisimpänä ”Live At Rosa’s Lounge” muutama vuosi sitten. Hän on kärsinyt terveysongelmista pitkään, mutta esiintyy edelleen säännöllisesti Mississippissä ja kesäisin Chicagossa. Mukana tribuutissa oli myös Albert Kingin pitkäaikainen komppikitaristi Tony Llorens, tunnetuin ehkä Stevie Ray Vaughanin ja Albert Kingin yhteissessiosta. Albertin laajasta ohjelmistosta kitaristit olivat valinneet omia suosikkejaan soolonumeroikseen, esimerkiksi Rico kappaleen I’ll Play The Blues For You. Larry McCray soitti omaan tuhtiin tyyliinsä mm. kappaleet Travelin’ Man ja Call My Job Gibson Flying V -kitarallaan. Carl Weathersby pääsi lähimmäksi Albertin tyyliä soittonsa intensiivisyydessä ja soittotekniikassa. Myös Carl oli aikoinaan Kingin taustabändissä.
Perjantaina päälavalla nähtiin Delmark-merkin 70-vuotisjuhlat, joka tarjoili läpileikkauksen yhtiön tuoreemmista ja jo pidempään yhtiölle levyttäneistä artisteista, kuten Jimmy Burns ja Willie Buck. Demetria Taylor esitti Mike Wheelerin bändin kanssa vauhdikkaan ja tasokkaan setin uusia levytettyjä kappaleita ja Chicago-klassikkoja mm. isältään Eddie Taylorilta ja Magic Samiltä. Solistit esiintyivät talon bändin kanssa, jossa olivat mukana mm. Billy Flynn ja Bob Stroger.
Illan ohjelmassa olivat myös Nora Jean Wallace ja John Primer The Real Deal Blues -bändeineen, jotka tarjosivat takuuvarmaa soittoa ja laulua uransa varrelta. Yllätys sen sijaan oli nuori Jontavius Willis duona Rodrigo Mantovanin kontrabasson kanssa. Maanläheistä countrybluesia menneiltä vuosikymmeniltä sekä omia sävellyksiä. Mantovani tuki loistavasti Willisin poikkeuksellista Gibson-kitaran soittoa ja vahvaa laulua.
Muilla lavoilla ehdin käydä kuuntelemassa kitaristi-laulaja Vasti Jacksonia, joka on luonut omaa uraa jo pitkään esiintyen säännöllisesti myös Euroopassa. Vasti on myös huumorimiehiä ja piti yleisön hyppysissään jutuillaan ja taidokkaalla kitaransoitollaan.
Lauantain päälavan ohjelmisto alkoi Women in Blues -teemalla, jolla kunnioitettiin pitkän uran tehneitä artisteja Deitra Farria, Katherine Davisia ja Sugar Pie DeSantoa. Naisenergiaa oli myös kokonaan naismuusikoista kootussa bändissä, jossa kitaroissa olivat Joanna Connor ja Radka Kasparcova, bassossa Sherry Weathersby, ja rummuissa ja laulussa Sheryl Youngblood. Kuuluttajana nähtiin nuori monilahjakkuus Lynne Jordan, joka artistien esittelyn ohella myös lauloi Youngbloodin kanssa Sugar Pie DeSanton kappaleita tämän estyttyä tulemasta San Franciscosta sairastumisen ja korkean iän vuoksi. Deitra Farr tulkitsi omia kappaleitaan. Katherine Davis sai tilaisuudessa myös tunnustuksen työstään bluesmusiikin ja -perinnön välittämisestä nuoremmalle sukupolvelle. Sheryl Youngbloodilla oli kiireinen viikonloppu. Hän soitti useammallakin lavalla ja päälavalla hänellä oli sunnuntaina laulajana myös oma show, jossa mukana olivat huuliharpisti Billy Branch sekä nuori kitaristi Stephen Hull, ja jossa hän osoitti pystyvänsä vaikka mihin. Paketti esiintyi festivaalin jälkeen myös paikallisilla klubeilla.
Päälavalle nousi seuraavaksi mm. Odyssey-klubilla talonbändinä toimiva Joe Pratt & Source One Band, koskettimissa Stanley Banks, Pratt bassossa ja laulussa sekä laulusolistina vahvaääninen New Orleans Beau, joka esitti soulpainotteisen setin r’n’b-maustein. Tämän bändin kanssa ovat keikkailleet niin Otis Clay, Jo Jo Murray, Willie White ja Shorty Mack kuin monet paikalliset nais- ja miessolistit. Harvemmin North Sidessa esiintyvä bändi oli hyvässä vedossa ja esitti tuhdin setin.
Sugaray Rayford länsirannikolta ilahdutti päälavalla vankalla annoksella bluesia, r’n’b:tä ja rockia. Vahvaääninen Sugaray on tehnyt useita levytyksiä mm. Delta Groove -merkille ja on vieraillut myös Viron Augustibluusissa sekä Rauma Bluesissa hyvän bändinsä säestyksellä.
Demetria Taylor Mike Wheelerin bändin kanssa yllätti vauhdikkaalla setillä, jossa oli sopivasti uusia kappaleita Delmark-levyltä sekä bändin suosikkeja kuten, mm. Rose Roycen Car Wash, jossa Sheryl Youngblood kävi vierailemassa. Mike Wheelerin bändi mukanaan veteraani Ronnie Hicks koskettimissa oli vahvassa vedossa. Mike Wheeler itse on taitava kitaristi-laulaja, ja sai oivaa taustatukea funkilta basistilta. Demetria on kehittynyt esiintyjänä ja laulajana. Uusimmalta CD:ltä ”Doin’ What I’m Supposed To Do” kuultiin useampia kappaleita sekä tietysti lisäksi tribuutti isä Eddie Taylorille.
Päälavan lauantai-illan päätti Mud Morganfield. Muddy Watersin vanhimmalla pojalla oli hyvä bändi, jossa soittivat mm. kitaristit Rick Kreher ja Billy Flynn sekä huuliharpisti Studebaker John. Setti sisälsi paljon Mud Morganfieldin omaa uutta tuotantoa Severn- ja Delmark-levyiltä sekä tietysti Muddy Watersin kappaleita vuosien varrelta hyvin sovitettuina versioina. Mud soitti myös bassoa laulun ohella ja jammasi bändin varsinaisen basistin McDanielin kanssa. Mudin kaksi tytärtä tuli laulamaan isänsä kanssa gospelpohjaisen kappaleen Praise Him uudelta Delmark-albumilta, mikä nostatti tunnelman gospelhurmokseen. Mud esiintyy nykyisin useimmin Euroopassa kuin Chicagossa.
Sää suosi kolmena ensimmäisenä festivaalipäivänä helteellä, mutta päätöspäivä sunnuntai oli pilvinen ja sateinen.
Päälavan ohjelmiston aloitti sunnuntaina The Anthony Paule Soul Orchestra solisteinaan mm. Omega Rae, Larry Batiste, Nona Brown sekä Terrie Odabi. Anthony Paule on kitaristi ja bändinjohtaja, joka on toiminut jo usean vuoden italialaisen Poretta Soul -festivaalin housebändin johtajana. Hyvä show isolta ryhmältä, jossa oli mukana myös torvet ja taustalaulajat! Lisäksi päälavalla nähtiin sunnuntaina jo aiemmin mainitut Stephen Hull ja Sheryl Youngblood omilla ohjelmistoillaan ja heidän jälkeensä Lil’ Ed & The Blues Imperials, joka veti takuuvarman houserockin’ blues -setin. Show on entisensä ja yleisö viihtyy. Myös Billy Branch tuli lavalle pariin kappaleeseen jammaamaan. Billy ei esiintynyt festivaalilla oman bändinsä kanssa, mutta osallistui useammankin esiintyjän keikkoihin.
Huhujen mukaan paikalle oli saatu erillisellä sopimuksella houkuteltua nimibändi Los Lobos, joka vietti uransa 25-vuotisjuhlaa. Los Angelesista kotoisin oleva orkesteri toimi loistavasti esittäen niin blues- ja r’n’b- kuin traditionaalista meksikolaista kansanmusiikkiakin sekä rock’n’rollia. Setissä kuultiin Don’t Worry Baby, Evangeline ja muut hitit. Vieraana oli Ronnie Baker Brooks, joka esitti B.B. Kingin Gambler’s Bluesin. Myös Billy Branch tuli jälleen lavalle Brooksin kanssa esittämään Howlin’ Wolfin kappaleen 300 Pounds Of Joy, joka svengasi loistavasti yhteistyönä. Los Lobosin kaverit ovat ehkä harmaantuneet hieman, mutta soitto ja laulu toimivat hyvin, aivan kuin 80-luvulla Tavastialla. Kokoonpanokin on edelleen sama.
Rosa’sin teltan (Rosa’s Lounge Blues Village) ohjelma esitteli kaiken kaikkiaan kattavan kattauksen Chicagon nykyartisteja ja veteraaneja. Nuorta uraansa aloittelevaa polvea edustivat mm. Ivy Ford ja The Bear Williams Band sekä Stephen Hull, joka on Rosa’s Loungen jameista ponnistanut nuori kitaristi-laulajalupaus. Häneltä on pian tulossa myös levydebyytti.
Rosa’sin teltassa ehdin kuulla Matthew Skoller & Chicago Wind -yhtyettä solistinaan Precious Taylor, joka oli uusi tuttavuus. Koko Taylorin sukulainen Precious, joka on aiemmin tehnyt taustalauluja studiossa, teki vaikutuksen vahvalla lauluesityksellään. Setissä kuultiin muutamia Kokon vanhempia kappaleita Preciousin omien teosten lisäksi. Matthew Skoller on taitava huuliharpisti-laulaja, jolla on ollut useita bändejä ja levytyksiä mm. veljensä kitaristi Larryn kanssa. Tästä uudesta yhteistyöstä on lupa odottaa paljon jatkossa.
Milwaukee Slim, joka on pääsemässä Wisconsinin Blues Hall of Fameen, esitti Rosa’sin teltassa Billy Flynnin, Bob Strogerin ja Kenny Smithin säestyksellä takuuvarmaa Chicago-bluesia klassiseen 1950-luvun tyyliin. Slimin jälkeen lavalle nousi Lynne Jordan & The Shivers.
Gerald McClendon heitti r’n’b-soulshown, joka todisti Geraldin laulajankyvyt tulkinnoissa klassikoista ja omista kappaleista. Gerald on tehnyt kaksi CD:tä Twist Turnerin studiolla ja esiintyy säännöllisesti kaupungin klubeilla.
Melvin Taylor oli hyvässä vedossa pienen bändinsä kanssa. Chicago-bluesin keskikaartiin kuuluva Melvin on aloittanut jo 70-luvulla Maxwell Streetillä Transistors-bändissä, jossa rummuissa oli Fast Eddie. Hän on tehnyt omia levyjä ja oli mukana John Mayall & The Bluesbreakersin viimeisimmässä kokoonpanossa esiintyen ympäri maailmaa. Mayallin terveyden heikennyttyä ja keikkojen jäätyä paikallisiksi Kalifornian alueella Melvin palasi Chicagoon ja Rosa’s Loungen vakionimeksi. Taitava kitaristi on edelleen hyvässä soitto- ja laulukunnossa hämmästyttäen yleisöä tempuillaan, vaikka vauhti onkin hiljentynyt aiemmasta.
Mississippi-lavalta mainittakoon Chicagossa harvemmin nähty Etelän soulblues-show, jossa oli solistina O.B. Buchana. Laulaja oli erinomainen ja bändi toimi hyvin.
Festivaalin neljänä päivänä esiintyi kolmella lavalla noin 250 artistia ja bändiä musiikillisen skaalan vaihdellessa akustisesta country- ja hill country -bluesista soulbluesiin, Chicago- ja Mississippi-bluesiin sekä texmexiin ja rockbluesiin. Ilmainen kaupunkifestivaali on toteutettu hyvällä ajatuksella ja se on selvästi pandemiavuosien jälkeen nousemassa aikaisempien vuosien tasolle.
Kari Kempas
(julkaistu BN-numerossa 5/2023)
Kuva: Gerald McClendon (c) Kari Kempas
