BLUES ALIVE FESTIVAL
Šumperk, Tšekki 16.–18.11.2023
Rohkenen väittää, ettei kovinkaan moni Blues Newsin lukija ole ikinä edes kuullut Tšekinmaan itäosassa sijaitsevasta Šumperkin noin 25 000 asukkaan pikkukaupungista saati siellä vuosittain järjestetyistä Blues Alive -festivaaleista. “Vuosittain” tarkoittaa tässä yhteydessä järjestyksessään jo 27:ttä rupeamaa – ensimmäinen festari pidettiin vuonna 1996. Vertailun vuoksi, Blues Alive on vain vuoden nuorempi kuin monien mielestä Euroopan parhaana pidetty Lucerne Blues Festival.
Minulla oli ilo ja kunnia olla kutsuvieraana Šumperkissa jo edellisvuoden (2022) festareilla. Ymmärsin jo tuolloin tapahtuman merkityksen laajasti ottaen koko Euroopan perspektiivissä. Hämmästykseni oli melkomoinen hiffata millainen kalastamaton helmi oli kätkeytynyt itäisen Euroopan hämyisiin syksyisiin maisemiin. Esiintyjäarsenaali oli niin silloin kuin tänäkin vuonna laadukas, mittava ja tasapainoinen. Tapahtumajärjestäjien yhtenä tärkeänä periaatteena on tuoda estradille sopivassa suhteessa tämän päivän merkittäviä eturivin amerikkalaisia bluesin sanansaattajia kuin yhtä kaikki laaja kattaus eurooppalaista ja ihka omaa tšekkiläistä bluesosaamistaan.
Matka Šumperkiin sujuu suhteellisen kätevästi, ensin suoralla lentoyhteydellä Prahaan, ja sieltä edelleen reilu parin tunnin junakyydillä itse kohdekaupunkiin. Samaan matka-pakettiin – jos sellaista suunnittelee – suosittelen viivähtämään ainakin pari päivää Euroopan (minun mielestäni) mageimmassa kaupungissa, siis Prahassa. Seuraavat festarit pidetään 14.–16.11.2024. Blues Alive -organisaatio on jo tässä vaiheessa kiinnittänyt esiintyjikseen mm. Eric Bibbin, Duwayne Burnsiden, Albert Castiglian, ja lisää laatua tulee matkan varrella vielä paljon lisää.
Mutta ei mennä asioiden edelle. Festari oli ja on siis kestoltaan kolmipäiväinen, tai oikeammin yötä myöten siellä tietenkin vierähtää, koska jokaöiset jamit vedätetään poikkeuksetta jonnekin 02–04 pikkutunneille. Esiintyviä akteja oli kaiken kaikkiaan reippaasti yli 30. Päänäyttämönä toimii paikallisen massiivisen kulttuuritalon iso areena, joka vetää yleisöä arviolta hieman toista tuhatta. Kulttistalon sisäpihalle oli lisäksi pystytetty “jam stage” -nimeä kantava pari sataa henkeä vetävä lämmitetty teltta, jossa tunnelma oli ajoittain vieläkin tiiviimpää kuin pääareenalla. Festivaali on kuulemma ollut aina loppuunmyyty, niin tälläkin kertaa, joten bluesfiilis oli niiltäkin osin taattu eikä organisaatiolla ollut huolta huomisesta. Näiden kahden päästagen lisäksi Šumperkin kirkko toimi muutamien bändien esiintymispaikkana. Kaiken kukkuraksi viikonlopun aikana järjestettiin paikallisessa kirjastossa muutamia (tšekinkielisiä) seminaareja sekä, kuinka ollakaan, festarien kaikki aktiviteetit käynnistyivät torstai-iltapäivällä 16. marraskuuta allekirjoittaneen valokuvanäyttelyn avajaisilla kaupungin “Regional History” -museon hulppeassa näyttelyhallissa. Siitä lisää tämän katsauksen ohessa reissussa mukana olleen Juha Seilan toimesta.
Torstain avausillan käynnisti jamiteltassa viimevuotinen European Blues Challenge 2023 yllätysvoittajabändi, Espanjan – tai ehkäpä oikeammin, Baskimaan – lahja rokkaavalle biletysbluesille, Noa & The Hell Drinkers, jonka nimestäkin voi päätellä painokertoimen olevan enemmänkin juuri biletyksen kuin bluesin saralla. Päälavalla sai kekkereiden ensimmäisen tulikasteensa Las Vegasista saapunut kaukomatkalainen, fonisti/laulaja ja kitaristikin Jimmy Carpenter, joka oli ylivoimaisesti festarien työllistetyin artisti. Oman vallan mainion bändinsä kanssa vedetyn tunnin setin lisäksi Jimmy toimi joka ainut yö pikkutunneille kestäneiden jamien MC:nä ja orkesterinjohtajana. Tavattoman mukava symppis Jimmy oli varmasti juuri oikea ja ehkä ainoa muusikko, joka ylipäänsä pystyi suoriutumaan moisesta rääkistä.
Torstai-illan puolestaan päätti (ennen jameja) omituisesti nimetty Chicago Blues Festival -pakettikokonaisuus, jonka keihäänkärkinä toimivat, kukin omilla solistivuoroillaan, kitaristi/laulajat Marquise Knox, Dexter Allen sekä laulajatar Lady A. Heistä Knox on alun perin St. Louisista ja hänen muutamat harvat levynsäkin on purkitettu kaukana Chicagosta. Dexter Allen on puolestaan Mississippin miehiä, Bobby Rushin hyvä kaveri ja yhteistyökumppani, jonka reilut puolisen tusinaa pitkäsoittoaan on taltioitu vieläkin kauempana Chicagosta. Kolmikon kaunein, Lady A, on taasen USA:n länsirannikolta ja artisteista siten kaikista etäisin Chicagon tuulisesta kaupungista. Joka tapauksessa koko paketin kattaus – olipa se nimetty miten hyvänsä – oli aivan erinomainen. Ensimmäisenä vuorossa ollut Lady A on tyylipuhdas ja tyylikäs, tuhdin ja tunnepitoisen bluesäänen omaava vokalisti, sellainen kuin mitä mustilta, ryhdikkäiltä bluesleideiltä on lupa odottaa. Hänen osuutensa olisi voinut olla kuultua pitempikin. Allen ja Knox ovat puolestaan huikeita kitaristeja molemmat, Dexter heistä räjähtävämpi, Marquise hillitympi ja enemmän tunneskaaloja peilaava. Myös vokalisteina he ovat hyvin uskottavia, joten kuulijan (ja katsojan) on helppo sisäistää heidän sanomansa. Dexter Allenia olisin mieluusti kuullut hieman enemmänkin, kun taas Knoxin muutamat kappaleet oli venytetty turhan pitkiksi. Joka tapauksessa molemmat artistit puoltaisivat hienosti paikkaansa suomalaisillakin esiintymisareenoilla. Saapa nähdä tuleeko onnistumaan…
Listauksenomaisesti muita torstai-illan esiintyjiä olivat puolalainen Dark Leaves, tšekkiläinen Dazed & Confused, norjalais-brittiläinen kitaristi Krissy Matthews, aussi-amerikkalainen tyylikäs naiskitaristi Kara Grainger sekä T-Model Fordin taustabändinäkin soittanut GravelRoad.
Siirrytään perjantai-iltaan kohokohdat edellä. Sellainen oli aivan ylivoimaisesti Bernard Allisonin ja hänen bändinsä huikean hieno, tyylikäs ja pitkäkestoinen, mahtoiko olla jopa puolitoistatuntinen setti. Kellekään ei voinut jäädä epäselväksi tapa, millä Bernard osoitti olevansa yhtäältä täysverinen Luther-legendaisänsä saappaat täyttänyt artisti ja toisaalta luomisvoimillaan oman soolouransa huipulla. Siten ei ole mikään ihme, että hänen levytettyjen albumiensa määrä on yltänyt jo yli kahdenkymmenen ja alkaa lähennellä isänsä lukemia. Eipä ole Bernardiakaan Suomessa juuri nähty, mahtaako Vaasan vuoden 2006 Halloween Party olla ainoa kiinnitys? Ajankohta olisi siten mitä soveliain, koska hän on ilman pienintäkään epäilystä bluesgenren tämän päivän tärkeimpiä artisteja. Lisäksi häneltä on juuri ilmestynyt Ruf-levymerkillä isälleen omistettu tupla-CD ”Luther’s Blues”.
Alvin Youngblood Hartia kohtaan minulla oli jonkinasteisia odotuksia, olihan hän varhaisella urallaan 90-luvun loppupuolella osaaottava, idearikas ja jopa countrybluesin ilmettä uudistava artisti. Pieni epäilys kaihersi kuitenkin mieltä, koskapa häneltä ei tiettävästi ollut ilmestynyt omia levytyksiä liki 20 vuoteen. Pelkoni verifioitui todeksi, kun miehen esitys oli jopa omalaatuinen ja peräti haparoiva, ikään kuin soittaminen ja esiintyminen olisi ollut pitkään taka-alalla naftaliinissa. Kitaraansa hän sääti ja viritteli liki koko ajan ja piti sen takia pitkähköjä pausseja ja oli ylipäänsä tyytymättömän oloinen stagella.
G. Love & Special Sauce oli kirjattu banderolleihin festarin yhdeksi pääesiintyjäksi. Valitettavasti minulla tuli hämminkiä kameran kanssa ja jouduin käymään majapaikassa säätöhommissa hänen settinsä aikana. Se vähä, mitä ehdin nähdä ja kuulla oli mielestäni kepeähkön leppoisaa songster-meininkiä, ei niinkään bluesia sanan varsinaisessa merkityksessä.
Perjantain muusta kattauksesta vastasivat paljolti isäntämaan artistit, bändit kuten Readymade Backsliders ja Black Pin sekä ei-mielestäni järin fiksua nimeä kantava The BladderStones, jonka jäsenillä ei toivottavasti ole kokemuksia virtsakivistä. Vaan kaipa omat bluesinsa voi sellaisistakin ammentaa. Tšekkiläistä legendaosastoa edustivat 70 vuottaan viettävä Jan Martinek, Jakub Noha & Petr Bublak -duo sekä pitkän linjan bluesmusikanteista koostuva Michal Prokop Trio. Yhtyeessä soitti aina kuolemaansa asti kaikkien aikojen tunnetuin tšekkibluesartisti Luboš Andršt. Belgiasta oli kisoihin värvätty Boogie Beasts -yhtye, ja aamuyön hämäriin mentiin totta kai jälleen Jimmy Carpenterin vetovastuulla.
Kisojen viimeisen illan alkajaisiksi oli jälleen tarjolla tšekkibluesia: Cold Licks, Steven’s sekä Jan Fic olivat kaikki pärjänneet hyvin viime keväänä Šumperkissa järjestetyssä Blues Aperitiv -tapahtumassa, joka on eräänlainen karsintaskaba pääsystä Blues Alive -festareille. Ranskasta oli puolestaan värvätty peräti kaksi yhtyettä, Shaggy Dogs sekä erikoisella tuuban sukuisella sousafoni-puhaltimella ryyditetty Delgres-trio. Lauantai-illan päähuomio suuntautui kuitenkin jenkkiakteihin, Tommy Castro & The Painkillers, Memphissippi Sounds sekä koko viikonlopun kohokohta, meille monille viime kesän Rauma Bluesista tutuksi tullut Robert Finley.
Tommy Castro on “särkylääke”-bändeineen vakiinnuttanut vuosi(kymment)en saatossa asemansa kitarabluesin, jossei aivan kärkikastissa, niin ainakin ihan siinä huulilla. Hänen kestouraansa on eittämättä vaikuttanut vahvasti nykybluesin tärkeimmälle levy-yhtiölle Alligatorille viimeisten 15 vuoden aikana tehdyt puolisen tusinaa albumia. Castro oli mukava nähdä ja kuulla, sillä onhan hänen Puistoblues 2005 -keikastaan vierähtänyt jo kohta 20 vuotta. Huhhuh, vanhoja tässä ollaan itse kukin.
Nokkelasti ideoitu Memphissippi Sounds -esiintyjänimi tuo eittämättä välittömästi mieli-kuvat millaisesta musiikista on kyse. Isoisänsä Jr. Kimbrough’n jalanjälkiä uskollisesti seuraileva kitaristi/rumpali Cam(eron) Kimbrough loihtii duon Mississippin Hill Country -blueselementit, kun taas harpisti/kitaristi Damion “Yella P” Pearson täydentää virtapiirin Memphis-kytkennän. Molemmat nuoret miehet toimivat vuorotuuriin laulusolisteina. Parivaljakko on ollut kovassa nosteessa parin vuoden takaisen ensi-CD:nsä “Welcome To The Land” sekä aktiivisen keikkailunsa ansiosta. Heidän saumattomasti yhteenliimautuneessa, hektisessä lavakarismassa on hienossa tasapainossa nuoruuden into ja villiys sekä syvällinen musiikilleen omistaneisuus. Memphissippi-“äänet” on kuulemisen lisäksi ehdottomasti nähtävä luonnossa lavalla päästäkseen sisään heidän loihtimaansa euforiseen tunnelataukseen. Miksei joskus täällä Suomessakin…
Robert Finley oli mielestäni yksi Rauma Bluesin (2023) historian ja mikseipä minkä hyvänsä historian koskettavimmista laulajista. Sama uskomattoman vilpitön esiintyminen ja hänen intensiiviset tulkintansa ja laaja äänialansa syvästä baritonista korkeaan falsettiin karakterisoivat myös Blues Alive -keikkaa. Järisyttävimmissä kappaleissaan hän itki – oikeasti ja aidosti – ja niin uskon monen kuulijankin tehneen. Keikan päättyessä pariin encoreen sai Finley salintäyteiseltä yleisöltä ansaitsemansa räjähtävät suosionosoitukset.
Olin tavannut Robertin aikaisemmin parikin kertaa (Ranskassa, Tanskassa ja Raumalla), joten rohkenin mennä koputtamaan “vanhan tuttavan” pukuhuoneen ovea vähän ennen hänen keikkaansa. Sisältä meille Seilan Juhan kanssa viittoili sitten iloisesti iso mies mustassa asussaan; sisään vaan frendit, ja siinä sitten joristiin aikamme niitä näitä. Kysynpä vaan kuka muu artisti ottaisi vastaan siipiveikkoja vain puolisen tuntia ennen oman tärkeän keikkansa alkua. Kuinkas sitten sattuikaan vielä myöhemmin? Robert ja Christy-tyttärensä sekä heidän säestysbändinsä oli majoittunut kanssamme samaan hotelliin. Reippaasti puolen yön jälkeen kämpille palatessani löysin heidät löhöilemässä huoneeni viereisessä sohvakalustossa. Siinä sitten festarien päätösjamien sijasta istuimme ja paransimme maailmaa Robert Finleyn Jack Daniels -pullonpohjia siemaillen. Mikä olisi voinut olla herkempi tapa päättää monessa suhteessa oman pitkän bluesurani yksi täysipainoisimmista ja mieleenpainuvimmista festarikokonaisuuksista.
Blues Alive -festivaalille on myönnetty täysin ansaitusti Blues Foundationin Keeping the Blues Alive (KBA) -palkinto vuonna 2019, mistä kiitos ja kunniamaininta festivaalin perustajalle ja isähahmolle Vladimír Rybičkalle sekä tapahtuman nykyiselle keulahahmolle Štěpán Suchochlebille, jotka olivat avainhenkilöitä kutsujina ja taustavaikuttajina omalle valokuvanäyttelylleni.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 1/2024)
BLUES ALIVE PHOTO EXHIBITION OPENING 16.11.2023
Festivaalin ensimmäinen ohjelmanumero oli Pertti Nurmen retrospektiivisen valokuvanäyttelyn avajaiset, “Finding Out The Meaning of Them Blues – Photography during six decades – 1970s to date”. Näyttely oli avoinna yleisölle reilut kaksi viikkoa, 16.11.–3.12. Näyttelypaikkana oli Šumperkin museon avara näyttelysali, festivaalialueen viereisellä tontilla. Museorakennus on yli 200 vuoden ikäinen, perinteikäs museo. Avajaiset pidettiin festivaalin aloituspäivänä torstaina. Vaikka syyssade jo hieman pisaroi ulkona, avajaisiin saapui runsaasti vieraita ja median edustajia. Valokuvaajia kameroineen oli paikalla puolisen tusinaa!
Näyttelyn valokuvat olivat kahta lukuun ottamatta mustavalkoisia ja kuvasivat nimenomaisesti mustia bluesartisteja esittämässä musiikkiaan yli 50 vuoden aikajänteellä. Esillepano koostui 60 isokokoisesta (70x100cm) kehystetystä vedoksesta. Jokaisessa teoksessa oli normitietojen (artisti, paikka ja aika) lisäksi myös mielenkiintoisia kuvaan liittyviä tarinoita tai yksityiskohtia.
Näyttely oli samalla myös myyntinäyttely, jonka kaikki myyntituotot Pertti ja museo lahjoittivat hyväntekeväisyyteen (Charity Šumperk): Lähes puolet kuvista ostettiin pariviikkoisen näyttelyn aikana tuottaen 65 000 Tšekin kruunua (n. 2 500 €) paikalliselle lastensairaalalle.
Pertti on kuvannut bluesartisteja jo kuudella vuosikymmenellä ja on järjestänyt lukuisia valokuvanäyttelyjä ympäri maailmaa. Tämä oli hänen järjestysnumeroltaan peräti 25. näyttely. Bluesin kattojärjestö Blues Foundation palkitsi hänet Keeping The Blues Alive -palkinnolla (KBA) Memphisissä vuonna 2015.
Näyttelytila oli suuri kaksiosainen halli, jonka seinät olivat ympäriinsä täytetty näyttely-kuvilla. Siellä oli myös lasivitriini, jota komistivat niin Pertin, kuin Blues Alive -festivaalin saamat KBA-pystit.
Avajaisvieraiden tutustuessa teoksiin, virallinen osuus alkoi mallikkaasti saksofonisti Jimmy Carpenterin (USA) puhaltamilla sävelillä. Paikalla äänessä puheiden ja jutustelun merkeissä olivat mm. Blues Alive -festivaalin perustaja, Vladimír Rybička, festivaalien nykyinen vetäjä Štěpán Suchochleb sekä museon johtajatar Marie Gronychova. Näyttely oli samalla myös Pertin 70-vuotisjuhlanäyttely, ja niinpä hän piti hauskan puheen, joka viehätti paikallaolijoita mm. vuosiluvun 1953 ympärille kietoutuvista merkillisyyksistä ja liittyen erilaisiin tapahtumiin sekä mm. tuliaisiin.
Juha Seila
(julkaistu BN-numerossa 1/2024)
Kuva: Bernard Allison (c) Pertti Nurmi
