BOB CORRITORE & FRIENDS – Women In Blues Showcase
(Southwestern Music Arts Foundation SWMAF 23)
Ihmettelin ja ihastelin BN:n edellisessä, vuoden ykkösnumerossa, Bob Corritoren tuoretta CD:tä esitellessäni, hänen ehtymättömiä äänitearkistojaan, joista mies suoltaa tuotteitaan usean CD:n vuositahdilla. Yhteisenä nimittäjänä on aina ja poikkeuksetta hän itse mukana huuliharppuineen. Todettakoon, jossei ole yleisessä tiedossa, ettei Bob itse laula koskaan.
Ja tässä sitä heti taas ollaan: “Bob Corritore’s From The Vaults” -sarja saa jatkoa naissolistien voimin, kun CD:llä on keulahahmoina kokonaista kahdeksan tummaveristä laulajatarta. Albumikoteloon on kirjattu puolet eli kuusi kappaleista olevan ennenjulkaisemattomia. En ruvennut pääsiäiskiireiltäni selvittämään sen toisen puoliskon tarkempia alkuperiä. Tämä tieto olisi ollut helppoa, korrektia ja valaisevaa tuoda julki ja näkyville levyn kansipahveihin, joiden takasivulle on toki kirjattu (lähes) kaikki säestäjätiedot. Taustamuusikoita on yhteensä reilut kaksi tusinaa, joten kokonaisuus on kasattu aika monista levytyssessioista. CD:n etukansi leveästi hymyilevistä Bobista ja Koko Taylorista on suorastaan upea.
Laulajattarista on eniten esillä Carol Fran kolmella kappaleellaan. Kaksi siivua saavat osakseen Barbara Lynn ja Diunna Greenleaf, jotenka yhden näytteen varassa ovat itse kuningatar Koko Taylor sekä Valerie June, Francine Reed, Shy Perry ja Aliya Primer.
Barbara Lynn kitaroineen on saanut kunnian avata koko keitoksen mainiosti svengaavalla blueshumpalla You’re Gonna Be Sorry. Komeasti keinuu myös hänen tulkintansa Jimmy Reed -klassikosta You Don’t Have To Go, jolla Corritoren pelkistetty munnarisoolo on huomattavan tyylitajuinen. Nämä molemmat esitykset ovat ilmeisesti ennen julkaisemattomia. Lynnin jälkeen kakkosraidan Carol Franin ensimmäinen esitys on tyylikkään rento jazzahtava I Just Need A Friend, jolla Corritore myötäilee akustisena tallennetulla harpullaan. Fran on tullut tutuksi etenkin levytyksistään miehensä, kitaristi Clarence Hollimonin kanssa, mutta tällä kertaa säestyksestä huolehtii valkoinen kitaristi Johnny Rapp. Franin toinen esitys, I Needs To Be Be’d With on pröystäilevine lauluineen enemmänkin kallellaan Chicagon suuntaan, kun taas kolmas tulkinta Walkin’ Slippin’ And Slidin’ on puolestaan reipas jazzahtava shuffle.
CD:n vaatimattomin esitys kohdataan kolmosraidalla, ainakin minua ärsyttävän kireä-ja kimakkaäänisen Valerie Junen toimesta. Traditionaalisella kantrihenkisellä Crawdad Hole -kappaleella neito rämpyttää lisäksi yksinkertaista kitaraa, eikä edes Corritoren kuulakas huuliharppu pelasta tilannetta. Onneksi heti perään tulee pelastajana paikalle Koko Taylor What Kind Of Man Is This -tulkinnallaan, joka onkin sitten täyttä Chicagon ilotulitusta. Rusetin paketin päälle kietovat Corritore, kuinkas muuten, sekä Bob Margolin kitarassa ja Willie “Big Eyes” Smith rumpukannuissa. Jatkumona kuningatar-Taylorille on heti seuraavaksi vuorossa hänen omin tunnuskappaleensa Wang Dang Doodle, tosin tällä kertaa esittäjänään vahvaääninen Shy Perry. Hänen tulkintansa on esikuvalleen hyvinkin tunnollinen, yltäen miltei Koko’n räjähtävyyteen. Kappaleelta tosin puuttuu se originaalille ominainen tavaramerkki-kitarariffitys. Sattumoisin kansiteksteissä on näiltä osin bugi, kun siellä mainitaan tämän kappaleen kohdalla ainoastaan rumpalin nimi.
Kaksi kappaletta CD:lle ansainnut komean ja persoonallisen äänialan omaava Diunna Greenleaf tyylittelee levyn keskivaiheilla säveltämänsä rytmisesti mehukkaan, hieman pidättelevän kappaleen Be For Me. Hänen toinen tulkintansa, vauhdikas Don’t Mess With The Messer on tuonnempana levyllä sitten hyvinkin lähellä Koko Taylorin raakaa dynamiikkaa vai sanoisinko dynamiittia. Kappaleella kuullaan lisäpontimena Doug Jamesin tömäkkä baritonisoolo.
John Primerin tyttären Aliya Primerin pikkunätti tulkinta Slim Harpon Te Nin Nee Ni Nu -kappaleesta on kovin lapsenääninen, kuten odottaa saattaa, koska Aliya nyt sattuu olemaan vielä kovin nuori tyttönen. Kitaraosuudesta vastaa luonnollisesti isäpappa John Primer, ja huuliharpistin arvannettekin…
Hieman kellariäänitykseltä kuulostava ja jotenkin omituisesti laahustava Francine Reedin Why Am I Treated So Bad -tulkinta päättää reilun 40 minuutin mittaisen albumin. Mielestäni tämän raidan olisi voinut jemmata jonnekin CD:n keskivaiheille, jolloin päätökseksi olisi voinut asemoida jonkun dynaamisemman tulkinnan.
Parista hieman vaatimattomammasta esityksestä sekä levyn kansitekstien puutteista huolimatta CD on erittäin suositeltava hankinta etenkin naisblueslaulajien ystäville. Tällaisia levyjä ei markkinoilta nimittäin juurikaan löydy.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 2/2023)
