WIOLA TALVIKKI – Jazzvokalismia 1956-1960
(Artie Music AMCD 1055)
Rohkenen vahvasti epäillä, että suomalainen jazzlauluhistoria tulisi enää koskaan saamaan tarinoidensa kohteeksi toista Viola Talvikki Nikkasen alias Wiola Talvikin (s. 1934) kaltaista universaalia menestyjää. Silti moniin muihin kotimaisiin 1950-luvun suosikkilaulajattariin rinnastettuna hänen nimensä ei taida vieläkään kuulua esim. Brita Koivusen tai Annikki Tähden tapaisiin itsestäänselvyyksiin.
Viipurin seudulla varttunut Nikkanen muutti perheensä matkassa talvisodan pyörteissä Lappeenrantaan. Vaikkei uusi asuinpaikka ollutkaan kulttuuritarjonnaltaan synnyinkaupungin veroinen, sai nuori Wiola kuitenkin hyvät edellytykset etsiä omaa musikaalisuuttaan jo nuorella iällä paitsi aiheeseen vihkiytyneiden sukulaistensa, myös ammattimaisten laulun- ja kitaransoitonopettajien välityksellä. Sodan jälkeen Nikkasten evakkoretki kulki Lahden kautta Helsinkiin, jota seurasi muutto parikymppisenä au pairin hommiin Englannin Birminghamiin. Kielitaidon ohella Wiolalle karttui arvokasta tietotaitoa uusimmista kansainvälisistä musiikin virtauksista. Erityiseksi intohimojen kohteeksi iskostui jazz, jonka laulutekniikoita nuori nainen ryhtyi määrätietoisesti omaksumaan. Talvikille kehittynyt poikkeuksellinen taito esittää vaativaa musiikin suuntausta uskottavasti sekä englanniksi että suomeksi ilman kotimaisille laulajille tyypillistä iskelmällistä painolastia käykin harvinaisen hyvin ilmi tältä hänen koko levytystuotantonsa vuoteen 1960 saakka yhteen niputtavalta albumilta.
Levytysuransa Talvikki käynnisti otettuaan ensin itse yhteyttä Toivo Kärkeen vuonna 1956. Lupaavien koelaulujen jälkeen hänen taustayhtyeekseen kiinnitettiin myös Kärjen arvostama Onni Gideonin orkesteri. Ensimmäisillä helmikuussa 1956 syntyneillä äänitteillään Fazerin Decca- ja Rytmi-singleillä Wiolan rinnalla kuitenkin kuullaan Erik Lindströmin yhtyettä, sillä Gideon oli tuolloin kilpailijatalli Scandian leivissä. Suomeksi kääntyneille Lullaby Of Birdlandille ja boogie-sovitteiselle Louis Jordan -originaalille Armaani sä silloin oisit (I Want You To Be My Baby) laati sovitukset Matti Viljanen, jonka johtama Deccan studio-orkesteri otti vuorostaan säestysvastuun Talvikin seuraavilla singletallenteilla. Niillä hän siirtyi nyt tulkitsemaan yhtä uskottavasti päivänpolttavia lattarisävelmiä, Sophie Loren -elokuvasta ”Nainen joelta” tuttua Mambo Bacania sekä kuubalaisen Ernesto Lecuonan beguine-bravuureita Malaguena ja Kun tuuli huokaa (The Breeze And I).
Keikkaoloissa kaikkina Suomen-aktiivivuosinaan 1956–60 kanssaan yhteistyötä tehnyttä Gideonin kokoonpanoa laulajatar pääsi käyttämään levytysstudiossa vasta 1959, jolloin PSO/Parlophone -yhtiön EP:lle ”Jazz” tallentuivat poikkeuksellisesti englannin kielellä esitetyt foxtrot-tulkinnat jazz- ja musikaalistandardeista You Go To My Head ja Love Is Here To Stay. Radiota varten yhteenliittymä oli toki ikuistanut musiikkiaan jo aiemmin. Jälkipolville säilyneeseen kantanauha-aarteistoon kuuluvat mm. sensuellilla baritoniäänellä todellakin kaikkea muuta kuin härmäläiseltä kuulostaen laulettu urkutaustainen slovarivalssi Let Me Go, Lover! sekä kitaristi Herbert Katzin ja pianisti Teuvo Suojärven instrumentaalisella panoksellaan täyteläistämä swingjazz-tyylittely I’ve Got My Love To Keep Me Warm. Pysäyttävä ääniaaltodokumentti on myös Radion Tanssiorkesterin kanssa Haminassa lokakuussa 1957 purkitettu Green Door.
Kolmella muulla yhteisellä vuoden 1959 Parlophone-EP:llään Wiola ja Onni Gideonin yhtye vaihtoivat esityskielekseen jälleen suomen. Jokerit-lauluryhmän tuella näille julkaisuille löysivät mm. tiensä toistaiseksi ylittämättömät käännösversiot sekä Amado Miosta että nimen Luokseni jääthän saaneesta alkujaan amerikkalaisen The Four Esquiresin pop-hitistä Love Me Forever. Viimeksi mainitusta on kotimaisia versioita tehty useampikin (Eila Pellinen ja Anna-Liisa Pyykkö, 1958), mutta vain Talvikki ja kumppanit ovat saaneet sovitettua luentaansa mukaan paitsi irtonaista jazzpohjaista svengiä, myös lähes täydestä menevää aikakauden teinipop-henkeä. Moniko muuten on (asian alkujaan havainnutta tarkkakorvaista toimittajatoveri Honey Aaltosta lukuun ottamatta) noteerannut tämän kauniin sävelmän yhtäläisyyden Johnny Burnetten neljä vuotta myöhemmin levyttämän Dreamin’-hitin kanssa? Aistikas viihteellinen orkesterifoksi on myös Hän nyt jo toisen orjaksensa saa, joka kuultiin englanninkielisenä versiona alkuperäisellä nimellään Tonight He’s Out To Break Another Heart EP:llä ”Benny Bailey Suomessa”.
CD:n huipentaa Gideon-yhteistyön päätöksenä vuonna 1960 ilmestynyt Manhattan-yhtiön single, jolle valikoituivat kreikkalaislähtöinen Don Costan orkesterin hieman aiemmin amerikkalaistama foxtrot-menestys Ei koskaan sunnuntaina (Never On Sunday) sekä itämaiseen kansansäveleen perustunut Damaskon yössä.
Olisi ollut oikeus ja kohtuus, että Wiola Talvikista olisi kehkeytynyt viimeistään 1960-luvun kuluessa maan arvostetuin laulajatähti. Hän itse kuitenkin valitsi toisin. Asetuttuaan Lontooseen, avioiduttuaan sikäläisen yökerhon omistajan kanssa ja perustettuaan perheen suomalaiset saivat jatkossa kuulla kosmopoliittikansalaisestaan enää vain satunnaisten uutissähkeiden välityksellä. Niissä kerrottiin uskomattomilta tuntuvina välähdyksinä niin yhteisesiintymisistä Tom Jonesin ja Dusty Springfieldin kanssa, radio- ja tv-vierailuista BBC:n lähetyksissä kuin velvollisuuksista Ted Heathin maailmankuulun big bandin kiertue-solistinakin.
Timo Wuoren ansiokas työsarka kotimaisten historiallisten kevyen musiikin äänitteiden kuraattorina ja julkituojana on kantanut toistaiseksi eksoottisimman ja nautinnollisimman hedelmänsä. Myös diskografia-asiantuntijat Rainer Strömmer ja Arto Kylänpää ovat tehneet pedanttia työtä kansiteksteihin upotettuja levytystietoja tarkistellessaan. Sekä ulkoasultaan että sisällöltään laadukkaan laserkiekon seuraan on helppo suositella myös Artie Musicin aikaisemmin toteuttamia, niin ikään maan jazzlaulannan eliittiin lukeutuneiden Sinikka Oksasen ja Helena Siltalan vastaavia kokoelmia.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2022)
