WILLIE JACKSON – All In The Blues
(omakustanne)
Mustalla bluesvokalistilla ei mielestäni voisi olla genrelle juurikaan kuvaavampaa nimeä kuin Willie Jackson. Myös itse albumin ytimekäs nimi kertoo tasan tarkkaan mistä on kysymys. Willien edellinen, parin vuoden takainen, vajaa puolituntinen CD kantoi lakonisessa lyhykäisyydessän nimeä “Blues” ja sekin kertoi juuri mistä oli ja on kyse.
Voimakkaan syvän lauluäänen omaava Jackson elää ja vaikuttaa Georgian osavaltion Savannahin kaupungissa, missä hän on jopa ilmeisen suosittu. Laajempia meriittejä hänellä ei tiettävästi vielä ole, mutta ansaitsisi kyllä olla. Toivottavasti joku bluesmusiikista oikeasti kiinnostuneista harvalukuisista levy-yhtiöistä värväisi hänet talliinsa. Foorumi, missä tällaisia värväämisiä voisi tapahtua on vuosittainen International Blues Challenge -tapahtuma, mutta niitä(kään) ei ole voitu järjestää pariin vuoteen – kaikkien tietämästä syystä – enkä ole tietoinen, josko Jackson on aiemminkaan ollut siellä esittelemässä kykyjään.
Levy alkaa hieman omituisella jokeltelulla, aivan kuin jossain olisi bileet käynnistymässä, mutta pian äänensä avattuaan Jackson tuo minulle oitis mieleen aikanaan Indianapolisissa vaikuttaneen, valitettavan vähäiselle huomiolle jääneen murakkaäänisen kitaristi/laulaja Dwight Edwardsin. Ai kuka on/oli Dwight Edwards? Sen selvittämiseksi viittaan (v)ihastuttavaan internetiin tai Blues News -aviisin numeron 4/1998 levyarvio-osioon. Vokalistiset vertaukset vaikkapa Daddy Mackiin tai jopa Screamin’ Jay Hawkinsiin ovat mielestäni ihan kohdallaan.
Albumin 12 kappaletta ovat uskoakseni kaikki Jacksonin omaa käsialaa. Melkein jokainen niistä on vähintäinkin kelvollista perinnepohjaista nykybluesia, valtaosiltaan jopa vallan laadukasta, mukaansa kaappaavaa musiikkia. Bluesstandardeja on turha odottaa tai pelätä. Tempot vaihtelevat nopeista shuffleista katkorytmisiin ja muutamiin rauhallisen hitaisiin tulkintoihin. Paikoitellen taustalla kuullaan nasevan kirpakkaa mimmikuoroa. Soolospotteja on tarjolla niin kitaralle, koskettimille kuin fonillekin, samaten CD:n viimeisellä kolmella raidalla mukaan liittyneelle huuliharpistille. Muutamalla kappaleella pintaan nostetut vonkukitarasoolot olisivat voineet jäädä toteuttamatta.
CD:n teknisessä toteutuksessa on toivomisen varaa, kun äänitystaso on paikka paikoin omituisen alhainen ja suttuinen. Studiossa on vierailtu ilmeisesti useaan otteeseen ja lopputoteutus on sitten tehty huolimattomasti.
Nyt tammikuussa pohdiskelen, että albumi olisi oikeastaan saattanut mahtua viime vuoden Top-20 -listalleni.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 1/2022)
