STYDI WIGWAM-PLÄJÄYS!
Wigwam-uusintajulkaisut lähitarkastelussa
Parempi viettää talvi wigwamissa kuin taivasalla, sanoisi varmaan vanha intiaanikin. Mutta nyt ei ole kyse perinteisestä intiaaniasumuksesta, vaan siitä, että tänä loppuvuonna meitä Wigwam-yhtyeen diggareita on hemmoteltu (ja lompakkoa kuritettu) melkoisella kasalla harvinaisia julkaisuja. Kun tätä vuorta ryhtyy purkamaan, on se ehkä loogista aloittaa kronologisesti.
WIGWAM – Live At Natsa 1971
(Ainoa!)
Tätä tekstiä laatiessa joutui ottamaan vähän varaslähdön, sillä levy ilmestyy vasta tammikuussa 2023. Onneksi sisältö on ennestään tullut tutuksi. Levyn viidestä (riittävän pitkästä kappaleesta) ilmestyi neljä jo yli 20 vuotta sitten Siboneyn Wigwam-harvinaisuuksia sisältäneellä kokoelmalla ”Fresh Garbage”. Tuotakaan levyä tuskin enää on myynnissä. Nyt Natsan keikka on ensi kertaa myös vinyylimuodossa – ja ennen kaikkea yhdellä ennenjulkaisemattomalla kappaleella täydennettynä.
Natsa (tuolloin virallisesti N-Clubi) Kasarminkadulla oli helsinkiläismuusikoiden suosima keikka- ja tapaamispaikka. Joidenkin epäiltiin jopa asuvan siellä, koska olivat paikalla joka ilta – keikkaillat pois lukien. Ennen Tavastian valtaan nousua, se tarjosi bändeille myös ehkä eniten esiintymismahdollisuuksia. Jos musiikki oli vähänkin monimutkaista, ei maakunnissa liikaa keikkoja riittänyt, joten kotikenttäetuna kannatti soittaa siellä missä musiikin harrastajat olivat.
Tältä Yleisradion 10. helmikuuta 1971 tekemältä äänitteeltä voi todella aistia illan tunnelman, eikä juurikaan jää ihmettelemään, miksi Wigwam oli niin ylistetty. Kokoonpano oli tuolloin vakiintunut kvartetiksi Jim Pembroke (laulu ja piano), Jukka Gustavson (laulu ja urut), Pekka Pohjola (basso) ja Ronnie Österberg (rummut). Wigwam oli tehnyt kaksi ylistettyä albumia, ”Hard’n Horny” ja ”Tombstone Valentine”, joten kolmatta odoteltiin kiivaasti. Natsan keikka esittelee siltä näytteitä parin kappaleen verran. Koska ohjelmistossa oli myös lainakappaleita, on tälläkin mukana versio The Bandin klassikosta King Harvest (Has Surely Come). Edelliseltä levyltä ”Tombstone Valentine” kuullaan Pembroken Captain Supernatural, mutta levyversiota huomattavasti tuhdimpana tulkintana. Esitys on jylhyydessään lähes pelottava.
Tulevalta ”Fairyport”-levyltä kuullaan sen avaus Losing Hold, monimuotoisuudessaan häkellyttävä ns. jytäkappale (tuollaista termiä joskus käytettiin), jossa yhdistyvät Gustavsonin ja Pohjolan iskevimmät säveltäjän lahjat Pembroken lyriikkaan. Tämä onkin ainoa kappale, joka koskaan merkittiin kolmikon tekemäksi. Raskaasti päällekäyvän basso ja urku -aloituksen päälle käy Österberg, enkä taaskaan jää ihmettelemään, miksi pidän häntä maailman parhaana rumpalina. Losing Hold on erinomainen tietysti myös studiolevytyksenä, mutta tämän kaltaista potkua ei maamme äänittämöissä saatu taltioitua.
Tulevan ”Fairyport”-albumin nimiraita ei ollut mukana em. ”Fresh Garbagella”, jota voisi ihmetellä. Syy lienee se, että Gustavsonin sävellys oli liian pitkä mukaan mahdutettavaksi. Mutta nyt tarjoutuu tilaisuus myös lopullisesta levyversiosta poikkeavan keikkaversion kuulemiseen. Suuri mysteeri sen sijaan on, miksi Pembroken Nothing Shows ei koskaan päätynyt ”Fairyportille”. Se olisi ollut yksi levyn parhaista kappaleista.
”Live At Natsa” tarjoaa oivallisen aikahypyn siihen, mitä maamme rock-musiikissa tehtiin vuonna 1970-luvun alussa. Ja kuinka hienosti! Olisinpa syntynyt seitsemän vuotta aikaisemmin…
WIGWAM – Fairyport (De Luxe Edition)
(Svart SRE657LP)
Häpeäkseni on tunnustettava, ettei ”Fairyport” kuulunut ihan suosikkilevyihini teini-iässä. Kahden vinyylin albumi tuntui raskaalta ja sekavalta. Olin käynyt viikkorahoillani ostamassa sen Aleksin Elannon levyosastolta, mutta sitä kuunnellessa tunsin oloni jotenkin hämmentyneeksi. Ensimmäinen levypuoli vielä kuulosti ymmärrettävältä, mutta loput kolme vaikeasti sulateltavilta. Kakkospuoli oli Gustavsonin melko vaikeaselkoista musiikkia, kolmas sekalainen kooste Pembroken ns. nyrjähtäneen huumorin sävyttämiä lauluja ja Pohjolan omalaatuisia sävellyksiä. Kappalejärjestystä muuttamalla siitä olisi ehkä saanut helpomman. Viimeisen puolen täytti improvisoitu jamisessio Jukka Tolosen kanssa livenä Hämikseltä, joka suunnilleen noihin aikoihin muutti nimensä Tavastia Klubiksi.
No onhan ikääntymisessä ainakin yksi hyvä puoli: musiikkia oppii kuuntelemaan laaja-alaisemmin. Kun katsastin sitten tämän ”De Luxe Edition” sisältöä päätin, että sehän on pakko saada hyllyyn. Julkaisuhan on massiivisen mahtipontinen, mutta ei syyttä. Ensin ihmettelin, kuinka lyhyehköstä tuplalevystä on saatu jopa neljän vinyylin (julkaistu myös tupla-CD:nä) paketti, mutta kokonaisuus puoltaa paikkaansa ehkä jopa paremmin kuin alkuperäinen albumi. Tämähän tuo ”Fairyportille” ihan uuden ulottuvuuden bändin sen aikaisista tekemisistä.
Alku menee tuttuun ja turvalliseen tapaan. Seitsemänminuuttinen Losing Hold räjäyttää levyn käyntiin ja Pembroken herkkä Lost Without A Trace toimii sille hienona vastakohtana. Gustavsonin tekemä pitkä nimikappale on kaikessa progressiivisuudessaan vallan miellyttävää kuunneltavaa, mikäli kuuntelija on vähänkin keskittymiskykyinen. Kaksi seuraavaa puolta (CD:llä 1-12) kulkevat alkuperäisten mukaan, mutta sitten päädytään jännittävämmälle osiolle.
Nyt nelospuolen täyttävät vaihtoehtoiset otot Pembroken ja Pohjolan kappaleista. Moni saattaa miettiä, ovatko ne tarpeellisia, mutta onhan se kulttuuriteko kaivaa nekin kaikkien kuultaviksi yli 50 vuoden jälkeen. Tosin lyhykäinen levypuoli jää hieman torsoksi.
Seuraavat levyt ovatkin sitten live-tallenteita. Yleisradion arkistoista on kaivettu Ruisrockin keikka vuodelta ’70. Wigwam esittää yhden suosikkiyhtyeensä, The Bandin, kolme kappaletta: The Night They Drove Old Dixie Down, The Weight ja peräti yli 12-minuuttiseksi yltyvän Up On Cripple Creek. Ruotsin radiosta ovat puolestaan löytyneet yksi keikkatallenne Losing Holdista ja yli 14-minuuttinen erittäin omaperäinen instrumentaalitulkinta The Beatlesin mestariteoksesta A Day In The Life, jonka sekaan on mahdutettu teema Gustavsonin parin vuoden takaisesta kappaleesta En aio paeta.
Kaksi viimeistä puolta on vihdoinkin alkuperäinen Hämiksen, eli Tavastian, lähes 40-minuuttinen jamisessio Jukka Tolosen kanssa. Se sai alkujaan nimekseen Rave Up The Roadies, kun siitä oli pätkäisty osa ”Fairyportille” ja lyhyempi pätkä Tolosen ensimmäiselle sooloalbumille ”Tolonen!” nimellä Last Night. Nyt se on siis vihdoinkin kuultavissa kokonaisuudessaan, mutta varoituksena todettakoon: ei sovellu lapsille eikä herkkähermoisille.
Mutta miksi ”Fairyport” kuulosti aikoinaan niin vaikealta ja jopa sekavalta? Ehkä siksi, että sillä on jo kuultavissa Wigwamin kolmen säveltäjäneron suuntautuminen aivan eri teille. Seuraavana vuonnahan sekä Pembroke että Pohjola julkaisivat ensimmäiset soololevynsä ja Gustavson suunnitteli Wigwamin seuraavaa levyä ”Being”, jonka valjastaisi omien uskonnollisfilosofistisien ja yhteiskuntakriittisten näkemystensä tarpeisiin. Onneksi kapellimestari Österberg sai homman pidettyä kasassa rumpukapulaa heiluttaen.
Mutta kuten jo totesin, tämä laajennettu versio tuo ”Fairyportille” uusia ulottuvuuksia ja palauttaa mieleen suomalaisen rockin tuolloista aikakautta.
WIGWAM – Live At Töölönranta 1975
(Ainoa! AOPLP/CD 2208)
Vuonna ’75 ns. vanha Wigwam oli tullut tiensä päähän, kun Pekka Pohjola ja Jukka Gustavson erosivat yhtyeestä. Viimeisenä vuotena mukaan oli otettu kitaristi Pekka ”Rekku” Rechardt, mutta sekään ei pelastanut yhtyettä hajoamiselta. Perustajajäsenet Pembroke ja Österberg päättivät kuitenkin jatkaa ja Rechardt oli valmis tulemaan mukaan. Uudeksi basistiksi tuli Måns Groundstroem. Yleisö odotti kiivaasti mitä olisi tulossa, sillä vihjeitä oli, että uuden Wigwamin musiikki olisi maanläheisempää ja helpommin omaksuttavaa.
Keväällä ’75 ilmestyi bändin menestysalbumi ”Nuclear Nightclub”, joka käväisi jopa Suomen myyntilistojen ykköspaikalla ja poiki sopimuksen englantilaisen Virgin Recordsin kanssa. Pian sen jälkeen yhtyeeseen liittyi myös kosketinsoittaja Heikki ”Pedro” Hietanen. Tuoreeltaan Yleisradio teki ohjelman, joka oli nauhoitettu Töölönrannan Kesäteatterissa. Nyt Ainoa! on julkaissut koko ohjelman sellaisenaan kaikkien Wigwam-diggareiden iloksi!
Ovathan nämä äänitteet olleet saatavilla aiemminkin, mutta eivät kokonaisena pakettina – eivätkä vinyylinä. Ohjelma alkaa tuolloin vielä levyttämättömällä kappaleella A Better Hold (And A Little View), joka sittemmin päätyikin Pembroken kolmannelle soololevylle. Samoin päätösraita No New Games To Play oli Pembroken soololevyltä, edelliseltä ”Pigwormilta”. Loput viisi kappaletta olivat tietenkin tuoreelta ”Nuclear Nightclubilta”. Erinomaisia esityksiä – luonnollisesti.
Kuten radio-ohjelmissa oli tapana, väliin piti aina ympätä puheosuuksia. Nytkin kuullaan mm. bändin esittely ja Groundstroemin haastattelun pätkä, josta ei nyt ainakaan jälkikäteen saa paljon mitään irti. Ehkä tuolloin sai? Tietysti nämä tuovat mukaan jonkinlaista autenttista tunnelmaa, mutta oliko niitä pakko tunkea sinne muutenkin erinomaisen konserttitallenteen sekaan levylle. Jonkun mielestä ehkä, mutta omasta mielestäni ne tuntuvat turhilta ja irrallisilta. Mutta onneksi eivät ole häiritsevän pitkiä.
”Live At Töölönranta” on hieno muisto siihen saakka menestyksekkäimmästä Wigwamin aikakaudesta. Musiikki on edelleen hienoa ja äänitys kaikin puolin onnistunut. Pienistä murinoistani huolimatta, tätä voi suositella kaikille itseään musiikin ystävinä pitäville.
WIGWAM – Live At Provinssirock 1991
(Ainoa! AOPLP/CD 2209)
Mutta mikäs tämä nyt on? Wigwam vuonna 1991 massiivisella Provinssirock-festivaalilla! Kyllä vain.
Kun aika kuluu, niin pidot sen kuin vain paranevat. Bändi, joka oli ajautunut taloudelliseen ahdinkoon jo vuonna ’79 kasattiin uudelleen 1990-luvun alussa yllättävän kysynnän vuoksi. Vaikka kapellimestari ja rumpali Ronnie Österberg oli traagisesti menehtynyt jo vuosikymmen aiemmin, päättivät Pembroke, Rechardt ja Groundstroem vielä kerran yrittää uudelleen. Lopputulos oli palkitsemisen arvoinen. Uusi levy ”Light Ages” oli arvostelumenestys, mutta myikin hyvin. Bändi lähti jälleen kiertueelle.
Uuteen kokoonpanoon valikoitui kosketinsoittajaksi aiemmin mm. Royalsissa soittanut Mikko Rintanen ja rumpaliksi mm. Mistakesissa soittanut Jan Noponen. Muistan olleeni Noposen suhteen skeptinen, koska Österberg oli kaikkien aikojen suosikkirumpaleitani. Kun sitten näin bändin keikalla Tavastialla, olin hämmentynyt. Hommahan toimi loistavasti. Jälkeenpäin kyselin Noposelta, kuinka hän osaa soittaa kaikki Ronnien kuviot niin hyvin ja kävi ilmi, että kyseessä oli hänenkin suosikkinsa. Hän oli opetellut ne jo teini-iässä.
Wigwam siis päätyi taas isoille lavoille esittäen sekä vanhoja klassikoitaan että tuoreen ”Light Agesin” kappaleita. Pääpaino oli ymmärrettävästi niillä vanhoilla, sillä niitähän yleisö halusi pitkästä aikaa taas kuulla. Kesällä Rintasen ja bändin tiet kuitenkin olivat eronneet, mutta tällä ”Provinssirock”-levyllä soittaakin jälleen Pedro Hietanen.
Levyn aloittaa hieman yllättäen Wardance, joka oli vuoden ’75 Tramdriver-singlen B-puoli. Keikka oli kuitenkin lähtenyt käyntiin Pembroken sävellyksellä Just My Situation, mutta se ei ollut tallentunut nauhalle. Sitä seuraa ainoa uudempi kappale Talking Brought Me Here, mutta loput ovatkin vanhoja Wigu-klassikoita: Freddie Are You Ready, Do Or Die, Nuclear Nightclub, Eddie And The Boys jne. Keikan päättää perinteeksi muodostunut Pembroken juhlallinen Grass For Blades.
Kuten Töölönrannan, niin myös Provinssin äänentoisto on erinomainen. Sääli, etten ollut paikalla, mutta matka Seinäjoelle taisi tuntua liian pitkältä. Mutta onneksi tällainenkin tallenne on saatu julkaistua. Nyt kun sekä Ronnie Österberg ja Jim Pembroke ovat poistuneet keskuudestamme, Wigwamin perintöä pidetään vielä yllä erilaisilla kokoonpanoilla. Tätä perintöä kannattaa vaalia.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 6/2022)
