WENTUS BLUES BAND – From The Barrell
(Ramasound RAMA2021)
Vuodesta 1986 itseviitoittamaansa blues-maantietä tarponut kokkolalaisyhtye on tullut tunnetuksi jo useammastakin menneisyyteen katseensa luoneesta muistelujulkaisusta. Paitsi tuhansia kiertuekilometrejä, on taakse jäänyt myös ennätysmittava pötkö levytyssessioita, joista ammennettavaa riittää. Nyt on käsillä laadukas tusinan ennenjulkaisemattoman raidan kooste, jonka sisältö on tehty 5-henkisen perusbändin voimin vuosina 2004–18 (osalla raidoista soittaa aikaisemman kokoonpanon vakiomiehet kitaristi Kim Vikman ja rumpali Mikael Axelvist, tuoreimilla taas solisti Juho Kinaretin, kitaristi Niko Riipan ja basisti Robban Hagnäsin kera kosketinsoittaja Pekka Gröhn ja rumpali Daniel Hjerppe). Eksaktimpia kappaleiden taustoja tai äänityslokaatioita ei kansissa paljasteta. Tiiviit oheistekstit kuitenkin vihjaavat levyn kaukaisimman tallenteen syntyneen Yhdysvaltain Woodstockissa, eittämättä vuonna 2011 ilmestyneen samaisen paikan nimeä kantaneen albumin äänityksissä.
Bändin edellinen studiojulkaisu, vuoden 2019 Duke Robillard -kiekko ”Too Much Mustard!” jätti mitä ilmeisimmin jälkeensä repivän Robillard-originaalin If This Is Love, josta Wentukset ovat puurtaneet hyvinkin 1980-lukuisen Pleasure Kings -version oloisen päivityksen. Shuffle-letkeily My Home on seurueen toisen vanhan tutun, Gary Primich -vainaan kädenjälkeä. Laulullisesti ilahduttavan malttaen tulkittu mutta soundien puolesta sitäkin ronskimpi hidas blues Close Talker taas on länsinaapurin kollegoiden Anders Lewénin ja Sven Zetterbergin tekosia vajaan viidentoista vuoden takaa.
Vaikka albumin kerrotaan olevan lähtöisin ”tynnyrin pohjalta”, voisi se yhtä hyvin olla purkitettu varta vasten juuri tällaisena kokonaisuutena. Kattauksen ainoa Wentuksen levyillä aikaisemmin näyttäytynyt numero on ”Family Meeting” -kauden O.V. Wright -slovari You Gonna Make Me Cry. Vuoden 2007 perhejuhlatapaamisen perään tietenkin osaltaan haikaillaan myös muiden entisten kiertuevieraiden lauluvalinnoilla (Mick Taylorin soulbluesaava Losing My Faith, Eddie Kirklandin 60-luvun alun julmettu rakkaudentunnustus I Love You, kanttikomppi-rockabillahtavan sovituksen saava Lazy Lesterin I’m A Lover Not A Fighter sekä Otis Grandin pop-sävyinen No Reason). Varsinaisiin bluespyhiinjäännöksiin kajotaan ainoastaan Elmore Jamesin Cry For Me Babyn verran, enkä olisi jäänyt erityisemmin harmittelemaan, vaikka hieman tasapaksuksi vettyvän version olisi lakaissut levyn lopulliselta kappalelistalta kokonaan poiskin.
Cd:n jälkimmäisen puolen muodostavat 6 vanhinta äänitettä eroavat muusta sisällöstä myös selvästi ohuempien soundiensa osalta, mutta aikaansaannoksissa sinänsä ei ole marisemisen sijaa. Niiden joukkoon Wentus-jäsenet ovat jopa löytäneet omia sävellyksiään: Kinaretin ja Vikmanin yhteisteos A Little More Time viilettää suorastaan yllättävän rentona jumpbluesina, kun taas Riipan hengentuote Trainfare luottaa Mystery Trainin tapaisiin junarytmeihin ja Hagnäsin Last Chance To Dance ilonpitoon tähtäävään louisianalaiseen blue eyed soul -traditioon. Wentus Blues Bandin tapauksessa vihonviimeiset tanssit tuskin ovat silti vielä likimainkaan käsillä.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2021)
