TORONZO CANNON – Shut Up & Play!
(Alligator ALCD 5020)
Toronzo Cannon on mies, jolla on painavaa sanottavaa. Siksi hän haluaa, että häntä kuullaan, eikä vain kuunnella. Siinä on vissi ero.
Cannon ei halua olla vain yksi monista bluesmuusikoista, jotka itkevät, kuinka vaimo jätti hänet. Ehei, hän haluaa saada ihmiset ajattelemaan. Siksi hän tekee lauluja itselleen tärkeistä aiheista, oikeasta elämästä ja sen usein epäoikeudenmukaisesta tavasta kohdella ihmisiä. Näkökulma tulee tietysti amerikkalaisesta yhteiskunnasta, mutta sanoma on yleispätevä, universaali.
Toronzo Cannon lainaa ohjenuoransa suoraan Big Bill Broonzylta, blueslegendalta, joka sanoi jotenkin niin, että ”kun ihmiset poistuvat konsertistasi, he laulavat sinun laulujasi, eivät muistele kitarasoolojasi”. Hän siis korosti laulujen sanojen tärkeyttä. Sen neuvon Cannon on todella sisäistänyt. Mitä pitemmälle hänen uransa on edennyt, sen paremmin hänen biisiensä sanoma ja sitä kuorruttava musiikki ovat tasapainossa.
Ne kitarasoolotkin ovat tärkeitä, kun niitä soitetaan oikeassa paikassa. Vasenkätinen Cannon on kyllä erinomaisen maukas kitaristi ja sellaisena modernin Chicago-bluesin hieno edustaja. Hänen soittoaan on nautinto kuunnella.
”Shut Up & Play!” on Cannonin tähän mennessä paras ja sisällöltään kriittisin albumi. Hän on kypsynyt viime vuodet maineikkaan Alligator-pomon Bruce Iglauerin ohjauksessa (Iglauer myös osallistui uuden albumin tuotantoon), ja työ kantaa nyt hedelmää.
Jo läpimurtoalbumi ”The Preacher, The Politician Or The Pimp” (2019), jonka julkaisun alla Cannon edelleen teki 10-tuntisia työpäiviä bussikuskina Chicagon kaupunkiliikenteessä, sisälsi terävää yhteiskunnallista ja sosiaalista kommentointia. Jos siitä jäi jotakin epäselväksi, niin nyt ei.
Albumin painavimmat biisit ovat alussa ja lopussa. Avauksessa Can’t Fix The World Cannon nostaa esiin amerikkalaisen yhteiskunnan monia epäkohtia, poliitikkojen saamattomuudesta oikeusjärjestelmän hitauteen, ja korostaa joukkovoiman sekä keskinäisen välittämisen tärkeyttä. Ei ehkä sinänsä mitään uutta, mutta tapa, jolla hän sen tekee, on erittäin tehokas. Tiivistä luentaa painottaa harkittu, dynaaminen säestys.
Päätöksenä kuultava nimikappale Shut Up & Play! sai aiheensa palautteesta, jonka Cannon sai somessa kirjoitettuaan kohtaamastaan rasismista ja Black Lives Matter -liikkeen tärkeydestä. Täyslaidallisen viesti siistitysti oli, että Cannonin olisi parasta vain keskittyä viihdyttämään ihmisiä.
Cannon ei kuitenkaan halua olla mikään viihdepelle. Levyn ehkä tärkein biisi on hänen vastauksensa siihen, kuinka sisällöltään tärkeä musiikki voi olla jotakin paljon enemmän kuin vain hetken viihdykettä. Biisin tummat sävyt särökitaroineen alleviivaavat sanomaa.
Tärkeistä aiheistaan huolimatta nämä avainbiisit jäisivät paljon tavanomaisemmalle tasolle ilman Torozon Cannonin kerrassaan vakuuttavaa tapaa laulaa. Hän osaa painottaa sanottavaansa niin tehokkaasti, että kovakorvaisemmallekin asia tulee kyllä selväksi. Jos nyt suoraan sanotaan, niin Cannon kyllä pyyhkii lattiaa monilla räppäreillä. Laulutapa on selvä etu myös numeroissa, joissa käsitellään esimerkiksi ihmissuhteita tai perhe-elämää. Eikä näiden teemojen todellakaan tarvitse olla mitään ”My babe left me” -vetistelyjä.
Levyn henkilökohtaisin kappale on Message To My Daughter, jossa Cannon purkaa sydäntään siitä, mitä avioero aiheutti hänen lapselleen ja pyytää tältä anteeksi. Hienovarainen tulkinta korostaa vaikeaa aihetta. Hyvin vaikuttavaa.
Kerrottakoon tässä yhteydessä, että Cannon jätti 25-vuotisen pestinsä bussikuskina ja perheelle turvaamansa säännöllisen elannon ja siirtyi täysipäiväiseksi muusikoksi vasta sen jälkeen, kun hänen tyttärensä eli jo omillaan.
Hitaan bluesin I Hate Love nimi jo kertoo ristiriitaisesta tilanteesta, funky Him taas siitä tunteesta, kun rakastetun ajatukset ovat jossakin muualla, kuten ex-miehen luona. Reippaissa gospel-tunnelmissa etenevä Had To Go Through It To Get To It on omaelämäkertaa.
Väkevää slide-kitarointia sisältävä blues Unlovable on traaginen kertomus miessuhteissaan pettyneestä naisesta. Se ja syyllisyysteemoja mietiskelevä Guilty nyt viimeistään ovat peruste nostaa esiin erinomainen bändi: erityismaininta kosketinsoittaja Cole DeGenovalle ja basisti Brian Quinnille. Ja tragikoomisessa My Woman Loves Me Too Much -biisissä vierailevalle harpisti Matthew Skollerille.
Toronzo Cannonin vahvin ase on ilman muuta hänen kykynsä tehdä merkityksellisiä biisejä. ”Shut Up & Play!” todistaa, kuinka väkevä sisältö toimiakseen vaikuttavasti ansaitsee parhaan mahdollisen musiikillisen toteutuksen. Sellaisen se nyt myös saa.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 3/2024)
