TOMMI LAINE & THE GRAVEYARD SHIFT – Adventures In Minor
(Eclipse Music/Tampereen Levyt)
Kehveli sentään, miten tieto voi nykypäivänäkin joskus kulkea hitaasti! Reilusti yli vuoden takainen julkaisu sai allekirjoittaneen korvat hörölle vasta Soundi-lehden huomattua taannoin saman asian ja ylistettyä hyvästä syystä laatutuotteen maasta taivaaseen. Juurimusiikin saralla mittavan bändihistorian omaava kitaristi Laine (mm. One O’Clock Humph, Hot Pants, Pekko Käppi & K:H:H:L sekä BN:n Blue North -merkille levyttänyt The Suprafonics) on kaikessa hiljaisuudessa annostellut levylautaselle poikkeuksellisen järisyttävän albumin instrumentaalista herkkua, jonka kattava ainesosaseloste täyttäisi – mikäli sellaisen mielipuolisuuksissani haluaisin laatia – koko lailla kaikki ne moninaiset rytmimusiikin lajityypit, joiden taitajana Tommia on muistettu eri yhteyksissä vuosikaudet hehkuttaa. Yhtä lailla mairittelevaa äläkkää on tavattu pitää myös kokoonpanon muista jäsenistä, rumpali Jani Auvisesta (mm. SF-Blues, K:H:H:L, Uniklubi) sekä esim. Hot Heros- ja Black Motor -toimenkuvistaan muistettavista kontrabasisti Ville Rauhalasta ja saksofonisti Sami Sippolasta.
Jos pienintäkään noottia Graveyard Shiftin omaperäiselle tuotannolliselle näkemykselle kokisin tarvetta antaa, sen täytyisi liittyä juuri vain ja ainoastaan levyn tyylilliseen kirjavuuteen. Toisaalta on myönnettävä, että nyt jos milloinkaan on käsillä albumi, jolla kappaleiden paikoin odottamattomatkin suunnanmuutokset tuntuvat selittämättömän tarkoituksellisilta. Vanhaan kliseeseen sortuen Laineen musiikin voi kuulla kertovan omaa tapahtumarikasta tarinaansa, vaikkei sanaakaan sanota ääneen tai juonen kiemuroita pystyisi edes kappaleiden nimistä arvuuttelemaan.
Vastustamattoman exotica-kierteinen avausjazz Fake It Baby, Fake It tarttuu salamannopeasti eskapismiin yhtään taipuvaisen kuulijan niskavilloista retuuttaen uhrinsa mukanaan Kaukoidän elämää kuhiseviin basaarikortteleihin. Siellä hän kokee seikkailunsa epätoivoisimman tanssikokemuksen, kun Mickey Baker’mäisesti rhythm’n’bluesaileva It Takes Three To Tango Really Bad valtaa tilan. Immidiate Dangerin ja Nitetimerin suomien suvantohetkien jälkeen kyyti jatkuu Okay, Finen kelkassa entistä kiivaampana Barrence Whitfieldin Savages-yhtyeen kaltaisessa hurmoksessa.
Tangon askelia sopii asetella myös veikeästi slidekitaroituun Me Too, Babyyn, joka sijoittuukin rockabillytahdissa nykivän ja maaniseen loppuvyörytykseen päättyvän Brainwreckin ohella levyn omintakeisimpaan melankolianurkkaukseen. Kohtalokkaasti mollisoinnutettuina matelevat jazziskusävelet taas muodostavat Lipstick Redistä, No Work Songista ja Candy Apple Bluesista vajaan 12 minuutin mittaisen film noir -jatkumon, joka päästää levyn huipentumaan dramaattiseen, nimensä mukaisesti yltiösinisäveliseen The Blues You Can Depend On -slovariin – kunnes, ähäkutti, kahden minuutin kohdalla alkaa jälleen tapahtua. Esitys räjähtää toisen pariminuuttisen ajaksi animaaliseen freejazz-paukkeeseen, vain rauhoittuakseen vielä viimeisten riffien myötä perinteiseksi blues-lopetukseksi. Olisiko edes Slim Gaillard -vainaalla ollut pokkaa toimia yhtä rämäpäisesti? Onneksi Mansen seudulla siviilirohkeutta riittää vaikka muille jaettavaksi.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2021)
