TASAVALLAN PRESIDENTTI – Changing Times And Movements
(Svart SRE 386)
Suomessa tasavallan presidentin valtaoikeuksia alettiin karsia joitakin vuosia sitten. Lupsakkana savo… ei kun salolaisena se ei näyttänyt Saulia hätkähdyttävän, mutta entäpä äänestäjiä? Toista se oli 70-luvun taitteessa Urkin valtakaudella. UKK kyllä olisi ärähtänyt ”saatanan tunareista”. Pressa oli silloin vahvasti vallan kahvassa kiinni. Mutta niin on jälleen!
En nyt puhu politiikasta, vaan suomalaisen rock-musiikin vallankahvasta. Tasavallan Presidentti -nimeä uljaasti kantanut yhtye oli aina 70-luvun alussa äänestystulosten kärjessä. Eikä syyttä! Tämäkin julkaisu osoittaa, ettei bändin nimi ollut ihan tuulesta tempaistu.
Jälkeenpäin olenkin ihmetellyt, vastasivatko äänestystulokset suomalaisten musiikkimakua. Oliko se muka noin valveutunut? No ei! Juntti on juntti. Suuri yleisö kuunteli Dannyä ja Katri-Helenaa yms. Itse asiassa Tasavallan Presidentti ei keikkamäärällä juurikaan juhlinut yliopistokaupunkien ulkopuolella. Äänestykset olivat nuortenlehdissä, kuten Suosikki ja Intro. Ne olivat oman aikansa musiikkivaikuttajia ja niitä lukivat myös musiikkia enemmän harrastavat nuoret, kun muutakaan ei ollut tarjolla (paitsi tietysti Blues News, mutta se oli melkoisen marginaalissa). Nämä nuoret olivat myös niitä äänestäjiä ja Pressa oli vakiinnuttanut asemansa tuolloin istuneen presidentti Kekkosen tavoin ”ainoana vaihtoehtona”.
Olihan Pressan musiikki hieman ”vaikeaa”, mutta nuorison makukin oli avarakatseista. Nuoriso kävi Porin Jazzissa kuuntelemassa jazzia ja Ruisrock tarjosi monimuotoista rock-musiikkia – päinvastoin kuin nykyisin. Elettiin aikaa, jolloin esim. Jimi Hendrix, Cream ja The Beatles olivat vastikään lopettaneet toimintansa – kaikki eri syistä.
Tasavallan Presidentti kategorisoidaan usein ahdasmieliseen ”proge”-karsinaan. Moinen on aina hämmentänyt. Myöhemmin bändi esitti vähän kokeilevampaa jazzrockia, mutta noina alkuaikoina musiikki oli pitkälti kunnon jytää. Jos sitä vertaa vaikkapa alkuaikojen Jethro Tulliin (mikä tulee välillä mieleen Pekka Pöyryn ottaessa huilun käyttöön), niin eihän Jethrokaan mitään progea ollut.
Tolosella oli vielä vahva bluesrock-tausta ja Vesa Aaltosen rummutus vetää mennen tullen vertoja kaikenmaailman gingerbakereille. Jazz-mausteita toi Pöyryn saxofoni ja Måns Groundstoemin jykevä basso loi bändille tukevan taustan. Erinomaisesti esille tulee myös laulusolisti Frank ”Frankie-boy” Robson, niin laulajana, sanoittajana kuin säveltäjänäkin. Pari kappaletta tälläkin julkaisulla on kokonaan hänen tekemiään, monet taas Tolosen tai koko bändin kanssa yhdessä tehtyjä.
Äänitteet on tehty kesän ’70 ja kevään ’71 aikana Suomen Yleisradion ja Ruotsin radion toimesta. Äänentoisto on ennenkuulumattoman hyvä. Hämmästyttävää, että ne ovat vielä olleet tallessa. Svart, nuo hullut turkkulaiset, tuntuvat pystyvän ihmeisiin näitä esiin kaivaessaan. Vanhin tallenne on ensimmäisestä Ruisrockista elokuussa ’70. YLE äänitti bändiä parisenkymmentä minuuttia. Kaksi kolmesta kappaleesta on sellaisia, mitä ei Pressan diskografioista löydy. Robsonin jytäpala Going Back ja Mick Abrahamsilta lainattu Ain’t Ya Comin’ Home, Babe, jolle pitkine improvisaatioineen kertyy pituutta 13,31.
Ruotsin radio antoikin bändille reippaammin aikaa, n. 40 minuuttia. Tällä kertaa Abrahams-laina venyy jopa pari minuuttia pidemmäksi. Keväällä ’71 YLE nauhoitti Pressaa jälleen Lappeenrannassa. Tästä setistä löytyvät ehkä kaikkein odottamattomimmat kappaleet. Tolosen ja Robsonin Whirlwind Nightmare ja Gigolo, Robsonin The Old Woman sekä Tolosen Impressions Of India. Viimeksi mainittuhan julkaistiin vasta pari vuotta myöhemmin Tolosen toisella soololevyllä “Summer Games” ja täysin erilaisena versiona. Pressan studiolevyiltä tuttuja ovat Deep Thinker, Tell Me More, Tis Me Tis You (alkujaan Tease Me Tease You) ja Drivin’ Through. Osa kappaleista on mukana kahteen kertaan, mutta ne on onnistuneesti saatu tupla-albumin eri levyille. Pitkästymään ei siis pääse.
”Changing Times And Movements” on ilmestynyt sekä cd- että vinyylimuodossa – tuplia kumpikin. Jonkun mielestä runsaan 40 minuutin cd saattaa tuntua lyhyeltä, mutta pitäisikö yhden levyn pitempi ollakaan? Vinyylille pituus on juuri oikea. Julkaisu on mitä oivallisin muistutus siitä, minkälaista suomalainen rock-musiikki oli tuolloin, kun se oli uskaliasta, mielikuvituksekasta, kunnianhimoista ja rehellistä musiikkia – historian havinaa. Tasavallan Presidentti on yhä vahvasti vallan kahvassa kiinni!
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 4/2021)
