SUGAR RAY & THE BLUETONES – Too Far From The Bar
(Severn CD 0077)
Vaikka elämmekin sen K-alkuisen kulkuvitsauksen kauttaaltaan kurittamia aikoja, voiko silti kohtalo enää julmemmalla tavalla puuttua peliin kuin hiljattain edesmenneen Little Charlie Batyn (1953–2020) kohdalla kävi. Sympaattisen ja superarvostetun kalifornialaisen veteraanikitaristin näet kerrotaan vihdoin päässeen kaipaamaansa musiikilliseen uusperheeseen ja hän vaikutti pitkähkön tauon jälkeen motivoituneelta myös keikkailemaan jatkossa uuden yhtyeensä, Sugar Ray Norcian (s. 1954) johtaman The Bluetonesin matkassa.
Batyn tavoin jo puolen vuosisadan ajan kuvioissa hääräillyt laulaja ja huuliharpisti, mm. Roomful of Bluesissa soolotuotantonsa ohella kunnostautunut Norcia oli puolestaan saanut täydellisen liittolaisen vanhasta Little Charlie & The Nightcats -konkarista, joka erkaannuttuaan 12 vuotta sitten Rick Estrinin seurasta oli jo ennättänyt ilmoittaa jättävänsä kiertue-elämän kokonaan. Musiikin tekemistä Baty joka tapauksessa jatkoi kaiken aikaa ”eläkkeellä” ollessaankin, myös oman urkujazz-trionsa Organ Grinder Swingin parissa. Kaverusten yhteistyö poiki The Bluetonesin puitteissa valitettavasti ainoastaan yhden albumin, kun Baty yllättäen menehtyi sydänkohtaukseen maaliskuussa 2020. Tiettävästi viimeiset levytyksensä hän teki juuri tälle pitkäsoitolle.
1970-luvun lopulla perustetun The Bluetonesin levytehtailu Severn-merkillä oli alkanut 2000-luvun alussa ja diili oli jo tuottanut aikaisemmin 7 albumia. Uutuudella resepti vaikuttaa pääpiirteissään edellisten kaltaiselta, tasapainoiselta sekoitelmalta länsirannikon ja Chicagon seutujen 1950-luvun perinteitä ymmärtävää bluesia ja jumpbluesia – prikulleen hiotuin soundein sekä huolitelluin sovituksin. Näihin tarkoitusperiin yhtye ei olisi voinut toivoa vahvistuksekseen herrasmiesmäisesti oman tilansa täyttävää Batya verrattomampaa muusikkoa, joka eittämättä hallitsee westcoastinsa vaikka unissaankin. Muun kokoonpanon muodostavat Anthony Geraci pianossa, Michael ”Mudcat” Ward kontrabassossa ja Neil Gouvin rummuissa. Neljällä raidalla seuraan on liittynyt kitaroineen myös tuottaja Duke Robillard. Sugar Ray Norcia itse taas on aina ollut niin harpistina kuin laulusolistinakin yksi genrensä vaikuttavimmista tulkitsijoista ja terässä mies vaikuttaa yhä olevan.
Heti The 5 Royalesilta lainattu rempseä käynnistyspala Don’t Give No More Than You Can Take säätää kurssin kohti rhythm’n’bluesin keskustaa, joskin vain kääntyäkseen sieltä pikapikaa Tuulisen kaupungin suuntaan Sonny Boy Williamsonin Bluebird Bluesin sekä Little Walterin Can’t Hold Out Much Longerin hienostelevassa kyydissä. Chicagon kulmilla viihtyy luontevasti myös Otis Spannin tiivistunnelmaisena pianobluesina soiva What Will Become Of Me. Rock’n’rollin kimppuun heittäydytään Jerry McCainin viiskytlukuisella bravuurilla My Next Door Neighbor, eikä liekkeihin leimahtanutta Batya tunnu pidättelevän esityksellä mikään. 1930-luvun peruja taas on I Gotta Right To Sing The Blues, jonka ryhmä herkistelee harkitun löysätempoisena swinginä Duke Robillardin myötäillessä nyt bonussoolokitaristina.
Norcian kynästä ovat lähtöisin terhakas nimikkojump Too Far From The Bar, lepsuhkona valssina luriteltu Too Little Too Late, Chicago-poljentoinen Walk Me Home, peräti kahtena vaihtoehtoisena ottona kuultava kiihkeä harppuinstrumentaali Reel Burner sekä Anthony Geracin koskettimien johdolla rullaava latauksellinen shuffle Numb And Dumb. Pianistin omasta lauluvihkosta on kelpuutettu mukaan reipasta marssia pistelevä From The Horses Mouth. Myös Mudcat Ward on kirjoittanut levylle pari T-Bone Walker’maista swingtunnelmointia, What I Put You Through ja <>The Night I Got Pulled Over, joista viimeksi mainittu esitetään vanhan koulukunnan hipster-elkein puhebluesina.
”Too Far From The Bar” saattaa pysytellä pandemiaohjeistuksiakin kiltisti totellen etäällä kapakoista, mutta kolpakkotolkulla tyylitaituruutta levyllä on joka tapauksessa tiskille – ja vieläpä sille bluesastiaston prameimmalle tarjottimelle annosteltuna. Kun perusasiat ovat näin kattavasti kunnossa, ei muuta aina tarvitakaan. Voi pojat, tämä se on sitä bluesia.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 6/2020)
