STEVE CROPPER – Fire It Up
(Provogue PRD 76432)
Harvapa bluesin ja soulin parissa uransa luonut valkoinen kitaristi on pystynyt tuotteistamaan oman nimensä yhtä perinpohjaisesti kuin Missourin osavaltiossa 1941 syntynyt Steve Cropper. Memphisin Stax-koneiston kantava voima opittiin tuntemaan kaikkialla maailmassa Booker T. & The MG’sin ja The Mar-Keysin riveistä jo 1960-luvun alkupuolelta lähtien. Myöhempien vuosikymmenten loputtomat sessiotyöt sekä valkokankaiden välityksellä käytännössä kaikkien tietoisuuden tavoittanut ”jäsenyys” Blues Brothers Bandissä ovat työllistäneet häntä aina näille päiville saakka. Paitsi muusikkona, on Cropper kerännyt palkintokaappiinsa roppakaupalla keskivertokansalaista enemmän saavutuksia myös tuottajana, studioinsinöörinä sekä ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä onkin osaltaan kiittäminen Knock On Woodin ja The Dock Of The Bayn tapaisista ikuisista korvamadoista.
Varsinaista sooloartistia ei Cropperista kuitenkaan ole koskaan toden teolla onnistuttu vuolemaan. Ensimmäisen nimissään julkaistun, enimmäkseen omista lauluistaan koostuneen instrumentaalisen pitkäsoiton ”With A Little Help From My Friends” hän teetti Stax-kautensa päättäjäisiksi yhtiön Volt-merkillä 1969. Blues Brothersin nostettua Steven mediajulkkikseksi syntyi MCA:n myötävaikutuksella vuosina 1981 ja 1982 seuraavat radioystävällistä soulahtavaa poppia sisältäneet LP:t ”Playin’ My Thang” ja ”Night After Night”, joilla hän rohkaistui myös kokeilemaan rajojaan laulajana. Sitten mestari kuitenkin malttoi mielensä. Vasta 2000-luvulla uudelleen aktivoitunut Stax-konserni tuotti Cropperilta yhdessä The Young Rascalsista tutun laulaja-lauluntekijän Felix Cavalieren kanssa äänitetyt albumit ”Nudge It Up A Notch” ja ”Midnight Flyer”, joita seurasi kalifornialaisen 429 Recordsin katalogissa 2011 ilmestynyt ”Dedicated (A Salute To The 5 Royales)”. Viimeksi mainitulla kitaristin apuna kuultiin monia solistivieraita Steve Winwoodista B.B. Kingiin, Delbert McClintoniin, Dan Penniin ja Bettye LaVetteen.
Bluesrockimpaan materiaaliin erikoistuneen Provogue-yhtiön uutuusjulkaisu tuo kuultaville kaikkia edellisiä ehjemmän yhtyelevyn, jolle 80-vuotiaan Cropperin oma kädenjälki on onnistuttu taltioimaan jopa yllättävän luontevalla tavalla. Tuottajana sekä multi-instrumentalistina studiossa on veteraanin rinnalla uurastanut Jon Tiven. Heitä komppaavat läpi materiaalin rumpali Nioshi Jackson sekä laulaja Roger C. Reale, jonka oma ura muusikkona ja lauluntekijänä starttasi Rhode Islandin maisemissa 1970-luvun jälkipuolella. Jostakin syystä peräti seitsemää apuun kutsuttua rumpalivierasta, parilla raidalla urkuja soittavaa Felix Cavalierea sekä yhdellä kappaleella harmonioita laulavaa Beth Hartia lukuun ottamatta muita ylimääräisiä vetojuhtia ei äänityksissä ilmeisesti ole ollut läsnä.
Kaikki levyn kappaleet ovat myös uutta harvinaisen tasavahvaa tuotantoa, joiden kirjoittamisesta ovat vastanneet vaihtelevana kimppatyönä Cropper, Tiven, Reale sekä Cavaliere. Lisäksi Freen ja Bad Companyn Paul Rodgers on onnistunut saamaan puumerkkinsä She’s So Fine -nimisen raidan sävellystiimiin.
The Meters -henkeä jäntevästi tavoittelevalla yhden soinnun funk-instrumentaalilla Bush Hog sekä käynnistyvä että päättyvä albumi sitoo yhteen kymmenen 1960- ja 1970-lukuiselle musiikkitraditiolle kunniaa tekevää soulrock-teosta. Edellä mainitun She’s So Finen, Fire It Upin ja I’m Not Havin’ Itin tapaisten räjähtävien energiapalojen ohella Roger C. Reale osoittaa olevansa mies paikallaan mm. karheasti tyylitellyllä puhallinkuorrutteisella eteläisellä pop-balladilla One Good Turn sekä rullaavana bluesina esitetyllä Out Of Lovella. Odotetun mukaista juurevan shufflerokahtavaa Stax-tunnelmaa Reddingin jalanjäljillä ilmentävät pontevimmin dynaamiset Say You Don’t Know Me ja Heartbreak Street. Komea tarttuvan funkahtava soulblues on myös The Go-Getter Is Gone. Sopivan leimaa-antamattomalla soundilla laulava mutta silti riittävästi taitoa ja karismaakin omaava Reale ei vie itse staralta liiaksi spottivaloa, muttei toisaalta jätä häntä selviytymään urakasta yksinäänkään. Tunnusomaiset kitarariffit singahtelevatkin esitykseltä toisensa perään huolitellusti laulumelodioita tukien, aivan kuten silloin ennen vanhaan. Steven stidit vaikuttavat olevan yhä kuivia ja valmiina sytyttämään halutessaan vielä kunnon roihun.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2021)
