SON HOUSE – Forever On My Mind
(Easy Eye Sound EES-024)
Son House ja villatakki – mielikuva, joka saattaa olla piirtynyt monen musiikinharrastajan tajuntaan jopa syvemmin kuin tämän sotaa edeltävän bluesin sankarihahmon varsinaiset levytykset. Tanskalaisen Jan Perssonin Kööpenhaminassa vitivalkoiseksi maalatuissa tv-studiolavasteissa marraskuussa 1967 ottamia fotoja Son Housesta National Style O -kitaroineen on ymmärrettävästä syystä käytetty lukuisissa artistia käsittelevissä lehtiartikkeleissa ja äänitekoosteilla. The Black Keys -yhtyeen Dan Auerbachin omalla Easy Eye Sound -yhtiöllään julkaisemalla albumilla värifotot pääsevät jälleen ennen kaikkea 12-tuumaisessa LP-formaatissa oikeuksiinsa. Visuaalinen efekti on kuitenkin vasta kevyttä alkusoittoa itse kiekolla nyt tiettävästi ensi kertaa kuultaville audiotallenteille.
86-vuotiaana 1988 kuollut Edward James ”Son” House Jr. saavutti legendan maineensa sangen lyhyen ajanjakson kuluessa. Hänen neljä Paramount-savikiekkoaan ilmestyivät vuonna 1930, minä lisäksi Alan Lomax oli äänittänyt laulajaa Kongressin kirjaston kokoelmiin kenttäoloissa Mississippissä vuosina 1941–42. Sodan jälkeen House vetäytyi musiikinteosta parin vuosikymmenen ajaksi, tullakseen kesällä 1964 kolmen nuoren valkoisen aihepiirin intoilijan, Dick Watermanin, Nick Perlsin ja Phil Spiron ”uudelleen löytämäksi”. Etenkin Watermanin ansiosta tässä vaiheessa jo työelämästäkin syrjään jättäytynyttä ja aikaisemmalla urallaan pelkästään mustalle yleisölle esiintynyttä Housea ryhdyttiin toden teolla kierrättämään kasvaneen folk-aallon siivellä klubeilla, festivaaleilla sekä yliopistotilaisuuksissa. Lokakuussa 1967 hänet saivat nähdä livenä American Folk Blues Festival -turneen myötä myös Helsingin Kulttuuritalolle saapuneet onnekkaat ykkösaallon suomalaiset bluesentusiastit. Ennen lopullisempaa eläkelöitymistään 1970-luvun alussa House ennätti lisäksi tehdä runsaasti uusia levytyksiä, osan studioissa, osan keikkatilanteissa. Nyt ilmestynyt Wabash Collegessa Indianan Crawfordvillessä 23.11.1964 purkitettu kahdeksan, keskimäärin noin viisiminuuttisen esityksen tallenne on iäkkäin hänen tähän mennessä markkinoille kaivetuista sessiokokonaisuuksistaan. Autenttisuusvaikutuksen korostamiseksi vanhanaikaisella kirjoituskoneprintillä naputelluissa levyn sisäkansiteksteissä Dick Waterman toteaa artistin kehittäneen myöhemmillä päivillään lavapreesensiään ja samalla musiikillista ulosantiaan keikkakokemusten kartuttua entistä enemmän yleisöä viihdyttämään pyrkineeseen, tarinankerronnalliseen ja jopa komedialliseen suuntaan, mutta näillä toisen tulemisen jälkeisillä neitsytnauhoituksilla lavalla oli läsnä vain luonnollinen, riisuttu ja raaka Son House – mies, peltikitara ja hänen tulkitsemansa kappaleet.
Albumin nimikkeistä valtaosa on ollut aikaisemmin tarjolla Housen muina keikkaversiointeina vastaavanlaisilla postuumijulkaisuilla, samoin hän levytti tästä omiin nimiinsä merkitystä materiaalista laulut Death Letter, Louise McGhee, Empire State Express, Preachin’ Blues ja Levee Camp Moan Columbia-yhtiön vuoden 1965 klassikkoalbumilleen ”Father Of Folk Blues”, jonka kautta myös Dan Auerbach muistelee saaneensa ensikosketuksen historialliseen bluespersoonaan. Traagisen Death Letter Bluesin ja tulisesti saarnaavan Preachin’ Bluesin House oli purkittanut aivan alkujaan jo 1930, työleirikokemuksia selvittävä Levee Camp Blues sekä suunnittelemattoman tuntuisena puhelauluna räpätty Pony Blues taas sisältyivät hänen 1940-luvun alun Lomax-jäämistöönsä. Koska viiteaineistoa piisaa, on laulujen kehityskaaren seuranta ja eri versioiden vertailu toisiinsa tehty syväkairauksiin taipuvaiselle diggarille mahdolliseksi, nykypäivänä suorastaan helpoksi.
Wabashin henkilökunnan äänittämä ja jälkikäteen Watermanille kelanauhana luovuttama campuskeikka on äänentoistoltaankin erinomainen. Pieteetillä suoritetun korjailu- ja masterointityön lisäksi miellyttävää lopputulosta ovat myös olleet edesauttamassa harvinaisen hissukseen katsomossa esitystä todistaneet viitisenkymmentä kohteliasta yleisön edustajaa. Pääosaa pääsee näin ollen näyttelemään jokaisella hyvin aistittavissa ja kuultavissa olevalla hengenvedollaan Son House itse.
Äärimmäisen keskittyneesti, emotionaalisesti ja sieluun pureutuvasti vielä seniorinakin esiintynyt, joskaan ei välttämättä sen enempää vokalistina kuin kitaristinakaan erityisen omaperäistä tekniikkaa suosinut bluesmies taisi jo vuoden 1964 paluunsa aikoihin tiedostaa merkityksensä bluesin innovaattorina sekä roolimallina. Samalla hän ammensi yhä itsekin musiikissaan avoimesti vanhoilta deltan seudun kollegoiltaan saatuja oppeja. Edellä mainitun Charley Pattonilta mukaillun Pony Bluesin sekä traditionaalisesta Motherless Childrenistä spontaanin oloisesti rakennetun The Way Mother Did’in solisti levytti 1960-luvulla myös Columbian studio-ottoina, ne tosin pelastettiin arkistojen kätköistä vasta 1990-luvun alkupuolella. Etukäteisodotusten mukaisesti päähuomion uutuusalbumilla vie avaus- ja nimiraitana toimiva hidas vaikerrus kertaalleen menetetyn mutta vielä kertojan ajatuksissa pyörivän rakkauden perään, Forever On My Mind. Oman Louise McGhee’nsä sekä Willie Brownin Future Bluesin sanoituksia hyödyntävää laulua House ei koskaan virallisesti muualla äänittänyt, mutta keikoilla hän esitti aika ajoin sen variaatioita. Eräs tällainen ikuistui Newport Folk Festivalissa 1966 tehdylle filmatisoinnille.
Dick Waterman (s. 1935) on todennut halunneensa tuoda nauha-aarteen päivänvaloon ollessaan vielä elävien kirjoissa. Hän painottaa edelleen voimissaan olevaa ihailuaan ja kunnioitustaan vanhaa ”suojattiaan” sekä tämän perintöä kohtaan. Sama kylmiä vaikutuksen väreitä tuottava tunne välittyy levyltä kaikilla osa-alueillaan myös meille Son Housea koskaan naamasta naamaan kohtaamattomille.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2022)
