SHEMEKIA COPELAND – Uncivil War
(Alligator ALCD 5001)
Shemekia Copelandin uusin albumi “Uncivil War” jatkaa naisen edellisen menestyslevyn ”America‘s Child” (2018) viitoittamalla musiikillisesti monipuolisella tiellä. Se tarjoilee niin akustisvoittoista countrya, gospelia, bluesia kuin rockiakin. Levy on taas kerran vahva osoitus artistin tyylillisestä identiteetistä sekä väkevästä tulkintakyvystä. Tällä kertaa laulajatar sukeltaa teksteissään syvemmälle yhteiskunnallisiin ja poliittisiin ongelmiin kuin kertaakaan aikaisemmin.
”Uncivil War” on levytetty Nashvillessä. Sen tuottajana toimi kitaristi Will Kimbrough, jonka näkemyksellisellä työjäljellä on iso merkitys tämänkin Copelandin albumin onnistumisessa. Kimbrough osaa säilyttää soundimaailmassa maanläheisen rosoisuuden ja ilmavuuden.
Kiekolla esiintyy iso joukko vierailevia muusikoita. Bluegrass-, country- ja Americana-osastoa edustavat Jason Isbell, dobro/lap steel -kitaristi Jerry Douglas sekä mandolinisti Sam Bush. Koskettimien takaa löytyy Steve Conn. Kitaristeja albumilla vierailee useita. Kovimmat nimet ovat Duane Eddy ja Steve Cropper. Heidän lisäkseen kieliä venyttelevät Mississippin nuori kitaraässä Christone “Kingfish” Ingram ja Webb Wilder.
Albumin sävelmien teksteissä huomionarvoista on niiden yhteiskuntakriittisyys ja kantaaottavuus. Ne iskeytyvät monitahoisesti amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmiin varsin kekseliäillä ja terävillä näkökulmilla. Teksteissä pureudutaan mm. aseiden tuomaan väkivaltaan, sotiin, sosiaaliseen eriarvoisuuteen, orjuuteen, nykypäivän rasismiin, epäoikeudenmukaisuuteen sekä ihmisoikeuksiin. Monet näistä ovat lähtöisin Kimbroughin ja Copelandin pitkäaikaisen managerin sekä lauluntekijäystävän John Hahnin kynästä.
Sävelmistä täytyy vielä erikseen mainita mainio Dr. Johnille omistettu kappale Dirty Saint. Sen vastustamaton New Orleansin second line -groove ja kierolla tapaa humoristiset sanat saavat varmaan Mac Rebennackilta pilven reunalta tyytyväisen virnistyksen.
Lainamateriaalissa Rolling Stonesin Under My Thumb osuu maaliinsa. Se on musiikillisesti puettu hämyisän rämebluesin viittaan ja toteutettu huomattavasti riisutumpana ja hitaampana kuin alkuperäinen. Mielenkiintoisen siitä tekee myös se, että siinä käännetään originellien tekstien idea päinvastaiseksi. Copeland versioi myös taas kerran onnistuneesti isänsä, Johnny ”Clyde” Copelandin biisejä. Tällä kertaa vuorossa on rento ja kevyesti rullaava blues Love Song, joka päättää koko levyn.
Viime vuonna Copeland voitti ”America‘s Child” -levyllään useita palkintoja. Arvostetun Living Blues -lehden kriitikot valitsivat laulajattaren tallenteen äänestyksessään parhaaksi peräti neljässä eri kategoriassa (”Album of the Year”, ”Most Outstanding Blues Singer” ja ”Blues Artist of the Year”). Lisäksi Will Kimbrough sai palkinnon parhaana tuottajana tuosta levystä. Väittäisin silti, että Copeland on nostanut riman vieläkin korkeammalle tällä tuotoksella ja palkintoja ropisee taas reilulla kädellä.
J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 1/2021)
