SELWYN BIRCHWOOD – Living In A Burning House
(Alligator ALCD 4999)
Selwyn Birchwood on Floridasta kotoisin oleva nuoremman polven blueskitaristi, jolla on takanaan vuosikymmenen pituinen nousujohteinen ura. Hänen tärkeimpiä vaikuttajiaan ovat olleet Buddy Guy ja Sonny Rhodes. Birchwood viettikin ennen soolouralleen siirtymistä kokonaiset viisi vuotta lap steel -kitaristi Rhodesin matkassa.
Birchwood itse kuvailee musiikkityyliään sanoilla ”electric swamp funkin’ blues”. Sähkökitaran lisäksi hänen soitinvalikoimaansa kuuluu Rhodesin tapaan lap-steel. Muusikolle on tärkeää, että hän pystyy bluesissaan tarjoamaan kuulijoille jotain omaperäistä, peruskaavoista vähän poikkeavaa musiikkia. Lisäksi hän alleviivaa tekstien omakohtaisuuden tärkeyttä ja tekee kaikki kappaleensa itse. Viimeisin työnäyte kitaristilta on Alligator-merkillä alkuvuodesta julkaistu albumi ”Living In A Burning House”. Se on myös kiekko, jolla 35-vuotias artisti arvelee löytäneensä lopullisesti oman soundinsa. Uutuuden on tuottanut mm. Buddy Guyn taustoilta tuttu Tom Hambridge. Säestäjinä Birchwoodilla on peruskokoonpanon lisäksi useita puhaltajia. Mukana on myös jopa huilisti.
Levyllä kitaristi värittää soittoon tyylikkäästi wah wah-pedaalilla. Lap steelillä hänen soittonsa on tyyliltään hyvin maanläheistä. Soundi on raaka ja bluesahtava. Se myös tuo hienon kontrastin usealla raidalla kuultaviin taitavasti toteutettuihin puhallinosuuksiin (joista erityisesti esiin nousee Regi Oliverin baritonisaksofonin maukkaat törähtelyt).
Tältä kiekolta löytyy muitakin kekseliäitä toteutuksia niin biisirakenteista kuin sovituksistakin. Monet niistä avautuvat vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Päinvastoin kuin odotin, tämän levyn yksi vahvuus on nimenomaan nyanssien tyylikäs käyttö, vaikka soundimaailma on Alligatorin nykyjulkaisujen tyyliin varsin täyteläinen.
Albumilta löytyy monia vauhdikkaita sävelmiä. Niistä esiin voisi nostaa mm. You Can’t Steal My Shinen hurjan gospeltyylisen revittelyn tai vauhdikkaasti rokkaavan I Got Drunk, Laid And Stoned -sävelmän. Funkympaa tulokulmaa sen sijaan tarjoavat biisit I’d Climb Mountains ja Revelation. Omaksi suosikikseni nousee kuitenkin Pohjois-Missisippin transsibluesit mieleen tuova hypnoottinen Freaks Come Out At Night -boogie. Siinä Birchwoodin lap steelin primitiivinen soundi sekä laulajan Howlin’ Wolf -tyylinen tulkinta ovat lyömätön yhdistelmä!
Seesteisempiä ja samalla hieman tasapaksumpia hetkiä kiekolla edustavat soulahtavat One More Time ja She’s A Dime. Liki akustisvoittoisesti toteutettu päätösballadi My Happy Place taas eroaa muusta materiaalista tyylillisesti. Modernimpaa otetta cd:llä ilmentävät hämyisä Rock Bottom sekä molliblues Searching For My Tribe. Erinomaisina näytteinä Birchwoodin biisintekotaidosta voisi vielä mainita Mama Knows -bluesin sekä albumin nimikappaleen Living In A Burning House, joka on jännä yhdistelmä modenia bluesia raggae- ja funk-vivahtein.
Kitaristina Birchwood on monipuolinen ja varsin sävykäs soittaja. Ote on samaan aikaan sekä perinteitä kunnioittava että moderni, eikä hän varsinaisesti kuulosta keneltäkään muulta. Artisti omaa matalahkon ja rosoisen lauluäänen, jota on miellyttävä kuunnella. Ääniala ei ole erityisen laaja, mutta siitä löytyy persoonallisuutta ja väkevyyttä.
Birchwoodin uuden albumin voisi siis todeta olevan vähintäänkin lupauksia herättävä. Parasta asiassa on tietenkin se, että artisti on vielä bluesmuusikon uran alkutaipaleella ja silti tuotokset kuulostavat jo nyt näin kypsiltä. Myös biisintekotaitojen suhteen miehellä on runsaasti potentiaalia. Tällaisilla ominaisuuksilla ja musiikillisilla visioillaan häneltä on lupa odottaa tulevaisuudessa paljon.
J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 2/2021)
