RYAN PERRY – High Risk, Low Reward
(Ruf RUF 1278)
Tuore Ruf-kiinnitys Ryan Perry on varsin mielenkiintoinen tapaus. Vuonna 2007 hän perusti Homemade Jamz Blues Bandin sisarustensa Kylen ja Tayan kanssa. Bändi on julkaissut neljä albumia ja nyt oli Ryanin aika lähteä soolouralle. Sain ensikosketukseni Perryn tekemisiin Mike Ziton Chuck Berry -tribuutin kautta. Ansiokkaasti I Wanna Be Your Driverin tulkinnut Perry sai mielenkiintoni heräämään ja jäin odottamaan häneen tulevaa levyään. Nyt odotus on vihdoin palkittu. Olin hiukan epäluuloinen siitä, mitä tulossa on, koska tuottajaksi oli pestattu Roger Innis, joka oli saanut vähemmän miellyttävää jälkeä Laurence Jonesin ”What’s It Gonna Be” -levyllä. Huoleni oli kuitenkin aivan aiheeton. Vaikka perinteisellä triokonseptilla mennään, niin rajusti murisevat särökitarat ja raskassointinen bluesrock loistavat kaikeksi onneksi poissaolollaan. Basisti Roger Innisin ja rumpali Lucy Piperin kanssa toteutettu levy on siis modernia bluesia perinteitä kunnioittaen.
Räjähtäen käynnistyvän aloitusraidan intro on todella pitkä, jopa siinä määrin, että sävellystä voisi luulla instrumentaaliksi. Vasta runsaan minuutin jälkeen saamme kuulla laulua. Varsin mielenkiintoista kitarointia sisältävä Homesick on mainio esimerkki siitä, kuinka hyvä säveltäjä Ryan Perry on. Kappaleen soolossa on varsinaista tunteiden paloa. Eivätkä herkkupalat noihin kahteen kappaleeseen lopu, monissa sävellyksissä on sangen mielenkiintoisia koukkuja. Nimikappale on varsinainen rämeblues rosoisine kitaroineen ja murrettuine lauluineen. Julian Sas -henkinen Changing Blues utuisine rumpuineen on kieltämättä shamaaninen, mutta mukaansa tempaava.
Perry on kirjoittanut valtaosan kappaleista ja ainoat poikkeukset ovat B.B. Kingin Why I Sing The Blues, Howlin’ Wolfilta lainattu Evil Is Going On sekä Big Daddy Wilsonin kirjoittama Oh No. B.B. Kingin versioiminen on aina hiukan paha rasti kenelle tahansa, mutta Perry selviytyy versiostaan kunnialla. Hän ei pyri tallaamaan B.B.:n varpaille vaan esittää oman näkemyksensä tutusta sävelmästä. Evil saa tuekseen Eric Gales -tyylistä ulvovaa, wah wahilla kyllästettyä kitaransoittoa. Mitenkään kahden ensin mainitun tulkintoja väheksymättä on Oh No kuitenkin kolmikosta se kaikkein mielenkiintoisin.
Laulajana Perry on varsin miellyttävä-ääninen ja kitaristina erittäin pätevä. Hän on kuninkaansa kuunnellut ja esikuvien vaikutteita on tarjolla sopivassa määrin, mutta mihinkään kopiointiin hän ei sorru. Nuoresta iästään huolimatta hän on antanut jo myrskyvaroituksen, ja jäämme odottamaan hänen seuraavaa siirtoaan. Levyn sävellykset ovat hyviä ja monesti yllätyksellisiä tai pitäisikö sanoa peräti ennalta-arvaamattomia. Tämä on yksi parhaista debyyttialbumeista, jonka olen kuullut pitkään aikaan. Ryan Perry on kaveri, johon kaikkien modernin bluesin ystävien tulee tutustua.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 2/2020)
