RUTH BROWN – Mama, He Treats Your Daughter Mean
(Bear Family BCD 17542)
Mitenkään väheksymättä Ruth Brownin arvoa 50-luvun r&b-kentässä olin kovin skeptinen tämän kokoelman tarpeellisuudesta. Eikö kaikki oleellinen ole jo ilmestynyt niin bootleggeina kuin virallisina julkaisuina? Mutta Bear Familyn toimituskunta osoittaa epäilykseni aiheettomiksi. Kyseessä on hienosti koottu paketti, joka on tekniikaltaan selvästi paras kuulemani. Vertailukohteena ovat Jonas Bernholmin Route 66 -albumi ja 90-luvun Atlantic/Sequel -koosteet. Bear Familyn informatiiviseen tyyliin pakettiin sisältyy Bill Dahlin kirjoittama 36-sivuinen lehtinen runsaine kuvituksineen ja diskograafisine tietoineen.
Ei ole syytä tässä kerrata Brownin uraa, koska se on luettavissa Antero Tirrosen laajassa jutussa (ks. BN #232), joka perustui pitkälti laulajattaren elämäkertaan Miss Rhythm. Siinä todetaan, että Brown oli tärkeä osanen Atlantic-merkin menestyksen alkuvaiheissa 70 vuotta sitten. Hitit So Long, Teardrops From My Eyes, I’ll Wait For You, 5-10-15 Years, (Mama) He Treats Your Daughter Mean loivat taloudellisen pohjan yhtiön kehittämiselle ja uusien artistien kiinnittämiseen.
Useimmat alkuaikojen hiteistä olivat Rudolf Toombsin kirjoittamia. Atlantic käytti myös ansioituneen kirjoittajaparin Singleton – McCoyn palveluja. Näistä Mambo Baby taitaa olla tunnetuin. Jos Brown tarvitsi balladimateriaalia, hän kääntyi Chuck Willisin puoleen. Oh What A Dream ja Don’t Deceive Me olivat molemmat hittejä. Bobby Darin kirjoitti rokkaavan This Little Girl Rockin’. Muutenkin laulajattaren ohjelmistossa oli aika paljon rock’n’rollia sivuvia kappaleita.
50-luvun lopussa Atlantic antoi Brownin tuottajapari Leiber-Stollerin hoivaan. Tarkoituksena oli varmaankin uudistaa laulajattaren tyyliä. Kokeilu jäi lyhyenlaiseksi, vaikka Brook Bentonin kirjoittama I Don’t Know on upea esitys. 60-luvun alussa Brown sai vielä yhden mahdollisuuden Atlanticilla, kun nuori tuottajalupaus Phil Spector antoi näyttöjä taidoistaan. Anyone But You on taattua aution saaren kamaa, mutta menestys jäi tulematta. Tässä vaiheessa Atlantic purki sopimuksen. Aika ihmeellinen päätös, kun ottaa huomioon, että Brown oli tuolloin hyvässä vireessä. Olisi ollut kiva kuulla häntä esimerkiksi Bert Bernsin tuottamana. Silloin tyyli olisi kääntynyt early soulin suuntaan.
Brown levytti seuraavan kerran Nashvillessä Shelby Singletonin studiossa 1962 albumillisen Philips-merkille. Tästä sessiosta on kolme näytettä, joista Walk With Me, Lord erottuu lähinnä Jerry Kennedyn kitaran ansiosta. Koosteen lopussa on bonuksena noin 10-minuuttinen livetallenne, joka on äänitetty tv-studiossa New Yorkissa Paul ”Hucklebuck” Williamsin yhtyeen kanssa. Näistä editoitiin osia tv-sarjaan Showtime At the Apollo.
Kokoelma on julkaistu Bear Familyn Juke Box Pearls -sarjassa, jonka muut osat näyttävät olevan lähinnä countrya.
Aarno Alén
(julkaistu BN-numerossa 5/2020)
