ROY MILTON – Rocks
(Bear Family BCD 17712)
Los Angelesissa operoinut Specialty-levymerkki yhdistetään useimmiten ja syystäkin Little Richardin suurimpien 1950-luvun hittien hautomoksi, mutta sen katalogiin ja artistiyhteisöön kuului jo vuosia aiemmin myös monia muita rhythm’n’bluesin silmäätekeviä. Heistä ensimmäisten joukossa yhtiölle kiinnittyi laulava rumpali, orkesterinjohtaja ja lauluntekijä Roy Milton, jonka vuoden 1946 R.M. Blues (Billboard R&B #2) oli valtaisa tulevaisuuden suunnannäyttäjä sarallaan.
Asiat kuitenkin vaativat aikansa. Oklahomassa 1907 syntynyt Milton oli jo varttunut 38 vuoden ikään ennen ensilevytyksiään 1940-luvun puolivälin korvilla. Sitä ennen hänen työpäivänsä olivat vierähtäneet mm. Ernie Fieldsin yhtyeessä, kunnes länsirannikolla 1930-luvun puolivälissä koitti aika oman bändin The Solid Sendersin perustamiselle. Kokoonpanoltaan tietynlaisen prototyypin tuleville rhythm’n’blues- ja rock’n’roll-sukupolville tarjonneessa tiiviissä sekstetissä vaikutti 1940-luvun puolivälistä lähtien keskeisissä tehtävissä myös pianisti Camille Howard.
Siirtyminen Art Rupen Juke Box- ja Specialty-yhtiöille alkoi tuottaa ryhmälle kaupallistakin tulosta Miltonin rakentaessa ilmaisuaan tasokkaan soittajistonsa avustuksella. Lisäksi solisti toi vuosina 1946–47 musiikkiaan markkinoille oman Roy Milton Record Co./Miltone -yhtiönsä sekä Lionel Hamptonin ja tämän Gladys-managerivaimon vetämän Hamp-Tonen välityksellä. Samoihin aikoihin The Solid Sendersin instrumenttivahvuus laajeni ensimmäisen kerran myös kitaralla Johnny George ”Junior” Rogersin liityttyä sen jäseneksi. Listahitit seurasivat toisiaan pitkälle 1950-luvulle. 31-raitaisella kokoelmalla hyviä mallisuorituksia Specialty-jakson alkupään tuotannosta ilmentävät mm. reipastahtinen Milton’s Boogie (1945) sekä monien myöhempien artistien versioimat Red Light ja Big Fat Mama. Edelleen kiintoisia herätteitä 1950-luvun alun Specialty-kakuilta ovat mm. rennosti swing-jumpaava lainanumero Oh Babe Louis Priman repertuaarista sekä Camille Howardin kanssa iloisesti duetoitu ”hillbilly-swing” That’s The One For Me. Soittotyyliltään jo aiemmasta selvästi voimistuneita jump-boogiepaloja edustavat vuoden 1954 purkitukset Tell It Like It Is ja A Bird In The Hand.
Viimeisessä Specialty-äänitystilanteessaan Hollywoodin Universal-studiolla alkuvuonna 1955 Milton kumppaneineen tarjosivat entisestään rotevoitunutta jälkeä mm. rumbabluesillla Baby, Don’t Do That To Me sekä kiihkeäksi rock’n’rolliksi leimahtavalla What Can I Do’lla. Lopputulokseen toi tärkeän panoksensa kitaristilahjakkuus Roy Montrell.
Vaihto toisen kalifornialaistuottajan Dootsie Williamsin Dootone Recordsille oli luonteva liike yli 10-vuotisen Rupe-rupeaman jälkeen. Milton jatkoi yhtyeineen tutuilla linjoilla, joskin toki soundiaan fiilaten ja myös kiinnittäen solisteikseen uusia naiskeulakuvia, kuten vaimonsa Mickey Championin. Los Angelesissa keväällä 1955 pidetty debyyttisessio uudella merkillä tuotti mm. pianon, puhaltimien sekä uuden kitaristin Jimmie Davisin voimistaman You Got Me Reeling And Rockingin sekä kiekon rokkaavimpaan kastiin kuuluvan Mickey Championin Bam-A-Lam -klassikon vuodelta 1956.
Dootone-kiinnitys ei kuitenkaan ollut pitkä. Milton oli jo syksyllä 1956 King-merkin palveluksessa Ohion Cincinnatissa, nyt jälleen rempatuin soittojoukoin, johon mm. soolouraansa keskittynyt Camille Howard ei enää kuulunut. Vanha tuttu Junior Rogers sen sijaan oli taas palannut bändin riveihin. Hänen osaamistaan kuultiin koko levypuolen mitalla luovasti rakennetulla Honky Tonk -mukaelmalla Succotash.
1960-luvun alussa Milton kokeili rokkirahkeitaan vielä kerran. Uudet Warwick-merkin versiot vanhoista menestyksistä kuten R.M. Blues ja Red Light saattoivat olla osalle nuorisosta jo liian tunkkaista nostalgiaa, mutta niin vain kappaleista jälkimmäinen nousi R&B-listoille (#27) kesällä 1961. Sille teki yhtä odottamatonta seuraa Specialtyn arkistoistaan esiin nostama vuosia vanhempi tallenne Baby, You Don’t Know (#21). Milton teki kappaleesta myös tuoreen version Cenco-merkille 1961 yhdessä kitaristi Roy Gainesin kanssa. Vastaavaan tapaan hän päivitti samoihin aikoihin Cencolle rock’n’rollina vanhan vuoden 1948 numeronsa Hop, Skip And Jump, saaden puolestaan sille tuekseen jo Specialty-periodilla Solid Sendersissä soittaneen alttofonisti Jackie Kelson. CD:n viimeisen näytteen tarjoaa hitaahko vuoden 1963 crooner-vedos Ben Harperin muutamaa vuotta aiemmin levyttämästä Driveaway Bluesista tuottajakaksikko Ben ja Len Weismanin lyhytikäisellä Thunderbird-merkillä.
Pienen romaanin paksuisen Bear Family -sisävihkotekstin turvin Roy Miltonin tarinasta olisi nyt kitkatonta rakentaa peräti oma BN-artikkelinsa. Lehden levyarvio-osastolla Juhani Ritvasen toimesta 1970-luvulta 2000-luvulle säännöllisesti kehuja kerännyt musikaalinen edelläkävijä ei kuitenkaan ole toistaiseksi omaa laajempaa historiikkiaan tässä julkaisussa nähnyt. Ennen kuolemaansa vuonna 1983 Milton oli kyllä saanut vielä Kent-yhtiön alaisuudessa aikaiseksi kokonaisen albuminkin – rhythm’n’bluesin suuruutena hänet oltiin silti ennätetty, ei vain Suomessa vaan käytännössä ympäri maailmaa jo tuossa kohtaa pitkälti unohtaa.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2023)
