ROBERT FINLEY – Black Bayou
(Easy Eye Sound EES-033)
Minkä persoonan levymaailma olisikaan menettänyt, ellei Louisianan Bernicessä 1954 syntyneestä Robert Finleystä oltaisi koskaan saatu leivottua nyttemmin maailman konserttiareenoilla säännöllisesti reissaavaa ja äänitteitä kiihtyvää tahtia julkaisevaa soulblues-kosmopoliittia. Big Legal Mess -merkillä 2016 ilmestyneen debyyttinsä ”Age Don’t Mean A Thing” jälkeen Dan Auerbachin tuotannossa ja levy-yhtiöllä viihtynyt Finley tuntuu ikään kuin vain nuorentuvan ikääntyessään. Kolmannella Easy Eye Sound -albumilla taso ei ole siten ainakaan laskenut verrattuna aiempaan.
Vuonna 1970 Yhdysvaltain armeijassa palvelleena helikopteriteknikkona Saksaan sijoitettu Finley ajautui ykkösvelvollisuuksiensa ohessa myös soittamaan sekalaisiin inttikokoonpanoihin. Kotiuduttuaan takaisin Louisianaan lupaava kitaristi jatkoi osittaista muusikon eloa sekä katusoittajana että omassa gospel-bändissään. Varsinaisen työuransa puuseppänä hän joutui vuosikymmeniä myöhemmin päättämään vakavan silmäsairauden johdosta. Lisää draamaa arkeen toi myös ero vaimosta sekä kotitalon tuhoutuminen tulipalossa. Vastoinkäymiset toivat kuitenkin Robertin päiviin lisää luppoaikaa, jonka hän täytti jälleen musiikilla. Ennalta-arvaamattomat käänteet veivät seniorin seuraavaksi mm. America’s Got Talent -ohjelmaan sekä nopealla aikajänteellä kansainväliseen kulttisuosioon.
Soul-raiteille vanha bluesmies kulkeutui jo ensimmäisen tuottajansa, Big Legal Messin omistajan Bruce Watsonin ohjauksessa. Etäisyys kotikulmien jukejoint-äänimaailmaan kasvoi entisestään Dan Auerbachin hitinvainuisissa käpälissä – siitäkin huolimatta, että uusimmalle levylleen Finley on saanut seurakseen kehutun vuoden 2021 omaelämäkerta-albuminsa ”Sharecropper’s Son” avainmuusikot Kenny Brownin (kitara) ja Eric Deatonin (basso), jotka kyllä halutessaan hallitsevat ruraalimmankin soitannan salat. Sessiokuntaan kuuluvat myös rumpalit Patrick Carney (The Black Keys) ja Jeffrey Clemens (G. Love & Special Sauce). Auerbachin studiolla Nashvillessä taltioitujen kappaleiden on kirjattu syntyneen demokraattisessa kirjoitus-, sävellys- ja sovitusyhteistyössä koko edellä mainitun ydinkaartin kesken. Heitä täydentävät vielä liuta vierailijoita, joista keskeisimpiin rooleihin nousevat kuudella raidalla puhaltava harpisti Tim Quine sekä kosketinsoittaja Ray Jacildo, jonka urkuja, Wurlitzeria tai pianoa kuullaan kaikkiaan neljällä esityksellä.
Finley on paljastanut viisastenkivenään, että jokaisessa kunnon laulussa pitää olla oma tarinansa. Hänen tekstinsä liittyvät ymmärrettävästi enimmäkseen kotikulmille pohjoiseen Louisianaan – ja se mikä niillä huudeilla on arkipäivää, ei välttämättä ole sitä hänen globaalille yleisölleen. Höystämällä viestiä hyytävän karhealla mutta yhtä kaikki nautinnollisella äänellään ei juuri muuta tarvitakaan. Kun esimerkiksi levyn hill country blues -tyylisessä päätöskappaleessa Alligator Bait kerrotaan, kuinka Finleyn isoisä käytti lapsenlastaan syöttinä krokojahdissa, ei jää syytä epäillä etteikö näin olisi todella tapahtunut.
Vahvana osana Robert Finleyn nykymusiikissa soi 1960- ja 1970-lukuisesti funkahtava blues, kuten omaa elämäntapaa avaavalla Livin’ Out A Suitcasella sekä huijaavasta naisolennosta riimejä veistelevällä Slim Harpo -vaikutteisella Sneakin’ Aroundilla, jolla solisti hämmästyttää irtaantumalla maanisesta möreydestään lähes falsettimaiseen laulutulkintaan. Seuraavan yllätyksen tarjoaa tuhmasanainen Miss Kitty, joka on puettu hyvinkin garagerokahtavaan ulkoasuun. Harvinaisen alkuvoimaista autotalliräimettä on saatu sullottua mukaan myös kappaleille Waste Of Time ja What Goes Around (Comes Around). Andre Williamsin tuotannon mieleen tuovalla gogo-soul-numerolla You Got It (And I Need It) lasketellaan taas siihen malliin, ettei köriläästä heti uskoisi moisia ääniä edes lähtevän. Suorimpina vastavoimina edellisille toimivat Louisiana-valssi Lucky Day sekä ikäihmisillä usein edessä olevasta yksinäisyydestä muistuttava soulballadi Nobody Wants To Be Lonely, jolle taustatukeaan antavat Finleyn kiertueillakin mukana kulkeva tytär Christy Johnson sekä jännittävän etunimen omaava tyttärentytär LaQuindrelyn McMahon.
Karua mutta ah, niin koukuttavaa kyytiä. Sujautahan suobootsit jalkaan, tällä retkellä niitä tarvitaan.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2023)
