eri esittäjiä – Road To Lubbock – Tribute To Buddy Holly
(Moondog Music MOONCD2304)
Jo viitisen vuotta sitten suunniteltu ja äänitystenkin puolesta miltei julkaisuvalmiuteen edennyt kunnianosoitusalbumi Teksasin rock’n’roll-jätille koki saman karun kohtalon niin monen aikalaistoverinsa kanssa: ensin projekti jäi hautumaan nimeltä mainitsemattoman kiertotaudin jalkoihin, sitten taisi tulla tenkkapoo myös levy-yhtiön suhteen. Kun hiljattain vakiintuneen tuotantorytmin löytänyt uusi tulokas Moondog Music tarttui kaivattuun syöttiin, alkoi viimein tapahtua. CD:n julkaisupäiväksi ruksattiin kalentereihin 3. helmikuuta 2024, jolloin oli kulunut 65 vuotta Buddy Hollyn kuolemasta.
Jani Lehtisen Beat Garage -studiolla taltioitujen 15 Holly-coverin kerrotaan syntyneen ilman jälkikäsittelyjä tai digitaalisia editointeja. Taustamusikantteina valtaosalla raidoista toimivat Timo Uimonen (basso, kitara), Rami Korhonen (soolokitara) sekä luonnollisesti koko hankkeen isä ja purkittaja itse, Jani Lehtinen (rummut, perkussiot). Koskettimissa on Hara Saanio ja Hal Peters & His Trion nimiin merkityillä kappaleilla kitarasoolot kuuluvat totta kai bändin keskeisen jäsenen Eino ”Eikka” Rastaan instrumentista. Solisteja on kaikkiaan 6, edellä todettujen Saanion sekä Heikki ”Hal Peters” Laakkosen lisäksi ääneen pääsevät Kekka Uitto, Masa Saloranta, Elli Maple sekä The Lovematches eli Pasi Rytkönen ja Sanna Björkman, jotka myös huolehtivat sessioiden stemmavokalisoinneista.
Mutta onko usein kajottuun tribuuttiteemaan ja elämää suurempiin klassikoihin sitten suomalaisremmillä rehellistä annettavaa? On ja ei. Paikoin aikaansaannoksia leimaa rutiininomaisuus sekä tarpeetonkin uskollisuus alkuperäisversioille, mutta niin helppoon sentään ei ole menty, että lainakohteiksi olisi valikoitunut Peggy Suen kaltaisia ”kaikkien ulkoa osaamia” sudenkuoppia. Toisaalta mukana on myös persoonallisemmalla kosketuksella maestron perintöä vaalivia uusiosovituksia sekä lähtökohdiltaan harvinaisempaa materiaalia.
Vaikka rock’n’roll-artistit ovatkin nyt asialla, on levylle päätynyt yllättävän vähän suoranaisia menopaloja. Hollyn tunnetuksi tekemistä vauhdikkaammista numeroista kuullaan oikeastaan vain Masa Salorannan tyylikkäästi revittelemä Rave On. Parhaimmillaan hän on mykistävän hienolla slovarilla Girl On My Mind, jota ei toden totta voi pitää Lubbockin satakielen puhkikalutuimpana teoksena. Laulusuoritusten kärkipäähän nousee heittämällä myös Salorannan kolmas kontribuutio Tell Me How.
Niin ikään huippuluokan äänenkäyttäjäksi tiedetty Kekka Uitto (mm. The Rockin’ 8-Balls, The Fanatic Five) vuorostaan hieman säästelee palkeitaan ja tarjoaa kiekolle kolme onnistunutta mutta pidättyväisempää luentaa. Well… All Rightin suomalaiset ovat toteuttaneet originaalia vuoden 1958 levytystä jäljitellen puoliakustisesti ja jokseenkin ”demomaisena”. Shufflerokkaavalla Fool’s Paradisella ja 1960-lukuisesti päivitetyllä Take Your Timella studiokokoonpano on saanut kirittäjäkseen Hara Saanion, joka soittaa ensimmäisellä pianoa ja jälkimmäisellä urkuja.
Elli Maplen (Shoebox Revue) Maybe Baby luottaa jälleen sovitukseltaan visusti The Crickets -juuriinsa. Feminiiniin katsantokantaan sopii hyvin myös Bo Diddley -rytminen Not Fade Away, jolle Maple antaa kurinalaisen, turhia hötkyilemättömän tulkinnan.
Vaihtelevammin Hollyn tuotantoon saa näppituntumaa kolme kappaletta (Ting-A-Ling, Look At Me ja What To Do) esittävä Hara Saanio, jonka ääniskaalalle kaksi ensiksi mainittua eivät vaikuta oikein osuneen. Vastavuoroisesti kenties juuri haastavan sävellajivalinnan myötä hän kuitenkin onnistuu mitä mainioimmin (ja oikeastaan kuulostamatta lainkaan itseltään) lauluteknisesti vaativalla What To Do’lla, jonka rautalankaistettuun versioon on käynyt sivaltamassa hienostuneet kitarasoolot The Quietsin Sam Saarva.
Tyylillistä variaatiota kokoelmalle tuo Hal Peters & His Trio, joka lurittelee albumin kokonaisuuksina ehjimmät ja samalla ennalta-arvattavimmat näytteet Midnight Shift ja Changing All Those Changes tyylipuhtaan autenttisina rockabillyjuoksutuksina – juurikaan omalta mukavuusalueeltaan erkaantumatta.
Edelliselle täydellisen vastapainon muodostaakin The Lovematches, joka duetoi huomattavan autonomisella ja raikkaalla otteella sekä kantrirokkaavan You’re The Onen että kylmiä väreitä jälkeensä jättäen tribuutin koskettavimman balladin Everyday. Miksei joka päivä voisi olla Holly-päivä, sanokaapa se?
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2024)
