RHIANNON GIDDENS with FRANCESCO TURRISI – They’re Calling Me Home
(Nonesuch 075597915709)
No nyt alkavat olla vitsit vähissä. Ei siinä, että Rhiannon Giddensin levyt mitään huumorilevyjä olisivat koskaan olleetkaan, mutta nyt ylistävät termit alkavat olla jo laarin pohjalta kaivetut. Kun on kehunut Giddensin kaikki aiemmat julkaisut, on vaikea löytää mitään uutta ja ennen kaikkea vakuuttavaa sanottavaa. Jos haluaisin kuitata koko esittelyn yhdellä sanalla, olisi se loistava!
Rhiannon Giddens on yksi tämän päivän hienoimmista laulajista, arvioi häntä sitten teknisen taituruuden tai sydämeen käyvän tulkinnan mukaan. Ihailtava on myös hänen tinkimätön asenteensa musiikin suhteen. Giddensiä ei kiinnosta kompromissien tekeminen musiikkinsa myymiseksi keskivertoyleisölle. Hän tekee vain sellaista musiikkia, jonka kokee tekemisen arvoiseksi.
Tämä on Giddensin toinen levy multi-instrumentalisti Francesco Turrisin kanssa. Jo edellisellä mentiin syvemmälle maailmanmusiikin juurille, unohtamatta tietenkään afroamerikkalaisia juuria 1900-luvun varhaisilta vuosilta. Skaala tuntuu laajentuneen edelleen. Mikään varsinainen blues-levy tämä ei ole, eikä tarjoa ”kivaa tanssibluesia” bilekansalle. Tokihan kaikkea musiikkia saa, voi, tai ehkä pitääkin tanssia, sehän on tanssijasta kiinni. Ennakkoluuloisuus taitaa edelleen olla pahin synti musiikin kuulijoilla.
”They’re Calling Me Home” on toteutettu pääosin duona paria vierailijaa lukuun ottamatta. Nailonkielistä kitaraa soittava Niwel Tsumbu ja Emer Mayock irlantilaisella huilullaan (”irkkupilli”) koristelevat osaa kappaleista. Giddensin ja Turrisin soitinarsenaali on edelleen epätavanomainen. Siihen kuuluvat viulu, alttoviulu, banjo (niin nauhaton minstrel-banjo kuin sellobanjokin – ota näistä selvää) ja mystinen octave violin. Kyseessä on vanha kielisoitin, jonka ääni on jossakin alttoviulun ja sellon välimaastossa. Lisäksi soittimiin kuuluvat edelleen perinteisten pianohaitarin ja kehärummun lisäksi chitarra battende, tantan, tombak ja calabash. Älkää minulta tulko tivaamaan mitä ne jälkimmäiset ovat, mutta hyvältä kuulostavat! Mistään sähköisestä rockbluesista ei siis todellakaan ole kyse.
Hyvältä kuulostaa myös levyn äänitys. Se on tehty Irlannin Dublinissa, studiossa jossa todella on osattu tallentaa akustisia soittimia. Levyltä kuunneltuna (ainakin vinyyliltä) kuulostaa siltä, että musikantit musisoisivat olohuoneessa. Pakoon ei pääse.
Suurin osa kappaleista oli minun vaatimattomalla musiikkitietämykselläni tuntemattomia. Suurin osa on ns. traditionaalisia, eli kansan suusta suuhun eteenpäin kulkeneita sävelmiä niin Amerikasta kuin Euroopastakin. Muutama amerikkalainen oli hyvinkin tuttu. O Death sai toki jo levykantta katsomalla väristyksiä aikaan. Tämän teeman pohjaltahan itse Charley Patton teki oman versionsa vuonna ’34. Nyt mennään ehkä vielä syvempään kappaleen juurille. I Shall Not Be Moved on tuttu niin monen sukupolven artistin esittämänä, että ei kai sitä yksi lisää tee sen huonommaksi. Eikä varsinkaan tämä. Sen sijaan ihmettelin päätösraitaa Amazing Grace. Puhki rallatettu kristillinen hymni, joka parhaimmillaan on koskettava, mutta kauheimmillaan ällöttävän imelä. Nyt ei kuitenkaan hymistellä uskonnollisella sanomalla, sillä Giddens laulaa sen ilman sanoja. Itse melodian kauneus vain korostuu, koska tekstiä ei ole. Mystistä tunnelmaa korostaa myös Mayockin soittama mystinen uilleann pipes. Senkään nimeä en jaksa selvittää. Katsokaa itse jostain netistä, jos jää mietityttämään.
Ihan ”jokapojan” (tai tytön) musiikkiahan Rhiannon Giddens ei esitä, mutta suosittelen kaikille vähänkin avarakatseisemmille musiikin kuuntelijoille. Vuoden parhaat -listaukseenihan tämä ehdottomasti päätyy. Olisiko jopa vuoden kiinnostavin julkaisu?
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 6/2021)
