QUINN SULLIVAN – Wide Awake
(Provoque PRD76121)
Quinn Sullivania on pidetty nuoresta iästään johtuen bluesin ihmelapsena. Hän on soittanut mm. B.B. Kingin sekä Buddy Guyn kanssa. Esiintymässä hän on ollut Madison Square Gardenissa ja The Hollywood Bowlilla muutamia mainitakseni ja vieraillut useita kertoja televisiossa mm. The Ellen DeGeneres Showssa. Debyyttialbuminsa ”Cyclone” hän julkaisi ollessaan vasta 12-vuotias ja tämä uusi levy on tätä nykyä parikymppisen nuorukaisen neljäs pitkäsoitto. Nyt on tullut aika ottaa miehestä mittaa, onko hän vuodatettujen ylistyssanojen arvoinen vai onko kaikki ollut vain pelkkää hypetystä.
Vaikka B.B. Kingin kanssa Sullivan on soitellut, niin kuninkaan tyylistä kitarointia ei tältä levyltä löydy. Buddy Guyn viimeisimpien rockbluesjulkaisujen kaltaista menoa saattaa halutessaan havaita, tosin yhtymäkohtia varhaiseen Joe Bonamassaan sekä Laurence Jonesiin on huomattavasti enemmän. Sullivanin tarjoilema bluesrock on vähemmän blues kuin edellä mainittujen levyillä. Sinkkunakin julkaistu All Around The World on George Harrison/Eric Clapton -henkinen menopala, jonka loppusoolossa Sullivan päästää kaikki hevoset irti, muttei sorru brassailuun tai ylilyönteihin, vaan pitää paketin kasassa viimeiseen nuottiin asti. Lenny Kravitz ja Joe Bonamassa lienevät olleet She’s So Irrestible -sävellyksen innoittajina. Jos kappale soitettaisiin ilman lauluraitaa, voisin sanoa sen olevan ensin mainitun kynästä/levyltä peräisin. Rullaavan melodian omaava In A World Without You sisältää tiukkaa kitarointia, joskin loppusoolo olisi kaivannut lisää pituutta, sillä juuri kun Sullivan pääsee vauhtiin, kappale loppuu kuin seinään. Baby Please on tylsähkö soulblues, jonka olisi ehdottomasti pitänyt korvata vaikka jollain räväkällä lainakappaleella, niin kuin ”Midnight Highway” -kiekolla tehtiin. Mielestäni While My Guitar Gentle Weeps oli levyn parhaimpia esityksiä. Loppua kohden meno hiukan tanakoituu. Nimikappale on levyn rankin veto sisältäen mukavasti särökitaraa. Strawberry Rain on kuin ”Revolverin” aikaista Beatlesiä, jota on terästetty Hendrixillä. Luulin/toivoin Jessica-sävelmän olevan se Allman Brothersien instrumentaalikappale, mutta näin ei ikävä kyllä ollut. Siitä huolimatta kaunis akustisella kitaralla soitettu balladi nousee yhdeksi suosikeistani. Lopetusraidaksi valittu Keep Up edustaa myös levyn herkempää osastoa ja sisältää kiekon kauneimman kitarasoolon.
Kokonaisuutena levy on aavistuksen tasapaksu ja kieltämättä yllätyksetön. En ole myöskään varma, onko kappalejärjestys aivan loppuun asti mietitty, sillä kahden balladin laittaminen loppuun ei välttämättä ole se paras idea. Saattaa nimittäin olla, ettei kuuntelija laita levyä uudestaan soimaan, ei ainakaan heti. Soundeiltaan levy on mukavan moderni, mutta sen bluespitoisuus jäi harmittavan vähäiseksi. Entä onko Quinn Sullivan se bluesin tulevaisuus, niin siitä en tämän julkaisun perusteella ole aivan varma.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 4/2021)
