MUDDY WATERS – The Montreux Years
(BMG BMGCAT519DLP, 2-LP)
Kiistämätön tosiasiahan on se, että koko musiikkimaailma koki melkoisen myllerryksen 1950-luvulta 1970-luvulle. Noin 30 vuoden aikana kaikki muuttui melkoisesti. Kun vaihdoin Muddy Watersin vuoden ’54 liven levylautasellani 70-luvun taltiointeihin Montreuxista, aloin pohtia, muuttuiko Muddyn musiikki noina vuosikymmeninä. Bändin miehitys vaihtui vuosien saatossa (osa oli lähtenyt omalle uralleen, osa kuollut) ja kasvanut isommaksi. Tämä tietenkin mahdollisti Muddyn keskittymisen lauluosuuksiin ja repäisemään vain tarvittaessa korvia hivelevästi raastavan slidesoolonsa. Kyllähän vuosikymmenet tietenkin ottavat veronsa artistin intensiteetistä, mutta Muddy jaksoi edelleen mylvähdellä, vaikka ihan nuoruutensa raivokkuuteen hän ei enää tähdännytkään. Mutta muuttuiko se musiikki? No ei muuttunut (muutamia 60-luvun loppupuolen kokeiluja lukuun ottamatta), sillä lavalle tultuaan Muddy esitti samaa musiikkia kuin aina ennenkin. Juuri sitä mitä yleisö oli tullut kuuntelemaan. Hyvänä esimerkkinä toimii tämäkin julkaisu – miksi korjata sellaista mikä ei ole rikki, sanoo vanha viisaus.
Äänitykset ovat kaikki maineikkaalta Montreux Jazz Festivaalilta ja koottu eri keikoilta, vuosilta ’72, ’74 ja ’77. Aluksi tietenkin hämmensi se, etteivät äänitteet olleetkaan kronologisessa järjestyksessä, vaan yhdistelty noista kolmesta tapahtumasta, joissa kaikissa soitti lähes täysin eri kokoonpano. Kun ne ovat vielä viiden vuoden ajanjaksoilta, arvelutti niiden sekoittaminen. Mutta kun levyn sai soimaan, moiset murheet unohtuivat. Kyllä kaikki muusikot tiesivät, kuinka Muddy Watersin musiikkia piti soittaa! Levyn äänentoisto on loistava ja editointi (kappaleiden yhteen sovittaminen) niin erinomainen, ettei hyppäystä vuodesta ’72 vuoteen ’77 jää vahingossakaan pohtimaan. Kokonaisuus on tasapainoinen, ikään kuin ns. parhaat palat oivallisesti yhdeksi konsertiksi niputettuna. Häkellyttävä kokemus!
Vuoden ’72 keikalla säestyksestä vastasi pääosin Chicagon luotto-orkesteri The Aces (Myersin veljekset David ja Louis sekä Freddy Below) vahvistettuna pianisti Lafayette Leakilla ja huuliharpisti George ”Mojo” Bufordilla. Kaksi vuotta myöhemmin Leaken paikalla oli Pinetop Perkins. Mukana bändissä oli muitakin Chicago-bluesin supertähtiä, huuliharpistina Junior Wells ja kitaristina Buddy Guy. Kolmannella keikalla (’77) ryhmä oli taas vaihtunut. Huuliharppua soitti nyt Jerry Portnoy. Vakiopianistiksi vakiintunut Perkins oli edelleen mukana, mutta yllättäen, kuten vuonna ’74, basistina rokkimiljonääri Bill Wyman Rolling Stonesista. Vaikka kaikilla kunnioitettavilla muusikoilla onkin oma persoonallinen soittotyylinsä, Muddyn takana he tiesivät paikkansa. Niinpä tämä sekametelisoppa ei sekoita kuuntelijan keskittymistä, vaan saa ainoastaan mielen sekaisin! Positiivisella tavalla.
Kappalevalikoima on toki tuttu ja turvallinen: Hoochie Coochie Man, Mannish Boy, Got My Mojo Working, The Same Thing, muun muassa. Silti ne jaksavat kuulostaa aina yhtä tuoreilta. Avauksena kuullaan tosin Muddyn ”velipuolelle”, edesmenneelle pianistille Otis Spannille omistettu Nobody Knows Chicago Like I Do.
Vuonna ’72 Chess julkaisi Montreuxin festivaaleilta tupla-albumin ”Blues Avalanche”. Muddyn lisäksi mukana olivat Koko Taylor, Bo Diddley, T-Bone Walker, Lafayette Leake ja The Aces. Muddyn osuuden kanssa tämä julkaisu ei mene päällekkäin (County Jailista en ole ihan varma), sillä muut kappaleet ovat eri vuosilta. Niinpä tuon Chessin levyn omistajien ei tarvitse pohtia ”huijauksen mahdollisuutta”. Maailman ”ehkä parhaan” bluesin ystäville Muddyn ”The Montreux Years” on pakkohankinta, Muddy Watersin faneille se on pakkomielle!
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 5/2021)
