Levyarvio: Mr. Breathless

Kun espoolainen Marko Julkunen käynnisteli taitelijanuraansa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, oli Jerry Lee Lewis -inspiroitunut piano-rock’n’roll vielä vain harvojen ja valittujen muusikoiden leipälaji Suomessa. Rehvakas lavaesiintyjä anastikin tarmokkaalla keikkailulla vieraahkon maaperän omakseen ja vähitellen koko kansakunta tuli oppimaan hänet Mr. Breathlessina.

Repertuaariaan Julkunen ei kuitenkaan ole halunnut paaluttaa orjallisesti yksinomaan Killerin tuotannon tai instrumenttiinsa useimmiten yhdistyvän boogie woogien varaan, vaan hänen ohjenuoranaan ovat kautta aikain toimineet kaksi yleismäärettä: rock ja roll. Valinta onkin kantanut hedelmää ja pitänyt Mr. Breathlessin ”tuotteen” riittävän kiinnostavana myös ohi varsinaisen juurimusiikille pyhittäytyneen ydinkohdeyleisönsä. Yhtenä osviittana nimen säilymisestä ajankohtaisena on kaupallisille markkinoille menty nyt tuuppaamaan artistin 10-tuumaisia pikkualbumeita peräti kaksin kappalein. Sekä historiallista arkistokamaa että uunituoretta soitantaa sisältävät levyt varmistavat osaltaan ainakin sen, ettei kotoisen pianohurjimuksemme taipaleella ole viimeisten 30 vuoden aikana päässyt järin hälyttäviä tyylillisiä hairahduksia sattumaan.

Mr. Breathlessin kaksi ensimmäistä omakustanteista CD-julkaisua, Talsti-merkin yhteen niputtamat ”Jumpin’ For You” ja ”C’mon (Really Got A Party Goin’ On)” toivat sopivasti otteiltaan kypsyneen ja oman ”ilmeensä” jo löytäneen muusikon valtakunnalliseen päivänvaloon freesinä hahmona, jota suomalainen livemusiikin janoinen kapakkakansa saattoi olla tiedostamattaan jo tovin odotellutkin.

Vaikka MrB-tuotantoa on koottu uusintajulkaisuille myös aiemmin, on varhaistöiden vinyylipäivitykselle tilauksensa. Kesällä 1993 nauhoitetulla ensirykäisyllä bändinä toimi alkuperäinen solistinsa nimeä kantanut trio, johon Julkusen ohella kuuluivat basisti Tim Scachner ja rumpali Sami Typpi. Pian tämän jälkeen Scachner jäi kuitenkin pois seurueesta, jolloin Typpi vuorostaan peri hänen tehtävänsä seuraavan parin vuoden ajan ja uudeksi rumpaliksi liittyi Slim Salminen. Jälkimmäinen oli kuulunut myös Mr. Breathlessin kanssa jonkin aikaa keikkailleeseen The Sausage Kings -ryhmään.

Julkunen ei ole koskaan ollut liian ahkera lauluntekijä, ja myös debyytillä hän turvautui kauttaaltaan lainakappaleisiin. Mickey Hawksilta napattu nimiraita Jumpin’ For Joy sai levyllä seurakseen kolme yhtä riemukkaan rennolla tatsilla teutaroitua coveria: Rick Nelsonin ja Jerry Lee Lewisin ohjelmistoista tutun Baker Knight -sävelmän I Don’t Want To Be Lonely Tonight, Huey Smithin Rockin’ Pneumonia & Boogie Woogie Flu’n sekä Elviksen Paralyzedin. Huhut uudesta rock’n’rollin messiaasta lähtivät vyörymään saman tien hurrikaanin lailla ympäri maakuntia.

Vuonna 1995 Mr. Breathless oli ”C’mon (Really Got A Party Goin’ On)” -EP:n levytysmuodostelmassa nelihenkinen ja periaatteessa kooste vanhasta The Sausage Kingsistä, vaikka CD:n kannet nimeävätkin esittäjiksi vain Julkusen ja Salmisen muodostaman silloisen vakioduon. Slimin tavoin helsinkiläisessä r&b-yhtyeessä oli aiemmin soittanut myös kitaristi Eero Vaajoensuu sekä basisti Mika Liikari. Tällä kertaa omatekoisen nimiraidan kappalekavereiksi löytyivät cover-poiminnat Jerry Lee Lewisinkin versioimasta gospel-standardista Jesus Is On The Mainline, Elviksen, Johnny Cashin, Carl Perkinsin ja Jerry Leen muodostaman ”The Million Dollar Quartetin” jamitallenteen kautta jälleen ohuehkon linkin Killeriin tuonut Bill Monroen Little Cabin On The Hill sekä Young Jessien Don’t Happen No More. Hyvän vastaanoton myötä Mr. Breathlessille vapautui jatkossa reitti tekemään musiikkia ensin Bluelight-yhtiölle sekä sittemmin lähes kymmeneksi vuodeksi Goofin’ Recordsille. Legenda oli luonut itsensä.

Pianisteilta tapaa soitto sujua lutvikkaasti yksinäänkin, mutta Mr. Breathless on totuttu näkemään pahanteossa myös erilaisten laatukokoonpanojen seurassa. Niihin kuuluu hämäräperäinen orkesteri ”EP”, jonka kanssa syntyi vuonna 2020 nyt jatkoa saaneen ”Happy rokkenrol!” -sarjan ykkösosa. Kummankin levyn tuotannosta on vastannut johtohahmo lyhenteen takana, Esa Pulliainen. Miesten ystävyys ja yhteistyö onkin poikinut melkoisen läjän äänitteitä jo 1990-luvulta lähtien, sekä C-Combon, Agentsin että tilanteen mukaan koottujen erityisorkestraatioiden taustoittamana.

Valmiiksi hiottuine sapluunoineen kaksikko siis kykenee tuottamaan laatujälkeä vaikka lennosta ravistettuina pikaprojekteina. Sellaiseksi on kai luettavissa myös tuore neljän esityksen laajuinen Finnvox-studio-otanta, jolla edellisten lisäksi kuullaan Kai Pulliaista basistina sekä rumpaleina Toni Liimattaa kolmella ja Ossi Nykästä yhdellä kappaleella. Julkaisun sisällöllinen kaava on entisellään: kaksi rock’n’roll-standardia Pulliaisen tunnusomaisella kitaralla kulmistaan hieman pyöristettyinä instrumentaaleina (Chuck Berryn I’m Talking About You ja Jack Scottin The Way I Walk) sekä kaksi Mr. Breathlessin laulamaa, paljolti 1970-luvun lopun rockabillybuumivuosille tunnelmiltaan kumartavaa vauhtipalaa. Johnny Burnetten Rockabilly Boogie Robert Gordonin ja Chris Speddingin sovitusta mukaillen sekä Crazy Cavan’n’the Rhythm Rockersin 2000-luvun alun albumilta ”Rhythm Rockin’ Blues” lainattu Teddy Boy Flick Knife Rock’n’Roll eivät rehellisyyden nimissä edusta kummankaan suomalaisartistin kaikkein päräyttävintä tuotantoa, mutta tarjoavat ne silti nasevan muistutuksen siitä, mistä hyvässä musiikissa tulisi aina pohjimmiltaan olla kysekin: sen tahdissa ei ole tarkoitus murjottaa. Häpi rokkenrol!

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2023)