MIKE ZITO & ALBERT CASTIGLIA – Blood Brothers
(Gulf Coast #)
Mike Zito ja Albert Castiglia ovat varmasti tuttuja lehtemme sivuilta, sillä molempien levyjä olen joskus arvioinut. Kahden kitarasankarin yhteislevy on tietysti kaikille kitaramusiikin ystäville silkkaa mannaa ja heille, jotka eivät revittelystä pidä, tämä edustaa suoranaista helvettiä. Oikeastaan pitäisi ehkä puhua kolmen, ellei peräti neljän kitarasankarin yhteislevystä, sillä tarkkaamon puolella ovat olleet Joe Bonamassa ja Josh Smith, jotka tunnetaan myös aika pätevinä kitaristeina. Zito ja Castiglia ovat kirjoittaneet kappaleita, laulavat ja soittavat luonnollisesti kitaraa. Asia, jota arvostan suuresti, on se, että mukana tulleesta liitteestä käy ilmi, kumpi hoitaa laulamisen ja soolokitaroinnin. Laulun osalta tehtävä olisi ollut helppo, mutta kitaransoitosta en olisi ihan niin varma, vaikka kummankin herran levyjä olen muutamia vuosien saatossa kuunnellut.
Mike Ziton kirjoittamassa avauskappaleessa Hey Sweet Mama liidit jaetaan tasapuolisesti niin lauluosuuksien kuin kitarasoolojen osalta. Kappaleen ”Stevie Ray Vaughan meets Chuck Berry” -perusboogie on varsin tarttuva. Kenny Wayne Shepherdin tuotannon mieleen tuova, akustisilla kitaroilla ryyditetty In My Soul on oikein mainio. Tinsley Ellisiltä lainattu Tooth And Nail on upotettu Allman Brothers -tyyliseen southern rock -muotoon, jossa Castiglia runttaa kuin Dickey Betts aikoinaan Ziton tarjoillessa Duane Allman -tyylisiä slideliutteluja ja Lewis Stephensin ryydittäessä menoa uruillaan. Fred Jamesin viimeisimmältä, yli 20 vuotta sitten ilmestyneeltä ”Blazz”-kiekolta löydetty Fool Never Learns menee alkuperäisen hengessä. En koskaan oikein lämmennyt originaalille johtuen sen äklöstä kuorosta, mutta tämä uusioluenta maltillisemman kuoron kera on oikein mallikas.
Levyn melodisinta antia on Castiglian kirjoittama ja laulama A Thousand Heartaches, jossa Joe Bonamassa vierailee tarjoillen maukkaita riffinpoikasia. John Hiattin My Businessin kaikki kitaraosuudet soittaa Zito. Kappaleen tulkinta on turhan raskassointinen, mutta slidekitara piristää menoa kivasti. Hill Country Jam -instrumentaalissa soolot jaetaan tasan ja Allman Brothersin henki on jälleen läsnä vahvana. Lopetusraita, raskaasti paikallaan polkeva ja suuresti inhoamiani taputuksia sisältävä One Step Ahead Of The Blues, on suoraan sanottuna tylsä. Kappaleesta on tehty monia varteenotettavia versioita, esimerkiksi Chris Speddingin tai J.J. Calen näkemykset aiheesta ovat paljon parempia.
Bonamassa & Smith -yhteistyö on saanut taas aikaan uuden mainion hedelmän, jonka parissa viihtyy. En kuitenkaan ole koskaan pitänyt Albert Castiglian äänestä tai tavasta laulaa. Tiedä sitten, olenko pehmennyt vuosien saatossa vai mikä, mutta ainakin tämän levyn kohdalla siedän häntä suhteellisen hyvin. Ehkä se johtuu Mike Ziton läsnäolosta.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 2/2023)
