THE MIKE BELL CARTEL – Cartel & I
(Beluga Music 119)
Muutaman vuoden ennätti The Mike Bell Cartel tehdä rauhassa omintakeista gagarerockin alle lokeroitua musiikkiaan tykö ennen todellista kohuvastaanottoa kotimaisessa pop-mediassa. Sen heille pohjusti ruotsalainen levy-yhtiö Beluga, jonka johtohahmot olivat legendan mukaan bonganneet bändin sattuman kautta klubi-illasta Helsingin Käpylästä. Täydet pisteet siitä länsinaapureille.
Cartelin esikoispitkäsoitto koostuu kokonaisuudessaan Miikka ”Mike Bell” Siiran kirjoittamista kappaleista, kahdella raidalla häntä on ollut paperihommissa avittamassa yhtyeen soolokitaravastuun tunnollinen kantaja Pekka Laine. Pelkän punk-uhon sijaan ryhmän ”garage” on kuitenkin suurilta linjoiltaan selvästi ensimielikuvaa moniulotteisempaa. Sen filosofiaa vaikuttavat joko alitajuisesti tai tarkoituksellisesti ohjailleen ne samat langat, jotka vetelivät lahjakkaimpia ja näkemyksellisimpiä nuoria muusikonalkuja yhteen 1960-luvullakin. Tekojaan suoranaisesti korostamatta tai piilottelematta sen onnistuu yhdistää fuzz-boksin läpi räimittyjen sähkökitaroiden sekä ihanaisesti ujeltavien farfisa-urkujen hallitsemaan autotallirokkiinsa myös sylikaupalla The Byrds’mäistä melodisuutta, jopa harkittuja folkahtavia spin-off -elementtejä huoliteltuine stemmalauluineen.
The Mike Bell Cartelin tuotanto ei soi levyltä kuunneltuna leimallisen brittivaikutteisena sen enempää kuin amerikkalaisjäljitelmänäkään, ennen kaikkea se ei kuulosta perisuomalaiselta. Tai hetkinen, kuulostaapa – kaikilta edellä mainituilta. Kokonaisuutena ”Cartel & I” on samanaikaisesti kirotun lainattua, silti autonomisempaa tapaa ilmaista itseään saa hakea. Orkesterin tyylilliseen kirjoonsa poimimista 1960-luvun tykötarpeista jokainen on ollut aina olemassa ja monet muutkin yhtyeet ovat niistä olleet tietoisia – harvat vain ovat osanneet aiemmin käyttää samoja aseita yhtä oivaltavasti hyödykseen.
”Cartel & I” ei kuitenkaan ole vain soundeilla koreilua. Kaikesta välittyy, että Siira on todella satsannut kappaleisiinsa sekä kirjoitus- että toteutusvaiheessa. Vaikka hän on levyttänyt vuosien saatossa runsaasti omaa tuotantoaan, tuntuu kuin juuri tätä tilaisuutta hän olisi odottanut pitkään ja hartaasti. Solistin latautuneisuus on käsinkosketeltavaa, voimakkaimmin se välittyy hänen hitusen nasaalille äänelleen saumattomasti istuvilla mollikulkuisilla melankolianumeroilla, kuten No Turning Back ja Shadow, jotka kumpainenkin voisivat juuri tällaisenaan olla Del Shannonin kadotettuja 1960-luvun puolivälin studioaarteita.
Silti Siira ei ole ollut studiossa yksin. Ilman Laineen yli ja ali laidan rehvakkaasti läiskyviä kitarasooloja, Samuel Abaijónin koukuttavia urkuosuuksia, Ari-Pekka Heinolan bassoa ja Ville Särmän rumpuja kyseessä ei olisi yhtye. Viisikko onkin nimennyt itsensä osuvasti, se nimenomaan on luontevasti toisiinsa kiinni juurtunut kartelli. Pyhän liiton täydentävät äänittäjänä toiminut Timmion Recordsin Jukka Sarapää sekä miksauksen hoitaneet tekijänimet, Pepe Deluxén James Spectrum (Jari Salo) ja Liam Watson, roots-piirien vuolaasti suitsuttama vahvistus Lontoon Toe Rag Studioilta.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2022)
