Tuoretta ja kypsääkin naisenergiaa!
Mustien naislaulajattarien levyjä on ilmestynyt hiljattain sangen kiitettävästi. Vastahan pari BN:n numeroa takaperin (BN 1/22) esittelin kahden minulle uuden leidituttavuuden (Lady A ja Miss Lady Blues) uutuudet. Mainostetaan myös tässä yhteydessä tulevan kesän tärkeimpiä festareita, Puistoblues (2.7.) ja Rauma Blues (13.8.), jotka tarjoavat tahoillaan aimo kattauksen naisbluesenergiaa. Aasinsiltani on hieman ontuva, mutta hiljattain, keväisenä äitienpäivänä otin käsittelyyni jälleen kolme naisenergiaa tihkuvaa uutuuslevyä – tietämättä tai ottamatta selvää, onko kukaan näistä neidoista ylipäänsä äitejä. Lähdetäänpä liikkeelle tuntemattomimmasta päästä…
MERCEDES NICOLE – Constellation
(omakustanne)
Mercedes Nicole? Kuka? En tiedä, tai en tiennyt ennen kuin sain tämän CD:n, jonka mukana seuranneet saatesanat kertovat nuoren artistin pitävän USA:n luoteiskulman Seattlea kotikenttänään ja olevan niillä seuduilla tunnettu jazz-laulajatar, ja että tämä on jo hänen neljäs pitkäsoittonsa. Levy ei lähtöarvauksena välttämättä kuuluisi Blues News -nimisen julkaisun palstoille, koskapa jazz on perinteisesti ollut jostain syystä hieman kielletty hedelmä aviisissamme. Samaan hengenvetoon on todettava BN:n toki julkaisseen kautta aikojen yhtä sun toista valovuosia kauempana ns. mustasta musiikista olevaa tarinaa kuin Mercedes Nicolen esittämät bluesahtavat jazztulkinnat. Tarjolla on sentään lukuisia “aitoja” blueskappaleita kuten Stormy Monday Blues, There Is Something On Your Mind ja Thrill Is Gone. Itse asiassa tämä on juuri se bluesalbumi, jollaisen Mercedes-neito on kuulemma jo vuosikaudet halunnut toteuttaa. Mielestäni on sinällään pyhäinhävistys, ettei CD:n tietoihin ole kirjattu tällaisten bluesklassikoiden (eikä muidenkaan kappaleiden) säveltäjätietoja.
Nicolea verrataan surutta Dinah Washingtonin ja Sarah Vaughanin kaltaisiin jazz-legendoihin, mutta siinä ammutaan kyllä aika rajusti yli. Nicolella on varovaisen pidättelevä, aika ponneton laulutapa sekä oikeastaan suht yksitotinen, nyanssiton ääniala. Kun tempot ovat levyllä kauttaaltaan lakonisen viipyileviä ja tasaisen puuduttavia, niin lopputulos on välttämättä hieman tasapaksu. Huiput ja laaksot loistavat poissaolollaan. Sen parissa alkaa unettaa ja hyvät unenlahjat omaava kuulija saattaa vaikkapa nukahtaa. Jazz-nimikkeen tarkennuksena kutsuisin musiikkia viihdejatsiksi, jollaista voisi kuvitella kuuntelevansa jossain hämyisässä kuppilassa cocktailin ääressä. Eikä siinä mitään, jos cocktail on tehty laadukkaista aineksista ja musiikki on ammattitaidolla toteutettua kuten tässä. Nicolea säestävät jazz-muusikot osaavat nimittäin tyylikkäästi asiansa. Poikkeuksena muutoinkin valitettavan flegmaattisesti toteutettu, haastava Thrill Is Gone, jonka lopetus on rumpukiihdytyksineen suorastaan eriskummallinen, kun rumpali ei tunnu millään saavan kolisteluaan lopetettua.
CD:n viimeinen raita kantaa nimeä Bonus Track. Miksiköhän? Eikö olisi vallan hyvin voinut kertoa sen olevan Nicolen tulkinta 1940-luvun big band -aikakauden balladista Candy, josta Big Maybelle teki sittemmin vuonna 1956 järistyttävän komean oman tulkintansa. Maybelle ja Nicole toki painivat aivan eri painoluokissa, eikä heidän vertaamisensa ole tietenkään relevanttia.
ANN PEEBLES & THE HI RHYTHM SECTION – Live In Memphis
(Memphis International MIR 2038)
Siirrytään seuraavaksi suoraan legendaosastoon: Ann Peebles teki 60-luvun lopulta halki 70-luvun Willie Mitchellin tuottamana upeita soul(blues)levytyksiä Memphisin maineikkaalle Hi-merkille. Käytännössä kaikki hänen silloiset tallenteensa on koottu kahdelle komealle tupla-CD:lle “Ann Peebles On Hi Records, Vols. 1 & 2” (Hi HEXCD 55 & 56). Suosittelen lämpimästi hankkimaan molemmat albumit, jos vain kohdalle osuvat, tai kyllä niiden löytämiseksi kannattaa jopa nähdä vaivaa.
Peeblesin historiallisilla levytyksillä oli taustavoimina eittämättä legendaarisen nimityksen ansaitseva Hi-rytmisektio, jonka muodostivat Hodgesin veljekset, kosketinsoittaja Charles, kitaristi Teenie sekä basisti Leroy, sekä viime helmikuussa kuollut rumpali Howard Grimes. Lähes sama loistelias rytmiryhmä oli komppaamassa Peeblesiä tällä helmikuussa 1992 tallennetulla live-kattauksella Memphisin maineikkaassa, prameassa Peabody-hotellissa, jossa on itsekin tullut piipahdettua useamman kerran (tosin lähinnä kahvilla tai drinksulla, koskapa lomakko ei ole riittänyt majoittumiseen). Kitaristi Teenie Hodges oli tuolloin vaihtunut Thomas Binghamiin, ja lisäpontta konserttiin tuottivat kolme puhaltajaa sekä pari taustalaulajaa.
Kirjoitan tätä juttua siis äitienpäivänä (8.5.) ja sattumoisin näin Facebookissa puffausta Memphisissä juuri edellisenä päivänä järjestetystä CD:n julkkaritilaisuudesta. Olin ehtinyt pohtia hieman mielessäni tällaisen julkaisun tarpeellisuutta. Kun Ann Peebles kuitenkin vietti juuri CD:n julkaisuaikaan 75-vuotispäiviään (27. huhtikuuta), ja tämä on hänen ainoa live-albuminsa Hi-rytmiryhmän kanssa, niin eiköhän jo siinä ole perustelua tarpeeksi. Peebles ei itse asiassa ollut tainnut julkaista 90-luvun jälkeen kuin yhden albumin (“Brand New Classics”, Track TRA 1055), ja oli tietääkseni lopettanut julkiset esiintymiset tykkänään kymmenisen vuotta sitten tapahtuneen sairauskohtauksensa seurauksena.
Levyssä ei sinällään ole moitteen sijaa, vaikkei se toisikaan mitään varsinaista uutta Ann Peeblesin taiteilijakuvaan. Vajaa 40-minuuttisena se on kyllä hieman lyhyenläntä. Olisi luullut konsertista tallentuneen enemmänkin materiaalia, mutta mene ja tiedä. CD:n yhdeksän kappaletta ovat läpileikkaus Peeblesin varhaisuran varrelta. Hän tulkitsee komeasti hittejään viljellen vuolaasti värisevän väpättävää, tunnetta tihkuvaa, kylläistä lauluääntään. Tarjolla on ikimuistoisia soul(blues)-sävellyksiä kuten Part Time Love, Feel Like Breaking Up Somebody’s Home ja I Didn’t Take Your Man. CD:n puolimatkan krouvissa kuullaan Peeblesin iso hitti I’m Gonna Tear Your Playhouse Down, ja CD:n päättää itseoikeutetusti hänen tunnetuin hittinsä I Can’t Stand The Rain.
DIUNNA GREENLEAF – I Ain’t Playin’
(Little Village Foundation LVF 1045)
Parhaat herkut on tapana säästää loppuun. Aivan kuin rakkaat 3-vuotiaat kaksospojanpoikani Aavo ja Tahvo aina ruokailun päätteeksi pelmahtavat tietylle keittiökaapillemme ja vinkkaavat virnistys naamoillaan: “Ugi, onko jälkiruokaa” – ja Ugillahan on toki aina jälkiruokaherkut varattuna. Tässäkin löytyy yllin kyllin herkkua…
Jos on edellä esitellyllä Mercedes Nicolella varovaisen pidättelevä ote laulamisessaan, niin Diunna Greenleaf repäisee häneen verrattuna liikkeelle kuin formulat lähtöruuduistaan: Never Trust A Man ja olemme kertalaakista todistamassa kuin Koko Tayloria parhaina päivinään. Diunnan tulkinta vetää täysin vertoja Kokon vuoden 1981 Alligator LP:n “From The Heart Of A Woman” versiolle. Diunna ei ole kuitenkaan millään muotoa Kokon klooni vaan erittäin moni-ilmeinen laulajatar, ja sen myötä edessämme on todella moniulotteinen albumi. Heti seuraavalla kappaleella, Diunnan omalla Running Like The Red Cross’illa, siirrytään maalailevan urkusäestyksen myötä southern soul -ilmanalaan.
Puhkipoljettuja bluesstandardeja on CD:ltä turha etsiä. Sen sijaan mukana on kaikkiaan neljä laulajattaren omaa sävellystä, mistä annetaan ilman muuta isoja lisäplussia. Answer To The Hard Working Woman on tuhti, reipas hytkytys, jolla kolmimiehinen puhallinryhmä puskee Diunnaa tiukasti eteenpäin. Puhaltajat ovatkin tehokkaasti mukana yli puolella CD:n 13 kappaleesta. Greenleafin kolmas oma sävellys, Sunny Day Friends kumartaa aika syvään jazzin suuntaan, kun taas rytmikäs Back Door Man kertoo arvatenkin tarinan pihalle heitettävästä epäluotettavasta äijästä. Eikä jää epäselväksi, etteikö Diunnan sanoma menisi perille. Lainateoksista Johnny Copelandin Let Me Cry on upea bluesballadi, ja kauniin melodisissa sfääreissä liikutaan myös kappaleilla I Wish I Knew How It Would Feel To Be Free sekä When I Call Your Name. Niistä jälkimmäinen tosin lähentelee jo kantria, mutta ehkä on oman ajatusmaailman turvaamiseksi parempi kutsua sitä vaikka americanaksi. I Know I’ve Been Changed on traditionaalinen gospel-sävelmä. Vielä mainitsematta jääneet If It Wasn’t For The Blues, I Don’t Care ja Damned If I Do ovat upean naisvokalistin esittämiä huikeita bluestulkintoja. CD:n päättävä ja Deitra Farrin säveltämä rivakan rytmikäs My Turn, My Time paketoi huippualbumin ilmavan southern soulin hengessä.
Kaiken kaikkiaan CD:llä ei ole ainuttakaan heikkoa hetkeä eikä toimimatonta lenkkiä, koskapa myös säestysyhtye on aivan ykköskaliiperia: Levyn tuottaja ja huippukitaristi Kid Andersen, Robert Crayn bändistä tuttu kosketinsoittaja Jim Pugh sekä rumpalivelho Derrick “D’mar” Martin. Haluan antaa lopuksi vielä erityismaininnan basistilegenda Jerry Jemmottille (ikää 76 vuotta), jonka pehmeästi kumpuileviin bassokulkuihin tutustuin ensi kertaa B.B. Kingin 1960-luvun lopun upeilla “Live & Well”- ja “Completely Well” -albumeilla. Palan painikkeina on siis vielä joukkue laadukkaita puhaltajia ja muutamilla kappaleilla taustalaulajia sekä parit vierailevat soittajat.
Jos minun pitäisi juuri nyt valita neljä kovinta blueslaulajatarta, niin he olisivat Shemekia Copeland (Puistobluesissa 2. heinäkuuta), Annika Chambers, Terrie Odabi ja… Diunna Greenleaf. Ihmeitä pitää sattua, ellei tämä loistava levy päädy kuluvan vuoden (2022) Top-20 -listalleni.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 3/2022)
