MEMPHISSIPPI SOUNDS – Welcome To The Land
(Little Village Foundation 1043)
Ei tarvittane paljoa tekoälyä päätelläkseen, mihin kulmakunnille ja maisemiin kuuntelijat kutsutaan tällä Memphisin maineikkaalla Sun-studiolla tallennetulla ja marraskuussa 2021 julkaistulla CD:llä. Memphissippi Sounds on duo, jonka muodostavat North Mississippi Hill Country -ylänköalueen blueslegendan, Junior Kimbrough’n pojanpoika Cam(eron) Kimbrough sekä Memphisistä kotoisin oleva Damion Pearson. Cam on heistä oheisessa kansikuvassa näkyvä pitkähiuksinen kaveri. Molemmat laulavat ja soittavat kitaraa, mutta Cameronin pääsoitin on isänsä Kent Kimbrough’n tavoin rummut ja Damionin puolestaan huuliharppu. He ovat kumpainenkin itseoppineita muusikoita, mikä ottaen huomioon ympäristötekijät on enemmän kuin arvattavissa. Nuorukaiset olivat tavanneet toisensa taannoin jossain Memphisin Beale Streetin klubilla, jatko on lähihistoriaa ja tässä tyrkyllä heidän ensimmäinen yhteinen levytyksensä. Edellä kuvatun perusteella ei ole mikään ihme ajatusten ja kuulokuvien kulkeutuvan heti levyn ensirytmeiltä lähtien Fat Possum -levy-yhtiöön, vaikka asialla onkin länsirannikon Little Village Foundation. Ehkä LVF näkee tässä itselleen jopa markkinaraon ottaen huomioon Fat Possumin viime aikojen touhut ja epämääräiset julkaisut.
Rivakka aloituskappale Who’s Gonna Ride, maagisine rytmiikkoineen sekä pahanenteisesti jauhavine huuliharppuineen palauttaa tietoisesti mieliin valkoisen poliisin toissakeväänä julkisesti ja armottomasti tappaman George Floydin. Lyriikat kytkeytyvät suorasanaisesti noihin traagisiin tapahtumiin, kun kappaleen edetessä Damion alkaa raadollisesti toistaa Floydin viimeisiä avunpyyntöjä, “I can’t breath”. Kappaleesta voi katsella myös videon Youtubessa.
Monet CD:n kappaleet sisältävät yhteiskunnallista sanomaa. Kaikki yhdeksän ovat musiikillisesti pitkälti samanoloisia, rakenteellisesti yksinkertaista, hiphop-elementtejäkin sisältävää rap-bluesia, jolla ei viljellä juurikaan vaihtelevia sointuja. Lopputulokset eivät muistuta lainkaan bluesin traditionaalista 12 tahdin ja lyriikkojen AAB-rakenteita. Kitara on käytännössä vain rytmisoittimena ja instrumenttisoolot hoituvat Damion Pearsonin huuliharpun välittäminä. Minulle levy on yhtäjaksoisesti kotioloissa kuunteluhuoneessa istuskellessa hieman liian paikallaan junnaavaa ja yksitotista, vaikkei CD:n kesto ole kuin nelisenkymmentä minuuttia. Toisaalta voin hyvin kuvitella uppoutuvani tämäntyyppiseen tiheätunnelmaiseen musiikkiin “livenä” vaikkapa jollain tuiki harvinaiseksi käyneellä Mississippissä vielä toiminnassa olevalla klubilla.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 1/2022)
