MEL BROWN – Chicken Fat
(Impulse!/Third Man A-9152, LP)
Mel Brownin (1939–2009) debyyttialbumin kannessa lukee “An Impulse Discovery”. Melkoisena ”löytönä” tuolloin 27-vuotiasta kitaristia voidaankin pitää. Miehellä tosin oli jo tuolloin takanaan rutkasti aiempaa soittokokemusta useiden kovien nimien seurassa. Vaikka vuosikymmenen pituinen pesti Bobby ”Blue” Blandin kitaristina oli vielä muutaman vuoden päässä, niin noihin ensijulkaisunsa aikoihin hän soitteli mm. T-Bone Walkerin levytyksillä.
Brownin ”Chicken Fat” -debyytti nauttii albumina pienoista kulttimainetta. Sitä on aikaisemminkin uudelleenjulkaistu, mutta vain rajoitettuina painoksina. Nyt markkinoilla on kuitenkin parikin versiota, joista vanhempi ja käsittelyssä oleva LP on julkaistu vuonna 2023 Third Man Recordsin toimesta. Laadukas 180 gramman ”audiophile quality” -vinyyli on tällä hetkellä helposti saatavissa kohtuuhinnalla. Levystä on myös uudempi, rajoitettu painos tältä vuodelta Jackpot Recordsin vinyylijulkaisuna.
Tyylillisesti albumilla liikutaan funkyn soul-jazzin ja bluesin syövereissä. Ensimmäisessä vuoden 1967 toukokuun 31. päivän sessiossa Brownin kanssa kitaroi jazz-kitaristi Herb Ellis. Toisessa kesäkuun 1. päivän tilaisuudessa taas kielisoittimen parissa oli Arthur Wright. Urkuja soitti Gerald Watkins ja rytmiryhmän muodosti Brownin sen hetkinen kokoonpano eli Ronald Brown bassossa ja Paul Humphrey rummuissa.
Mikä tästä vuonna 1967 kahtena erillisenä päivänä levytetystä instrumentaali-LP:stä sitten tekee erityisen? Ensinnäkin meno on äärettömän funkya. Soitto on koko porukan toimesta elävää ja intensiivistä. Jamihenkiset, sinänsä yksinkertaisen rakenteen omaavat biisit kasvavat soiton nyanssien myötä lähes poikkeuksetta uusiin ulottuvuuksiin. Kaiken keskiössä on kuitenkin Mel Brownin huikea kitarointi. Brownin svengaava ja vaivaton tyyli on ihan uniikki ja helposti tunnistettava. Samaa voi sanoa myös Brownin paksusta ja purevasta kitarasoundista.
Albumin keskeisistä raidoista on syytä erikseen mainita Chicken Fat– ja Greasy Spoon -kappaleet. Niissä Brown yhdistelee persoonallisia ja rytmillisesti jänniä kuvioitaan hauskasti ja idearikkaasti. Komppipuolella hän usein hyödyntää ”chicken scratch” -tyylistä kieliä dumppaavaa perkussiivista otetta. Sävelmistä Shanty– ja Slalom-instrumentaalit edustavat edellisten tapaan samaa kiekolla kuultavaa funkyä soul-jazz -jamimeininkiä.
Levyllä on myös tarjolla ihan ehtaa bluesia sävykkäästi toteutettuna. Erikoisin niistä on B-puolen avaava hidas Hobo Flats, jossa Brown käyttää koko kappaleen ajan wah-wah -pedaalia tehokeinona melodian soittamisessa. Brown saa tuollakin välineellä tuotettua ihan omanlaistaan jälkeä.
Jännä asetelma oli myös tuoda mukaan kahdelle raidalle Herb Ellis 12-kielisen kitaran kanssa muun bändin toimiessa sähköisin soittimin. Ellisin Sad But Truth alkaa Jimmy Reed -tyylisesti, mutta kehittyy sen jälkeen ihan omanlaisekseen jamiksi Brownin sooloilujen myötä. Niin ikään Ellisin sävellys I’m Going To Jackson on taas hidas, hieman T-Bone Walker -tyylinen blues.
”Chicken Fat” on kulttimaineensa ansainnut. Lisäpisteet pitää antaa vielä hienolle kansitaiteelle.
J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 2/2024)
