LINDA FREDRIKSSON – Juniper
(We Jazz WJLP40)
”Vai niin ja blaa blaa blaa”, taisi olla vanhan jäärän skeptinen ajatukseni, kun kuulin nuoresta naisesta, joka soittaa hienosti saksofonia. Oli kuulemma julkaissut ensimmäisen levynsä. Jaaha, niinpä niin, onhan näitä tähdenlentoja nähty, tuumasin kyynisesti. Vasta sitten ymmärsin, että kyseessä on pitkän linjan muusikko Linda Fredriksson suomalaisen jazzin huipulta – ja tämä on tosiaan hänen ensimmäinen oma levynsä!
Joskus aikoinaan kuulin luotettavalta taholta (yhdistyksemme toimijoita, uskokaa tai älkää) kehuja jazzyhtyeestä Mopo. Erityistä huomiota oli kiinnittänyt fonisti Fredriksson. Bändi nautti kuulemma jopa nykynuorison suosiota, mikä ei ole yleensä omiaan herättämään luottamustani. Fredriksson on yli 30-vuotisen elämänsä aikana ehtinyt soittaa Mopon lisäksi mm. Ricky-Tick Big Band- ja Superposition -yhtyeissä, sekä käynyt noutamassa erinäisiä jazz-palkintoja. Kun YLE sitten vielä lähetti keikkatallenteen televisiosta, olin enemmän kuin vakuuttunut.
Kuten tavallista, vaatimaton lehdykkämme tulee hieman jälkijunassa, sillä maamme valtamedia on ehtinyt julistaa ”Juniperin” vuoden jazz-levyksi jo ajat sitten. Itse en jaksa juurikaan piitata valtamedian näkemyksistä, mutta kun albumi tuli puheeksi levykaupassa, vaikutus oli toinen. Kuulin sen olevan jopa melkoinen myyntimenestys – siis jazzlevyksi. Päätin tavoistani poiketen lähteä ns. massan mukaan ja ostin julkaisun.
Baritoni- ja altto-saxofonia soittava Fredriksson on paitsi taitava muusikko, myös persoonallinen musiikin tekijä. Vaikka vaikuttajia tulee mieleen sieltä täältä, on musiikki siksi omaperäistä, ettei vertailukohteita ole helppo löytää. Hän tekee musiikkia ainoastaan omien mieltymystensä mukaan. Luovuutta eivät ole onnistuneet tuhoamaan edes monivuotiset musiikkiopinnot Pop & Jazz Konservatoriossa, Sibelius Akatemiassa ja Conservatorium van Amsterdamissa, heh heh.
”Juniper” on kasattu melkoisesta palapelistä pitemmän ajan sisällä. Äänityksiä on tehty erilaisissa olosuhteissa, mutta lopputulos on eheä kokonaisuus. Palat ovat siis löytäneet paikkansa. Ensin tosin huomasin kauhukseni mukana olevan moogia, syntetisaattoria ja muuta ”rakastamaani” elektronista ääntä, mutta kaikkia on käytetty maltillisesti. Ne vain värittävät bändin hyvin akustista perussointia. Fredrikssonin teemat ovat hienovaraisesti tarttuvia ja säestys vähäeleistä, mutta rikasta. Tunnelma on – iänikuista latteutta lainatakseni ”ihmeenomaisen unenomainen”. Siitä huolimatta se ei saa väsähtämään edes yön pikkutunneilla kuunneltuna.
Soittajisto koostuu pääosin Fredrikssonin vakibändistä. Linda itse soittaa baritonin ja alton lisäksi mm. bassoklarinettia, kitaraa ja pianoa. Hieman sanatonta laulua, ihmisääntäkin, on kuultavissa. Tuomo Prättälä vastaa kosketinsoittimista, kontrabassoa soittaa Mikael Saastamoinen ja rumpuja Olavi Louhivuori. Kaikki nykyisen suomalaisen jazzin eliittiä. Vierailevina soittajina ovat Minna Koivisto, Matti Bye ja Joonas Saikkonen.
Mutta onko tämä jazzia? Ja mikä sitten on? Siitä lienevät eri mieltä niin Benny Goodmanin, John Coltranen tai John McLaughlingin diggarit. Ennen kaikkea tämä on hyvää musiikkia, johon kannattaa tutustua yli makutottumusten. Ei tämä luonnollisesti mitään ihan koko kansan bilemusiikkia ole, vaikka saahan tätäkin tanssia – jos vain osaa ja haluaa.
Henkilökohtaisesti pidän ”Juniperia” yhtenä vuoden mielenkiintoisimmista kotimaisista julkaisuista – Hurriganesin ”Rockin’ Live ’82:n” ohella. Hauska yhdistelmä, eikö totta?
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 3/2022)
