KRISSY MATTHEWS – Pizza Man Blues
(Ruf RUF 1291)
Hubert Sumlin aikanaan totesi: “Oh boy, this kid can play…”. Paljon on vettä virrannut Mississippissä tuon lausunnon jälkeen. Tänä päivänä brittiläis-norjalainen nuori ja lupaava blueskitaristi lähestyy jo neljänkympin rajapyykkiä. Tuore albumi on hänen debyyttinsä Ruf Recordsin leivissä. Edellisestä Matthews-levyarviosta taitaa olla vierähtänyt tovi. Jos nyt en aivan väärin muista, käväisi ”Hit The Rocks” soittimessa kymmenen vuotta sitten. Aivan luppoaikaa hän ei ole viettänyt, sillä näiden kahden välissä on ilmestynyt ”Scenes From A Moving Window” -15, ”Live At Freak Valley” -17 ja ”Monster In Me” -19, jotka vain ovat syystä tai toisesta jääneet vähemmälle huomiolle. Tämäkin levy oli jäädä arvioimatta, ei musiikin vaan kansikuvan takia. Ei minulla mitään Vespaa vastaan ole, mutta sen vihreälle värille olen sattuneesta syystä ”hiukan” allerginen.
Led Zeppelin -rummutusta sisältävä Mayday on varsin pirteä menopala, jonka soolossa Matthews päästää kaikki hevoset irti. Anti-Social Media sisältää tiukkaa kitarointia ja torvet ryydittävät menoa mukavasti. Matthews on ollut vuodesta 2015 Hamburg Blues Bandin jäsen ja Hairdryin’ Drummer Man on kunnianosoitus bändin viime vuonna yläkerran orkesteriin liittyneelle rumpalille Hans Wallbaumille. ZZ Top -osastolle menevä nimiraita erikoisine kitarariffeineen ja wah wah -soundeineen nousee levyn parhaimmistoon. Levyn toinen Led Zeppeliniltä vaikutteita saanut sävellys on Ride, jonka kitarasoolossa mennään eikä meinata. Eric Johnsonin tyylistä kitarointia sisältävä Carry You on aavistuksen puuduttava. Grateful on mukana kahtena versiona, jotka on jostain kumman syystä laitettu levyn loppuun peräkkäin. Ensimmäinen on kantriblues (huom. ei country blues) -versio ja jälkimmäinen unplugged, jossa vierailevana duettopartnerina on Layla Zoe. En osaa sanoa kumpi on parempi, tykkään molemmista.
Levyn ainoa suvantokohta on tylsä ja päämäärätön Disaster, joka tuskin tulee arviokerran jälkeen paljoa kuuntelukertoja saamaan, jos edes yhtään. Takkiaan Krissy Matthews ei ole kääntänyt, sillä levy sisältää sitä hänelle tunnusmaista bluesissa marinoitua rockia. Bluesrockia vierastavien ei kannata huolestua, sillä aiempien julkaisujen tavaramerkiksi muodostunut yletön särökitaravalli loistaa poissaolollaan. Ote on reipas, soundit hyvät ja kappaleetkin ihan kelvollisia. Ehkä sinisiä sävyjä voisi olla hiukan enemmän, mutta kitararockin ystäville levy tarjoilee varmasti hyviä hetkiä.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 5/2021)
