KIRK FLETCHER – My Blues Pathway
(Cleopatra Blues CLO 1900)
Kirk Fletcher tuli laajemman blues-yleisön tietoisuuteen vuosituhannen vaihteen tienoilla ilmentyneellä esikoisalbumillaan “I’m Here, I’m Gone” (JSP). Parikymmentä vuotta myöhemmin, useiden bändiviritelmien (mm. Kim Wilson’s Blues Revue, Fabulous Thunderbirds, Joe Bonamassa, Mannish Boys) ja moninaisten säestystehtävien jälkeen, 45-vuotias kitaristi esittäytyy uutuusalbumillaan parempana kuin koskaan aikaisemmin.
Fletcherin uusin julkaisu ”My Blues Pathway” on hänen kuudes soololevynsä. Se on myös artistin toistaiseksi henkilökohtaisin ja kypsin tuotos. Omakohtaisten kappaleiden tekstit heijastelevat vahvasti hänen elämänkokemuksiaan sekä musiikillista matkaansa aina nuoruudesta nykypäivään. Monipuolisen musiikillisen kattauksen keskiössä on blues, vaikka vaikutteita on löydettävissä myös soulin, gospelin, r&b:n ja vähän myös funkin puolelta. Kiekon avaavan, Robert Crayn tuotokset mieleen tuova soul-bluesin Ain’t No Cure For The Downhearted ja cd:n päätteeksi kuultavan akustisen Juke Boy Bonnerin down-home bluesin Life Gave Me A Dirty Deal väliin mahtuu mielenkiintoinen matka Kirk Fletcherin musiikilliseen maailmaan.
Tukea levyllä hänelle antavat basisti Travis Carlton, rumpalit Lemar Carter ja David Kida sekä kosketinsoittaja Jeff Babko. Puhallinosuuksista vastaavat fonisti Joe Sublett ja trumpetisti Mark Pender. Lisäksi cd:n päätösraidalla vierailevat harpisti Charlie Musselwhite sekä Josh Smith National resonaattorikitaransa kanssa.
Biisimateriaali on vahvaa ja pääosin itse työstettyä. Apua kappaleiden tekemiseen hän on saanut mm. Robert Crayn bändistä tutulta Richard Cousinsilta. Lainat ovat hyvällä maulla valittuja ja edustavat bluesin kuuntelijoille vähemmän kulunutta osastoa.
Sävelmistä Fletcherin oma, rennosti etenevä No Place To Go sekä Chris Cainin Place In This World tarjoavat modernimpaa ja hieman funkympaa tulokulmaa. Kiekon huippuhetkiin lukeutuva, Cousinsin ja Fletcherin kynästä lähtöisin oleva southern soul -balladi Love Is More Than A Word taas näyttää, kuinka luonteva ja miellyttävän kuuloinen vokalisti Fletcher nykyään on. Mieshän aloitti varsinaiset lauluhommat ”virallisesti” vasta reilut 10 vuotta sitten.
Perinteisempää bluesia ja jäntevää kitarointia tarjoilevat hidas blues Heart So Heavy, B.B. Kingin Thrill Is Gone -tyylinen Struggle For Grace ja A.C. Reedin menevä I’d Rather Fight Than Switch. Sonny Boy Williamson 2:n Fattening Frogs For Snakes taas on sovitettu alkuperäistä hitaammaksi ja tekstiä on muokattu Fletcherin omaan elämäntarinaan sopivaksi. Mukaan mahtuu myös yksi instrumentaali. Hieno D Is For Denny tuo koukuttavuudessaan mieleen Freddie Kingin 1960-luvun Federal-tuotokset.
Jos Fletcheriä yrittää kuvailla kitaristina, niin ensimmäisenä adjektiivina mieleeni tulee sana tyylikäs. Hänellä on pitkä historia säestäjänä aina lapsuuden gospel-kuvioista asti aina 2000-luvun nimekkäiden bluesyhtyeiden taustoille. Se näkyy ja kuuluu kaikessa hänen toiminnassaan. Vaikka mies pystyykin tarvittaessa instrumentillaan ryöpsäyttämään nuotteja sähäkästi, niin senkin hän tekee aina biisin ja kokonaisuuden ehdoilla. Tyylillisiä samaistumisia voi löytää mm. Robert Crayn ja B.B. Kingin suunnalta. Fletcherilläkin edellisten tapaan tuntuu olevan kykyä löytää soittoonsa ne ”oikeat” nuotit.
Viimeisimmässä Living Blues -lehdessä on iso artikkeli Fletcheristä (LB #271). Artisti löytyy myös kyseisen julkaisun kansikuvasta. Haastattelussa hän kertoo uuden albumin edustavan kaikkea sitä, mitä hän on aikaisemmin elämässään kokenut. Hän sanoo olevansa onnellinen sen julkaisun johdosta ja siitä, että saa soittaa bluesia. Sitä hän omien sanojensa mukaan rakastaa tehdä eniten. Se myös kuuluu tämän mainion tuotoksen lopputuloksessa.
J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 2/2021)
