KING BEES – Featuring The Greatest Blues Stars
(Wolf GBS 120.202)
Vuonna 1985 Rob ”Hound Dog” Baskerville (kitara) ja Penny ”Queen Bee” Zamagni (laulu, basso) eli The King Bees, päättivät, ettei levyjen kuuntelu ja pelkkä oma soittelu kotokulmilla enää riittäisi vaan pariskunta tahtoi tehdä oman pyhiinvaelluksensa määränpäänään ”Deep Down South”. Rob ja Penny ottivat tehtäväkseen etsiä vielä elossa olevia aitoja bluesmestareita toiveenaan päästä musisoimaan heidän kanssaan. Siitä tulikin heidän elämäntyönsä eritoten, kun monet tapaamansa muusikot ottivat heidät mielihyvin vastaan.
Vuoteen 1990 mennessä King Beesit kiertelivät monien levylläkin kuultavien suuruuksien kuten Bo Diddleyn, Nappy Brownin, Carey Bellin sekä Jerry McCainin kanssa – ja huomattuaan, millaisten historiallisten ja kulttuuristen aarteiden lähellä he olivat, päätti kaksikko alkaa edistää uusien ystäviensä mahdollisuuksia päästä levyttämään sekä esiintymään laajemminkin mm. festivaaleilla. Pitkäikäisin näyttö tästä toiminnasta on syvällä tai pitäisikö sanoa korkealla North Carolinan vuoristossa Highway 77:n lähistöllä pidettävä vuosittainen (17 jo takana) New River Blues Gathering -festivaali. Levyn historiallista painoarvoa lisää se valitettava tieto, että kaikki siinä esiintyvät solistit ovat jo suruksemme poistuneet keskuudestamme: Jerry McCain, Carey Bell, Beverly Watkins, Robert Nelson, Napoleon Brown, Neal Pattman sekä Robert Willis.
Julkaisun kappaleet ovat King Bees -yhtyeen kanssa tehtyjä live-äänityksiä eri aikakausilta, lähtien Neal Pattmanin kanssa 1991 tehdystä keikasta Georgian Ateenassa aina ”Guitar” Watkinsin Englannissa 2013 pitämään Rhythm Riot -festivaaliesiintymiseen. Mukana olevista neljästä harpistista Jerry ”Boogie” McCain sekä Carey Bell ovat meille tutuimmat. McCainin Got The Blues sekä Noccacula Blues ovat dokumenttia ”True Blues” varten tehtyjä äänityksiä miehen kotikaupungissa Alabaman Gadsdenissa. Noccacula Bluesissa mies esittelee ensin hauskasti itsensä: ”Ne jotka eivät tunne minua, olen Jerry McCain, olen 64-vuotias ja yhä menossa mukana, en ole Coca-Cola, olen Real Damn Thing”, ja siitä lähtee mm. Gary Primichin suurena esikuvanaan pitämän miehen harppu soimaan. On aina kiva kuulla muusikoita, joilla on oma, tunnistettava tyylinsä. Samaan kastiin kuuluu eittämättä myös Carey Bell, jonka nautittavasta harpputyöskentelystä saadaan mallia kappaleilla What Mama Told Me sekä Alcohol And Blues, joista jälkimmäisen laulaa Penny ”Queen Bee” Zamagni.
Howlin’ Wolfin koskettava Natchez Burning saa hienon versioinnin Suomessakin käyneeltä Nappy Brownilta. Kitaristeina levyllä esiintyvät Chuck Willisin serkku ”Stoop Down Baby” Chick Willis, joka esittää kivan version Lightnin’ Hopkinsin Hello Centralista. Toisena kuullaan Beverly ”Guitar” Watkinsia, eikä varmasti ole väärin sanoa hänen olleen eräs merkittävimmistä ”Sister” Rosetta Tharpen manttelinperijöistä blueskitaristina. Ladyn Beverly’s Guitar Blues antoi siitä vahvaa näyttöä edellä mainituilla Rhythm Riot -festivaaleilla.
Harpistien Chicago Bob Nelsonin Quit You Pretty Bay sekä Neal Pattmanin Black Rat ovat molemmat vahvasti country blues -sävyisiä. Rob ”Hound Dog” Baskervillen kitara kuulostaa niillä mukavan sähköiseltä Lightnin’ Hopkinsilta.
Levy on rento ja hyvinkin kotoisen oloinen, josta iso kiitos lankeaa tietysti pääosan esittäjille. Paitsi vierailevat legendat, myös pariskunta King Bees itse ansaitsee respektiä tekemästään merkittävästä työstään bluesin hyväksi.
Jari Kolari
(julkaistu BN-numerossa 3/2021)
