JUSSI & THE BOYS – Mun Rock And Roll Blues – Kaikki Levytykset 1976–1980
(Svart SRE489LP)
Svart jatkaa kunniakkaalla tiellään. Nyt nuo hullut turkkulaiset ovat julkaisseet Jussi & The Boysin eniten metsästettyjä levytyksiä. Tupla-albumin lähtökohtana ovat siis kauan kaivatut ”Mennään melomaan”- ja ”Lapsilta kielletty” -albumit. Tällä aikakaudella mukaan tulivat myös Tammilehdon veljekset, ensin Pekka ja häntä seurasi Antti. Kitaristi Pekka Tammilehdosta tuli sittemmin laulajatähti nimellä Topi Sorsakoski.
Havahduin siihen, ettei tätä yhdistyksemme kunniajäsenen (numero 2) Jussi Raittisen uusintajulkaisua oltu esitelty lehdessämme. Piti oikein varmistaa toimituspäälliköltä, onko tällainen unohdus voinut sattua? No oli, joten tilanne lienee vielä korjattavissa. Levyhän ilmestyi jo keväällä, joten saman vuoden numeroon esittelykin ehtinee. Jussi Raittisen ura on jatkunut jo kuusi vuosikymmentä, pitempään kuin Rolling Stonesin. Niinpä tämä julkaisu osuu (hieman viiveellä) oikeaan ajankohtaan. Ja hyväähän kannattaa aina vähän odottaa.
”Mennään melomaan” oli Jussi & The Boysin viimeinen levy Scandialle. Vuoden ’73 ”Mä tahdon rokata” ja sitä seurannut ”Pojat asialla” olivat menestyslevyjä pitkälti rock’n’roll-nostalgian siivittäminä. Vuonna ’75 Jussi & The Boys voitti Syksyn sävel -kilpailun K.W. Blomqvistin hupailulla Metsämökin tonttu. Omalaatuisesta huumoristaan tunnettu Blomqvist oli omien sanojensa mukaan tehnyt kappaleen lähinnä irvailuksi ko. kilpailulle eikä edes ollut katsonut koko lähetystä. Sen ympärille kuitenkin piti äkkiseltään koota albumi, joka sai nimekseen ”Rock & Kantri”. Päätyö oli kuitenkin kunnianhimoinen ”Kehä kaartuu”, jolla Jussi & The Boysia vahvisti joukko eturivin muusikoita. ”Kehä kaartuu” oli silti vähän vaikea sulatettava keskivertokuuntelijalle, joka odotti Jussilta Metsämökin tonttua ja Kesäduuni bluesia. Niinpä bändi palasi suoraviivaisempaan ilmaisuun.
Vaikka ”Mennään melomaan” oli mainio rokkilevy, oli se hieman sekalainen kokonaisuus niin äänitteiden kuin soittajistonkin suhteen. Ajat olivat muuttumassa ja niin myös Boysin kokoonpano. Levyllä avustavat kitaristi Kalle Lae ja mestaribasisti Häkä Virtanen. Sen tekemisen aikoihin bändin kitaristiksi tuli ähtäriläinen Pekka Tammilehto. Hän myös kunnostautui laulajana ja lauluntekijänä, mistä on osoitus tunnelmallinen Vaahto peilaa. Tammilehdon ura Boysissa jatkuikin vuosikymmenen vaihteeseen. 80-luvulla hänet löydettiin laulaja Topi Sorsakoskena, jonka menestykseen eivät välttämättä monet uskoneet. Loput olivatkin sitten jo suomalaisen musiikin historiaa – kuten tiedämme.
Alkuperäiselle levylle oli otettu mukaan myös Jussin äänittämät kappaleet Amerikan matkalta New Orleansissa ja Memphisissä. Tältä koosteelta ne on jätetty pois, koska taustalla ei ole Boys-yhtye. Omasta mielestäni (jos se nyt ketään kiinnostaa) ne olisi ihan hyvin voitu ujuttaa sekaan. Mutta bonuksena kuullaan ’77 äänitetty single, Tammilehdon suomeksi kääntämä Chuck Berryn Thirty Days nimellä Oi kuuskytviis sekä Kaj Westerlundin säveltämä ja K.W. Blomqvistin sanoittama Viis, viis, satanen siis. Jälkimmäisellä pyrittiin taas Syksyn säveleen, mutta syystä tai toisesta sitä ei kelpuutettu. EMI (jonka hoiviin Jussi oli siirtynyt) ei halunnut julkaista koko singleä, joten nyt onkin tarjolla harvinaista herkkua.
Pianisti, basisti, kitaristi ja säveltäjä Kaj Westerlund alkoi saada tarpeeksi keikkaelämästä. Hänellä kun oli vähemmän kuluttavia töitä tarjolla studiossa. Sen lisäksi hän oli kurkkuaan myötä täynnä samojen rock’n’rollien soittamista. Varsinainen trauma oli kuulemma Johnny B. Goode. Turhautumistaan hän purki tekemässään Mun rock and roll bluesissa, joka valikoitui tämän tuplan nimikappaleeksi. Basistiksi oli tullut jo em. epäonnisella singlellä soittanut Pekan velipoika Antti Tammilehto. Pekan tavoin Antti oli myös pätevä kitaristi, joten keikoilla hän vaihtoi välillä Jussin kanssa paikkoja tämän siirtyessä basistin virkaan.
”Mennään melomaan” ei ollut odotetun kaltainen menestys. Vaikka Scandia uskaltautui ottamaan siitä jopa uusintapainoksen paria vuotta myöhemmin, päätyi se ns. keräilylevyksi, sellaiseksi, jota alan harrastajat jaksoivat metsästää hinnasta riippumatta. Voi uskoa, että Topi Sorsakosken menestys myöhemmin lisäsi vielä levyn haluttavuutta.
Jussi & The Boys oli toimiva keikkabändi, mutta levytyksiä ei ilmestynyt. EMI tosin julkaisi Jussilta kaksi Amerikan-matkoilla tehtyä soololevyä ”Nashville” ja ”Rollin’ The Rock”. Vuonna ’79 Vexi Salmen Gold Disc -merkki kiinnostui kuitenkin julkaisemaan uutta Boys-materiaalia. Arveluttavasti nimetty ”Lapsilta kielletty” näki päivänvalon. Se tehtiin bändin peruskokoonpanolla, Jussi, Pekka, Antti ja uskollisena luottorumpalina vuosikausia toiminut Aimo Hakala. ”Lapsilta kielletty” jatkoi samalla rokkilinjalla kuin ”Mennään melomaan”, mutta oli ehkä nimensä mukaisesti hieman roisimpi. Esimerkiksi Tammilehdon kääntämä ja laulama Tää koskista on vaan ei ollut läpäissyt Scandian sensuuria, mutta Vexille moinen kelpasi mainiosti. Kyseessä oli vanha The Cloversin hitti Love Potion Number Nine, joka oli nyt Pekan toimesta väännetty inhorealistisen humoristisesti kotimaamme oloihin. Levy oli selvästi suunnattu aikuisikään ehtineille kuulijoille, sillä teini-ikäisille kaikki sanoitukset eivät ehkä auenneet. Oivallisia käännöksiä olivat mm. levyn avaava Rokkimorsian (Hectorin kääntämä Nick Lowen sävellys I Knew The Bride), S’on lyttypäähommaa (Kari Kuuvan kääntämä Chuck Berryn Too Much Monkey Business) ja Junnu Vainion kääntämä Beatles-klassikko Oh! Darling nimellä Vielä nähdään. Viimeksi mainitussa Jussi pääsee yllättämään laulusuorituksellaan. Se ei ole Paul McCartneyn tulkintaan verrattuna niitä helpoimpia laulettavia. Tietysti myös Jussi Raittinen itse ja K.W. Blomqvist väläyttelevät suomennostaitojaan. Jussin kynästä lähtöisin oleva Me Sörkkää vallataan (Sörkkä vai Sörkka, siitä ehkä väittely jatkuu maailman loppuun saakka) on kuvaus vankilakapinasta. Kappale oli alkujaan The Robinsin (julkaistu myös The Coastersin nimellä) Riot In Cell Block Number 9. Blomqvist taas astuu ilmailuaiheineen tavallista etäämmälle maan kamaralta Marsilaisten rock’rollissa (Billy Lee Rileyn Flying Saucers Rock’n’Roll).
Kun Raittisten veljesten ura oli tullut täyteen ikään, lähtivät Eero ja Jussi 20-vuotisen taipaleen kunniaksi juhlakiertueelle ja tekivät pitkästä aikaa yhteisen levyn ”Hämeentie 38”. LP:llä soitti kolme eri kokoonpanoa, joista yksi oli tietenkin The Boys. Sen kanssa tehdyt neljä kappaletta on otettu mukaan albumin loppuun. Saa nähdä julkaistaanko ne muutkin uudestaan jollain ”Eero ja Jussi Without The Boys” -tyyppisellä levyllä. Hyvä olisi, sillä tuo ”Hämeentie 38” on ollut sekin pitkään saavuttamattomissa. Levyn tuottajan Unto Torniaisen idea oli tilata suomennoksia itseltään savolaiselta sanasepolta Juice Leskiseltä. Juankoskelta tamperelaistuneena Leskinen ei ollut koskaan erityisen viehättynyt Helsingistä, mutta otti kunnialla haasteen vastaan. Jussi kertoili sitten kaimalleen nuoruudenmuistojaan Stadista, erityisesti Kallion, Sörnäisten ja Hakaniemen seuduista. Leskinen hyppäsi yllättävän ketterästi stadilaisten saappaisiin. Toista linjaa oli alkujaan The Cricketsin levyttämä Don’t Ever Change. Leskisen sanoitus on kuitenkin nerokkaan kaksiselitteinen. Martha & The Vandellasin megahitti Dancin’ In The Street on nimetty Hakaniemeen tanssimaan. Se kerääkin Hakiksen torin ympärille melkoisen määrän aikansa julkisuuden henkilöitä. Englantilaisen Mickey Juppin sävellyksiä on mukana peräti kaksin kappalein. Dr. Feelgoodinkin levyttämä Cheque Book on saanut nimekseen Skitta pussiin ja Cross Country kääntyy helposti muotoon Maan halki.
”Mennään melomaan” ja ”Lapsilta kielletty” – kuten myös ”Hämeentie 38” ovat olleet pitkään kateissa. On jopa väitetty, että masternauhat olisivat tuhoutuneet. Mutta nyt kaikki Jussi & The Boysin äänitteet vuosilta 1976–80 ovat taas saatavilla.
”Mun rock and roll blues” on julkaisu, joka kunnioittaa hienosti Jussi Raittisen 60-vuotista uraa suomalaisessa musiikkimaailmassa – ja tietysti muitakin levyllä soittavia muusikoita. Niinpä yllytänkin kaikkia ehdottamaan Helsingin kaupungille, että Unioninkatu nimettäisiin uudelleen Jussi Raittisen kaduksi. Kansalaistottelemattomuuden nimissä kyltit voisi käydä tietysti yöaikaan vaihtamassa matkalla Hakaniemeen tanssimaan. Ainakin siten kadun nimi olisi ymmärrettävämpi kaikille stadilaisille ja oletettavasti myös muille Jussin faneille ympäri Suomen. Siispä nyt vain pikaisesti nimiä keräämään adressiin.
PS. Albumin mukana on vielä kahdeksansivuinen ja näyttävästi toimitettu vihkonen, joka on kuvitettu historiallisilla lehtileikkeillä ja valokuvilla 70-luvun lopulta. Tekstin yksityiskohtaisuuksien tarkkuudesta (jopa soittajien käyttämät instrumentit ja vahvistimet on lueteltu) voi päätellä sen olevan ”Opettaja Raittisen” käsialaa.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 5/2021)
