JOHNNY BURGIN – No Border Blues Japan
(Delmark DE 863)
(Rockin’) Johnny Burgin ei kuulu erityissuosikkeihini, mutta hänen(kin) Delmark-albuminsa on vähän niin kuin pakko hommata, koska kaikki Delmarkithan kuuluvat täyspainoiseen blueslevykokoelmaan. Burgin on keikkaillut paljon Japanissa, ja siitä on syntynyt idea tälle lähes kokonaisuudessaan Japanin Osakassa vuosi sitten toukokuussa purkitetulle levylle. Burginin kumppaneina laulaa ja soittaa reilu tusinan verran blueskärpäsen puremia ja siihen vankasti hurahtaneita sikäläisiä muusikoita. Ajatus on ollut kaunis ja levy alkaakin erittäin lupaavasti, mutta kääntyy suurelta osin melkoisen sekavaksi sopaksi.
Iper Onishi aloittaa kinkerit suorastaan komiasti Carey Bell -vainaan tavaramerkillä One Day You’re Gonna Get Lucky soittamalla harppua hämmästyttävän oikeaoppisesti ja jopa laulamalla miltei kuin haudasta noussut Bell itse. Kitaristi Yoshi Mizuna kuorruttaa avausraidan positiiviseksi yllätyspommiksi. Kakkosraidan Elmore Jamesin Sunnyland-laina on Kaz Nogion tyylikkään munnarin ja Burginin heiniä, mutta seuraavaksi levy lässähtää pahemman kerran. Kolme jatkokappaletta osoittavat, ettei jaapponilaisista naisvokalisteista valitettavasti ole bluestulkitsijoiksi, eivätkä edes laadukkaat säestäjät onnistu pelastamaan ns. uppoamassa olevaa laivaa.
Vaatimattomampia suoritteita ovat Burginin käsialaa oleva Hurry Up Baby ja emäntäväen ns. oma sävellys Bumpkin’s Boogie. Cd:n edetessä Little Walterin legendaarinen Just Keep Loving Her saa Kotez-nimiseltä mainiolta harpistilta tyylikkäästi alkuperäänsä kunnioittavan munnaritulkinnan, mutta hänen laulunsa japaniksi käännetyillä lyriikoilla on etten sanoisi järkyttävää. Siihen päälle vielä stemmalaulua, huhhuh. Tässä jos milloin Walter varmaan kääntyisi haudassaan. Burgin palaa onneksi kehiin pelastavana enkelinä laulamaan seuraavat kolme kappaletta. Niiden joukossa on yksi Japanista poiketen, eli Chicagossa vuosi sitten syyskuussa taltioitu kappale Two Telephones, jolla hienosta kitaroinnista vastaa Minory Maruyama. Sitä seuraava Samurai Harp Attack on yllä mainittujen kolmen harpistin keskinäinen mittelö, joka toimii hyvin siihen saakka, kunnes he alkavat höpistä keskenään jotain japaninkielistä mongerrusta. Vaikea tajuta, mitä sillä on haettu. Tähän olisi levyn tuottajalla ollut paikka puuttua. Albumin päättävä Sweet Home Osaka (Chicago) olisi sinällään arvatenkin turha veto, mutta puoltaa tällaisessa yhteydessä paikkaansa. Eikä vähiten hienon soolokitaroinnin ansiosta, jolla tosin kopioidaan 100 %:sti Earl Hookerin 50 vuotta sitten loihtimat jumalaiset soundit.
Pidän mielenkiintoisena ja positiivisena ilmiönä, miten japanilaisten bluessoittajien keskuudessa huuliharppu on ainakin tämän otoksen perusteella se keskeinen soitin pikemmin kuin kitara. Vanha totuushan on, että tusinaan mahtuu ainakin kaksi tusinaa kitaristia. Levystä tuskin tulee Delmarkille myyntimenestystä, paitsi korkeintaan Japanissa.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 5/2020)
